Johanna Lindfors: Elämäni ranskattarena

*Yhteistyössä WSOY

Mistä tunnistaa mukaansatempaavan kirjan? Siitä, että jokaisen luvun vaihtuessa vilkaisee alareunan sivunumeroita huolestuneesti ja toivoo, ettei kirja olisi vielä lopussa.

Taidehistorioitsija Johanna Lindfors on kirjoittanut kirjan Elämäni ranskattarena. Se ei ole tyylikirja tai opas ranskalaisuuteen, ei muistelmateos eikä päiväkirja. Se on eräänlainen tutkimusmatka löytää itsensä ja unelmat uudelleen. Lindfors käyttää apuna Pariisia ja ranskattaria, kaupunkia ja naisia, jotka osaavat nauttia elämästä, olla oikealla tavalla ylpeitä itsestään ja löytää kauneutta kaikkialta. Tehdä elämästä taidetta.

Opin tuntemaan Lindforsin asiantuntijana television taide- ja antiikkiohjelmista (kuten varmasti moni muukin), joissa hän jakoi tietämystään ja ammattitaitoaan. Ajattelin jo tuolloin, että hänellä on maailman mielenkiintoisin ammatti. Taidehistorioitsija! Kun vuosia myöhemmin pääsin itse opiskelemaan taidehistoriaa Jyväskylän yliopistoon, olin lapsenomaisen riemastunut kuullessani, että Johanna Lindfors tulee pitämään luennon aiheesta Huutokaupan historia ja taidekentän näkymät. 

Lindfors pyyhkäisi olemuksellaan ja ammattitaidollaan jalat altani. Nukkemaisen kaunis ja pisamakasvoinen nainen oli paitsi hyvä puhumaan, huumorintajuinen, luennossaan johdonmukainen ja tarinallisti historiaa upeasti, myös erinomainen esiintyjä. Hän sai taidehistorian näyttämään ja kuulostamaan kiehtovalta, täynnä jännitysnäytelmiä ja juonenkäänteitä! Tuollainen minäkin toivoisin joskus olevani. Jakaa intohimoa taidemaailmasta muillekin. Girl crush oli syntynyt.

Jo kirjan ensimmäinen kappale kosketti ja pisti jonnekin todella syvälle. Jokainen taide- ja kulttuurialalla työskentelevä tietää, että alalle on haastavaa työllistyä, ja tämän vuoksi valtaosa kentällä työskentelevistä tekee työtään intohimolla ja täydellä sydämellä. Kun ei ole vaihtoehtoja. Tämä on se mitä haluan tehdä, koska työ on paljon enemmän kuin pelkkää työtä. Mutta kaikki asiat eivät ole valitettavasti aina omissa käsissämme, vaikka olisimme kuinka sitoutuneita, työteliäitä ja ammattitaitoisia tahansa. Lindfors kirjoittaa:

"Aloitin, kuten tällä alalla edelleen tehdään, aivan alusta. Taidekaupan maailmassa eletään vieläkin harjoittelijamenetelmällä, enkä yhtään ihmettele. Vaikka olisi kuinka tutustunut taiteilijoihin, teoksiin ja opiskellut niiden historiaa, oppii niistä jotain syvempää vasta, kun käsiesi kautta kulkee satoja, kenties tuhansia töitä.

(---) Olin löytänyt kutsumukseni taidemaailmasta ja ajelehtinut siellä vuosikausia. Teosten kanssa työskentely oli hauskaa, eikä yksikään päivä ollut täysin toisensa kaltainen. Mutta sähköpostikutsu, joka muuttaa kaiken, on aivan tavallinen. Asia on lopulta kovin yksinkertainen. Minut irtisanotaan, koska se katsotaan parhaimmaksi taloudelliseksi ratkaisuksi.

(---) Minä rakastan tätä työtäni. Rakastan taidetta ja sen myymistä. Rakastan asiakkaita, rakastan keskusteluja siitä, mikä on kiinnostavaa taidetta ja miksi. Olen aina ajatellut, että työni taideasiantuntijana on oikeastaan kovin yksinkertaista. Minun tehtäväni on löytää oikea taideteos ja oikea ostaja ja yhyttää heidät. Nyt istun kuitenkin pienessä toimistohuoneessa ja koetan estää käsiäni vapisemasta."

Lindfors aloittaa kirjansa avaamalla minun pahimman ammatillisen pelkoni; etten saisi tehdä työtä jota rakastan. Että se vietäisiin minulta pois. Hän kirjoittaa rehellisesti tuntemuksistaan irtisanomiseen liittyen, mutta ymmärtää tilanteen. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Lindfors ei kuitenkaan jää tuleen makaamaan:

"Unelmat, jotka on juuri murskattu - ja joiden tilalle minun olisi suotavaa kehittää jotain ja pian, jotta saisimme jälleen lisää tuloja. (---) Mutta mikä on unelmani? Mikä se onkaan, se on viety minulta. En tapaa enää asiakkaitani, enkä näe päivittäin taidetta, jota rakastan. 'Minun unelmani on muututtava', huomaan sanovani puoliääneen.

