torstai 29. syyskuuta 2011

Puolalaistalosta löytyi taidekokoelma

 
The Telegraph lehti paljasti poliisien löytäneen ränsistyneestä puolalaistalon piharakennuksesta 300 taideteosta. Rakennus kuuluu 92-vuotiaalle entiselle muurarille. Poliisi selvittää miehen osuutta asiaan. He myös arvelevat taulujen tulleen hylätyksi toisen maailmansodan loppupuolella.

Kokoelma on kärsinyt huonosta säilytyksestä viimeiset 66 vuotta, joka on nyt siirretty Szczecin museoon. Osa maalauksista on italialaisia, joukossa myös renessanssi- ja barokkimaalauksia, joten odotan mielenkiinnolla taiteilijoiden nimien paljastusta... Natsien osuus taideteosten provenienssissa ei myöskään liene ihmeellistä, mikäli tällaisia leimoja tai merkintöjä teoksista löytyy.

Aiheesta lisää The Telegraph lehden sivuilta.
 

tiistai 27. syyskuuta 2011

Sikstuksen kappeli

 
Nyt pääset ilmaiseksi ihastelemaan Michelangelon freskoja Sikstuksen kappelissa seuraavan linkin kautta, klik. Zoomauksella pääsee ihastuttavan lähelle yksityiskohtia!






 

perjantai 23. syyskuuta 2011

Valo virtaa

 
Tänään kello 20.00 Tourujokeen laskettiin satoja lyhtyjä. Lyhdyt lipuivat yläjuoksulta kohti Jyväsjärveä. Järjestäjänä toimi Taito-Aivia.





 

torstai 22. syyskuuta 2011

Kirsi Pitkänen: Kupla

 

Taivaalta tihkuttaa vettä, kun Jyväskylän keskustan Kompassille pyörii jättikokoinen Kupla, jonka sisällä kuopiolainen kuva- ja performanssitaiteilija Kirsi Pitkänen vilkuttelee ja rohkaisee katsojia vastavuoroisuuteen.



Kirsi Pitkänen palasi hetki sitten Punaiselta matkalta, jossa hän matkusti junalla Venäjän halki, päätyen lopulta Japanin Osakaan suomalaisen nykytaiteen yhteisnäyttelyyn, jonka teemana oli punainen. Kupla näyttäytyi myös Osakan CASO Contemporary Art Spacessa.



Kompassilla oli hauskaa tutkia ihmisten reaktioita Kuplaan. Osa lapsista oli aivan innoissaan, osa piti Kuplaa ja sen sisällä olevaa ihmistä kenties pelottavana. Aikuiset tuntuivat aluksi olevan hieman jäykkiä heittäytymään ja koskettamaan Kuplaa, mutta toisten näyttäessä mallia, moni uskaltautui työntämään sitä, painamaan poskensa sen pintaan tai kävelemään sen rinnalla. Ympärillä oli paljon hymyileviä ihmisiä.

Performanssi oli osa Tanssin aika -tapahtumaa.

Täältä voi kurkata videopätkän Kuplasta Shanghain maailmannäyttelystä 2010.
 

tiistai 20. syyskuuta 2011

Syksyn opintokatsaus

 
Opintojen pariin on jälleen palattu. Uutena taidehistorian ja museologian rinnalle ovat tulleet etnologia ja italia. Italia lähinnä harrastusmielessä, mutta eihän kielistä koskaan haittaakaan ole.

Syksyn kurssilistaan kuuluu siis italian ja etnologian peruskurssien lisäksi muun muassa kulttuurin ja taiteen välittymistä, lastenkulttuuria, kanditutkielman aloittaminen sekä inventointikurssi.


Inventointikurssista hieman enemmän. Viiteen opintopisteeseen kuuluu luentojen ja harjoitustehtävien lisäksi yksi kuuden tunnin mittainen demopäivä, jolloin pienryhmissä pääsemme tekemään inventointia. Inventoitavana on Taulumäen kirkon esineistö täällä Jyväskylässä.


