torstai 29. tammikuuta 2015

Tourujoen vuosi

Joku saattaa muistaakin, että esittelin täällä viime toukokuussa projektia, jossa oli tarkoitus valokuvata Tourujokea eri vuodenaikoina. Tourujoki sijaitsee Jyväskylän keskusta-alueen itäpuolella. Se virtaa Palokkajärvestä ja laskee Jyväsjärveen. Valokuvasin jokea lähes viikoittain tammikuusta 2014 tammikuuhun 2015. Pyrin ottamaan kuvat suunnilleen samaan kellonaikaan klo 11-13 välillä. Nyt projekti on valmis ja tältä se lopullinen Tourujoen vuodenkierto näyttää:
Voi olla, että tallennan jokea silloin tällöin vielä projektin päättymisestä huolimatta. 
Taisin nimittäin jäädä koukkuun siihen tapaan...

sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Mestareiden jälkiä dokumentoimassa

Joulukuun alussa Valamossa oli vasta ohut lumikerros.
Palataanpa vielä hetkeksi joulukuun alkuun. Pääsin päivän (pikemminkin vuorokauden) mittaiselle dokumentointimatkalle Valamoon, jossa valokuvasimme ja mittasimme kaikki Mestarin jälki -näyttelyssä olleet teokset Jyväskylän yliopiston Kirkkotaiteen ja -arkkitehtuurin tutkimusinstituutin käyttöön. Sain kuvat käsiini vasta nyt, mutta ajattelin että tekin haluaisitte katsoa kyseiseen näyttelyyn tässä samalla dokumentointiprojektia esitellessä. Mestarin jälki -näyttely on muuten avoinna vielä sunnuntaihin 8. helmikuuta 2015 saakka, joten vielä ehtii paikan päälle ihan livenäkin.
Näyttelyssä olevat teokset on koottu Suomen laajimmasta kristillisaiheisten teosten yksityiskokoelmasta. Saimme kunnian tavata myös itse keräilijän, mutta koska hän haluaa pysytellä pois julkisuudesta, keskitytään itse näyttelyyn. 
Kristilliset aiheet ovat olleet suomalaisten taiteilijoiden tuotannossa vähäisessä merkityksessä joitain poikkeuksia lukuun ottamatta. Taidehistoriallisesti tämä tuntuu hieman oudolta, sillä 1700-luvulle saakka taide oli ennen kaikkea kristillistä. Suomessa ikonitaide on edustettuna Valamon luostarin lisäksi Suomen ortodoksisessa kirkkomuseossa, mutta suomalaisten taiteilijoiden kristillisaiheiset teokset ovat olleet hajallaan. Näyttelyssä on esillä eurooppalaisia esimerkkejä sekä kotimaisia mestareita kultakaudesta 1970-luvulle saakka.
Näyttelyssä on yhteensä 76 teosta, joten voitte kuvitella että kaikkien valokuvaaminen molemmin puolin, erilaisten merkintöjen dokumentointi ja teosten mittaaminen ei käy tuosta vain varsinkaan, kun näyttely on samalla avoin yleisölle. Projektipäivään osallistui yhteensä viisi henkilöä ja työtehtävät oli jaettu siten, että hommat sujuisivat turvallisesti, mutta sopivalla liukuhihnameiningillä. Allekirjoittanut hääri kameran takana, kun toiset siirtelivät lisävaloja ja mittasivat teoksia. 
Tuntematon taiteilija: Raffaello Sanzion (1483-1520) mukaan "Madonna della Tenda", 1800-luku, 79.5 x 66cm, öljyväri kankaalle.
Tuntematon taitelija: Rukous Getsemanessa, 70 x 53cm, öljyväri puulle.
Tuntematon taiteilija: Pyhä Magdalan Maria, 152 x 112cm, öljyväri kankaalle.
Johannes Takanen. Rebekka, 1880-luku, korkeus 81.5cm, marmori.
Johannes Takasen Rebekka on taiteilijan tunnetuin ja pidetyin teos, joka levisi aikanaan kipsijäljennöksenä moniin koteihin. Ateneumin kokoelmista löytyy alkuperäisen kokoinen, 128cm oleva kipsinen versio samaisesta veistoksesta ja marmorinen kuuluu Tampereen taidemuseon kokoelmiin. Veistos viittaa Raamatun tarinaan, jossa Aabraham lähetti palvelijansa Elieserin etsimään pojalleen Iisakille vaimoa. Jumala antoi vastauksen palvelijan rukoukseen ilmoittaen, että ensimmäinen nainen, joka antoi Elieserille ja kamelille vettä olisi Jumalan valitsema. Rebekka on juuri saanut Elieserin tuomat lahjat ja katselee niitä.
Takanen veisti näitä pienempiä Rebekkoja tilauksesta neljä, joista kaksi myytiin Suomeen, yksi Bergeniin ja yksi Pietariin.
Inari Krohnin Pääsiäisyö ennen taustakangasta.