(---) Lähden Pariisiin sekä aivan kirjaimellisesti että mielikuvituksessani. Aion tehdä ranskattaresta osan itseäni. (---) Ja nyt, tienhaarassa, epämääräisessä olotilassa, jossa en ole vielä varma mitä kummaa valitsisin tulevaisuudessa, haluan matkustaa Pariisiin. Aivan kuin sieltä löytäisin vastauksia, iloa ja varmuutta. Ja taidetta, ennen kaikkea taidetta. Taide kertoo tarinoita, sanokaa mitä sanotte, ja toisinaan on hyvä pysähtyä kuuntelemaan ja miettimään teosten sanomaa. Kaiken ei tarvitse olla.... niin, tavallista.

Ranskatar ei koskaan alistuisi elämän tavallisuuteen. Harmaa hänestä ei tule! Elämän ilonpilkahdukset saattavat olla aluksi vaikeasti tavoitettavissa, mutta päättäväisyydellä ja oikeilla päämäärillä kaikki on saavutettavissa. Itsensä luominen on ranskattarelle lähes synnynnäinen ominaisuus - ranskatar tuntee ja ymmärtää omat vahvuutensa eikä ole sokea heikkouksilleenkaan."

Lindfors kirjoittaa mukaansatempaavasti ja humoristisesti määrätietoisuudestaan ja yrityksistään tavoittaa ranskatarten parhaat puolet. Epäonnistumisiltakaan ei vältytä, kun päähänpistona itse leikattu elegantti ranskalainen polkkatukka ei tunnukaan omalta, eikä pankkitili anna periksi ostaa haute couture -luomuksia. Lindfors kuitenkin rohkeasti yrittää, heittäytyy ja tavoittelee ranskattarena elämistä ja koettaa päästä käsiksi heidän mielenmaisemaansa. Hänen miehensä (ajoittain huvittuneet, ajoittain hieman kiusaantuneet, ajoittain hämmentyneet) ajatukset kuulee rivien välistä esimerkiksi silloin, kun vaimo innostuu seuraamaan ranskalaisen sisustussuunnittelijan Sarah Poniatowskin kädenjälkiä petaamalla päiväpeitteen oheen vielä koristepeitteenkin:

"Turkoosi väri tuntuu kauniilta ja hivenen erikoiselta. Uskon löytäneeni jälleen palan omaa tyyliäni.
Mies ei ole aivan yhtä varma.
Onko tämä siis päiväpeite?
-No ei tietenkään ole. Tämä on koristepeite.
Päiväpeitteen sijaan?
-Päiväpeitteen oheen. Alan tulla kärsimättömäksi.
Sinä siis petaat sängyn....hetkinen, kuinka monella peitteellä?"

Olen vasta sivulla 31 ja huomaan sujautelleeni kirjan väliin jo lukuisia muistilappuja. (Koska alleviivaus ja hiirenkorvien taittelu olisi totaalisen väärin.) Huomaan löytäväni lauseiden välistä paljon itseäni:

"(---) Yleensä ihmiset uskoutuvat minulle. (---) Olen vilpittömän kiinnostunut ihmisistä ja heidän tarinoistaan, olivat ne sitten naapurin tädin huolia tai kauan sitten eläneen herttuattaren, joka tuli myrkytetyksi. (---) Jokaisella meistä on salaisuuksia tai epäilyksiä - ja jokainen tarvitsee silloin tällöin jonkun, joka valaa meihin uskoa. Minä en myöskään unohda hevillä tarinoita, joita minulle on kerrottu. (---) Samalla mieleeni nousee irrallinen lausahdus siitä, kuinka jotkut keräävät toisia ihmisiä. Minä olen sellainen. Haluan vilpittömästi löytää ihmisiä, joiden kanssa voin puhua ja ymmärtää asioita kenties hieman uudenlaisesta näkökannasta. Sellaisia, joilla on sanottavaa ja mielipiteitä; sellaisia, joista tulee osa tarinoita."

Lindfors jakaa luentosarjallaan antamansa ohjeen, jota itsekin noudatan päivittäin:

"(---) Että heidän tulisi kulkea aina silmät avoinna. Katsella kaupungilla näyteikkunoita, arkkitehtuuria, vilkaista talojen yläkerroksiin ja huomata niiden koristeet. Koskea kaupoissa myytäviin esineisiin, hypistellä puseroiden kankaita. Kuunnella musiikkia, käydä teatterissa, katsoa elokuvia. Kokeilla uudenlaista ruokaa. Istua ulkona, puiston penkillä ja antaa maailman kulkea ohitse. Kävellä metsäpolulla ja kuunnella lintujen laulua. Lukea kirjoja, palata yhä uudelleen rakkaisiin tarinoihin ja uskaltautua lukemaan jotain uuttakin. Verrata uutta ja vanhaa toisiinsa. Tuijottaa museossa taulua. Inspiroitua.

