sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Ikonit kauppatavarana

FM Jyrki Lammi.
Suomen ortodoksisen kirkkomuseon ystävät ry järjesti 18.2.2017 Kuopion kaupungintalolla ystävänpäiväseminaarin, jonka teemana oli ikonit ja raha. Erittäin mielenkiintoinen näkökulma, sillä pyhien kuvien yhteydessä harvoin puhutaan rahasta tai ylipäänsä ikonien kauppaamisesta.
Sotheby's myi venäläisiä ikoneita huutokaupassaan 2010. Kuva: Oli Scarff/Getty Images.
FM Jyrki Lammi aloitti seminaarin puheenvuorolla Ikonit kauppatavarana. Taidehistorioitsija ja nykyinen antiikkikauppias on erikoistunut nimenomaan etnisiin ja uskonnollisiin esineisiin. Suomalaisen ikonikaupan historiasta ei ole juurikaan kirjoitettu, tai siitä on kirjoitettu hieman väistellen. Sitä miten kauan ikoneita on myyty taide-esineinä, on hankala määrittää. Lammi kuitenkin kertoi, että esimerkiksi 1800-luvulla ikonilautoihin kirjoitettiin tai kaiverrettiin ikonitilauksen tiedot: ikonin aihe, tilaaja ja hinta. Helsinkiläisen taide- ja antiikkikauppias Pentti Wähäjärven (1912-1999) mukaan sota loi poikkeukselliset olosuhteet ja mahdollisuuden ikonikaupalle. Hän oli itse aloittanut taidekauppiaan uransa jo 1930-luvulla.

Jyrki Lammi määritti ikonikaupan historialle Suomessa (Helsinki) neljä vaihetta:

