Onnistumisista

Kuva: Rakennusliike Lapti Oy. 

Tämä vuosi on ollut töiden ja oman jaksamiseni osalta raskas. Tunnelmaa ovat painaneet myös negatiiviset uutiset hyvinvointialueelta siitäkin huolimatta, että paljon hyvääkin on tapahtunut. Usein ne hyvät uutiset eivät kuitenkaan ylitä uutiskynnystä, kun ihmiset tuntuvat syttyvän vain ikävistä asioista. Ja juuri siksi olisi tärkeää nostaa esiin myös hyviä asioita.

Tämän vuoksi ilahduin, että työyksikköni hallinnoima ja koordinoima Kuopion yliopistollisen sairaalan Uusi Sydän rakennushankkeen 3. vaihe palkittiin vuoden yhteistyöhankkeena Itä-Suomessa! 

"Tunnustuksen vuosittain myöntävä palkintoraati koostuu rakennusalan tilaajista, suunnittelijoista, konsulteista, viranomaisista ja urakoitsijoista. KYSin projektin lisäksi ehdokkaiden joukossa tänä vuonna olivat muun muassa K-Citymarket Haapaniemen, Kuopion kaupungin Minna Canthin koulun sekä Niiralan Kulman Kumoni Oy:n urakoimat 'Käkikellotalojen' hankkeet.

Valitsijaraati korostaa perusteluissaan hankkeen poikkeuksellista vaativuutta, innovatiivista toteutustapaa ja sen merkitystä sosiaali- ja terveydenhuollon kehittämisessä. Laaja peruskorjaus toteutettiin allianssimallilla keskellä toimivaa sairaalaa, mikä edellytti tiivistä yhteistyötä, nopeaa reagointia ja häiriöttömän sairaalatoiminnan varmistamista.

Hankkeessa yhdistettiin perusterveydenhuolto ja erikoissairaanhoito samaan kokonaisuuteen, tuoden merkittäviä toiminnallisia ja taloudellisia hyötyjä Pohjois-Savon hyvinvointialueelle ja alueen asukkaille."

Allianssimallilla* toteutettavan rakennushankkeen tilaajana on Pohjois-Savon hyvinvointialue ja päätoteuttajana toimii Rakennusliike Lapti. Muut allianssikumppanit ovat A-Insinöörit, Arkkitehdit Kontukoski, Granlund, Raami Arkkitehdit, Rakennussuunnittelutoimisto Turunen & Räisänen sekä aliallianssikumppanit Are, Caverion ja Siemens.

*Allianssihankkeen osapuolet ovat yhteisesti vastuussa hankkeesta jälkivastuuvaiheen loppuun asti. 

Hoitaja-aseman taideteos Veera Launonen: Awakening Plants.

Jaettu ilo on isompi ilo

Minä olen sanonut töissä ääneen, että aion ottaa osakseni kaikkien työkavereideni jakaman kunnian onnistumisista, vaikkei ne omaan työnkuvaani liittyisivätkään. Jos kiinteistöhallinto jossain onnistuu, koen onnistuneeni itsekin saadessani olla osa työyhteisöä. Tai ainakin saan olla vilpittömästi iloinen työkavereideni saavutuksista ilman, että se on minulta itseltäni yhtään pois.

Hoitaja-aseman taideteos Pentti Otsamo: Järvellä.

Uudemmille seuraajille muistuteltakoon, että mitä kaikkea työyksikköni tekeekään:

Kiinteistöhallinnon kautta hallinnoidaan ja ohjataan mm.

• tilankäyttöä koko HVA:lla (omistetut ja vuokrakohteet – mitä toimintoja on missäkin ja millaisessa käytössä)
• HVA:n omaan käyttöön tulevia rakennushankkeita (suunnittelu, rakennuttaminen, työmaan valvonta, aikataulu- ja kustannusseuranta)
• kiinteistöjen ylläpitoon liittyviä asioita (huolto, sisäilma, sähkö, LVI, opasteet)
• muuttojen ja tilamuutosten koordinointi
• tilojen toiminnallisuuden mahdollistaminen kullekin asiakasryhmälle toimivaksi organisaation strategian ja linjausten mukaisesti.

Uusi Sydän -rakennushankkeen onnistuminen ja palkitseminen tuntuu hienolta ja ansaitulta. Meidät laitettiin myös yhdessä pohtimaan yleisesti kiinteistöhallinnon onnistumisia kuluvalta vuodelta 2025. Välillä sitä tuntuu hukkuvan siihen työhön siten, ettei huomaa pysähtyä pohtimaan pieniäkin onnistumisia, joiden merkitys on lopulta todella suurta. Koska olen nähnyt sen työmäärän, mitä jokainen työkaverini on kuluneen vuoden aikana tehnyt, haluan nostaa kiitokset onnistumisista myös tänne blogiin.

Potilashuoneen wc-oven taideteos on sarjakuvataiteilija Petteri Tikkasen käsialaa.

Kiinteistöhallinnon onnistumiset 2025 ovat olleet mm:

• Yhtenäisten toimintamallien toimeenpano vie aikaa, mutta on edistytty ja onnistuttu mm. palvelupyynnöissä, sisäilmaprosesseissa ja yhteyshenkilöiden saavuttamisessa.
• Huonokuntoisista ja huonosti toimintaa palvelevista tiloista on pystytty luopumaan, kun toiminnot on saatu siirrettyä terveellisiin tiloihin. 
• Sisäilmaongelmista johtuvat yhteydenotot työterveyshuoltoon ovat vähentyneet.
• Yhteistyöt ovat vahvistuneet sekä organisaation sisällä että kumppaneiden kanssa (mm. tilojen käyttäjät, työsuojelu, työterveyshuolto, viranomaiset, maakuntien kiinteistöhuollot, laitehallinta, kunnat ja kaupungit). 
• Yhteistyöverkostoja on rakennettu ja vahvistettu myös valtakunnallisesti sekä hyvinvointialueiden kesken että eri asiantuntijaverkostojen kanssa.
• Yhteistyö kuntien kanssa vuokrattaviin kiinteistöihin ja tiloihin liittyen on toiminut hyvin, koska keskustelu ja viestintä on ollut alusta alkaen avointa.
• Kiinteistöhallinnon hyvä yhteishenki näkyy asiakkaille hyvänä asiakaspalveluhenkisyytenä.
• Aikataulupaineista ja tiukoista henkilöresursseista huolimatta työt on saatu hoidettua.

Potilashuoneen wc-oven taideteos on sarjakuvataiteilija Petteri Tikkasen käsialaa.

Taideonnistumiset 2025

Se, että taideasiantuntijana työskentelen kiinteistöhallinnon alaisuudessa tuntuu edelleen hämmentävän uusia ihmisiä, joille kerron työstäni. Mutta näin se on itse asiassa myös Helsingin HUSissa, jossa työskentelee kaltaiseni taideasiantuntijakollega (tilakeskuksen alaisuudessa, joka vastaa toiminnoiltaan meidän kiinteistöhallintoa).

Taidekokoelmatyö ja kaikki taiteeseen liittyvät hallinnolliset asiat liittyvät omasta näkökulmastani kiinteistöhallinnon tehtäväkenttään erittäin oleellisesti, koska se on juuri kiinteistöhallinto, joka hallinnoi tiloja, joissa taidetta on esillä. Minä saan suoraan työkavereiltani tiedon, voiko jotain tilaa tai seinää käyttää taiteelle ja mitä reunaehtoja siihen mahdollisesti liittyy. Perustyöhöni kuuluu kommunikoida juuri kiinteistöhallinnon muiden asiantuntijoiden kanssa. Samoin rakennushankkeisiin, tilamuuttoihin ja -muutoksiin sisältyvät taideasiat koordinoidaan myös kiinteistöhallinnon kautta.

Uutis-Jousi 20.11.2025.

