Myyttiset

Minua on aina kiehtonut kaikki maaginen, mystinen, pinnanalainen, mielensisäinen, satumainen ja taianomainen. Tämän vuoksi odotin innolla Kuopion museossa avautunutta Myyttiset - Metsän kätköissä -näyttelyä. Siinä kävijä johdatetaan itäisen Suomen alueen uskomuksiin, joita kerättiin 1600-1900-luvuilla. Näyttely on tuotettu yhteistyössä Kuopion kulttuurihistoriallisen ja Kuopion luonnontieteellisen museon kanssa. 

"Itä-Suomen rikas suullinen kansanperinne säilytti erityispiirteensä pitkään, ja runot talletettiin arkistoihin loitsuina, lauluina, kertomuksina ja satuina. Myyttiset -näyttelyssä tarinat ja uskomukset punoutuvat yhteen todellisten eläinten ja luonnonilmiöiden kanssa. (---) Suomalaisille metsä on aina ollut erityinen paikka. Esivanhempamme lähestyivät metsää kunnioittavasti. Metsä oli heille elävä olento, jonka kanssa keskusteltiin ja neuvoteltiin."

Näyttelykävijän toivottaa tervetulleeksi Tietäjä. Kävijälle avautuu myös pienoismallin kautta tunnelma metsän reunassa toimineen maatalousyhteiskunnan elämäntapaan ja siihen liittyviin uskomuksiin. Vaikka uskomuksiin liittyvä kansanperinne on minulle jonkin verran tuttua, antoi näyttely myös lisätietoa ja syvensi jo olemassa olevaa tietämystä.

"Metsän yleishaltijoita olivat Tapio, Mielikki ja Tellervo. Tapiota saattoi lähestyä missä vain metsässä. Tapio joko antoi tai otti metsästäjän saaliin ja piti pedot loitolla metsälaidunten karjasta. Mehtolan emäntä Mielikki oli metsän naispuolinen riistanhaltija ja karjan suojelija. Tellervo ohjasi eksyneet kotiin."

Maatilan laidalta siirrytään syvemmälle metsään, jossa tulee vastaan erilaisia metsäneläimiä ja kerrotaan niihin liittyviä uskomuksia. Ennen myös uskottiin, että maailmassa on onnea vain tietty määrä. Kävijä sai testata onneaan onnenpyörässä, joka näytti suosiiko onni kävijää tulevalla metsäretkellä. Olin yllättävän innoissani aikuiseksi! Pyöräytin itselleni välimuodon, jossa luvattiin "Aarni antaa sinulle aarteen" ja "Löydät marjoja".

Näyttelyn ansio on muun muassa se, että vaikka se keskittyy uskomuksiin, kulkee luonnontieteellinen ja kulttuurihistoriallinen ymmärrys käsi kädessä. Esimerkiksi sudesta kerrottiin:

"Suomalaisessa kansanrunoudessa susi oli pelätty ja vihattu eläin, joka uhkasi ihmisiä ja kotieläimiä. Luonnonteteellisesti ajatellen susi kuuluu Suomen luontoon siinä missä muutkin lajit, ja saaliseläinten kantaa säätelemällä susi vaikuttaa koko ekosysteemiin. (---)  Susi yhdistyy kansanperinteessä myös perhesuhteisiin. Morsian saattoi sanoa menevänsä mieluummin suden suuhun kuin huonolle miehelle. Tai anoppia toivottiin suden suuhun, kun miniän ja anopin välille aiheutui kitkaa."

Tässä yhteydessä on hyvä mainita, että Italiassa on sanonta "In bocca al lupo", joka tarkoittaa sanatarkasti "suden suuhun", kun toivotetaan onnea esimerkiksi ennen haastavaa tilannetta. Siis rohkeutta ja onnea kohdata haasteet! Susi ei siis aina symboloi negatiivisia asioita.