Joka on koskaan yrittänyt valokuvata lasin alla olevaa taideteosta tietää, että se on melkoisen haastavaa, varsinkin ilman apuvälineitä tai -käsiä. Toinen kekseliäisyyttä vaativa kohde ovat kirkkaat ja heijastavat metalliesineet. Niidenkin kanssa on tullut painiskeltua. Pelkäsin jo etukäteen näitä lasin alla olevia teoksia, sillä meillä ei ollut mahdollisuutta irrottaa teoksia kehyksistään, vaan oli toimittava vallitsevissa olosuhteissa. Onneksi olin kaukaa viisas ja otin mukaani mustan lakanan, jolla saatiin peitettyä ympäriltä tulevat lasin heijastukset. Kaksi seisoi tuoleilla pidellen mustaa lakanaa kuvaajan takana ja lopputulos oli huomattavasti parempi kuin ensimmäinen yritys.
Inari Krohn: Pääsiäisyö, 1974, 65 x 80cm, sekatekniikka.
Juho Rissanen: Kristuksen syntymä, 1939, 73.5 x 110cm, sekatekniikka.
Venny Soldan-Brofeldt: Kristus herättää Jairuksen tyttären, 1937, 97 x 132.5 cm, öljyväri kankaalle.
Väinö Hervo: Ristiltä otto, 1939, 61 x 42.5cm, öljyväri kankaalle.
Anna Snellman: Turun tuomiokirkko, 105 x 66cm, vesiväri ja pastelli paperille.
Hugo Simberg: Teidän tähtenne, n. 1895, 45 x 51.5cm, vesiväri ja guassi paperille.
Ajankäytöllisistä syistä jätimme teosten taustapuolen kuvaamisen viimeiseksi, sillä emme olleet varmoja ehtisimmekö tehdä kaiken yhtenä päivänä. Kun liukuhihnatyöskentely alkoi sujua sopivalla tahdilla, jäi meille vielä aikaa teosten kääntöpuolten tutkailuun. Tämä oli ehkä se kaikkein jännittävin vaihe. Harvoin sitä saa näyttelyssä kurkistella maalausten taakse. Paljon oli ns. normaaleja tapauksia, joissa ei ollut juurikaan merkintöjä tai oli jokin lappu kertomassa aiemmasta näyttelystä, mutta mukaan mahtui myös muutama yllätys ja ainakin yksi teos, joka pääsee tarkempaan tutkimukseen myöhemmin.
Ehdimme valokuvata myös teosten kääntöpuolet. Tässä on Hannes Autereen maalauksen kääntöpuoli.
Joskus teoksen kääntöpuoli kertoo sen provenienssista eli historiasta enemmän. Tässä on Sven Grönvallin maalauksen kääntöpuoli.
Anton Lindforsin maalauksen takaa löytyi tällainen.
Amelie Lundahl: Sisäkuva keskiaikaisesta kirkosta, 1800-luku, 72.5 x 66cm, öljyväri kankaalle.
Dokumentointipäivän tahti oli sellainen, ettei siinä ehtinyt juuri jäädä ihastelemaan teosten tunnelmaa (muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta), vaan sitä mietti miten saisi otettua mahdollisimman informatiiviset kuvat. Projektitiimi osoittautui onnistuneeksi, jonka ansiosta saimme otettua suuren kokonaisuuden haltuun. Kirkkotaiteen tutkimuksen alalla mestarina toimiva, ja projektipäivää vetänyt, Heikki Hanka jakoi tietämystään teosten taustalta, haki yhteyksiä kirkkojen alttariteoksiin tai eurooppalaisiin esikuviin samalla, kun joutui ajoittamaan joitain teoksia uudelleen. Siinä oppi mukavasti samalla itse.
Nikolai Lehto: Eedenin puutarhassa, 1978, 44.5 x 47.5cm, pastelli ja öljyväri paperille.
Ina Colliander: Liturgia, 1947, 73 x 59cm, öljyväri kankaalle.
Maria Wiik: Madonna, 1800-luku, 51 x 44.5cm, öljyväri kankaalle.
Näyttelyn teoksia valokuvatessa ja tutkiessa huomasi, että kokonaisuus oli ilahduttavan monipuolinen (pyhimys- ja tapahtumakuvauksia, kirkkointeriöörejä ja -maisemia, maalauksia ja grafiikkaa), mutta myös teosten taso ja kunto vaihtelivat suuresti. Yksityistä keräiljää ei toki velvoita samanlaiset museaaliset säilytysolosuhteet kuin museokokoelmien teoksia, mutta jotkin teokset olisivat kaivanneet kipeästi konservointia. Mitä siihen aiempaan kommenttiini tulee, ettei ehtinyt teoksia ihastella, niin täytyy myöntää, että yllä oleva Maria Wiikin Madonna-teos veti puoleensa. On se vaan kaunis. Aiemmin nähty Inari Krohnin Pääsiäisyö oli myös upea hehkuvine väreineen.
Tämä oli toinen kertani Valamossa, mutta ensimmäisen kerran ehdin käydä katsomassa myös kirkkoa. Kuva: Heikki Hanka. Niin, käytin minä reissua sen verran hyväkseni, että ostin myymälästä mukaani tuohuksia.
Tämä oli taas yksi sellainen päivä, jonka myötä muistin kuinka mahtavaa on opiskella taidehistoriaa! (Vaikka se gradu välillä aiheuttaakin epävarmuuden olotiloja, ei alasta, mutta omasta osaamisesta.) Tykkään edelleen istua luennoilla ja oppia uutta, ja tällaiset ekstrajutut saavat miettimään, että saisiko sitä opiskella koko loppuelämänsä... ;P