Samalla tavoin kuin itse otan ilon irti työkavereideni onnistumisista olen sanonut, että he saavat olla välillisesti taideasiantuntijoita niin halutessaan. Koen onnistuneeni omassa työssäni tänä vuonna erityisesti siksi, että leikatusta työajastani huolimatta olen saavuttanut hyvinvointialueelle positiivista julkisuutta taideasioissa muun muassa näin:

• 2 radiohaastattelua
• 1 tv-uutinen
• 3 lehtijuttua
• HVA:n omassa viestinnässä julkaistu uratarina
• HVA:n kokoelmataideteoksia on sijoitettu Kuopion lisäksi myös muualle maakuntaan

Yhtenä onnistumisena pidän myös taideasiantuntijuuteni 5-vuotissynttäreitä, joita juhlittiin kiinteistöhallinnossa joulukuun alussa asiaankuuluvasti prinsessateemaisilla mehukesteillä. Vuodet ovat menneet todella nopeasti. Matkan sisältö on ollut kuten elämä yleensä: innostava, haastava, kuoppainen, palkitseva, surullinen, sisuunnuttava ja taistelun arvoinen.

Toivottavasti sinäkin osaat nimetä itsellesi onnistumisia kuluneelle vuodelle,

 vaikka ne tuntuisivat pieniltä ja arkisilta.

Vuosi YT-ilmoituksesta

"Sinusta näki, että sinä olet todella huolissasi tulevasta." Näin minulle sanottiin puoli vuotta kestäneen työnohjauksen jälkeen. Vaikka YT-leikkauksesta ilmoittaminen julkisesti blogissa tuntui aluksi häpeälliseltä - koin olevani työntekijänä epäonnistunut - oli sen tekstin kirjoittaminen itse asiassa helpompaa kuin se, millaisia tunteita jouduin käymään läpi siitä eteenpäin.

Olen lykännyt tämän tekstin kirjoittamista useamman kuukauden, koska näiden tunteiden sanoittaminen tuntuu vaikealta. Vuosi sitten käsittelin alkushokin synnyttämiä spontaaneita tunteita, mutta leikatun työajan kanssa työskenteleminen pakotti pohtimaan pintaa syvemmältä sitä, millainen olen ja kuinka aion selvitä tilanteesta. 

"Yllätyin, kuinka voimakkaasti aloit taistella työn puolesta." Totta hemmetissä aloin taistella, koska koin, että minua kohtaan oli tehty väärin! Aloin kerätä tilastotietoja, laskelmia ja euroja siitä, mitä minun työnkuvaan taideasiantuntijana oli kuulunut ja mitä se tarkoittaisi, kun työaika leikattaisiin 50%:iin. Sisälläni oli valtava taistelutahto ja todistamisen tarve, että olen hyvä ja tarpeellinen työntekijä.

Minulle kerrottiin työajan leikkaamisesta marraskuussa 2024 ja uusi työaika alkoi helmikuussa 2025. Tuossa välillä ehdin olla joululomalla ja henkisesti aivan rikki. Kun palasin tammikuussa töihin, yritin keskittää kaiken energiani siihen, että en näyttäisi liikaa surullisia tunteita töissä, että olisin työkavereiden kesken se sama reipas ja iloinen Henna kuin aina ennenkin. En halunnut, että mikään muuttuisi, ja ettei kenenkään tarvitsisi olla minusta huolissaan.

Työkavereiden kanssa jätskitreffeillä kahvitauon lomassa.

Kuinka välttää katkeroituminen?

Elämä on opettanut selviytymään kaikenlaisista haasteista, joten samalla päättäväisyydellä ottauduin aluksi tähänkin. Hoidetaan tämä nyt vain alta pois. Samaan aikaan, kun minä yritin olla ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut, jotkin ympärilläni olevat työkaverit ajattelivat ehkä myös samoin. Yritin tarttua ajatukseen, että "työ on vain työtä", ja työkaverini eivät ole syypäitä minun tilanteeseeni.

Mitä pidempään teeskentelin kaiken olevan hyvin, sitä enemmän aloin kasvattaa kateuden tunnetta sisälleni. Leikatulla työajalla työskentelen nykyisin maanantaista keskiviikkoon. Huomasin, että viikkojen ja etenkin keskiviikkopäivien edetessä tunnelma sisälläni muuttui synkemmäksi. Aloin olla kateellinen työkavereilleni siitä, että he saavat tulla seuraavanakin päivänä töihin, mutta minä en. Onneksi tiedostin, että tämä saattaisi pidemmällä aikavälillä muuttua vaaralliseksi tunteeksi työyhteisön hyvinvoinnin kannalta. Niinpä päätin ottaa asian esille eräässä viikkopalaverissa.

Miksi tunteista puhuminen tuntuukin aina niin vaikealta ja jotenkin häpeälliseltä? Kerroin työkavereille, että he tulevat tottumaan siihen, että minä en ole enää paikalla töissä yhtä paljon kuin ennen. Kerroin myös, että he tulevat unohtamaan sen, että minulla on leikattu työaika ja arki kulkee eteenpäin kaikilla omaan (kiireiseen) tahtiinsa. Kerroin kuitenkin myös, että minä tulen muistamaan joka ikinen keskiviikko sen, että minulta on leikattu työaikaa ja sen tiedostaminen sattuu:

En odota teiltä vastausta tai kommentteja, mutta haluan sanoa tämän siksi, että en ala katkeroitua ja purkaa turhautumistani teihin, koska tämä ei ole kenenkään teidän vika; Olen kateellinen teille, että te saatte tulla seuraavana päivänä töihin, mutta joudun käsittelemään tämän tunteen itse.

Huku tai ui

Kerroin viikkopalaverissa työkavereille myös siitä, että tuntuu vaikealta hyväksyä päätös, jonka pituudesta en ole tietoinen. Työaikani on leikattu toistaiseksi. Kerroin, että tämä tuntui minusta samalta kuin se, että minut olisi kuskattu veneellä keskelle avomerta silmät sidottuna ja viskattu mereen. Siinä tilanteessa, kun ei tiedä mihin päin lähteä ja mitä tehdä, on vain kaksi vaihtoehtoa: joko alat uida tai hyväksyt, että tulet hukkumaan. Aloin uida. Nyt tiedostan, että joudun uimaan tilanteen keskellä vielä useamman vuoden, sillä muutosta ainakaan parempaan suuntaan ei ole näköpiirissä.

Ulla Remeksen muistisairautta käsittelevä näyttely keräsi median huomion niin sanomalehdessä, radiossa kuin televisiossakin. Kuva: Ulla Remes.

Hyväksymisen tunnistaminen

Työnohjauksessa oli tarkoitus keskittyä siihen, kuinka saan työni toimimaan leikatulla työajalla. Samalla ajattelin kerätä aseita oman työni tärkeyden perustelemiseksi. Koin olevani todella haavoitettu. Olen vuosikausia tehnyt töitä sen eteen, että ylipäänsä pääsisin opiskelemaan ja sen jälkeen, että pärjäisin vaikeasti työllistettävällä kulttuurikentällä. Koin, että olen ansainnut kaiken kovalla työllä ja nyt se otettiin minulta pois ilman, että minulle annettiin edes mahdollisuutta perustella mitään. Työaika vain leikattiiin ja minulle tuotiin asia ilmi ilmoitusluontoisesti.

Työnohjaus pakotti katsomaan asioita uudesta näkökulmasta. Sen sijaan, että olisin keskittynyt siihen, kuinka vaikuttaisin toiminnallani organisaation rakenteisiin jouduinkin miettimään sitä, kuinka muuttaisin itseäni uuden tilanteen edessä. Eteeni annettiin kysymyksiä toisensa perään, jossa jouduin pohtimaan sitä, millainen työntekijä olen, miten toimin eri tilanteissa, mitkä ovat vahvuuksiani ja ennen kaikkea heikkouksiani. Jouduin myöntämään ja paljastamaan kipeimmät heikkoudet ja kestämään sen tuomaa häpeän tunnetta toisen ihmisen edessä siinä tilanteessa, kun koin jo valmiiksi olevani ammatillisesti haavoittuvimmassa asemassa leikatun työajan keskellä.

Itkin jokaisessa työnohjaustapaamisessa ja nauroin, että ohjaajalla oli valmiina nenäliinoja. En itkenyt siksi, että olin heikko vaan siksi, että tämä ihminen oli siinä auttamassa minua. Itkin siksi, että ymmärsin olevani tilanteessa, johon en itse voisi vaikuttaa millään tavalla. Itkin siksi, että jouduin myöntämään, etten enää ollutkaan se supertyöntekijä, jollaisen suojakuoren alla olin vuosia elänyt. Itkin siksi, että näytin olevani rikki ja haavoittuva, eikä tämä ihminen särkenyt minua lisää, vaan etsi keinoja kasvattaa minua tilanteessa, jossa oli asetettu tietyt kasvamisen rajat.