Kulttuuriset ja alueelliset erot kävivät ilmi myös kuukkeliin liitetyissä uskomuksissa:

"Kuolevan metsästäjän tai tietäjän sielun uskottiin siirtyvän kuukkeliin. Kuukkeli myös edusti metsän emäntää tai haltijaa. Sielunlintu toi metsästysonnea, mutta johti metsästäjän harhaan, kun metsänemäntä halusi suojella eläimiä. Pohjoisessa se oli hyvän ja Etelä-Suomessa huonon onnen lintu. Kuukkelia kohdeltiin kunnioittavasti, ja yliluonnollisten kykyjensä ansiosta se sai olla pitkälti rauhassa. Kuukkelin pesän tahatonkin löytäminen saattoi johtaa kuolemaan."

Kallionkoloissa kurkistelivat sisilisko ja lepakko, mutta pirunpellosta kerrottiin seuraavaa:

"Paikoin sisämaassa voi nähdä pirunpeltoja, pyöreistä kivistä koostuvia kivikoita. Ne ovat muinaisen rannan jäänteitä, jotka ovat muodostuneet veden huuhdottua hienomman aineksen pois suurten, veden hiomien kivien välistä. Pirunpelto-nimi perustui uskomukseen, että piru oli viskellyt alueen täyteen kiviä.

Kristinuskon luoma piru oli savolaisen kansanperinteen suosituin ja ristiriitaisin hahmo. Pirua pelättiin, mutta silti sen kanssa tehtiin sopimuksia metsästysonnesta. Hintana oli jopa oma tai lapsen henki. Sopimuksen pitämistä yritettiin pakoilla pirua petkuttamalla. Jos se ei onnistunut, piru peri omansa. Pirun nimen lausumista vältettiin, jottei paha henki tulisi paikalle. Kiertoilmauksia olivat esimerkiksi alatuvan äijä, juutas, lempo, peijakas, hikinenä tai häntäherra. "

Pirunpellon kivikossa istui siipiään pörhennellen uhkaava huuhkaja:

"Huuhkajaa pidettiin linnuista mahtavimpana ennustajana, Tuonelan lintuna. Sen pelottava huhuilu ennusti tappeluita, tulipaloja, nälkävuosia tai kylän merkkihenkilön kuolemaa."

Kuolemaan ja Tuonelaan liitetään uskomuksissa myös korppi:

"Synkän musta kaarne eli korppi miellettiin pirun linnuksi. Sen lentäminen talon yli ennusti epäonnea ja raakkuminen kuolemaa. Korppia pidettiin myös murheen, kaihon ja lohdun lintuna. Sitä pyydettiin kantamaan huolet pois ja kadottamaan ne kauas 'kalattomiin lampiin'.

Kaarneen koti oli kaukainen korpi, jonne ihminen ei kuulunut. Kauhein kohtalo oli menehtyä korpin asuinsijoilla; ilman oikeita kuoleman riittejä vainajan sielu saattoi jäädä vaeltamaan rauhattomasti. 

Todellisuudessakin korpin elintavat liittyvät läheisesti kuolemaan. Haaskat ovat niille mieluista ruokaa, ja ne seuraavat usein karhuja ja susia saadakseen osansa petojen saaliista. Älykkäinä lintuina korpit oppivat hyödyntämään myös ihmisen asettamia ansoja. Hurjan maineen ja ansojen tyhjentämisen vuoksi korppia vainottiin pitkään, ja jäljelle jääneet arat yksilöt vetäytyivät kauas ihmisasutuksesta. Nykyään korpit ovat rohkaistuneet, ja niitä voi nähdä jopa kaupunkimetsissä."

Pirunpellon kivikosta matka jatkui sammaleisen suon läpi kohti metsänpeittoa. Lapsille oli merkitty polku myös menninkäisen luolan läpi. Metsänpeitto on ilmiönä kiehtoa. Nykytaiteessa sitä on käsitellyt muun muassa valokuvataiteen keinoin Tiina Tanskanen.