1. Emigrantit 1920-1970
2. Aune Jääskisen aika 1970-1980
3. Hurjat vuodet 1990-2005
4. Hiljaiseloa 2005-

1. Emigranttien vaihetta voisi Lammin mukaan kutsua myös myyttiseksi ajaksi. Emigrantit pakenivat Venäjän vallankumousta 1920-luvulla ulkomaille. He myivät omaisuuttaan Terijoella, joka tunnettiin suomalaisten ja venäläisten "lomaparatiisina" mm. pitkän hiekkarantaviivansa ansiosta. Terijoen kukoistus alkoi 1870-luvulla, jolloin sinne valmistui Pietarin rautatie. Emigrantteja muutti Terijoelta myös Helsinkiin, josta alkoi Suomen antiikkikauppa. Matrosovit olivat tunnetuin antiikkikauppiassuku.
Kristuksen ylösnousemus ja suuret juhlat (elämäkertaikoni), 1800-luku. Kuva: Case Antiques.
2. Aune Jääskisen aikana ikonit tulivat muotiin. Niistä kirjoitettiin lehdissä ja museoissa ja gallerioissa järjestettiin näyttelyitä, esim. Ateneumissa muinaisvenäläisten esineiden näyttely 1974. Ikonit sopivat myös aikakauden folkloresisustuksiin, vaikka antiikkikaupoissa niitä näkyi vielä vähän. Sotamuistot olivat arka aihe eikä niistä puhuttu, mutta sellaisina ikoneita myytiin. Hinnat olivat todella korkealla, sillä keskihintainen ikoni maksoi noin 2500 markkaa (~1200€). Ikoneista tiedettiin melko vähän, mutta sitäkin enemmän oli olettamuksia. Saksalaiset kirjat antoivat tietoa, joiden avulla tunnistettiin mm. aiheita, mutta ajoitus oli vielä arvuuttelua. Ikonien restaurointiperiaatteet olivat toisenlaisia kuin nykyisin, ja usein niitä oli konservoitu liikaa. Laatua ei osattu arvioida, vaan kauppiaille kelpasivat kaikki. Yhtenä laadun määrittelijänä käytettiin nimenomaan Aune Jääskistä. Kun kauppias oli näyttänyt (tai kertonut näyttäneensä) ikonia Aune Jääskiselle, se meni varmemmin kaupaksi.
Ylienkeli Mikael, 1800-luku. Kuva: Temple Gallery.
1970-luvulla alkoi myös ikonien salakuljetus ja 1980-lukuun liittyvät mm. tullien takavarikot. Neuvostoliitosta salakuljetettin Suomeen yli 200 ikonia ja eräässä rikoksessa oli osallisena kahdeksan afrikkalaista diplomaattia. Ikoneita tuotiin Suomeen myös laillisesti. Harri Willamo (1919-2008) sai 1977 Neuvostoliitosta taiteen vientiluvan, jonka ansiosta hän toimitti ikoneita Suomeen ja muualle Pohjoismaihin. Willamon myötä Suomessa alettiin tiedostaa ja arvostaa myös kansanomaisia ikoneita. Suomalaisten keräilijöiden ikonikokoelmien juuret ovat nimenomaan 1970-80-luvuilla.
Pyhittäjä Nil Stolbenskia kuvaavat puuveistokset, 1800-luku. Kuva: Liveauctioneers.
3. Antiikkimarkkinat lähtivät nousuun 1990-luvun taloudellisen kasvun ansiosta. Näiden hurjien vuosien myötä Baltiasta saapui ikonivyöry 1991-92. Lammin mukaan Hietalahden kirpputorilta saattoi löytää yhden päivän aikana enemmän (metalli-)ikoneita kuin aiemmin yhtenä vuonna. Ikonien salakuljetus helpottui ja hinnat laskivat. Jos vielä 1970-luvulla ikonista joutui maksamaan euroissa 1200/kpl, Lammi kertoi esimerkkinä, että lattian täydeltä ikonilaatikoita olisi saanut 1990-luvulla 90 eurolla. Tavallisempien ikonien lisäksi markkinoille saapui harvinaisempia esineitä. Puiset Nil Stolbenski-veistokset olivat vielä 1970-luvulla erittäin harvinaisia, mutta yhtäkkiä niitä sai Baltiasta peräti kaksi laatikollista. Tähän liittyy myös kaupattavien esineiden epäeettisyys. Esimerkiksi metalli-ikonien kohdalla osa oli ilmiselvästi revitty irti hautausmailta, sillä ikonin yläreunassa oli pieni reikä, jolla se oli ollut kiinni puisessa ristissä.
Deisis, metalli-ikoni. Kuva: Liveauctioneers.
2000-luvun puolella ikoniostajien joukkoon syntyi uusi asiakaskunta - uusrikkaat venäläiset. He olivat kiinnostuneet ns. "blingbling"-ikoneista. Mitä enemmän kimallusta, koristetta ja emalia, sitä paremmin ne menivät kaupaksi. He olivat valmiita maksamaan ikoneista suurempiakin summia.
Cloisonné-emalilla ja helmillä koristeltu Kazanin Jumalanäidin ikoni myytiin Sotheby'sin huutokaupassa n. 190 000 eurolla. Kuva: Sotheby's.
Uuden vuosituhannen myötä markkinoille saapuivat myös väärennökset. Lammi puhuu väärennetystä ikonista silloin, kun henkilö yrittää myydä ikonia valehtelemalla sen muuksi kuin mitä se todellisuudessa on. Tällaisia ovat esimerkiksi tapaukset, joissa puupohja on kyllä vanha, mutta sille on maalattu uusi maalaus, jonka aihe on kaupallinen. Uusi ja myyvä aihe on muokattu keinotekoisesti vanhan näköiseksi. Oikeasti vanhoja elämäkertaikoneita saatettiin myös sahata pienemmiksi, jolloin pieniä osia myymällä tavoiteltiin suurempaa voittoa.