Piispa Arsenin esittelyn näyttelystä voi käydä katsomassa täältä.

Mestarin jälki -näyttely Valamon luostarissa 8. helmikuuta 2015 saakka.

lauantai 24. tammikuuta 2015

Kuinka kuvata Suomen sisällissotaa?

Niin värikkäältä ja iloiselta kuin Ehtiihän sinne Pariisiin myöhemminkin -näyttely Jyväskylän taidemuseossa ensisilmäyksellä näyttääkin, ylimmässä kerroksessa täytyy pitää hiljainen hetki. 1950- ja 1960-luku olivat Suomessa innovaatioiden ja edistyksen aikaa. Armi Ratia perusti Marimekon 1951 ja samana vuonna Suomeen rantautui myös Aku Ankka. Kesäkuussa 1952 oltiin maksettu viimeisetkin sotakorvaukset ja Armi Kuusela valittiin Miss Universumiksi. Pula-aika oli ohi vuonna 1954, kun kahvin säännöstely lopetettiin. Sokeri oli vapautettu kortilta jo vuonna 1949. Toivo Särkkä ohjasi ensimmäisen suomalaisen värielokuvan Juha vuonna 1956 ja Neuvostoliitto palautti Suomelle Porkkalan sotilastukikohdan. Vuonna 1961 astui voimaan "laki tekijänoikeudesta kirjallisiin ja taiteellisiin teoksiin” ja ensimmäinen moottoritie avattiin vuonna 1962 Helsingin ja Espoon välille nimellä Tarvontie. Vuonna 1965 kohua aiheutti Kalle Holmbergin ohjaama Lapualaisooppera ja seuraavana vuonna Mikko Niskasen ohjaama elokuva Käpy selän alla.

