Sissola

Kesämatkailu jatkukoon! Ilomantsi oli yksi kesälistan odotetuimmista kohteista. Puhuimme asiasta ystäväni kanssa muistaakseni viime syksynä, että molemmat ovat tahoillaan pohtineet kuinka mukavaa Ilomantsissa olisi käydä. Sovittiin, että tänä kesänä käydään, ja minä taisin vielä sanoa Joensuussa asuvalle ystävälleni, että ette sitten mene ilman minua! (Kun sattuvat asumaan lähempänä) Noh, tässähän kävi sitten niin, että itse jouduin tuon lupaukseni rikkomaan, sillä marraskuussa tein työmatkan Ilomantsiin.... Mutta eihän sitä talvireissua lasketa, eihän se ole ollenkaan sama asia. Kävipä sitten vielä niin, että rikoin lupaukseni vielä kertaalleen, kun entiseltä työkaverilta tuli kesäjuhlakutsu Sissolaan, Ilomantsin Mekrijärvelle.... Tämäkin oli itse asiassa puolittainen työmatka, sillä tarkoitus oli valokuvata museon kokoelmiin aineetonta kulttuuriperintöä.

Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa Leo pyhitti ja siunasi Sissolan tilat uuteen käyttöön. Arkkipiispaa avustivat toimituksessa Ilomantsin ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra Ioannis Lampropoulos ja isä Raimo Sissonen.

Kansanmuusikko Emilia Kallonen esitti runonlauluja ja itkuvirren.

Tilaisuudessa juhlittiin runonlaulaja Simana Sissosen (1786-1848) kotitalon ja esineistön siirtymistä jälleen suvun omistukseen (pieni pala tunnelmaa täällä). Pihapiiriin kuuluu Simanan pirtti ja Iivanan pirtti sekä pihapiirin laidoilla aitta, navetta, liiteri ja savusauna. Kohteen kulttuurihistoriallinen arvo perustuu Museoviraston mukaan erityisesti sen henkilöhistorialliseen merkittävyyteen ja karjalaiseen kulttuuriperintöön. 

Sissola on Suomen ainoa runonlauluperinteeseen liittyvä rakennusryhmä, joka sijaitsee alkuperäisellä paikallaan. Se on ollut Sissosten runonlaulajasuvun asuinpaikkana jo 1600-luvulta lähtien. Simana Sissosen rakentama hirsinen päärakennus valmistui 1800-luvun alussa. 1900-luvun alussa perinteinen paritupa jaettiin kuitenkin kahtia, sillä tilalla asuneet perhekunnat riitaantuivat keskenään. Tuvasta irrotetut kamarit ja eteinen siirrettiin pihapiirin itälaidalle.

Sissosten sukuseuran sivuilla Simanasta kerrotaan seuraavaa:

Simana Sissosta pidetään parhaana Suomen puolella vaikuttaneista runonlaulajista. Kansanrunoudenkerääjä David Emmanuel Daniel (Taneli) Europaeus löysi hänet Ilomantsiin suuntautuneella runonkeruumatkallaan 1845. Hän merkitsi Simanalta muistiin noin 60 runoa ja loitsua. Seuraavana vuonna runoilija ja suomalais-ugrilaisten kielten tutkija August Ahlqvist laulatti Simanaa ja sai häneltä parikymmentä toisintoa. Valitettavasti kumpikaan runonkerääjistä ei merkinnyt muistiin, mitkä runot ovat Simanalta. Tutkijoiden mukaan Simana osasi suurimman osan Kalevala-aiheisista kertomarunoista, loitsuista ja häävirsistä. Hänen laulamanaan pidetään runoja kuten Maailmansyntyruno, Kilpalaulanta, Veneenveisto, Vipusen runo, Kanteleen synty, Sammon ryöstö ja Lemminkäisen virsi, jotka ovat kaikille tuttuja kansalliseepoksestamme Kalevalasta. Samalla ne ovat keskeinen osa maamme aineetonta kulttuuriperintöä. Simanan runot ovat kuitenkin lyhempiä kuin Kalevalaan painetut runot.