Kuinka kasvaa tilanteessa, jossa kasvulle asetetaan tiukat rajat?

Savon Sanomat uutisoi näyttävästi Jali Heikkisen näyttelystä 2.2.2025.

Rajat on rakkautta

Olin oppinut siihen, että kovalla työllä voi saavuttaa mitä vain ja vain taivas on rajana. En ajatellut, että minulla olisi koskaan mitään rajoja sille, mitä kaikkea elämä voi tuoda eteen. Olin saanut kasvaa ja kehittyä ammatillisesti vapaana. Kunnes minulle kerrottiin, että "sinulla on käytössäsi työaikaa vain 50%". 

Tämän asian hyväksyminen vei eniten aikaa. Että minä en voi olettaa tekeväni leikatulla työajalla samoja työtehtäviä kuin aiemmin. Eikä minun pidä niin tehdä, koska jossainhan sen leikkauksen pitää näkyä.

Olen kiitollinen siitä, että olen alusta alkaen saanut muodostaa oman taideasiantuntijan työnkuvani melko vapaamuotoisesti. Niinpä ajattelin, että hoidan tämän leikkaukseen liittyvän työaikajärjestelynkin itse. Jätin pois pienempiä ja yksittäisiä työtehtäviä tai siirsin niitä siten, että jonkin aikaa näytti siltä "kuin mikään ei olisi muuttunut". Noin neljän kuukauden jälkeen huomasin olevani kuormittunut kaikesta siitä "pitäisi tehdä, pitäisi ehtiä" tunnelmasta ja jokaisesta sähköpostista, joka toi kuormaan lisää taakkaa.

Minulla on aina ollut tietynlainen "auktoriteettiongelma", enkä pidä siitä, jos minua kielletään tekemästä jotain, jos pidän itse asiaa tärkeänä ja tunnen kykeneväni sen suorittamaan. Tämän vuoksi halusin järjestellä työnkuvani uudelleen itse. Kunnes huomasin, että sellainen "pienten asioiden siirtely" ei enää auta, ja jouduin myöntämään itselleni ja työkavereille, että en pysty tähän enää. Se, että minun annettiin käydä tämä oppitunti läpi itse, oli opettavaisempi kuin se, että minulle olisi suoraan sanottu, että "tämä ei enää kuulu sinun työtehtäviisi". (Tai saattaa olla, että näin jossain vaiheessa sanottiin, mutta olen sen autuaasti unohtanut/halunnut olla kuulematta....) Edellisessä tapauksessa olisin kuluttanut turhaan energiaa siihen, että yritän taistella päätöstä vastaan. (Ihan samalla tavalla kun aloin aluksi taistella työajan leikkausta vastaan.) Tämä on ollut omalla kohdallani hyvää johtamista, kun minua ei ole väkisin pakotettu muuttumaan, vaan kerrottu faktat siten kuin ne ovat, silloin kun suoralle puheelle on ollut tarvetta.

Tilanteeseen tyytyminen (Todellinen hyväksyminen)

Jouduin siis myöntämään ennen kaikkea itselleni, että tilanne on todellinen ja taistelu on turhaa. En ehdi tehdä kaikkea mitä tahtoisin ja työaikaan on turha odottaa lisätunteja. Minun oli todella vaikea myöntää se, että en pysty suoriutumaan kaikista listalla olevista tehtävistä. Yhden unettoman yön jälkeen tein päätöksen, että luovun yhdestä työni osa-alueesta kokonaan, vaikka koin sen ammatillisesti tärkeäksi. Samalla hyväksyin sen, että syy ei ole minun, vaan nämä ovat nyt ne rajat, joiden kanssa tulee oppia elämään.

Kun olin tehnyt päätöksen ja ilmoittanut sen eteenpäin, kipeästä ja pettyneestä tunnelmasta huolimatta päällimmäisenä tunteena oli helpotus. Nyt se on sanottu. Ei se ammattitaito minusta mihinkään katoa, vaikka tietty osa-alue on laitettu hetkeksi jäihin. 

Työnohjaus ja suoran puheen kuunteleminen (ja puheen hyväksyminen) työkavereilta auttoi siihen, että suostuin tyytymään tilanteeseen. Suostuin myös myöntämään itselleni sen, että loppujen lopuksi tässä ei ollut edes kyse minusta. Hyvinvointialueen talous on saatava tasapainoon, eikä se liity mitenkään siihen, kuinka hyvin olen työni hoitanut. Itsestäänselvä asia, mutta jonka todelliseen hyväksymiseen tarvittiin aika monta tuntia keskustelua ja itsensä tutkiskelua.

Vertaistuen merkitys

En edelleenkään pidä tästä vallitsevasta tilanteesta, mutta pystyin kääntämään toimintani vihdoin niihin asioihin, joihin voisin vaikuttaa. Kun oma kolhiintunut ego oli siirretty syrjään ja asetettu rajat uudelle työajalle, aloin keskittyä päivätyön ohella siihen, kuinka tilanteesta selvittäisiin taloudellisesti. 

En voi vieläkään uskoa minkä määrän myötätuntoa ja tukea sain kaikkialta. Siihenkin meni aikansa, että opetteli ottamaan hyvän vastaan. Vertaistuki etenkin taidehistorioitsijakollega Johanna Lindforsilta tuntui - ja tuntuu vieläkin - korvaamattoman arvokkaalta. Hän oli kokenut pahimman ammatillisen pelkoni, sillä Lindfors oli irtisanottu unelmatyöstään kokonaan. Minä sain sentään säilyttää edes puolikkaan, joten tiedostin, että olin lopulta onnekas:

"Itse saman asian kokeneena - tosin irtisanottuna - lupaan ja vakuutan, että hyviä asioita tulee tilalle. Sinä kasvat ja opit ja löydät uutta. Ja jossain vaiheessa sanot itsellesi, että juuri näin tämän pitikin mennä. Voimia tähän hetkeen!"

Voi Johanna kun tietäisit, kuinka monta kertaa olen vuoden aikana palannut lukemaan noita lohduttavia lauseitasi. Tiesin, että olet oikeassa, mutta nyt olen oikeasti tuossa hetkessä, että voin vilpittömästi sanoa: näin tämän pitikin mennä.

"Sinä kasvat ja opit"

Vuosien aikana saamani verkostot ja - näin uskallan sanoa - ystävyyssuhteet, ovat mahdollistaneet minulle muun muassa freelance-puhujakeikkoja, joilla olen osittain saanut paikattua taloudellista epävarmuutta. Tiedän, että olen parhaimmillani silloin, kun pystyn kehittämään ja kehittymään yhdessä työssä, mutta se ei ole tällä hetkellä mahdollista.

Tämä vuoden kestänyt tunnemyllerrys on myös vahvistanut omaa ammatillista itsevarmuuttani keikkatöiden muodossa. Vaikka tiedän olevani persoonana välillä vähän lapsellinen ja sinisilmäinen, tiedän oman ammatillisen arvoni. Kieltäydyn sellaisista tehtävistä jos koen, että minua käytetään tavalla tai toisella hyväksi, tai minua kohdellaan muuten asiattomasti. Se 50%:n työaika takaa onneksi kuitenkin jonkinlaisen perustoimeentulon, jonka vuoksi minun ei ole pakko tehdä ihan mitä tahansa. 

Tällä hetkellä työskentelen taideasiantuntijan tehtävän ohella kahdessa eri projektityössä. Toisesta saatte kuulla lisää ensi vuoden puolella. Aluksi epävarmalta ja pelottavalta näyttänyt työtilanne on kääntynyt siihen, että tuntuu vihdoin siltä, että olen saanut leikatun siipeni takaisin. Luotto tulevaan on kasvanut, mikä tuntuu etuoikeutetulta, kun katsoo valtakunnallisesti tämän hetken työttömyystilastoja.

Myönnän, että kolmen eri työn kanssa tasapainoilu on henkisesti raskasta. Siitä huolimatta koen olevani enemmän kuin onnekas. Kaikki työtehtävät liittyvät omaan ammattitaitooni ja vahvistavat asiantuntijuuttani. Johanna oli oikeassa:  "(---) hyviä asioita tulee tilalle. Sinä kasvat ja opit ja löydät uutta."