Uusien tuulien myötä Suomen taidekenttään kantautuivat myös uudet ismit. Väriä käytettiin rohkeasti ja muodot muuttuivat yhä abstraktimpaan suuntaan. Taiteilijaprofessori Erkki Heikkilä (1933-1996) päätti toteuttaa vuoden 1961 Ars61-näyttelyyn teoksen, joka oli vaivannut hänen mieltään jo pitkään. Ars61 oli ensimmäinen nykytaiteen näyttely Suomessa ja se toteutettiin yhteistyössä Ranskan, Espanjan ja Italian suurlähetystöjen kanssa.
Vasemmalla: Erkki Heikkilä - 1918, öljymaalaus, 1961, EMMA - Espoon modernin taiteen museo/Saastamoisen säätiön taidekokoelma. Oikealla: Erkki Heikkilä - Moreeni, 1967, öljymaalaus, Valtion vakuusrahaston talletus/Helsinki.
Erkki Heikkilä oli kotoisin Jyväskylän Tourulasta, mutta muutti myöhemmin Helsinkiin. Näyttelyssä on esillä useampikin hänen teoksensa, mutta varmasti koskettavin kuvapari näkyy yllä. Teokset kuvastavat ajan informalismia, jossa haluttiin korostaa materiaalin tuntua ja pintarakenteita sekoittamalla maaliin esimerkiksi hiekkaa ja käyttämällä rohkeita siveltimenvetoja. Mietitte edelleen, että mikä näissä teoksissa sitten niin koskettaa? Toisessa on imitoitu punaista lautaseinää ja toisessa on kasa kiviä. Avataanpa siis hieman teosten taustaa ja samalla Suomen historiaa.
Erkki Heikkilä - 1918, öljymaalaus, 1961, EMMA - Espoon modernin taiteen museo/Saastamoisen säätiön taidekokoelma.
Näyttelyssä on kuunneltavana neljän minuutin mittainen haastattelupätkä, jossa Heikkilä kertoo teoksestaan 1918. Ei tarvitse olla varsinainen taiteentuntija keksiäkseen mihin tapahtumaan teoksen vuosiluku viittaa... Suomen sisällissota jäi Erkki Heikkilän mieleen jo lapsuudessa, jossa hän muistaa vaikuttuneensa ja järkyttyneensä isokokoisesta kuvateoksesta, jossa esiteltiin eri paikkakuntia ja niiden taistelupaikkoja. Tämän lisäksi hän muistaa kuunnelleensa isänsä muistoja tuolta ajalta, kuinka oma järkytys tuli sulkea pois kokemusten tieltä jos aikoi selviytyä. Heikkilän isän veli oli kiviseppä ja työskenteli Varkaudessa Ahlströmin paperitehtaalla tuona aikana. Isän veli ei osallistunut sotatoimiin, mutta kun punaisia päätettiin teloittaa, Varkauden tehtaalla arvottiin joka kymmenes mies ammuttavaksi. Arpa osui Heikkilän isän veljen kohdalle, mutta tehtaan konttoripäällikkö pelasti miehen siksi, että tätä tarvittiin uuden konttorirakennuksen rakentamisessa. "Väärä mies, älkää sitä ampuko" ja arpa siirrettiin seuraavalle. Myöhemmin Erkki Heikkilän moottoripyöräillessä Vilppulan ja Jämsän suunnilla, hän kohtasi vanhoja rakennuksia, joissa oli luodinreikiä. Kysellessään rakennuksista hän sai tietää, että lautaseiniä vasten oli teloitettu punaisia. Tämä antoi viimeisen kipinän aiheen kuvaamiseen. Hän oli yrittänyt kuvata aihetta aluksi esittävästi, mutta kertoi informalismin toimineen lopulta paremmin. Olen samaa mieltä. 
Erkki Heikkilä - Moreeni, 1967, öljymaalaus, Valtion vakuusrahaston talletus/Helsinki.
Punaisen lautaseinän viereen on asetettu maalaus, jossa on kasa kiviä. Teos on maalattu kuusi vuotta myöhemmin kuin 1918 ja se on nimetty Moreeniksi. Kuten aiemmin mainitsin, informalismi kuvasi pintarakenteita ja materiaalin tuntua. Tässä teoksessa on avattu näkymä maan moreenikerrokseen. Näen teoksessa kuitenkin kaksoismerkityksen. Paitsi että se on informalismin ilmentymä ja saattaisi olla kunnianosoitus tälle Suomen yleisimmälle maalajille koen, että tässä on toinen piilomerkitys Suomen sisällissodasta. Aihe oli Heikkilälle jo tuttu joten uskon, että hän oli tietoinen myös Lauri Viidan esikoisromaanista. Kyseinen teos ilmestyi vuonna 1950 ja oli myös nimeltään Moreeni. Viidan Moreeni on historiallinen ja yhteiskunnallinen kuvaus pispalalaisen työväenluokan taipaleesta kansalaissodasta 1930-luvun lamaan.