Kirjailija ja kansanrunoudentutkija Martti Haavio (1899-1973) on kirjoittanut vierailustaan Sissolassa 1933 näin:

Harmaassa, siistissä pirtissä - samassa, jossa Simana lauloi virsiään omituiselle nuorukaiselle Taneli Europaeukselle - viivyin tunnelmallisen iltahetken. Pienten ikkunaruutujen takana oli Mekrijärvi tyynenä ja tummana: mutta sen yllä lepäsivät heinäkuun raskaat ukkospilvet, valkoiset, mustat, punertavat. Aurinko katsahteli niiden välistä vaipuessaan länttä kohti, Mekrijärven taakse. Talon yläpuolella, loivalla rinteellä, olivat pellot, peltojen takana metsä, ja jos silmäni olisivat voineet tunkeutua sen lävitse, olisin nähnyt idyllisen leveän Koitajoen, joka yhdessä Mekrijärven kanssa luo tästä kyläkunnasta suuren niemimaan. Jos luonto, niinkuin sanotaan, kykenee lahjoittamaan ihmiselle laulun taidon, on Mekrijärven kauniilla ja väkevällä maisemalla ollut aivan erikoinen kyky siihen. (Haavio:Viimeiset runonlaulajat. Kolmas painos.WSOY 1985, ss.152-153)

Allekirjoitan etenkin tuon viimeisen Haavion virkkeen luonnon vaikuttavuudesta myös näin kesällä 2017. Aivan uskomattoman kaunis paikka! ♥

Evakko-Kristus ja Eeva Zittingin maalaamat Konevitsan Jumalanäiti ja Pyhittäjä Sisoes Suuri.

Eeva Zitting maalasi Sissosten suvun nimikkopyhän, pyhittäjä Sisoes Suuren.

Sissola on avoinna keskiviikkoisin klo 12-16, 15.8.2017 saakka 

Mekrijärvellä Ilomantsissa. 

Pääsymaksu 12€, lapset ilmaiseksi. 

Avoinna ryhmille myös tilauksesta. 

Lisätietoja täältä.

Toinilan taidepolku

Kesänäyttelyn lisäksi kiertelin myös Toinilan taidepolulla. Polku on "kaikkien käytössä oleva ja yhteisöllisyyteen kasvattava Taidepolku, jossa teoksiin on lupa koskea ja niitä voi muokata mieleisekseen".

Joku oli toteuttanut "muotokuvan" toisesta Toinilan ohjaajasta Biagio Rosasta.

Kapteeni Biagio.

Petäjävesi on pieni paikka, mutta monesta asiasta näkyy kiinnostus kulttuuria kohtaan.

Casa non casa

Petäjäveden kesäretkelle houkutteli paitsi Vanha kirkko myös Toinilan kesänäyttely. Inventoidessa Petäjäveden seurakunnan rakennuksia ja esineitä, bussi huristeli aina erikoisen ja kirjavasti koristellun puutalon ohi. En vielä tuolloin tiennyt mikä rakennus oikeastaan oli, ennen kun aloin seurata taiteilijatuttavieni toimintaa talossa.

Toinilan taustalla on taiteilijapari Johanna Juvonen ja Biagio Rosa. He ovat työskennelleet Toinilassa vuodesta 2011 alkaen järjestäen mm. työpajoja eri ikäryhmille. Toinila on kaikille avoin ja maksuton taidetila, jossa järjestetään esityksiä, tapahtumia ja työpajoja. Taustalla on ajatus yhteisöllisyydestä ja osallistamisesta. Tänä kesä Toinilan tuottajana ja sanataideohjaajana työskentelee myös kulttuurituottaja Laura-Kristiina Moilanen.

Toinilassa on ensimmäistä kertaa esillä kansainvälinen yhteisnäyttely Casa non casa. Johanna ja Biagio ovat kutsuneet taiteilijoita näyttelyyn koti/talo-teemaan liittyvillä teoksilla. Näyttelyssä on mukana sekä seudulla vaikuttavia että kansainvälisiä taiteilijoita.

Johanna Juvonen & Biagio Rosa: Incubo - Painajainen, 2017, sekatekniikka.

Astuessani sisään vanhaan puutaloon huomasin sen elämää nähneen ulkomuodon. Ensimmäisen huoneen seinät oli maalattu galleriamaisen valkoisiksi, mutta muualla lattiat ja tapetit kertoivat menneestä elämästä. Johanna ja Biagio käsittelivät jo kesäkuussa Galleria Beckerin näyttelyssä Keski-Italian maanjäristyksiä. Näyttely oli vaikuttava, mutta teemoittamalla teokset uudelleen Toinilan ympäristöön, ne saivat aivan uudenlaisen tunnelatauksen.

Johanna Juvonen & Biagio Rosa: In cubo - Kuutiossa, 2017, sekatekniikka.