Minun ryhmäni demopäivä oli tänään ja täytyy sanoa, että aika hurahti nopeasti. Ne, joille sana inventointi, ei paljasta juuri mitään voin kertoa, että tarkoituksena on kerätä mahdollisimman paljon tietoa yhdestä esineestä. Minun ja parini inventointi rajoittui alttari- ja kuorialueelle, kun toinen pari inventoi kirkkosalia.


Aloitimme kulkuerististä ja siirryimme kuorituolien kautta alttaripöytään ja polvistumispenkkiin. Näiden lisäksi ehdimme inventoida mm. seinävalaisimet, kolehtihaavit, kastemaljapöydän ja -jalustan, alttarikaiteen, messinkiset maapallokoristeet, toisen alttaritauluista sekä alttarilla olevat Aalto-maljakon ja Veikko Hirvimäen Krusifiksi-veistoksen.


Minä mittaisin samalla kun parini kirjasi tietoja tietokantaan. Tallennettavia tietoja olivat mm. korkeus, leveys, syvyys, materiaali, kunto, väri, leimat/merkinnät ja esineen kuvaus. Jokaiselle esineelle annettiin oma numeronsa ja esineet kuvattiin.


Inventoinnin lomassa saimme kuulla myös livemusiikkia, sillä paikalle saapui miesviisikko harjoittelemaan lauluaan. Täytyy sanoa, että ihmisääni on parhaimmillaan ilman taustasoittimia silloin, kun ääntä osaa käyttää monipuolisesti.

Luennoilla istumisen lisäksi on virkistävää päästä välilä "kentälle".
 

maanantai 19. syyskuuta 2011

Copie conforme - Aito kopio

 
Sunnuntai-iltapäivä meni pitkästä aikaa elokuvissa. Selailin Finnkinon sivuja ja Iltapäivä Toscanassa näytti Italiaan hullaantuneen silmiin oikealta valinnalta. Tutkin elokuvan taustatietoja ja seuraava, Emmi Koivumäen, arvostelu sai kiinnostumaan elokuvasta yhä enemmän:

"Abbas Kiarostamin uutukainen on saanut ristikseen huonon suomalaisen levitysnimen. Iltapäivä Toscanassa viittaa romanttiseen komediaan komeissa italialaisissa maisemissa. Elokuva on pikemminkin filosofinen tutkielma taiteen luonteesta, johon viittaa alkuperäinen nimikin, Aito kopio". Nyt tylsä nimi lupaa perinteistä elokuvakokemusta, vaikka iranilaisohjaajan elokuva on runollisuudessaan kaukana siitä.


Antikvariaatin omistaja Elle kutsuu taiteentutkija Jamesin päiväretkelle pieneen Toscanalaiseen kylään. Ensitapaaminen saa uuden käänteen, kun heitä erehdyksessä luullaan aviopariksi. Kysymykseksi nouseekin, onko pariskunta tavannut aikaisemmin ja mitä heidän menneisyydessään on tapahtunut. Todellisuus ja leikki sekoittuvat arvoitukselliseksi kertomukseksi, jossa totuus on vain sivuosassa. Tärkeintä on tunne.


Iltapäivä Toscanassa ei taivu tavallisten määritelmien alle. Se on pikemminkin pohdiskeleva ja esseistinen tutkielma jäljennösten tärkeydestä ja taiteen luonteesta. Elokuva käsittelee kopioiden merkitystä monesta näkökulmasta, mutta tekee sen olematta luentomainen tai jäykkä. Dialogi pulppuilee luontevasti tosielämän esimerkeistä abstraktimpiin ideoihin. Aitous näyttäytyy tyhjänä kuorena, joka saa merkityksensä vasta kopioidensa kautta. Sen määrittely ei ole helppoa, mutta onko sen oltavakaan?


Juliette Binoche palkittiin Cannesin elokuvafestivaaleilla parhaana naisnäyttelijänä, eikä suotta. Hänen vaivattomassa roolityössään Ellenä yhdistyy koko tunteiden kirjo. Jamesin roolissa nähdään oopperalavoilla paremmin tunnettu William Shimell, jonka hillitty hahmo luo tasapainoa Ellelle. Shimellin roolityö on kuitenkin kiehtovaa katsottavaa yllätyksellisyydessään. Näyttelijät lunastava suuret vaatimukset, jota heidän varaansa rakentuva elokuva heiltä vaatii. Iltapäivä Toscanassa on kunnianhimoinen, ehyt ja lajityyppejä kaihtava elokuva, joka toivottavasti Suomessa löytää katsojansa.
"

Arvostelu täältä.