4. Vuoden 2005 jälkeen ikonikauppa on elänyt hiljaiseloa. Taantuma on puraissut antiikkikappiaidenkin ryhmään, joiden joukosta suuri osa vanhoista kauppiaista on jo lopettanut toimintansa. Uudet kauppiaat eivät puolestaan tunne ikoneita tarpeeksi hyvin, vaan ostavat väärennöksiä Tallinnasta ja koettavat saada niitä kaupaksi. Ikonien keräily ei ole tällä hetkellä muodissa.
Emali-ikoneita, 1800-luku. Kuva: Liveauctioneers.
Itselleni puheenvuoron hätkähdyttävin tieto oli se, että laki kieltää ikonien myynnin. Tämä huutokauppaa koskeva säännös vuodelta 1867 on edelleen voimassa: "Vuodelta 1867 olevassa kirjeessä kaikille maan Kuvernööreille, kiellosta julkisella huutokaupalla myödä semmoisia pyhäin kuvia, joita käytetään kreikkalais-venäläisen uskontunnustuksen harjoittamisessa (25/1867), jäljempänä vuoden 1867 kirje, kielletään ikonien myyminen huutokaupassa. Kirjeessä on niin ikään ikonien metalli-, jalokivi- ja helmikoristeiden myyntiä koskevia rajoituksia. Kirje, joka on nykymerkityksessä valtioneuvoston päätös, on edelleen noudatettavana."

Vaikka hallituksen esitys eduskunnalle (HE 259/1996) sai eduskunnalta kannatuksen ja lainvoiman 1. heinäkuuta 1997, vuoden 1867 kielto myydä ikoneita huutokaupassa jäi edelleen voimaan, koska sitä ei haluttukaan purkaa. Kukaan ei kuitenkaan tunnu tietävän tai noudattavan kyseistä pykälää.
Pyhän Nikolaoksen elämäkertaikoni, 1500-luku. Kuva: Museum of Russian Icons.
Puheenvuoron lopuksi Jyrki Lammilta kysyttiin, miksi ostaja ostaa ikonin? Motiivien verkosto on kuulema laaja. Joku ostaa ikonin siksi, ettei joku toinen saa sitä, ja joku ostaa ikonin nimenomaan hengellistä tarkoitusta varten. Lammi sanoo ikonien olevan koukuttava keräilykohde. Ostajan tutustuttua aiheeseen hän haluaa lisää. Ikoneihin kietoutuu uskonnon lisäksi historia, taidehistoria ja politiikka. Ikoni ei kuitenkaan ole Lammin mukaan sijoituskohde. Hänen mukaansa "antiikki ylipäänsä on äärimmäisen huono sijoituskohde".

Lammilta tiedusteltiin myös keräilijöiden sukupuolijakaumaa. Yksittäiset ostajat ovat sekä miehiä että naisia, mutta kokoelmakeräilijöiden sukupuolijakauma on selvä. Naiset keskittyvät yleensä keräilijöinä tiettyyn esineistöön ja "homma pysyy hanskassa". Miehet ovat suurten kokoelmien ylläpitäjiä, jolloin kokoelma saattaa tuottaa jo vaikeuksia.
Kiitos Jyrki Lammille mielenkiintoisesta puheenvuorosta ja
Suomen ortodoksisen kirkkomuseon ystäville tapahtuman järjestämisestä!