"Metsässä kulkija saattoi joutua metsänpeittoon. Siellä kaikki oli toisin. Tuttu tuntui vieraalta ja asiat olivat väärinpäin. Metsänpeitossa oleva eläin tai ihminen menetti kykynsä kommunikoita ja oli jopa näkymätön. Metsänpeitosta vapautuakseen tuli esimerkiksi kääntää vaatteet nurinpäin tai tehdä muita riittejä. Metsänpeittoon joutunut pelastettiin metsästä lukkoamisella eli vetämällä hiilikoukkua kodista veräjälle."

Metsänpeitosta selvittyään kävijä muuttui kuin Liisaksi Ihmemaahan ja kulku jatkui valtavien kasvien, sienten ja hyönteisten keskeltä kohti uhrilehtoa ja pyhiä puita. (Hämähäkkikammoisena kuljin tämän osuuden läpi melko nopeasti...)

"Lehto ei aina ole lehtimetsä - itäsuomalaiset lehdot ovat usein kuusivaltaisia. Rehevyyden ja monikerroksisen kasvillisuuden ansiosta lehdot ovat monimuotoisia elinympäristöjä. Niitä on raivattu pelloiksi ja käsitelty talousmetsinä, joten luonnontilaiset lehdot ovat harvinaisia.

Lähteiden tasaisen viileissä olosuhteissa elää omintakeinen lajisto kasveja ja hyönteisiä. Luonnonlähteitä on Suomesta hävinnyt lähinnä hakkuiden, ojituksen ja rakentamisen seurauksena, ja kaikki lähteiset luontotyypit ovat silmälläpidettäviä tai uhanalaisia."

Näyttelyn viimeinen sali oli taianomainen ja sai hiljentymään. Seinille heijastettiin tähtitaivasta ja avaruuden elementtejä, kun teksteissä kerrottiin maailmanpuusta ja taivaankannen synnystä. Keskellä huonetta oli valtava puu, jonka runkoon oli piilotettu lisää kansanperinteen symboliikkaa. Puun takana seisoi kenties suomalaisen kansanperinteen kunnioitetuin olento - karhu.

"Maailman synty on kiehtonut ihmisiä kautta aikojen. Maailmansyntymyyttimme ovat hyvin vanhaa perinteen kerrostumaa. Myyteissä esiintyi usein lintu, jonka munien rikkoutuessa maailman osat - päivä, kuu ja tähdet - syntyvät usein kaaoksesta. Luojalintuina esiintyivät niin sotka kuin pääskykin. (---) Maailmanloppu on myyteissämme tuntematon."

"Karhua, metsänpedoista arvostetuinta, pelättiin sen voiman ja vaarallisuuden takia. Karhulla oli kymmeniä peitenimiä eikä sen oikeaa nimeä saanut lausua ääneen. (---) Karhun metsästäminen oli rituaali, joka päättyi peijaisiin. Tanssilla ja lauluilla lepyteltiin saaliinhaltija Hongatarta. Peijaisten päätteeksi karhun kallo ripustettiin honkaan. Karhun sielun uskottiin palaavan kotiinsa taivaaseen. Peijaisten tavoitteena oli pyyntionnen takaaminen ja karhun jälleensyntymisen varmistaminen."

Viimeisessä tilassa oli roikkuvia korituoleja, jossa sai keinutellen kuunnella tarinoita kansauskomuksista. Kertojaäänet oli valittu hyvin ja käsikirjoitus oli muutenkin miellyttävää kuunnella. Näyttelystä johdatti ulos käytävä, jonka seinälle oli koottu tiivistetyssä muodossa itäisen loitsuperinteen historia.

Historia alkoi 1200-luvulta, jolloin "koivun kuoreen kirjoitettiin teksti, joka alkoi sanoilla: Jumala nuoli... Novgorodista puoli vuosituhatta myöhemmin löytyneen kirjoituksen arvellaan olevan noidannuolen parannusloitsu."