Näennäisesti hiljaiset ja pysähtyneet maalaukset heräsivät henkiin palaamalla historiaan. 
Teospari veti hiljaiseksi. Tätäkään ei sovi unohtaa.

tiistai 20. tammikuuta 2015

Niin kauan kuin joku muistaa

Sydäntä lämmittää joka ikinen kerta, kun saan tietää tai kuulla hankkeista tai yksittäisistä henkilöistä, jotka haluavat tallentaa ja pelastaa palasia, edes hippusia, historiasta tuleville sukupolville. Rescued Film-projekti on yksi tällaisista. He keräävät ja ottavat vastaan kehittämättömiä filmirullia ympäri maailmaa, kehittävät kuvat ja tallentavat ne verkkoarkistoonsa. Pelastetut filmit ovat aikaväliltä 1930-1990.
Kuva täältä.
"Film is an organic material that degrades over time.  
We are committed to rescuing as many images as possible, before they're all gone."

Rescued Film-projekti haluaa osoittaa, että jokainen kuva ja sen hetki on ollut joskus merkityksellinen sen ottajalle. Unohdettujen filmien kuvat tulevat ensi kertaa päivänvaloon vuosikymmeniä myöhemmin. Kuvan aika ja hetki on ohitettu, ihmiset kenties jo hekin menneet eikä useinkaan selviä miksi kyseinen filmirulla on jäänyt kehittämättä. Projektin ihmiset haluavat kunnioittaa toisten tärkeitä hetkiä tuomalla kuvat näkyviin. Ehkä jonkin henkilön voi vielä kuvista tunnistaa ja löytää uudelleen? Filmirullan kuvaajalla on ollut oma elämänkokemuksensa ja teettämällä kuvat, heidän olemassaolonsa merkitsevät taas jotain. Heitä ei ole unohdettu vaikka heitä ei enää olisikaan. Museologian ensimmäisiltä kursseilta mieleeni on jäänyt kaikumaan Janne Vilkunan sanat: "Ihminen on olemassa niin kauan kuin joku muistaa hänet." Minä tahdon muistaa.
Kuva täältä.
Valokuvaaja Levi Bettwieser teki vuonna 2014 Ohion huutokaupassa löydön ja pelasti peräti 31 filmirullaa, jotka paljastuivat toisen maailmansodan aikaisiksi mm. Bostonin ja Le Havren satamista. Filmien pelastus- ja kehitysoperaatiosta on koottu 10-minuuttinen video. Bettwieser huomasi, että tuntematon sotilas on kuvattuna useampaan otokseen ja hän olettaa, että kyseessä saattaa olla itse valokuvaaja, joka on lainannut kameraansa muille kuvatakseen itseään.