tiistai 14. helmikuuta 2017

Parviaisen matkassa Pohjois-Afrikkaan

Oscar Parviainen (1880-1938) on kenties edelleen suurelle yleisölle melko tuntematon taiteilija/taidegraafikko. Minä opin tuntemaan hänet yliopistossa, kun Parviaista tutkinut professorimme Annika Waenerberg piti hänestä useita luentoja. Taiteellinen ura ei edennyt siten kuin olisi voinut toivoa. Parviaisen tyylilliset piirteet ajoittuivat väärin. Hänen maalauksiaan on esillä Joensuun taidemuseon lisäksi Ainolassa, jossa on esimerkiksi koskettava Rukous (Lapsen kuolema).
Minulle taiteilija oli vahva symbolisti. Parviaisen symbolismi kukki kuitenkin liian myöhään. Suomessa symbolismi sekoittui osittain karelianismiin ja sen kulta-aikaa oli 1800-luvun loppu. Symbolistien etunenässä Hugo Simberg (1873-1917). Parviaisen symbolistinen kausi oli 1910-luvulla, kun maailmalla kiinnostuttiin jo modernismista, kuten Kandinskyn abstrakteista muodoista. Marraskuun ryhmä perustettiin Suomessa ekspressionismin innoittamana 1910-luvun loppupuolella. Parviaisen taide oli eittämättä aikalaisten silmissä vanhanaikaista.
Oscar Parviainen: Maisema, Sfax, Tunisia, 1927, vesiväri.
Oscar Parviaisesta sanottiin jo hänen elinaikanaan, että hän on aina matkoilla. Parviaisen suku oli varakas molempien vanhempien puolelta, ja toivoi taiteilijanuran sijaan pojasta liikemiestä ja suvun liiketoiminnalle jatkajaa. Suku kustansi Parviaisen Pariisin matkan 1899. Ehtona oli, että hänen tuli päästä tunnettuun akateemiseen taidekouluun, École des Beaux-Artsiin. Näin kävi, mutta opinnot keskeytyivät Oscarin rakastuttua amerikannorjalaiseen musiikinopiskelijaan Kristine Sieversiin. Häitä juhlittiin lokakuussa 1901 morsiamen kotona Iowan Decorahissa. Parviainen matkusteli koko ikänsä, paljolti terveydellisistä syistä. Hän oleskeli lämpimissä Välimeren rantamaissa Ranskassa, Espanjassa ja Italiassa sekä pohjoisessa Afrikassa.
Oscar Parviainen: Maisema Caprilta, Italia, 1923, öljymaalaus.
Voimakkaiden symbolististen maalausten lisäksi Parviaisen  tuotannosta erottuvat omiksi kokonaisuuksikseen espanjalais- ja afrikkalaisaiheet sekä 1920-luvulta lähtien pienimuotoiset matkakuvat Euroopasta. Näihin Pohjois-Afrikan tunnelmiin pääsee tutustumaan Joensuun taidemuseon näyttelyssä.
Oscar Parviainen: Taormina, Sisilia, Italia, 1921-1922, vesiväri.
Vierailin näyttelyssä tietämättä mihin tulisin, sillä tarkoitukseni oli vierailla työkeikan sivussa vain Onnin ihanissa Madonna-, Iris- ja Ikonihuoneissa. Yllätyin täysin, kun huomasin miten raikkaalta ja värikkäiltä Parviaisen teokset näyttivät! Ei lainkaan sitä ahdistavaa mustaa ja punaista, tummaa ja alakuloista, joihin olin maalauksissa tottunut.
Vasemmalla Oscar Parviainen: Kaktusmaisema, Capri, Italia, 1923, öljymaalaus; oikealla Taorminan rannikko, Sisilia, Italia, 1921-1922, öljymaalaus. Oscar Parviaisen maalaustelineessä keskeneräinen teos: Rue Ouled Nail, Biskra, Algeria, 1926-1926, öljypastelli.
Taiteilijoiden kiinnostus Afrikkaan oli virinnyt jo 1800-luvulla. Eurooppalaiset suurvallat halusivat itselleen uusia taloudellisia resursseja ja valtaa, kun taiteilijat ja matkailijat olivat kiinnostuneita alkuperäisestä kulttuurista. Eksoottiset puvut ja esineistö kuuluivat vuosisadan vaihteen huvituksiin. Marokko, Algeria ja Tunisia olivat tärkeimmät Välimeren rannikon matkakohteet taiteilijoille. Afrikan-matkojen pysähdyspaikat eivät olleet Parviaiselle pelkkiä läpikulkupaikkoja, vaan hän vietti kohteissa pitkiäkin aikoja: Sisilia, Alassio, Capri, Napoli, Collioure.