Kuvat Google.

Noh, mitäs sitten itse pidin elokuvasta. Olin lopputekstien kohdalla hieman hämmentynyt. Elokuvalle on todellakin annettu huono suomennos,sillä Toscanan maisemia ei juurikaan näy, vaan elokuva keskittyy Ellen ja Jamesin vuoropuheluun, kopion ja aidon sekä parisuhteen pohdiskeluun. Olen aiemmin pitänyt Juliette Binochen hahmoista, mutta tässä nainen alkaa välillä käydä todella hermoille. Toisaalta, se kai on hyvän näyttelemisen merkki.

Elokuva antoi paljon ajateltavaa, loi valaistumisia, mutta jätti myös paljon kysymyksiä. Täytyy myöntää, että elokuvasta saisi varmasti enemmän irti useammalla katsomiskerralla. Sunnuntai-iltapäivä oli mielestäni onnistunut valinta elokuvalle, sillä tuskin olisin jaksanut keskittyä keskusteluihin enää arkipäivänä, luentojen jälkeen.

Katsojat saavat nauttia myös kielikylvyistä, sillä kohtauksissa risteillään niin englannilla, ranskalla kuin italiallakin. En ollut aivan yhtä ihastunut lähtiessäni kuin leffateatteriin astuessa, mutta taide, Italia, museot ja "aidon" kyseenalaistaminen kantoivat elokuvan ylitse. Elokuva on hyvällä tavalla erilainen ja valtavirrasta poikkeava.
 

sunnuntai 18. syyskuuta 2011

Kino Klassikko: Punainen mylly

 

Jos Henry de Toulouse-Lautrecin elämä kiinnostaa, tänään kannattaa olla YleTeeman ääressä klo 18.00. Kahdella Oscarilla palkittu elokuva vuodelta 1952, kertoo ramman taiteilijan myrskyisästä rakkaudesta Pariisin huvikortteleissa.
 

perjantai 16. syyskuuta 2011

Kirpparilta

 
Tässäpä löytöjä, jotka ovat tarttuneet mukaan. Nyt voi taas hyvillä mielin käydä kiertelemässä kirppareita, kun olen viisi pussillista vienyt puolestani takaisin.

Paidat ja mekot 4-7 euroa kpl. Ihastuin tuohon mustaan, kukkakuvioiseen retromekkoon, vaikka äiti ihmetteli sen ostamista. Paksun vyön kanssa kiva.


Leffoja 2-4 euroa kpl.


Kengät 4 euroa.



Ps. Yritän saada aikaiseksi syksyn opiskelujen aloitus postauksen.
 

Strada ja Guggenheim

 
Jos Helsingin Guggenheim-asia kiinnostaa, tänään kannattaa kääntää kanava Tv1:lle. Klo 21.30 alkavassa Stradassa kriitikko Otso Kantokorpi ottaa kantaa Guggenheim-museon rakentamiseen.
 

keskiviikko 14. syyskuuta 2011

Pohjois-Hollannin kultakausi 3D:nä

 
Pohjois-Hollannissa, Westfriesin museossa, on meneillään näyttely, jossa esitellään Länsi-Friisian 1600-luvun kaupunkimaisemia 3D:nä. Maisemat ovat taiteilija Rob Tuytelin käsialaa: "I add with modern digital technology a whole new dimension to the traditional cityscape. The feeling in the middle of seventeenth-century city is really a historical sensation". Näyttely on ensimmäinen kokonaan 3D:nä toteutettu näyttely.

The Golden Age 3D



Noin hienoja 3D-projekteja katselisi mielellään kotimaisistakin maisemista, esimerkiksi Suomen esihistorian vaiheista.