Casa non casa on monimerkityksellinen (talo ei talo / koti ei koti / talo ei koti / koti ei talo). Toinila laittoi jo ympäristönä pohtimaan talon ja kodin merkitystä - milloin talosta tulee koti, tuleeko siitä, milloin koti ei ole enää koti ja milloin talo ei ole enää talo? Johannan ja Biagion teoksissa vahvoina pidetyt materiaalit, kuten rauta ja betoni, taipuvat ja murtuvat. In cubo teoksessa terävät kulmat taipuvat ja muuttavat muotoaan, niin kuin maanjäristys vääntää rakenteita rikki. Pieni pala harmaata massaa ei ole enää kuutiossa vaan kulman reunalla. Massa vapauttaa muodon, kuten maanvyörymä rakennettuja kuutioita. Ihminen voi rakentaa taloja ja koteja, mutta luonnonvoimien rinnalla ollaan vieläkin melko avuttomia. 

Stefano Divizia: Wall/Paper-Modular (SD01-WPA3-Modular-12pz), 2017, sekatekniikka.

Italian L'Aquilasta kotoisin oleva Stefano Divizia oli vanginnut vaatimattoman näköiseen teokseensa kuin palan Toinilan oikeaa historiaa. Värit, materiaalit ja toteutus olisi voinut olla suoraan kuin irrotettu yksityiskohta jostakin Toinilan huoneen seinästä. Samaa värimaailmaa löytyi myös pönttöuunin kyljessä olevista ruostuneista luukuista ja edessä olevasta tiililattiasta. Wall/Paper-Modular sulautui osaksi Toinilaa siten, ettei ensinäkemältä osannut sanoa teosta taiteeksi. Ovelaa.

Jukka Silokunnas: Rakennemuutos - Structural Change, stop motion-animaatio.

Seuraavassa hirsiseinät paljastavassa huoneessa oli Jukka Silokunnaksen videoteos. Samaisen taiteilijan näyttely oli hetki sitten niin ikään Galleria Beckerissä. Rakennemuutos-teoksessa näytettiin kuinka lautarakenteinen autotalli/varastorakennus(?) saa viimeisen tuomionsa. Sen suuremmin Toinilan historiaa tuntematta oletan, että sillä olisi saattanut olla sama kohtalo kuin Rakennemuutoksella. Ulkoasusta päätellen Toinila oli ollut pitkän autiona. Rakennemuutos.... Sana maistuu vähän katkeralta. Rakennemuutoksella on muokattu monien kaupunkien ilmettä historian saatossa sekä hyvin että huonosti, vedoten sanaan ja sen tuomaan tarpeeseen - rakennemuutokseen. Tässä pyöriteltiin hyvin casa non casa-teemaa.

Jukka Silokunnas: Rakennemuutos - Structural Change, stop motion-animaatio.

Jukka Silokunnas: Rakennemuutos - Structural Change, stop motion-animaatio.

Jukka Silokunnas: Rakennemuutos - Structural Change, stop motion-animaatio.

Benjamin Phillips Nozdrachev&Johanna Juvonen&Biagio Rosa: Toinila Jazz, 2017, löydetyt esineet.

Esinekollaaseihin suhtautumiseni on vaihteleva. Välillä teokset ovat oivaltavia, mutta välillä ne ovat vain keko esineitä, joiden merkityksestä ei saa kiinni. Australialaisen Benjamin Phillips Nozdrachevin ja Johannan ja Biagion yhteistyön tuloksena syntynyt Toinila Jazz oli mielenkiintoinen. Teos on kierrätetty Toinilan taidepolulta löytyneistä rikkoutuneiden teosten osista. Nimestä tuli mieleen, että Toinilassa "soi jälleen musiikki", paikka on herännyt eloon, se on elinvoimainen ja sisältää hyvää henkeä. Teosta katsellessa minulle tuli kuitenkin välittömästi mielleyhtymä Carel Fabritiuksen maalaukseen Tikli (1654). Maalaus on kirjanystäville tuttu Donna Tarttin samannimisestä kirjasta.

Carel Fabritius: Tikli, 1654, öljyväri puulle. Kuva: Wikipedia.

Seinän väri oli samanlainen kuin Fabritiuksen Tiklissä. Samoin yhdistin rautalangan Tiklin jalassa olevaan ketjuun ja sininen puunkappale olisi voinut olla linnun pyrstö. Teoksilla ei ole todellisuudessa mitään tekemistä keskenään. Tämä oli kuitenkin osoitus siitä, kuinka tunnistamattomasta teoksesta jokainen etsii aina jotain itselleen tuttua.

Synnöve Dickhoff: (ylhäältä alas) Muistan sinut, 2016; Alku, 2017; Sydänääniä, 2016; kierrätyskirjat, sekatekniikka.