Oscar Parviainen: Arabi, 1904-1905, öljymaalaus.
Oscar Parviainen: Torielämää, Biskra, Algeria, 1927, lyijykynä, tussi.
Lyijykynä- ja tussipiirroksissa vahvat viivat ja herkät vesivärit vangitsevat arkipäiväisiä tilanteita, kuten Algerian ja Tunisian paimentolaisten elämää ja basaarien vilinää. Osa on vain yksinkertaisia arkkitehtuuriharjoitelmia.
Oscar Parviainen: Arabi, 1904-1905, lyijykynä, tussi.
Oscar Parviainen: Sokeita kerjäläisiä, 1904-1905, lyijykynä, tussi.
Oscar Parviainen: Beduiininainen, Tunis, 1926, lyijykynä.
Kuvista välittyy suomalaiselle vieras, mutta herkullisen elävä ja värikäs kulttuuri. Parviainen sai ikuistettua miehiä kaduilla, toreilla ja kahviloissa huolettomammin kuin naisia. Soittajat ja laulajat poseerasivat malleina maksusta. Algerian Biskran Ouled Nail-kujalta oli mahdollista löytää tanssityttöjä, jotka suostuivat malleiksi ja esiintyivät myös ilman huntua. Ouled Nail-berbereiden sosiaaliset säännöt poikkesivat arabinaisten rajoitetummasta elämästä. He tanssivat kaupungissa palatakseen kotiseudulle myötäjäiset ansaittuaan. Piirrosten ja akvarellien maailman herättävät eloon tilassa kuuluvat äänet. Torielämää, musiikkia ja satamahälinää. Äänimaailman on luonut Janne Roiha.
Oscar Parviainen: Tanssi, Sfax, Tunisia, 1927, vesiväri, tussi.
Oscar Parviainen: Maja vuorilla, Tunisia, 1926-1927, lyijykynä, öljypastelli.
Oscar Parviainen: Beduiinileiri, Biskra, Algeria, 1926-1927, vesiväri.
Parviainen huomasi vuosikymmenten aikana muutoksen, mikä Afrikassakin oli tapahtunut. Hän ei mielestään enää vuonna 1927 löytänyt sitä samaa vuoden 1904 Afrikkaa, johon oli aikoinaan matkustanut. Hän muisteli haikeana: "Silloin Afrikka ei ollut vielä nykyinen turistimaa", vaan silloin "ratsastivat araabit uljaina erämaissa, nythän ne ajavat autolla. Päälliköt liikkuivat vielä vanhan hyvän ajan komeudessa. Ford on melkoisesti pilannut vanhaa Afrikkaa. Kaikki naiset olivat hunnutettuja. Ja vatsatanssi oli melkein pyhä toimitus, joka suoritettiin lukittujen ovien takana."
Oscar Parviainen: Arabialainen, Sfax, Tunisia, 1927, öljymaalaus.
Oscar Parviainen romantisoi ajan taiteilijoiden tapaan alkuperäisiä kulttuureja, sillä he halusivat säilyttää inspiraationsa lähteet muuttumattomina. Hänen kuvaamistapansa oli enemmän dokumentaarinen kuin intohimoinen.
Oscar Parviainen: Kameli, Biskra, Algeria, 1926, lyijykynä, vesiväri.
Näyttelyssä meni aikaa enemmän kuin olin kuvitellut. Siellä teki mieli viettää aikaa. Jäin kuuntelemaan äänimaailmaa, ihailemaan Parviaisen viivankäyttöä ja lukemaan hänen elämästään. Matka-arkussa oli taiteilijan työvälineitä ja mm. kilpikonnan kuori.
Oscar Parviainen: Aavikkotuuli, Sfax, Tunisia, 1927, lyijykynä, vesiväri.
Näyttelytila ei ole suuren suuri, mutta osoittaa jälleen kerran, miten pienillä elementeillä saa toimivan kokonaisuuden. Tilassa on paljon ennennäkemättömiä teoksia. Henkilökohtaiset esineet tuovat taiteilijan persoonan lähemmäs, ja äänimaailma muuttaa piirrosten ja akvarellien tilanteet eläviksi. Huomasin ihastuvani siihen samaan orientalismiin, mitä taiteilijat matkoillaan etsivät.