Kuva: Virva Suvitie.

Oppiminen jatkuu

YT-leikkauksen mukanaan tuoma kasvaminen ja oppiminen tuntui aluksi repivän kaikki mielensisäiset haavat auki. Pysäyttävä hetki oli kuitenkin se, kun minulle erään kokouksen jälkeen sanottiin, että "viljakin tarvitsee kasvaakseen sen, että maa revitään joka kevät auki, että siemenet saavat mahdollisuuden kasvaa uudessa ja kuohkeassa mullassa."

Paljon on vielä oppimista, mutta haluan ajatella, että olen nyt se orastava viljapelto, joka kasvattaa ammatillisuuttaan uudella tavalla - rajoja kunnioittaen. Vuosi on ollut raskas, mutta samalla se on vahvistanut omaa resilienssiäni; minua voi taivuttaa, mutta ei katkaista. Paljon on kiinni omasta asenteesta kuinka asioihin suhtautuu ja kuinka asioita käsittelee. En kuitenkaan olisi tässä ilman ympärilläni olevia ihmisiä, joiden kanssa olen saanut asioita käsitellä ja purkaa ajatuksiani palasiksi, jotta pystyin antamaan kaikelle uudelle mahdollisuuden syntyä.

Kiittäen,
Henna.

Insinöörihuumoria

Instagramin puolella minua seuraavat tietävät jo tilanteen taustan, mutta kerrottakoon se vielä täälläkin. Meillä oli pari kuukautta sitten erään työkaverin kanssa eräänlainen (leikkimielinen) "kehityskeskustelu" siitä, että kuinka työkavereita tulisi huomioida tasapuolisesti. Tämän keskustelun yhteydessä saatoin kerran sanoa, että minullekin voi antaa lahjoja.

Tarinassa on jonkin verran värikynää riippuen siitä, että kumpiko osapuoli tätä kertoo. Kyseinen insinöörityökaverini piti kädessään lahjaa ja alusti tilannetta näin: "Sinä kun aina sanot, että myö ei anneta sinulle mitään, niin tässä on nyt ihan sinua varten lahja. Kun kommentoit meitä insinöörejä. Ihan itse olen sen ostanut."

Toinen insinöörityökaveri kommentoi tämän kuvan nähtyään: "Ai noinko sinä yrität luoda meidän työstä mielenkiintoisen kuvan siellä somessa?"

Ennen kun näin, mistä oli varsinaisesti kysymys, sydän vähän liikahti ja ajattelin, että kuinka herttaista! (Hän ei yleensä toimi näin.) Kunnes hän avasi kätensä ja ojensi lahjan: kädestä paljastui heijastin, jossa lahjan antaja ilmoittaa ylpeästi omaavansa insinöörin supervoimat... Niin, sieltähän se insinöörihuumori jälleen paljastui. Kahvipöytäseurue alkoi nauraa, kun he huomasivat ilmeeni muutoksen todellisuuden paljastuttua. (Tarkkasilmäiset voivat myös huomata, että kyseessä on mainosheijastin....)

Tilanne sai tänään jatkoa, kun ilmoitin kyseiselle työkaverille, että minulla olisi puolestaan hänelle lahja. Ja jos minä suostun käyttämään hänen antamaansa insinööriheijastinta, niin hänen pitää luvata käyttää minun antamaani lahjaa. Vastaus oli jo ennen kuin hän oli edes nähnyt lahjaansa: "Eeiii, se on tietysti joku tyttövärinen juttu...."

Otin lahjan taskustani, ojensin sen ja pyysin häntä lukemaan tekstin ääneen, jotta ympärille kerääntyneet muut työkaverit kuulisivat saman:

Kuvan julkaisuun on saatu lupa.

Työkaverit nauroivat ja lahjan saajakin heittäytyi onneksi mukaan. Hän sanoi, että aikoo kiinnittää haalarimerkin työmaatakkiinsa: "Tämä on hyvä". Olin onnistunut päihittämään hänet, ja tässä on kuulema vaarana alkaa kilpailu. Toivottavasti ei.

Kyseinen työkaveri on täydellinen insinöörin stereotypia ja hän on äänekkäästi ylpeä siitä, että ihan huvittaa. Hän on  välillä räävitön suustaan ja silti välillämme on ammatillinen arvostus, vaikkakin hän tuppaa horjuttamaan tasapainoa viittaamalla humanisteihin ja taidekenttään "hihhuli"-kommenteilla. Tästä huolimatta hän on kiinnostunut myös taiteesta ja antaa siitä hyvää palautetta, kun aihetta on.

Ei pidä ottaa itseään liian vakavasti.

"Se on taulu"

Mikko Oinonen: Maisema Hämeenlinnan seudulta, 1948; Yrjö Ollila: Poika ja verkko, 1918; Mikko Oinonen: Kukkiva puutarha, 1919.

Jääkiekkokulttuurista kertovassa tekstissä paljastin, että olen joutunut opettelemaan uudenlaista kulttuuriharrastamisen muotoa; sen sanastoa ja toimintamalleja. Olen iloinen, että ystäväni tutustutti minut jääkiekkokulttuurin maailmaan. Minä puolestani vein hänet pitkän tauon jälkeen museoon.

Tästä syntyi ajatus, että pitäisi useammin antaa itselleen ja muille mahdollisuus kokeilla jotain uutta. Tämän vuoksi tarjosin kiinteistöhallinnon työkavereilleni mahdollisuutta lähteä kanssani taidemuseoon. Tiedän, että osalla työkavereistani on Museokortteja, mutta ajattelin, että osa ei ole käynyt museossa välttämättä koskaan aiemmin. Huomasin itse, kuinka vaikeaa minulle oli mennä jääkiekkopeliin aluksi yksin ja ajattelin, että voisin omalla toiminnallani helpottaa halukkaiden työkavereiden kynnystä astua museoon.

Kävimme muutaman työkaverin kanssa Kuopion taidemuseossa (tunnetaan nykyisin nimellä Kumma) katsomassa Koloristi kylässä -näyttelyn. (Näyttely on jo päättynyt.) Se esitteli Mikkelin taidemuseon kokoelmaan kuuluvia Martti Airion (1890-1973) keräämiä teoksia. 

Puhumme ja käsittelemme kiinteistöhallinnossa muiden asioiden ohella paljon myös tilahallintaa ja niihin liittyviä asioita. Kerroin työkavereilleni, että pidän Kuopion taidemuseon elettä tuoda Mikkelin taidemuseon kokoelmaa esille tärkeänä etenkin siksi, että Mikkelissä kärsitään tilojen puutteesta. Museo on ollut väistötiloissa kauppakeskuksessa vuodesta 2019 alkaen. (Yle uutinen: Mikkelin taidemuseo joutuu rikkomaan museolakia.)

Pidin Koloristi kylässä -näyttelyä mielestäni helposti lähestyttävänä myös sellaiselle, joka ei seuraa taidetta. Värikkäitä maalauksia, joissa siveltimevedot näkyvät, mutta aiheet ovat kuitenkin selvästi esittäviä (ei tarvitse miettiä, että mitä tämä esittää). Maalaukset ajoittuivat pääasiassa 1910-1970-luvuille.  Kokoelman keskeisen osan muodostavat suomalaisten impressionistien (Septem-ryhmä) ja ekspressionistien (Marraskuun ryhmä) teokset. Septem-ryhmä tunnetaan puhtaasta ja jopa pastellisen väripaletin töistä, kun taas Marraskuun ryhmässä maalattiin murretuilla ja maanläheisillä ruskean sävyillä. (Näin karkeasti yleistäen.)

Aarre Heinonen: Martti Airion muotokuva, 1974.

"Lapsikin osaa maalata noin"

Joukossa oli yksi insinöörikoulutuksen saanut työkaveri, joka ei ollut aiemmin käynyt taidemuseossa. Olin iloinen, että hän uskaltautui heittäytyä ja lähteä mukaan. Kerroin lyhyesti näyttelyn sisällöstä, mutta olin ajatellut, että en halua ohjailla heidän ajatuksiaan taiteen äärellä. Saavat sanoa ja miettiä mitä tahansa. Nopeasti kuitenkin huomasin, että tämä taidemuseon ensikertalainen tuntui olevan ajatusten ja katseensa kanssa jumissa.