Jos tiedätte lisää 3D-projekteja tai videoita, vinkatkaa ihmeessä!
 

sunnuntai 11. syyskuuta 2011

Hero (Ying xiong)

 
Yksi leffahyllyni lemppareista on vuonna 2002 valmistunut kiinalainen Hero, jota jaksan tuijottaa kerrasta toiseen. Olen nähnyt mm. Hiipivän tiikerin, piilotetun lohikäärmeen ja Kultaisen kukan kirouksen, mutta kumpikaan ei ole vetänyt vertoja tälle äärettömän kauniille elokuvalle. Elokuvan kantavana teemana on sankaruus; kuka lopulta on sankari ja mikä hänestä tekee sellaisen?


Hero on historiallinen legenda, jossa eletään 2000:n vuoden takaisessa Kiinassa. Keisari pyrkii yhdistämään maan ja kukistamaan kapinalliset väkivalloin samalla, kun kapinalliset pyrkivät tappamaan keisarin. Salamurhaa pelkäävän keisarin palatsiin saapuu Nimetön, joka kertoo kuinka on eliminoinut joukon vaarallisia kapinallisia (Tuuli, Murtunut Miekka, Lentävä Lumi). Takaumissa sukelletaan keskelle taistelutarinoita, joista osa on totta ja osa valhetta. Se mikä on lopullinen totuus, selviää vasta vähitellen.




Elokuva on visuaalinen kokonaistaideteos, jossa jokaisella taistelulla on tarkoin harkittu miljöö ja värimaailmansa. Vaikka upeat taistelut muodostavat elokuvan näyttävimmän keskiön, ne eivät ole koko totuus. Elokuvan päähenkilö toteaakin, että totuuden löytänyt miekkamies voi luopua miekastaan. Henkistyneimmän taistelijan ei tarvitse taistella. Vaativinta kamppailua ei käydä asein vaan sisäisen tutkiskelun kautta. Hero on syvästi filosofinen teos, jolla on sotaisasta aiheestaan huolimatta vahva rauhan sanoma.



Kuvat Google.
 

tiistai 6. syyskuuta 2011

Ulla Pohjola: Perhoskokoelma

 

"Ruutuperhonen", 2011

Astelin luentotunnin päätteeksi Galleria Beckeriin katsomaan Ulla Pohjolan näyttelyä. Eteisaulan seinillä tulijan vastaanottivat keltaista ja limenvihreää hehkuvat teokset "Keltainen kukinto" (2011) ja "Vaaleanvihreä kukinto" (2011). Silkkiviskoosisametti heijasteli ikkunasta ja kattolampusta tulvivaa valoa.


"Lanttuperhonen", 2011

Varsinaiseen näyttelytilaan astuessa seinille oli asetettu pieniä töitä katseen korkeudelle. Lähempi tarkastelu sai huokaamaan ihastuksesta. Perhoset olivat todella aidonnäköiseksi kirjottuja, kuin ne olisivat levähtäneet puunkuorelle lepuuttamaan siipiään. Tässä välissä täytyy korostaa, että Pohjola on kirjonut teokset käsin, mikä saa tällaisen lyhytpinnaisen persoonan hieman kateelliseksi. Minulla ei ikipäivänä olisi malttia kirjoa jotain noin yksityiskohtaista.


"Syreenikiitäjä", 2011

Perhoskokoelma teoksissa perhoset oli asetettu usein puun kuorelle tai metalli- tai puurasioihin. Luonnonmateriaalien hyödyntäminen kaikissa teoksissa oli onnistunutta, tuki ilmaisua ja lopputulos oli upea. Rasioissa alaosa oli täytetty jollain luonnonmateriaalilla, ja pintastruktuuri oli usein niin houkutteleva, että teki mieli koskettaa teosta. Keräilijöille näyttelystä löytyisi ainutlaatuinen perhoskokoelma! Perhosrasiat olisi tehnyt mieli sulkea, tallettaa hyllyyn ja avata aina kun siltä tuntuisi. Hyvänolon rasioita.