Taidemuseo Onnissa pääsee afrikkalaisiin tunnelmiin 
Parviaisen matkassa ensi syksyyn saakka.

Ystävät ovat lahja

Hyvää ystävänpäivää!

tiistai 7. helmikuuta 2017

Harrastuksena onnellisuus

Olen hyvä valittamaan, kuten varmaan suurin osa meistä. Kotioloissa olen loistava huomauttamaan avoinna olevista keittiön kaapeista, likaisesta vessasta, petaamattomasta sängystä, viemättömistä roskista tai sotkuisesta liedestä. Pieniä asioita, jotka vain putkahtelevat suusta. Helpoin tilanne julkiseen valittamiseen on silloin, kun joku toinen valittaa. Valittaminen tarttuu ja yhdessä valittamalla haetaan sosiaalista yhteenkuuluvuutta. Työterveyslaitoksen Minna Huotilainen tiivisti asian hyvin Kodin Kuvalehden artikkelissa

"Valittaminen on usein sosiaalisten tilanteiden liima ja helppo tapa kertoa olevansa kaverin puolella. Suomalaisessa kulttuurissa on vaikeaa puhua neutraaleista tai positiivisista asioista. Kehua osataan, mutta oman elämän kivuudesta puhuminen on outoa."
"(---) Ei ole väliä, sanooko asian ääneen vai ei. Negatiivisten asioiden miettiminen aktivoi samoja alueita aivoissa kuin niistä puhuminen”, Huotilainen sanoo.
Päänsisäinen kiukuttelu alkaa helposti toteuttaa itseään: alamme siis toimia niin kuin ajattelemme.
Negatiivisuus vaikuttaa myös pulssiin ja verenpaineeseen sekä lisää stressiä, mikä taas aiheuttaa uni- ja ruuansulatusongelmia. Oireista syntyy helposti noidankehä: kun ei nuku, valitettavaa keksii helpommin.”
Katveita-blogin Katja haastoi Yhdessä parempi maailma? -otsikolla pohtimaan miten elää tässä nykyisessä hullussa ja hektisessä maailmassa. Miten säilyttää mielenrauha ja elämänilo, näky toivosta? Mikä on tärkeää tässä maailmassa?
Aitous ja välittäminen. Ne ovat minun maailmassani tärkeitä. Olen sataprosenttisesti Minna Huotilaisen kanssa samaa mieltä siitä, että valittaminen syö elinvoimaa ja pilaa oman mielen ja ympärillä olevien ilmapiirin. Kuten mainitsin, minäkin valitan. Valitan mielessäni varmasti päivittäin, mutta huomaan myös kiinnittäväni siihen nykyisin huomiota. Olen kouluttanut itseni huomaamaan valittamisen, jolloin sen voi katkaista ennen kuin valituskierre lähtee pyörremyrskyn lailla leviämään. 
Aitous on minulle sitä, että uskaltaa katkaista esimerkiksi sosiaalisen valittamisen kierteen. Toisen valittaessa voi nostaa itse esille positiivisen näkökulman tai kommentin. Ihmisillä on taipumus myötäelää toisten tunnetiloja, joten parhaimmassa tapauksessa tällä saadaan kelkka käännettyä. Aito ihminen uskaltaa sanoa kipeätkin asiat suoraan, kun on sen aika. Mielestäni tämä kietoutuu myös välittämiseen. Välität toisesta olemalla hänelle rehellinen, ja samalla välität itsestäsi sanomalla ääneen jotain sellaista, joka mieltäsi painaa. Aito ihminen pitää myös parhaansa mukaan kiinni antamistaan lupauksista.
Välittäminen on minulle sitä, että huomioi ympärillä olevat ihmiset positiivisella tavalla. Sanoo kiitos, auttaa pyytämättä, katsoo silmiin, kuuntelee kun hänelle puhutaan. Kun saa viritettyä itsensä irti energiaa syövästä (turhanpäiväisestä) valittamisesta, jää aikaa positiivisille ajatuksille. Huomaa arjen pienet ilot, vaikka ne olisivat muille täysin mitäänsanomattomia (kuten esimerkiksi hymyillä sydänjuuriaan myöten uudesta kahvikupista tai toisen jännittävästä ammatista). 
Joten vastaukseni Katjan haasteeseen on: harrastaa onnellisuutta. Bongasin termin Outi Elomaan Suur-Jyväskylä Lehdessä (28.1.2017) olleesta kolumnista: 