Tekstiilitaiteilija Synnöve Dickhoff on lähtöisin Petäjävedeltä. Hän on kiinnostunut tekstiilistä ja paperista herkkinä materiaaleina. Toinilan seinälle oli koottu mm. kolme teosta, joissa kirjojen sivuista oli muotoiltu kuin pieniä ruusunnuppuja - kukkatapetille. Materiaali näytti sellaiselta, että sitä olisi tehnyt mieli hipelöidä. Teosten muotokieli muistutti Jaakko Rönkön taiteesta, sillä kyseinen taiteilija on esimerkiksi piirtänyt samanlaista paperin luonnetta. Dickhoffn teokset istuivat Toinilaan myös historiansa puolesta. Talossa on kuulema aiemmin toiminut paperikauppa.

Jaakko Rönkkö: Pinnan alla V, 2009, guassi. Kuva: Kuvataiteilijamatrikkeli.

Casa non casa näyttelyn teokset oli valittu äärimmäisen hyvin kuvaamaan Toinilassa syntyvää tunnelmaa.  Samalla ne kommentoivat rupsahtaneiden ja vaurioituneiden talojen/kotien tilaa. Ja sitä, annetaanko rakennusten rupsahtaa vai annetaanko niille uusi elämä. Entäs ne rakennukset, jotka tuhoutuvat tai tuhotaan tahallisesti? Mieleen palasivat Isisin tuhoamat arvokkaat kulttuurikohteet, joista ollaan huolissaan, mutta entäs ne kodit, joista inhimillinen elämä repäistiin kerralla irti? Kulttuurihistoriallisesti vuosisatoja vanhojen kulttuurikohteiden tuhoaminen on kamalaa (ja anteeksiantamatonta), sillä se vaikuttaa tulevaan historiankirjoitukseen. Kohteita ei ole enää olemassa. Inhimillisempää huolta ja kauhua aiheuttaa kuitenkin tieto tästä hetkestä, siitä että ihmisiltä vietiin kodit. Saavatko he enää takaisin sellaisia taloja, jotka tuntuisivat omilta ja turvallisilta kodeilta. Casa non casa?
Toinilan ja teosten kerroksellisuudet tukivat toisiaan. Tuli pitkästä aikaa sellainen tunne, että tässä ollaan oikean kokonaistaideteoksen äärellä. Voiko teokset ja näyttelytila enää soida paremmin yhteen?

 Näyttely on esillä Toinilassa (Koulutie 8, Petäjävesi) 13. elokuuta 2017 saakka.

Petäjävedellä

Osa teistä muistaakin, että ensikosketukseni Petäjävedelle oli yliopiston inventointiprojekti (miten siitäkin on jo kaksi vuotta!?). Loka-marraskuun hämärässä mm. Vanha kirkko oli vähän pelottavakin kokemus, joten olipa mukavaa käydä tunnelmoimassa kohteessa myös heinäkuun aurinkoisena päivänä. Aiempia postauksia ja tutkimushippuja löydätte Petäjävesi-tunnisteen alta.

Kyllä savolainen savolaisen tunnistaa - ainakin niistä kaksoiskonsonanteista. Tämä huomattiin, kun vierailulla juttelimme kesäoppaan kanssa. Kuopiolainen kaunotarhan sinne oli valittu ;) Tunnelma kirkossa oli tosiaan ihan toisenlainen kuin silloin, kun odotti itsekseen päivänvalon kirkastavan hämärää kirkkosalia edes hieman. 

On se vain kerta toisensa jälkeen upea kokemus astua sisään käsintehtyyn kirkkosaliin. Ylemmässä kuvassa näkyvät muuten nyt ne samanlaiset Carl Fredrik Blomin maalaamat Luther ja Mooses, jotka bongasin myös Hankasalmen kirkosta.

Mikäli ette muista tämän punaposkisen pyhimyksen tarinaa, sen voi käydä lukaisemassa täältä. Herttainen, aivan kuten nuo pienet enkelitkin.

Kesäisin tässä Unescon maailmanperintökohteessa tuntuu käyvän tasainen turistivirta sekä kotimaisia että ulkomaalaisia uteiliaita. Hiljaisina hetkinä ei sentään tarvitse olla aivan yksin, sillä pihamaalla laiduntaa joukko kesäasuisia lampaita. 

Pienessä Petäjäveden kunnassa (noin 4000 asukasta) on kesäisin kaunista katseltavaa tien- tai vedenpinnalta käsin.

Petäjäveden kulttuuritarjonnasta lisää seuraavassa postauksessa.