"Karhusiilikäs", 2010

Ensimmäisessä huoneessa yritin miettiä suosikkiteosta, mutten osannut sitä nimetä. Kaikissa oli jotain ihastumisen arvoista. Astuessani toiseen huoneeseen näyttelyn tunnelma muuttui. Kuolema oli astunut tilaan. Toisen huoneen, toisen teoksen kohdalla pysähdyin, sanan kaikissa merkityksissä. "Keväällä haudattu" (2008) teoksessa helmikirjotun hahmon ympärille oli kietoutunut köynnöksiä, niitä oli jo kasvoillakin. Teoksen yläreunassa oli köynnösornamentein koristeltu peili, josta joutui kohtaamaan oman katseensa. Hetken aikaa olin tuo köynnösten peittämä helmikirjottu hahmo.


"Keväällä haudattu", 2008

Viereisellä seinällä oli suurikokoinen teos "Huntu" vuodelta 2009. Ruusun terälehdistä, kuuruohosta, belliksestä, silkistä ja paperista koottu teos näytti kauniilta, kunnes kasvojen päälle kirjottu pääkallo hätkähdytti. Maan poveen painettu kaunotar sai uusia merkityksiä.


"Huntu", 2009


Otin viimeisen huoneen teokset henkilökohtaisesti, ne koskettivat, mutta kauniisti. Kuolemasta oli tehty kaunis, sen ei tarvitse olla pelottava. Edellisellä luennolla luennoitsija oli heittänyt ilmaan retorisen kysymyksen: "Onko olemassa yhtä universaalia asiaa, mikä yhdistää kaikkia ihmisiä". Näyttely antoi vastauksen.

Näytelyn päätti herkullisen värinen "Vaaleanpunainen kukinto" (2011). Näyttely alkoi ja päättyi kukintoon. Se piti sisällään monta elämänkaarta, vuodenaikaa ja hetkeä.

Näyttely esillä Galleria Beckerissä 21.9.2011 saakka.
 

lauantai 3. syyskuuta 2011

Käsitettävä taidehistoria

 
Mitä teille tarkoittaa taidehistorian opiskelu? Taideteosten, vuosilukujen ja tyylisuuntien ulkoa opettelua? Luennolla istumista? Kynä sauhuten kirjoittamista? Diojen katselua pimeässä nukahtamiseen saakka? Niin minäkin luulin, ennen kuin tiesin paremmasta.

Entisen kouluni opintosuunnitelmaan kuului taidehistorian tunteja, jossa opiskelimme Suomen ja Euroopan taiteen historiaa sekä vieraita kulttuureja. Taidehistorian opettajamme ilmoitti jo ensimmäisellä tunnilla tekevänsä väitöskirjaa, ja kysyi kävisikö meille jos hän käyttäisi tunneilla tuottamiamme materiaaleja tutkimuksensa pohjana (tehtävät,kyselyt). Kaikki suostuivat "projektiin", joka kesti lukuvuoden 2007-2008.

Nyt elokuussa 2011 ilmestyi opettajamme, Jari Martikaisen, taidehistorian väitöskirja aiheesta "Käsitettävä taidehistoria - Kuvalähtöinen malli taidehistorian opetukseen kuvallisen ilmaisun ammatillisessa perustutkinnossa". Tutkimuksen keskeinen kysymys on, mikä on taidehistorian opetuksen ja taidehistorian välinen suhde. Martikainen kumoaa tutkimuksessaan ennakkokäsityksiä yllä mainitsemistani oletuksista taidehistorian opiskelusta. Ja voin todistaa, että ennakkokäsitykset rapisivat heti ensimmäisillä tunneilla.

Haluan tässä kohti huomauttaa, että vaikka ryhmämme tiesi olevansa osa tutkimusta, en ainakaan itse koskaan varsinaisesti ajatellut olevani osa tutkimusta, vaan mielsin taidehistorian tunnit tavallisina tunteina, joihin kuului kysymyksiin, varsinkin omaan oppimiseen liittyviin kysymyksiin vastaaminen.