"Harrastus on säännöllisesti harjoitettua vapaa-ajan toimintaa, jonka tarkoituksena on rentouttaa ja tuottaa mielihyvää. Harrastamisen motiivina on nautinto ja kiinnostus aiheeseen, ei rahallinen palkkio." 

Mitä muuta onnellisuuden harrastaminen on jos ei rentouttavaa ja mielihyvää tuottavaa? Minä harrastan onnellisuutta pyrkimällä olemaan aito sekä hakemalla mielihyvää museoista ja taiteesta. Elomaa jatkaa: "Mielessäni harrastukseen liittyy säännöllisyys ja jokin tavoite." 

Kehotan siis kaikkia harrastamaan onnellisuutta, 
tarkoittipa se jokaiselle mitä tahansa.
Siinäpä tavoitetta kerrakseen.

sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Kiusatut

Galleria Beckerissä ollut Pekka Homasen näyttely päättyi jo tammikuun loppupuolella, mutta haluan silti nostaa sen esille. Kymmenen teoksen kokonaisuus koostui öljymaalauksista ja yhdestä vanerilevyinstallaatiosta. 
Pekka Homanen: Este, 2015, öljy kankaalle.
Kiusatut käsitteli nimensä mukaisesti kipeää aihetta. Kiusaaminen on usein esillä mediassa, mutta en muista nähneeni kiusaamiseen liittyvää näyttelyä aiemmin. Maalaukset olivat tummasävyisiä ja henkilöhahmot usein kasvottomia. Jo teosten nimet ohjasivat ajatusta: Kiusatut - osasto C, Kouluaamu, B-luokka, Este, Viimeinen kirjain, Neuvotteluhuone.  
Pekka Homanen: Puuttuva palanen, 2016, vanerilevystä leikatut puukirjaimet.
Väitän, että jokainen on kohdannut kiusaamista jossain vaiheessa elämäänsä. Ollut kiusattuna, kiusaajana tai nähnyt kiusaamista. Tekojen ja sanojen ei tarvitse olla suuria, mutta ne voivat silti satuttaa. Ne jättävät jälkensä ja ne muistaa lopun elämänsä. Olen itse mielestäni säästynyt suuremmilta kiusaamistraumoilta. Muistan silti, että ala-asteella minua huudeltiin hevoseksi, kun hiukseni olivat yleensä aina sidottu ponnarilla takaraivolle. Ja sana hevonen rimmasi ilmeisesti hyvin Hennan kanssa. Yläasteella minulla oli housut, joissa oli toiseen lahkeeseen reiden kohdalle kuvattu tiikerin pää. Tykkäsin housuista osittain siksi, että ne olivat erilaiset kuin muilla.  Tämä teki tietysti minusta hyvän kohteen. Housujen käyttö taisi jäädä pariin kertaan, vaikka pidin niistä. Harmitti, mutta en halunnut kuulla huutelua. Muistan vieläkin niiden kahden tytön kasvot ja nimet. 
Pekka Homanen: Puuttuva palanen, 2016, vanerilevystä leikatut puukirjaimet.
Sanat ja teot jättävät jäljen. Muutama vuosi sitten kohtasin yhden kiusaajatytön eräässä sisustusliikkeessä. Hän toimi siellä myyjänä. Hän ei ollut koskaan kiusannut minua, mutta olin nähnyt millainen hän osaa pahimmillaan olla. Hämmästyin voimakasta tunnereaktiotani. Hän ei todennäköisesti tuntenut minua, mutta minun alitajuntaan tyttö oli polttanut kasvonsa omalla käytöksellään. Voinko auttaa? -kysymys helisi tyhjyyttään, kun muistini sopukoista kumpusi teiniaikaiset muistot. Sain vastatuksi Ei kiitos, katselen vain ja seuraavaksi astelin ulos liikkeestä. Olin kiukusta suunniltani! Uskomatonta, miten tuollainen ihminen voi hymyillä asiakaspalvelussa!