Kun aikansa tekee tällaista, huomaa, miten ajattelutapa muuttuu ja kasvaa. Huomaa olevansa kenties hieman erilainen ja rohkeampi. Maailma on täynnä kauneutta ja kiinnostavia asioita, joita kannattaa etsiä. Uteliaisuus ei saisi koskaan hävitä meistä."

Olen juuri tällainen "haahuilija". Välillä unohdun pelkästään marketin hyllyväleihin hypistelemään tavaroita, välillä ulkoilulenkki venähtää unohtuessani valokuvaamaan luonnon yksityiskohtia, välillä jään tuijottamaan toisen henkilön paidan kuvioita.

Elämäni ranskattarena on jaettu seitsemääntoista lukuun, joissa jokaisessa käsitellään ranskattareen sisältyviä ajatuksia ja asenteita elämästä mm. koti, kauneus, taide, nautinnot, asenne, keittotaito, ystävyys ja unelmat. Lasten kasvatukseen sisältyvässä luvussa Lindfors päättää kokeilla ranskalaisuutta à la Brigitte Macron poikansa vanhempainillassa:

"(---) Mieheni vaikuttaa helpottuneelta, kun lupaudun osallistumaan. (---) Olen ainoa, jolla on jalassaan korot ja kaulassaan näyttävä kaulakoru. Se, mikä vielä kotona peilin edessä näytti mukiinmenevältä, vaikuttaa täällä, loisteputkien ja pienten pulpettien luona omituisen teatraaliselta. Kaikki muut näyttävät siltä kuin kuuluisivat lastensa elämään. Minä epäilen näyttäväni siltä kuin mutaisella kentällä koripalloa pelanneet poikani olisivat lainassa naapuriltani.

Minua alkaa ujostuttaa ja raivostuttaa. Miksi en herran tähden saisi näyttää huolitellulta, naiselliselta ja viehättävältä; sellaiselta, joka kykenee astumaan itsevarmana hotelli Crillonin baariin - olkoonkin, että yrittää tehdä sen ensin väärästä ovesta - ja rakastaa lapsiaan, siivoaa kotiaan ja kiiruhtaa aivan liian tietoisena kellosta töistä kauppaan ja kotiin. Miksi kummassa pitäisi valita joko tai? Haluan ranskattaren tapaan olla molempia yhtä aikaa."

Lindfors pohtii pitkin matkaa onko tässä mitään järkeä? Onko tämä vain naurettavaa teeskentelyä - ranskalaisuuden tavoitteleminen? Tutkimusmatkalle on kuitenkin helppo heittäytyä mukaan, sillä olen ajoittain itse pohdiskellut samoja teemoja, joiden parissa kirja kulkee. Minua ei ole irtisanottu, mutta työpaikkaa vaihtamalla olen opetellut löytämään uudenlaisia unelmia uuden työn myötä. Lindfors valaa tekstin lomassa uskoa siihen, että rikotunkin unelman tilalle voi löytää jotain uutta. Intohimon työhön ja unelmiin voi löytää uudelleen, mutta sekin vaatii työtä. On uskallettava sanoa ääneen sellaisetkin unelmat, jotka tuntuvat vielä kaukaisilta:

"Sinä iltana hän ottaa minut syliinsä tiukasti. Painaa päänsä hiuksiini ja antaa minun hengittää syvään. On niin turvallista, että uskaltaudun kertomaan sen hänelle. Suuren ajatukseni.

-Minä luulen, että haluaisin vain kirjoittaa, saan sanottua ääneen.
No kirjoita.
-Entä jos epäonnistun siinä?
Mitä sitten? Voinhan minäkin epäonnistua omassa työssäni. Kuka tahansa voi. Sinun on vain oltava rohkea ja uskottava siihen, mitä teet. Sitä paitsi sinähän osaat kirjoittaa.
-Niin... Mietin asiaa hetkisen. Oikeastaan minun on pakko kirjoittaa. Siinä on eroa. En voi kuvitellakaan muuta.
Silloin et voi pelätä sitä. Jos valinnanvaraa ei ole."

Ja niin taidehistorioitsija löysi jälleen itsensä ja uuden unelmansa. Tuo tunne on uskomaton; kun sisäinen pakko ajaa eteenpäin, sytyttää ammatillisen intohimon ja puskee eteenpäin. Kiitos Johanna, kun uskalsit kirjoittaa ja näyttää esimerkkiä, että pahimmasta ammatillisesta kriisistä ja pelostakin voi selvitä! Että kerroit sen avoimesti huumoria, epävarmuutta, pelkoa ja kauneuden kaipuuta unohtamatta.

Ja kyllä, lukisin unelmistasi uudelleen.