No,nyt teitä toivottavasti kiinnostaa millaisia nuo tavallisesta poikkeavat taidehistorian tuntimme olivat. Myönnettäköön, että ensimmäisillä tunneilla ajattelin "Onko tämä herra tosissaan; me askarrellaan ja piirrellään vaikka pitäisi oppia jotakin". Mutta siinäpä se. Oppiminen ja opettaminen naamioitiin uudella tavalla. Opetussuunnitelmaan kuului diakuvien kautta taideteosten ja tyylisuuntien opettelua,jotka testattiin tenteissä, mutta siihen kuului muutakin. Uuden tyylisuunnan tai taideteoksen tullessa käsittelyyn, saimme keskustella mitä kuvissa näimme, mitä tiesimme aiheesta/historiasta jo etukäteen, mitä tuttua tai uutta kuvassa oli. Keskustelemalla vältettiin se, että opettaja "opettaisi" meille jotain minkä jo todellisuudessa tiesimme. Näin aktivoimme itsemme kaivelemaan mielemme sopukoista jo opetellut asiat, ja opetimme samalla toisiamme, kun toiset muistivat hieman eri asioita kuin toiset.

Sana "käsitettävä" viittaa myös käsillä tekemiseen. Saimme huomata hyvin pian, että taidehistoriaa voi oppia myös itse tekemällä. Teoriaosuuksien jälkeen meitä ja oppiamme testattiin mm. seuraavanlaisilla tehtävillä:


Albert Edelfelt: Leikkiviä poikia rannalla, 1884. Kuva täältä.

- Piirrä puu, joka ilmentää jotakin tyylisuuntaa. Puun ei tarvinnut olla realistinen, vaan kuvassa piti hyödyntää tyylisuuntien opittuja piirteitä. Itse piirsin barokkipuun, joka oli kierteinen, voimakasrakenteinen, ja puun pinnalla oli voimakas valon ja varjon kontrasti.

- Mielialakengät. Tuli piirtää kolme kenkää, jossa viivan, värien ja sommittelun avulla kuvastuisi a) ilo ja energia, b) alakulo ja surullisuus ja c) ujous. Olipa muuten hankala tehtävä! Tässä tehtävässä sai itse kokea sen, kuinka eri elementeillä maalauksiin luodaan juuri tietynlainen tunnelma.

- Suomalaisen 1800-luvun taideteoksen muuntaminen nykyaikaan. Minä muunsin Albert Edelfeltin maalauksen "Leikkiviä poikia rannalla". Teosmuunnokset herättivät keskustelua nyky-yhteiskunnasta, nopeasta muutoksesta ja kehityksestä. Tarkastelimme kriittisesti tätä päivää.

- Paperimassaan pääsimme käsiksi, kun tehtävänä oli valmistaa naamari, jolla olisi jokin voima. Tehtävässä käsittelimme kuvamagiaa ja mietimme samalla, mitä kuvamagiaan verrattavia esineitä tai asioita nykyihmisen elämässä on. Tämä oli mielenkiintoinen kokonaisuus.

- Euroopan ulkopuolisiin kulttuureihin tutustuimme itsenäisesti. Jokainen valitsi mieleisensä kulttuurin, jonka jälkeen tuli valmistaa teos kyseisen kulttuurin pohjalta. Minä innostuin Afrikasta ja perehdyin länsi-afrikkalaiseen Nok-kulttuuriin. Valmistin heidän terrakottaveistostensa pohjalta paperimassaa hyödyntäen oman veistokseni. Jäljittelin maalaamalla terrakottaveistosten pintamateriaalia. Lopuksi jokainen esitteli taiteellisen tuotoksensa ja opetti muille ryhmän jäsenille valitsemansa kulttuurin piirteitä.

- Abstraktiin taiteeseen tutustuttiin mm. tekemällä itse abstraktia taidetta.

Tässä vain muutama esimerkki. Elokuvat värittivät oppimista ja elävimmin on jäänyt mieleen Tyttö ja helmikorvakorun kohtaus, jossa Vermeer kysyy Grietiltä "Minkä värisiä pilvet ovat?". Museokäynneillä testattiin esineiden kautta muun muassa tyypillisimpiä tyylipiirteitä.


William Blake: Luoja työssään, 1794. Kuva täältä.