Pekka Homanen: yksityiskohta teoksesta Puuttuva palanen, 2016, vanerilevystä leikatut puukirjaimet.
Niin. Samalla tavoin kuin kiusatulle jää ikuinen muisto kiusaamishetkistä, myös kiusaaja kantaa otsassaan stigmaa tekemistään asioista. Tosin kiusaaja aiheuttaa stigmansa itse. Ihmiset muuttuvat ja kehittyvät, osa katuu, osa pyytää anteeksi. Osa jatkaa valitsemallaan tiellä. 
Pekka Homanen: Kaappi, 2016, öljy kankaalle.
Homasen teoksissa yksittäiset kirjaimet risteilivät kankaalla muodostamatta sanoja. Kirjaimet ovat kuitenkin merkityksellisiä, sillä koskaan ei voi tietää mikä sana satuttaa. Huumoriksi tarkoitettu lausahdus voi muuttua toisen korvissa loukkaukseksi, jos ei tunne hänen tarinaansa.
Pekka Homanen: Kouluaamu, 2016, öljy kankaalle.
Kiusatut -näyttelyn teokset olivat hiljaisia ja pysähtyneitä, mutta eivät missään nimessä mitäänsanomattomia. Noihin tunnelmiin liittyi voimakasta jännitettä. Hiljaisuus, katseet, eristäminen tai selkänsä kääntäminen ovat yksittäisinä eleinä pieniä, mutta alkavat syödä kohdetta sisältäpäin tilanteiden jatkuessa. Epävarmuuden olotilan luominen on pelottavan voimakas ja vahingollinen ase kaikissa ihmissuhteissa.
Pekka Homanen: Kiusatut, 2015, öljy kankaalle.
Näin Homasen Kiusatut teoksessa pojan ja hyeenan. Ärsyttävästi ja kovaäänisesti naurava raadonsyöjä. Maalauksessa molemmat kohteet oli nimetty uhreiksi. Kiusatusta voi kasvaa kiusaaja. Sekin on yksi selviytymiskeino - siirtää kiusa eteenpäin. Kiusaaminen ei katso aikaa tai paikkaa, se voi olla henkistä tai fyysistä.
Pekka Homanen: B-luokka, 2016, öljy kankaalle.
Pekka Homanen kertoi Suur-Jyväskylä Lehden (11.1.2017) haastattelussa, että hänellä on kiusaamisesta myös omakohtaista kokemusta. Hän kokee kuitenkin tärkeänä, ettei kiusaamiskokemuksia jää märehtimään, vaikka kiusaaminen onkin rankkaa touhua. "Töilläni haluan haastaa katsojan miettimään sitä, mistä kiusaaminen kumpuaa, ja miten siihen voisi puuttua."

Olen onnellinen ja kiitollinen siitä, että olen itse selvinnyt ne herkimmät kasvuvuodet elämästäni suuremmitta traumoitta. Tasapainoilua se kuitenkin oli. Tuntuu oudolta, että pitää kiittää jostakin jonka toivoisi olevan itsestäänselvyys. Turvallinen ja kiusaamisvapaa kasvuympäristö. Pekka Homanen tarttui teoksillaan tärkeään ja valitettavasti aina ajankohtaiseen aiheeseen. Näyttelyn jälkeen olo oli hieman alakuloinen. 

Raisa Jäntin näyttelykritiikki Kiusatuista Keskisuomalaisen sivuilla.