Hän kommentoi taulujen värimaailmaa yleisesti, mutta alkoi sitten kiinnittää huomiota maalaustyyliin. Sen perinteisen "lapsikin osaisi maalata noin"-kommentin jälkeen ymmärsin, että minun oli pakko nostaa tilanteeseen vähän taidehistoriaa.

Ellen Thesleff: Maisema Kangasalta (Muroleelta), 1912.

Taidehistoria avuksi 

Kerroin, että monet näyttelyn teoksista maalanneet taiteilijat ovat saaneet taidekoulutuksen, käyneet jopa akateemisen taidekoulutuksen. Se, miksi he ovat maalanneet "lapsenomaisesti" ei liity siihen, etteivätkö he osaisi maalata realistisesti ja valokuvatarkasti.

Kerroin, että suomalaiset taiteilijat kävivät hakemassa usein taideoppinsa muualta Euroopasta, jonka myötä eri taidetyylit ja -suuntaukset rantautuivat myös Suomeen. Viiveellä, mutta sieltä ne saapuivat. Kerroin myös, että taide heijastelee aina oman aikansa yhteiskuntaa ja sen oloja tavalla tai toisella, vaikka sitä ei välttämättä kyseisellä hetkellä huomaisikaan. Näin on myös nykytaiteen kohdalla.

Maria Wiik: Nukkuva italialaistyttö, 1883.

Kerroin, että naisten asema oli taidekentällä aiempina vuosisatoina yhtä vaikea kuin muutenkin yhteiskunnassa. Oikeudet ja mahdollisuudet olivat erilaiset kuin miehillä. Naisia ei pitkään aikaan päästetty taideakatemiaan, jossa he olisivat voineet harjoitella elävänmallin piirtämistä ja anatomiaa. Mikä olisi puolestaan mahdollistanut ammattitaitoisen opetuksen ja oppimisen. Tämän vuoksi naiset maalasivat usein itsenäisesti tai yksityisopettajan avulla ns. lähellä olevia aiheita, kuten omakuvia, lapsia, maisemia ja kukka-aiheita. (Kukka-aiheet ovat aivan liian aliarvostettu maalausgenre.) Historialliset ja mytologiset aiheet (joissa oli paljon ihmisiä ja tapahtumia) oli varattu miehille, ja niiden maalaamisesta myös maksettiin eniten.

Kerroin, että näyttelyssä nähtävillä olevat maalaukset kuvastavat hyvin myös suomalaisten naisten mahdollisuutta kuvataiteilijan ammattiin. Esillä oli muun muassa Ellen Thesleffin (1869-1954), Maria Wiikin (1853-1928) ja Sigrid Schaumannin (1877-1979) maalauksia.

Sigrid Schauman: Maisema Pohjois-Italiasta, 1959.

"Miksi puu ei ole puun värinen?"

Kerrottuani yhteiskunnalliset haasteet naisten taidekoulutukseen liittyen, siirryin värimaailmaan. Selitin Septem- ja Marraskuun ryhmien välisten taiteellisten ilmaisujen eroja. Työkaverini ihmetteli siitä huolimatta sitä, että miksi puu ei voi olla puun värinen? Miksi se pitää maalata vaikka siniseksi?

Jatkoin taidehistorian kertomustani taiteelliseen ilmaisuun. Siihen, kun taide ei enää ollut vain pelkkien tilaustöiden tekemistä kirkolle tai rikkaille aatelisille, vaan taiteilijoilla oli mahdollisuus ilmaista itseään. Itsensä ilmaiseminen tarkoitti sitä, että värit eivät enää olleet pelkkiä värejä, vaan kaikki tekeminen värien valinnasta, siveltimen tai muun maalausvälineen valinnasta maalin levittämiseen kankaalle heijastelivat symbolisesti taiteilijan sisäisiä ajatuksia.

Per Stenius: Seinä, 1987.

Moderni ja ei-esittävä taide oli vastalause esittävyydelle. Kuvatun kohteen sijaan haluttiin antaa arvoa taiteilijan omille tunteille. Taidetta ja sen sisältöä alettiin tulkita uudenlaisella, ennennäkemättömällä tavalla, kun maalauskankaille ilmestyivät siniset hevoset, lentävät ihmiset tai kuutiomaiset maisemat.

Oivalluksia syntyy

Kertomukseni ilmeisesti auttoivat kuulijaa ymmärtämään taidetta hieman paremmin. Kun astuimme näyttelytilaan huomasin, että työkaverini ajatteli todennäköisesti insinöörimäisen järkevästi ja käytännöllisesti mielessään: "Tämä on taulu. Mitä minun pitäisi tässä nähdä?"

Lyhyen näyttelykierroksen jälkeen työkaverini sanoi, että "tässä taulussa on ihan samanlaiset 70-luvun värit kuin niissä sen ajan sohvissa". Kyllä! Niin on, ja olet ihan oikeassa. Huomaatko nyt, että taide heijastelee aina muutakin yhteiskuntaa: muotia, ajankohtaisia aiheita, sisustustyylejä, politiikkaa?

En tiedä sainko kyseisestä työkaveristani aktiivista taidemuseokävijää käynnin myötä, mutta olin superiloinen, että hän tuli mukaan ja esitti kysymyksiä avoimesti. Eikä ajatellut, että niissä olisi mitään tyhmää.

Ilmari Aalto: Pullo ja ruukkuasetelma, 1919; Tyko Sallinen: Kala-asetelma, 1916.

"Kiva, kun johdot on erivärisiä"

Aluksi ajattelin olevani todella pulassa kysymysten kanssa. Kuinka tiivistän ja selitän taidehistorian vuosisatojen muutosta ja merkitystä henkilölle, joka ei ole koskaan käynyt katsomassa taidetta siten, että en kyllästytä häntä kuoliaaksi? Miten ilmaisen asian selkeästi ja ymmärrettävästi?

Alvar Cawén: Taiteilijan vaimo, 1924. Kuopion taidemuseon kokoelma.

Huomasin jälkikäteen, että olin itse ihan samanlaisessa tilanteessa kuin eräs toinen työkaverini, jonka kanssa olen käynyt tutustumassa esimerkiksi sähkökeskukseen tai muihin sähköasioihin. Kun työkaverini näyttää sähkökaappia tai muuta siihen liittyvää, en osaa katsoa niistä muuta kuin värikkäitä nappeja. Kiva, kun eri johdot on laitettu erivärisiksi.

Kun hän kertoo laitteen toiminnasta ja mihin se vaikuttaa, huomaan jo vähän kiinnostuvani aiheesta. En ymmärrä, mutta kiinnostun. Minusta on mukava kuunnella, kun joku puhuu aiheesta, josta hän tietää paljon. En pidä besserwissereistä, jotka osoittavat ylimielisesti, että tietävät asiasta enemmän kuin muut. Silloin, kun asiasta puhutaan kertomalla, selittämällä ja perustelemalla - eikä pätemällä - ja huomaan ihmisen sisäisen palon johonkin, se tarttuu. Se tarttuu, vaikka aihe ei olisi itselleni tuttu tai etukäteen kiinnostava. On taito saada toinen ihminen kuuntelemaan ja kiinnostumaan. Tämän vuoksi pidin yliopistossa luentojen kuuntelemisesta: siellä aiheestaan itse kiinnostuneet ihmiset puhuivat innostavasti omista mielenkiinnon kohteistaan - ja tunne tarttui.

Jalmari Ruokokoski: Juutinrauman rannalla, 1913.

Oma innostus jakoon

Hurmioitunut-blogin myötä itselleni syntyi tarve puhua taiteesta ja kulttuurista julkisesti. Halusin tuoda aihetta esille sellaisella tavalla, että taide olisi helposti lähestyttävää ja mielenkiintoista kaikille; että se herättäisi kenties keskuteluakin.

Olen tehnyt tätä vuodesta 2010 alkaen. Pitkälle on tultu noista vuosista. Vaikka tämä varsinaisen blogin päivitystahti on hidastunut, oma intohimoni ja tarve tuoda kulttuuria ja sen merkitystä esille on sen sijaan vain vahvistunut. Vaikuttamista tapahtuu nykyisin blogin lisäksi muun muassa erilaisissa työryhmissä. Tämän vuoksi tuntuu hienolta, että Suomen Kulttuurirahasto kutsui minut vuosi sitten Kannatusyhdistyksensä jäseneksi.