Taideteosten analysointitehtävät olivat itselleni mielenkiintoisimpia. Kurssin alussa meidän tuli valita jokin taideteos, jonka tunnelmasta ja kokonaissommitelmasta tuli kirjoittaa esseemuotoisesti. Pitkin lukuvuotta kirjoitimme sitten tuosta samasta teoksesta lisätulkintoja uusista näkökulmista sitä mukaa, kun lisätietoa karttui. Tämä avasi lopullisesti silmäni siitä, kuinka paljon oppia oli tarttunut kuin huomaamatta. Luulin tulkinneeni teoksen loppuun jo toisen kirjoituskerran jälkeen. Kuinka väärässä olinkaan... Analysoin William Blaken maalausta "Luoja työssään" vuodelta 1794, joka kiinnitti katseeni taidekirjoja selaillessani. Mitä enemmän teosta tutki, sitä tärkemämmäksi se itselle muodostui.

Oppimistilanteet saattavat kuulostaa leikkimiseltä, mutta niillä oli aivan uskomaton vaikutus oppimiseen. Monimuotoinen oppimistilanne motivoi ja innosti ja opettaja oli kannustava ja rohkaiseva. Kuvasta keskustelemisessa ei ollut oikeita tai vääriä vastauksia, jokainen uskalsi sanoa OMAN tulkintansa teoksesta, ja parhaimmassa tapauksessa se ruokki muiden tulkintaa. Opettaja antoi meille harvinaisen vapaat kädet, ja ohjasimme paljon myös omaa oppimistamme.

Jari Martikaisen väitöskirja kokoaa sanoiksi ne tuntemukset, elämykset ja lopputulokset, joita taidehistorian tunneilla saavutimme. Monimuotoinen oppimistilanne rikastuttaa ja syventää oppimista ja opitun tiedon mieleen painamista paremmin kuin tavallinen luentotilanne, tai pelkkä ulkoa opettelu. Tunneilla saimme pureskella opittua tietoa uudella tasolla. En väheksy perinteisen luentomenetelmän merkitystä, sillä sitäkin tarvitsimme, mutta moniaistisuus kaikessa on rikastuttavaa.

Jos en olisi valinnut "välivuodekseni" kuva-artesaanin opinahjoa, en olisi tavannut tätä inspiroivaa taidehistorianopettajaa, ja olisin ehkä kulkenut onneni ohitse. Myönnetään, että nyt yliopistossa opiskelu on perinteistä luennoilla istumista, kynä sauhuten kirjoittamista ja valkokankaalta taideteosten tuijottamista, mutta toisenlaisen oppimistavan jo omaksuneena, osaan muokata kurssit ja opetetut asiat omanlaisikseni. Taidehistoria opetti ryhmällemme paitsi taiteen uusia ulottuvuuksia myös jotain itsestämme. Taidehistoria on paljon enemmän kuin ulkoa opettelua; taidehistoria on osa jokaisen arkea ja elämää, huomasitte sen tai ette, opiskelette sitä tai ette.

Lopuksi vielä muutama kuva tuolta mahtavalta lukuvuodelta.


Abstraktia taidetta opiskeltiin muun muassa itse tekemällä. Kahdelle paperiarkille levitettiin väriä, paperit painettiin vastakkain, ja tässä lopputulos "Kandinskyn hevonen". Tällaisten tehtävien kautta aloin pikkuhiljaa hyväksyä abstraktin taiteen "oikeaksi" taiteeksi. Tätä ennen omasin asennevamman kyseistä taidetta kohtaan. Tämän jälkeen mietin syitä negatiivisiin asenteihini tiettyjä asioita kohtaan. Valaistuin.


Taidehistorian merkkiteoksesta tuli tehdä postmoderni tulkinta. Tässä oma tulkintani Botticellin Venuksen syntymästä.


Kevätlukukaudella 2008 irtaannuttiin "tavallisesta" opiskelusta tekemällä täytekakkuja. Tunnilla syntyi kaksi poptaidekakkua "Marilyn" ja "Lakupekka" sekä yksi rokokookakku.

Toivon että Martikaisen väitöskirjan tulokset ja tavat opettaa taidehistoriaa leviäisivät laajemmalle, jotta muutkin saisivat kokea taidehistoriaa parhaimmillaan.

Kiitos Jari.