Pelkän videon välityksellä kuvien katsominen oli vaikuttavaa, saati sitten Bettwieserista, joka näki kuvat ensimmäisenä henkilönä 70 vuoden jälkeen.

 

sunnuntai 18. tammikuuta 2015

Ehtiihän sinne Pariisiin myöhemminkin

Jyväskylän taidemuseon aulaan oli rakennettu pienen pariisilaiskahvilan puitteet, kun Ehtiihän sinne Pariisiin myöhemminkin -kokoelmanäyttely avattiin. Näyttelyn ajatuksia ja kummastusta herättänyt nimi on napattu vuoden 1957 lehtijutusta, jossa toimittaja kehui Korpilahdella järjestettyjä kuvataiteen kesäkursseja sanomalla "Ehtiihän sinne Pariisiin myöhemminkin...".
Pariisilaiskahvilan toteutti Jonna Jantunen.
Näyttely sijoittuu vuosiin 1947-1973 ja esittelee keskisuomalaista kuvataidetta. Kokonaisuuteen on otettu kulttuurihistoriallinen pohjavire, sillä näyttelyssä kulkee historiallinen aikajana, jota allekirjoittanut kokosi edellisen kesätyöpestinsä aikana. Miltä sotien jälkeinen kuvataide näytti? Synnyttikö Keski-Suomen läänin perustaminen vuonna 1960 oman keskisuomalaisen taidegenren? Kuinka Ateneumissa järjestetyn Ars61-näyttelyn modernit teokset vaikuttivat koko Suomen taidekenttään? Maailmalla riehui vuonna 1973 öljykriisi, kun samaan aikaan Suomessa ilmestyi ensimmäinen Uuno Turhapuro -elokuva ja Jyväskylään valmistui Alvar Aalto museo.
Näyttelyn avasi Jyväskylän taidemuseon amanuenssi Jaana Oikari.
Avajaisvieraita oli kehoitettu pukeutumaan aikakaudelle tyypilliseen tapaan ja näyttelytiloissa heilui niin kansallispukuja kuin kellohelmojakin.  Lauluyhtye Picante esitti kappaleita, kuten Tango pelargonia, Kauan ja All of me.
Lauluyhtye Picante.
Väinö Rusanen, Kaarina Katainen ja Maija Kumpulainen-Sokka.
Näyttelyn 26:sta taiteilijasta avajaisten kunniavieraiksi olivat saapuneet Väinö Rusanen (s.1928), Kaarina Katainen (s.1936) ja Maija Kumpulainen-Sokka (s.1943). Edellisten lisäksi tilaisuudessa kukitettiin alagallerian näyttelyn taiteilija Guido van der Werve.
Intendentti Jukka Partanen ja kuraattori Leena Lokka kukittamassa näyttelyn taiteilijoita.
Taidehistorian opiskelijana pidän näyttelyä mielenkiintoisena, sillä kotimainen taidekenttä juurikin 1940-1980-luvuilta on itselleni melko tuntematon alue. Näyttelyssä on suoria viitteitä kansainvälisiin taidesuuntiin kuten kubismiin, konkretismiin, informalismiin ja surrealismiin. Suomalaiset taiteilijat innostuivat uusista ismeistä, mutta suodattivat ne omannäköisikseen. Keski-Suomessa abstraktitkin teokset ammensivat aiheensa suurelta osin luonnosta. A.I. Routio pohti vuonna 1966 kuvataiteen suuntaa teoksessaan Minne menet, kuvataide? – Pahaa puhetta uusista ismeistä. Routio yrittää jopa naurettavalla tavalla pitää kiinni esittävästä ja Rembrandtin aikaisesta kuvamaailmasta, vaikka hänen kritisoimansa ismit vyöryivät suomalaiseen taidemaailmaan eikä uutta suuntaa voinut pysäyttää.
 Näyttelyyn lisää kurkistuksia myöhemmin.

Ehtiihän sinne Pariisiin myöhemminkin Jyväskylän taidemuseossa 24.5.2015 saakka.
Näyttelyn verkkojulkaisuun voi tutustua täällä.