"Kannatusyhdistykseen kuuluu 2468 Yhdistyksen johtokunnan kutsumaa jäsentä. Jäseneksi kutsutaan useimmiten hoitokuntien aloitteesta, kulttuurista, tieteestä tai taiteesta kiinnostuneita ammattilaisia, harrastajia tai kulttuurin kuluttajia, joiden toivotaan omalla toiminnallaan aktiivisesti kasvattavan kulttuurimyönteisyyttä sekä ymmärrystä tieteen ja taiteen merkityksestä."

Taide ja kulttuuri ovat osa minua sekä vapaa-ajalla, töissä että harrastusten muodossa. Vuodet ovat tuoneet ympärilleni myös äärimmäisen tärkeitä verkostoja, joiden vahvuutta testataan etenkin tällaisina aikoina, kun kulttuuriin kohdistuu valtakunnallisesti ja taloudellisesti vaikeita aikoja. Tämän vuoksi meitä kulttuurin puolesta puhuvia soihdunkantajia tarvitaan aiempaakin enemmän.

Viisas insinööri...

"Viisas insinööri on satuolento." Näin tokaisi eräs insinöörikoulutuksen saanut kiinteistöhallinnon työkaverini. Yleensä se olen minä, jonka humanisti- ja taidetausta joutuu (pilke silmäkulmassa) höykytyksen kohteeksi, mutta osaavat insinöörit (ihme kyllä) nauraa myös itselleen. 

Neljän vuoden yhteiselon aikana koen insinöörimäisen työympäristön jo vähän tutumpana, mutta kodikkaaksi sitä ei voi sanoa. Siinä missä minun taideasiantuntijan maailmani tarkoittaa taiteen lisäksi tunteita, viihtyisyyttä, värejä ja ihmisläheisyyttä, kiinteistöhallinnon yleinen ilmapiiri on muun muassa pohjakuvia, numeroita, rakentamista, toimivuutta ja tilatehokkuutta. Ajattelen näiden maailmojen täydentävän toisiaan, vaikka olenkin altavastaajan asemassa.

Markku Kolehmainen: Nimeämätön, 1988, öljy kankaalle. Pohjois-Savon hyvinvointialueen taidekokoelma.

Taideasioissa ei pyydellä anteeksi

Yksi syy, miksi koen juurruttaneeni itseni kiinteistöhallinnon ilmapiiriin hyvin on se, että en pyytele itseäni anteeksi. Totta kai olin aluksi epävarma, mutta aina uuteen työpaikkaan opettelu vie aikansa. Insinöörimaailma elää numeroilla ja laskelmilla, ja humanistin on opittava pelaamaan insinöörien kanssa niillä korteilla, jotka on jaettu. Tiedostan ammatillisen osaamiseni ja tunnen oman vastuualueeni (taide ja kulttuuri sairaalassa). En anna kenenkään kävellä ylitseni, ja jos näin tapahtuu, käytän ns. "kopitusmenetelmää", jossa otan henkilön kahdenkeskiseen keskusteluun hiljaiseen tilaan (kutsumme näitä kopeiksi) ja asia selvitetään. Olen mielestäni ansainnut paikkani työyhteisössä olemalla avoin ja rehellinen, mutta samalla muita kunnioittaen.

Avoimuus ja rehellisyys kuuluu mielestäni kaikkeen ihmisten väliseen kommunikointiin, mutta koen sen sopivan erityisen hyvin insinöörimaailmaan. Numeroita, laskelmia ja kaavioita rakastavat persoonat kuuntelevat mieluummin suoraa puhetta kuin arvailevat ilmeistä tunneilmapiiriä ja ajatuksia. Arvostan tosin sitä, että saan humanistina (ja naisena) olla tunteellinen ja herkkä ilman, että koen siitä ammatillista alemmuudentunnetta.

Työkaveri 1 toi työpaikan kahvihuoneeseen suklaata, ettei söisi kaikkea itse. Työkaveri 2 teippasi suklaarasian kiinni, koska oli herkkulakossa...

Luottamus luo avoimuutta

Luottamuksen saavuttaminen työkavereiden kesken ei ole kuitenkaan pysyvä tila. Henkilökemiat elävät tilanteiden mukaan siinä missä ihmissuhteissa muutenkin. Tämän vuoksi on tärkeää, että tietää ja osaa ilmaista omat rajansa. Koen, että oma ammatillinen itsevarmuuteni on tukevalla pohjalla. Tämä on mahdollistanut sen, että työkaverini laskevat leikkiä persoonani lisäksi taiteeseen ja taiteilijoihin liittyvillä stereotypioilla.

Altavastaajan asemassa olen opetellut pikkuhiljaa ottelemaan haastamalla työkavereita "samalla mitalla". Visuaalisuudesta ja estetiikasta (kauneudesta) nauttivana, ja sen parissa työskentelevänä, minulle on tärkeää saada visuaalisia ärsykkeitä täyttämään kauneuden kaipuuta. Ja jos nyt rehellisiä ollaan, kiinteistöhallinto ei varsinaisesti ole hedelmällisin pohja tällaiselle työskentelylle. Ja juuri siksi koen itseni kaltaisen ihmisen tärkeänä mausteena muiden joukossa.

Tapahtui eräänä aamuna, että kiinteistöhallinnon yhteisessä palaverissa yksi työkavereista esitteli talouslukuja, budjetteja ja uudistuksiin liittyviä linjauksia. Insinöörimäiseen tapaan asiat esitettiin asioina eli mustaa tekstiä valkoisella pohjalla. Tunnin mittaisen kokouksen jälkeen tokaisin esittelijälle:

-Aika kuivakka ja raskas oli tämä sinun esitys. Voisit seuraavan kerran tuoda vähän iloa esitykseen.

Tilanne tuntui muutaman sekunnin ajan epävarmalta. Joku tirskahteli nauraa ja jotkut ehkä yllättyivät kriittisen kuuloisesta ja suorasta kommentistani. Kommentin kohteena ollut työkaverini oli hetken aikaa hiljaa (jonka aikana ehdin jo miettiä, että olinko mennyt liian pitkälle), kunnes hän hieman hymyään peitellen sanoi:

-Mitä tarkoitat iloisella esityksellä? Ei minusta taida tämän iloisempaa saada.

-No tuot jotain väriä tai kuvia esityksen joukkoon, että on jotain muutakin mitä katsella kuin pelkkää tekstiä. Ja minä uskallan tämän sinulle suoraan sanoa, koska ollaan keskusteltu jo sen tasoisista asioista aiemmin, että minä koen tämän kommentin vain kehittävänä.

Ja tiedättekö mitä? Seuraava esitys, jonka hän piti, oli jo paljon värikkäämpi ja visuaalisempi! Insinöörikin voi halutessaan ottaa oppia taideasiantuntijalta.

Vaikka puhun avoimuuden ja rehellisyyden puolesta, koen olevani hyvä lukemaan ja tulkitsemaan ihmisiä myös sanattomasti ja tiedän, kenen kanssa voi laskea leikkiä milläkin tavalla. Kaikkeen vaikuttaa tosin myös se, että kuinka ja millä äänensävyllä asioita ilmaisee. (Ja siitäkin huolimatta voi tehdä virhearvioita.)

Ruma betoniarkkitehtuuri?

Minä olen yleensä työkavereiden kesken se, joka vetää omia rajojaan sanomalla, että "Nyt olet heikoilla jäillä...".  Tämä on merkki, jonka jälkeen vastapuoli yleensä ymmärtää vetäytyä ja harkita sanojaan. Osa saattaa kokeilla onneaan varoitukseni jälkeenkin, mutta sen jälkeen vastapuolen kannattaa varustautua naskaleilla, sillä myös minä muutun terävämmäksi sanojeni kanssa.

Virkistävää vastapainoa oli se, kun olin itse joutua kommenttini kanssa kiusalliseen tilanteeseen. Puhuimme kahvipöydässä betoniarkkitehtuurista ja aloin kertomaan, että minulla oli joskus valokuvausprojekti, jossa tarkoitukseni oli kuvata betoniarkkitehtuuria.

Minä: Betonirakentaminen ja -arkkitehtuuri on minusta lähtökohtaisesti rumaa....

Rakennusinsinöörikoulutuksen saanut työkaverini katsoi minua terävästi, mutta hymyillen: Nyt varovasti [sen kommentin kanssa]....

Minä: Ja olin siis kertomassa, että juuri sen takia, että koen betoniarkkitehtuurin usein rumana, olisin valokuvausprojektissa halunnut esittää sen kauniina. Johon liittyy muun muassa vuodenajat ja valo.  

Vastaus oli totta ja tyynnytti vastapuolen, jonka myötä jatkoimme puhumista muun muassa betonilähiöistä. Työarki tarvitsee huumoria ja hassuttelua. En tiedä millaisia työkaverini ovat olleet ennen minua, mutta koen, että olen saanut useammat vapautumaan neljän vuoden "tarkastelujaksollani" aiempaa enemmän.

Väitin tätä työmaahameeksi, mutta sehän on siis kiltti! Työkaverini [mies] sai tämän lahjaksi (sisältäen huumoria), mutta kumma kyllä hän ei ole itse suostunut sitä työmaalla vielä käyttämään.

Lopuksi

*kuiskaten* Ja varovaisesti uskallan sanoa, että insinöörimaailma on joutunut huomaamattaan opettelemaan kanssani vähän enemmän myös tunne-elämän taitoja. Sanon tämän hiljaa ja varovaisesti siksi, että hehän eivät tätä itse todennäköisesti järkiperäisessä ajattelussaan halua myöntää. Annetaan heidän olla siinä kuvitelmassa. "Viisas insinööri...."

Hyvän vastaanottamisesta

Tämä kuva tiivistää tunnelmani niistä kaikista ihanista viesteistä ja kohtaamisista, joita olen saanut osakseni.

Sydämellinen kiitos jokaiselle YT-tilanteeseeni reagoineelle. Olen saanut osakseni pakahduttavan paljon empatiaa, rakkautta ja myötätuntoa sekä kasvotusten, somessa, sähköpostitse ja muilla viesteillä. Halaukset ovat tuntuneet aiempaa tärkeämmiltä.

Postaus on yksi henkilökohtaisimmasta, jonka olen julkaissut. Se pelotti, mutta samalla tuntui, että en voisi jatkaa kirjoittamista, jos joutuisin piilottelemaan asiaa, joka muuttaa perusturvallisuuden tunnettani melkoisesti. Haluan nyt sanoa teille kaikille, että minulla ei ole hätää. Kuten eräässä minulle lähetetyssä viestissä sanottiin: "Ajattele, jos et osaisi kirjoittaa. Kaaos kuitenkin jäsentyy. Katso nyt rauhassa ja pidä ovet auki. Aivan varmasti tulee hyvää."

Olen nimenomaan jäsennellyt mielensisäistä kaaosta paitsi kirjoittamalla myös kaikkien teidän kanssanne, joiden kanssa olen saanut tilanteestani keskustella. Asiasta puhuminen on helpompaa, kun kuulen, että toinen osapuoli on lukenut blogitekstini. Näin minun ei tarvitse kertoa kaikkea alusta alkaen, vaikka en pysty myöskään valehtelemaan henkilöille, jotka vilpittömästi ja tietämättään kysyvät "Mitä sinulle kuuluu?"

Hyvän vastaanottamisesta

Olen elänyt elämääni siten, että haluan selviytyä monella tasolla itsenäisesti, etten olisi velkaa kenellekään. Olen tehnyt töitä sen eteen, että elämäni on sellaista kuin olen joskus sen toivonut olevan. Että viihdyn elämässäni ja etenkin, että pidän työstäni. Koen, että määrätietoisella asenteella olen saanut tukea ja kannustusta myös ympärilläni olevilta ihmisiltä. Määrätietoisuudesta huolimatta en ole koskaan halunnut mitään muiden kustannuksella, vaan päinvastoin, olen halunnut tukea ja auttaa muita samalla tavalla, mitä itse koen saaneeni. Sellainen anna hyvän kiertää -elämänasenne.

Kirjoitin tammikuussa 2024 uuden vuoden "lupauksena", että "Itse toivon, että tärkein saavutukseni olisi se, että ihmiset ympärilläni ajattelisivat, että olen huomannut heidät ja kohdellut heitä oikein. Sillä tavoitteli tässä maailmassa mitä tahansa, harva meistä lopulta saa mitään puhtaasti yksikseen tekemällä. En minä ainakaan."

Enpä arvannut, kuinka konkreettisesti olen YT-tilanteen julkistamisen jälkeen saanut kokea ympärilläni olevien - tuntemattomienkin - ihmisten hyvyyden. Ylitseni on vyörynyt sellainen hyvien asioiden hyökyaalto, että vetää sanattomaksi. Siinäkin on ollut mielensisäistä työtä, että hyväksyy kaiken ja ottaa sen vastaan. Ettei ala perisuomalaiseen tapaan vähätellä toisen kädenojennusta. Nousta liukastuessaan äkkiä ylös ja pälyillä ympärilleen toivoen, ettei kukaan nähnyt. Esittää ylpeämpää kuin todellisuudessa onkaan. Myöntää ääneen, että sattuu ihan helvetisti, ja antaa sille kivulle aikansa. Että on ihan ok itkeä liikutuksesta ja sanoa vain kiitos. Kiitos, kun autat. Kiitos, kun kuuntelet. Kiitos, kun sanot nuo asiat ääneen. Kiitos, kun halaat minua juuri nyt.

Vertaistuki

Halusin julkisella blogitekstillä myös osoittaa, että olemme ihmisiä säästöjä hakevien päätösten ja vaikutusten alaisina, emme pelkkiä numeroita. Palasin uudelleen Johanna Lindforsin kirjoittaman Elämäni ranskattarena -kirjan pariin. Lindfors on taidehistorioitsija, työskennellyt taiteen asiantuntijana huutokauppamaailmassa ja museoalalla sekä ollut mukana erilaisten kokoelmien muodostamisessa. Nykyisin hän toimii Hagelstamin huutokaupassa markkinointipäällikkönä.

Pari vuotta sitten lukemani kirja pyöräytti sisuskaluni ympäri, sillä Johanna avasi oman ammatillisen pelkoni, mutta joutui kokemaan sen pahimman version, täydellisen irtisanomisen. Nyt kaikki tuntui miltei kuin lukisi omaelämäkerrallista tekstiä sillä erotuksella, että itse sain pitää edes sen 50% työstäni.

"(---) Olin löytänyt kutsumukseni taidemaailmasta ja ajelehtinut siellä vuosikausia. Teosten kanssa työskentely oli hauskaa, eikä yksikään päivä ollut täysin toisensa kaltainen. Mutta sähköpostikutsu, joka muuttaa kaiken, on aivan tavallinen. Minut irtisanotaan, koska se katsotaan parhaimmaksi taloudelliseksi ratkaisuksi.

(---) Minä rakastan tätä työtäni. Rakastan taidetta ja sen myymistä. Rakastan asiakkaita, rakastan keskusteluja siitä, mikä on kiinnostavaa taidetta ja miksi. Olen aina ajatellut, että työni taideasiantuntijana on oikeastaan kovin yksinkertaista. Minun tehtäväni on löytää oikea taideteos ja oikea ostaja ja yhyttää heidät. Nyt istun kuitenkin pienessä toimistohuoneessa ja koetan estää käsiäni vapisemasta."

Olin häkeltynyt, kuinka vahvasti Johanna osoitti julkisesti myötätuntoa osakseni myös omassa somessaan:

"Henna, nyt jo melkoinen uranuurtaja meidän alallamme, on yllättävien haasteiden edessä. Itsekin sellaisen kokeneena voin sanoa, että tämä säteilevä nainen (joka on myös fantastinen pukeutuja!) tulee pärjäämään jatkossakin. Sillä minä muistan ensi kohtaamiseltamme nuoren naisen, joka istui huikean hymyilevänä luentosalissa ja oikeasti kuunteli. Luulenpa, että hän vielä rakentaa kulttuurialalle jotain aivan uutta ja vaikuttavaa."

Kuvakaappaus Johanna Lindforsin Instagram-tarinasta.

Johanna vapautti kyynelkanavani myös yllä olevalla kuvalla, jonka hän jakoi Instagramissa, jossa hän ilmoitti lähtevänsä Ranskaan inspiroitumaan. En tiedä tiesikö tai muistiko Johanna, että hänen minulle osoittamansa teos oli sama, josta hurmioiduin Louvressa eniten omalla vierailullani. Samothraken Nike. Voiton jumalatar.

Kirjoitin veistoksen kohtaamisesta blogissa vuonna 2012:

"Ensimmäinen täydellinen hurmioituminen tapahtui suunnatessa pitkän käytävän halki kohti nousevien portaiden päässä odottavaa Voiton jumalatarta. Samothraken Nike oli sijoitettu loistavaan paikkaan. Vaikka sen ympärillä parveili massoittain turisteja kameroineen (itseni mukaan lukien), en muista sitä hälinää lainkaan. Tuntui kuin korvani olisivat menneet lukkoon ja vain tuijotin ja kiertelin veistosta."

Puhuin tämän jälkeen serkkuni kanssa puhelimessa, joka oli seurannut Johannan ja minun avointa viestittelyä Instagramissa. Hän sanoi herkistyneensä ja lisäsi, kuinka:

"Koskettavaa ja myötätuntoista tuollainen on. Niin lämmin Insta-postauskeskustelu, että tuli ihan itku. (---) Ihania juttuja haasteellisten asioiden keskellä. (---) Maailmassa on kyllä ihania ja sydämellisiä ihmisiä. (---) Ja että kulttuuripuolelta, sieltä samalta kentältä sinua tuetaan, eikä semmoisella ajatuksella mikä joskus tuntuu olevan, että 'nainen on naiselle susi'.  Vaan noin, että voi olla toisen tukena, vaikka jokaisella on oma työnsarkansa. "

En voisi olla enempää samaa mieltä. 

Omien työkavereiden lisäksi on tuntunut tärkeältä saada palautetta omasta työstä myös KYSin ja HVA:n muiden yksiköiden työntekijöiltä. Olen tiennyt, että oman tiimini työntekijät arvostavat työpanostani, mutta tässä tilanteessa sen kuuleminen myös muilta on ollut itsetuntoa vahvistavaa. Että en ole kuvitellut itsestäni liikoja, että työlläni on ollut oikeasti merkitystä. Ja että saan heiltä tukea ja apua milloin tahansa, kun vain pyydän. Työyhteisö on aina ollut minun supervoimani.

"Löydät varmasti jotain parempaa"

Kaikkien niiden myötätuntoisten viestien ja keskutelujen lomassa olen kuullut muutaman "Löydät varmasti jotain parempaa" -lausahduksen. Ymmärrän, että tälläkin halutaan rohkaista ja tukea minua, mutta samalla haluan sanoa, että en halua löytää parempaa. Koen työni merkityksellisenä ja näen tulevaisuuden visioissa paljon hyvää. Haluan toivoa, että saisin pitää tämän nykyisen päivätyöni, ja että työaika palautettaisiin jossain vaiheessa siihen, mitä se oli ennen leikkausta. Näin saisin tavoiteltua niitä visioita, joita olen työlleni luonut.

Olen sitoutunut 50%:n työaikaan, mutta kuten edellisessä postauksessani kerroin, minun tulee etsiä myös sivutöitä taloudellisen tasapainon säilyttämiseksi. En kuitenkaan lähtökohtaisesti tavoittele toista 50%:n työmäärää nykyisen rinnalle ainakaan pidempiaikaisesti, sillä tiedän, että se tulisi horjuttamaan omaa jaksamistani. He, jotka tuntevat minut työntekijänä, tietävät sitoutuneisuuteni tehdä työtä, oli se sitten millaista tahansa.

Olen liikuttunut jo monen monta kertaa, sillä olen saanut alustavia työtarjouksia, projekti-, keikka- ja pidempiluonteisia. Miten etuoikeutettua, että tällaisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa kulttuurista leikataan kaikkialla, minulle tarjotaan mahdollisuuksia työskennellä! Toivottavasti jokainen, joka on ollut minuun näissä asioissa yhteydessä tiedostaa, miten arvokkaana pidän yhteydenottojanne. Se ei todellakaan ole itsestäänselvää. Näiden yhteydenottojen vuoksi uskallan sanoa, että minulla ei ole mitään hätää.

Kortin takana on lainaukset: "Onnellisiksi tullaksemme tarvitsemme vain jotakin mistä innostua." -Charles Kingsley- ja "Kukapa ei tarvitsisi toisten iloa elääksensä." -J.L. Runeberg-

4-vuotiaan uhmakkuudella

Minulle tuli joulukuun alkupuolella täyteen 4 vuotta taideasiantuntijan tehtävässäni. Tämä on vuosittain myös hetki, jolloin haluan muistaa työkavereitani. Pitkälle on tultu ensimmäisistä epävarmoista ajatuksista ( Taideasiantuntijan ensiaskeleet ). On mukavaa lukea vanhoja tekstejä ja huomata itsessään ammatillista kasvua. Yllättävän hyvin olen uutena työntekijänä osannut sanoittaa ajatuksiani, joista osan allekirjoitan edelleen:

"(---) Täytyy sanoa, että asiantuntijuus on tuntunut toistaiseksi olevan vielä kaukana. Huomaan, että itseäni vaivaa viikoittain, että en ole sillä tasolla tietämykseni kanssa, millä toivoisin jo olevani. (---) En malttaisi odottaa sitä hetkeä, että asioiden äärellä tuntuu (edes pikkuisen) itsevarmalta.

(---) Nyt minulla ei olisi mukanani sitä turvaverkkoa, johon olin aiemmin voinut ammattitaitoineni tukeutua. Kukaan ei todennäköisesti  tiennyt minusta [kiinteistöhallinnossa, sote-kentällä] etukäteen mitään, ei museo-Hennasta, ei Hurmioituneesta. Nyt oli pärjättävä itse, oman alani ammattilaisena. Tunne oli toisaalta myös vapauttava. Voin aloittaa puhtaalta pöydältä: luomaan luottamusta ja ammattitaitoa uudella tavalla.

(---) Kukaan ei oleta, että osaisin tässä ajassa jo kaiken. Työkaverit ovat sanoneet sen useampaan kertaan. Eikä minun tarvitse insinööriksi ryhtyä, eihän minua siihen tehtävään palkattukaan. (---) Minun tehtäväni on lisätä tiloihin viihtyisyyttä, vaikka koen, että taiteen tehtävä sairaalaympäristössä on paljon merkityksellisempi kuin kyseinen sana antaa ymmärtää. Kiinteistöhallinnossa ymmärretään myös tämä näkökulma. Olen saanut tukea kaikilta työkavereiltani näille ensiaskelille. Minulla on isompia haaveita ja visioita taiteen suhteen, joiden saavuttamiseksi mietin askelia, jotka nivoutuvat sekä sairaalan että kiinteistöhallinnon visioihin. Alan hiljalleen kasvaa osaksi tiimiä, jonka monialaisesta ammattitaidosta pääsen nauttimaan." 

Visioita minulla on edelleen taiteen edistämiseksi sote-kentällä, mutta ne ovat kokeneet nyt YT-leikkauksen myötä takaiskun. Taistelutahtoa kuitenkin löytyy ja luulen, että tällä positiivisella "4-vuotiaan uhmakkuudella" on hyvä edetä tulevaa vuotta ja sen luomia haasteita kohti! Ja tuosta neljän vuoden takaisesta tilanteesta on kasvettu myös siten, että ammatilliset verkostoni ovat laajemmat ja vahvemmat kuin koskaan aiemmin. 

Pilatus-vuorella Sveitsissä 2018.

En tiedä, mitä tuleva vuosi tuo tullessaan ja se pelottaa. Mutta pelon takana on mahdollisuus nähdä ja kokea myös jotain sellaista, mitä en kenties muuten tulisi kokeneeksi. Epämukavuusalueelle siirtyminen on aina vaikeaa, etenkin, jos sen joutuu tekemään pakotettuna eikä oma-aloitteisesti. Silti tunnen, että minua kannatellaan tapahtui mitä tahansa. Te kannattelette minua.

Kiittäen,

Henna