Vuosina 1545 ja 1551 "savolainen rahvas juhli ja joi Ukon vakkoja ja sai siitä kuninkaan määräämät sakot. Ukon vakat olivat sateiden varmistamiseksi keväisin suoritettu hedelmällisyysriitti. Mikael Agricola kokosi Psalttarin suomennoksen esipuheeseen luettelon hämäläisistä ja karjalaisista epäjumalista."

Minulle oli yllätys, että jo vuonna 1733 "kansanuskoa alettiin käsitellä opinnäytteissä. Gabriel Maxeniuksen väitöskirjan De effectibus fascino naturalibus aineistona käytettiin Kuopiosta kerättyjä loitsuja."

Vuonna 1831 perustettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ry, joka toimii edelleen tukien kansanrunouden taltiointia ja tutkimusta. 

Myyttiset -näyttely oli visuaalisesti kaunis, sisällöllisesti mielenkiintoinen ja näyttelyarkkitehtuuriltaan kiehtova. Kokonaisuus sopii ehdottomasti niin lapsille kuin aikuisillekin. Olisin voinut kulkea metsänpeitossa pidempään ja kuunnella kansanuskomuksiin liittyviä tarinoita enemmänkin. Tieteen ja uskomusten yhdistäminen on aina opettavaista.

Myyttiset - Metsän kätköissä -näyttely on esillä Kuopion museossa 25.1.2026 saakka.

*Lainaukset ovat Myyttiset -näyttelyn näyttelyteksteistä.

M_itä? biennaali vol. 4

M_itä? Nykytaidebiennaalin avajaiset 19.9.2025.

Kuopion KUMMAssa on esillä järjestyksessään neljäs M_itä? Nykytaiteen biennaali. Kyseessä on kahden vuoden välein järjestettävä nykytaiteen katselmus Itä-Suomessa. Näyttelypaikkakunta vaihtelee Kuopion, Mikkelin, Joensuun ja nykyisin myös Lappeenrannan taidemuseoiden kesken.

Jonna Suurhasko: Dribble of Being, 2025: Antti Immonen: Peilisalisolu, 2025.

Ensivaikutelma näyttelytilaan oli avara ja valoisa. Teokset olivat isokokoisia ja niille oli annettu tarpeeksi tilaa. Antti Immosen Peilisalisolu oli ihonvärisen kangaskuoren sisälle verhottu peilihuone. 

Antti Immonen: yksityiskohta teoksesta Peilisalisolu, 2025.

Koska omat biologian opintoni rajoittuvat lähinnä peruskouluun, kerrataanpa solun merkitys: "Solu on kaikkien elollisten olentojen rakenteellinen ja toiminnallinen perusyksikkö. Se koostuu solukalvon suojaamasta solulimasta, jossa sijaitsevat muun muassa perimä (DNA) ja soluelimet. Solun ominaisuuksiin kuuluu solussa tapahtuvaa aineenvaihduntaa, joka mahdollistaa kasvun ja lisääntymisen." (Wikipedia.)

Antti Immonen: yksityiskohta teoksesta Peilisalisolu, 2025.

"...kaikkien elollisten olentojen rakenteellinen ja toiminnallinen perusyksikkö." Kun Peilisalisoluun astui sisälle, se heijasti loputtomasti kaiken ympärillään olevan. Väitän, että tämä on näyttelyn kuvatuin ja selfiekuvatuin teos. Peilit konkretisoivat solun tehtäviä, kun oma peilikuva ns. jakautui ja lisääntyi. Teos on vetovoimainen ja koukuttava, mutta on siinä muutakin. 

Antti Immonen on tunnettu tiedettä taiteeseen yhdistävistä veistoksistaan. Minulle teoksesta välittyi eräänlainen kannanotto sosiaalisen median, näkyvyyshakuisuuden ja siitä syntyvien haasteiden ristiriitaan. Kuinka sosiaalinen media on muuttanut ihmistä? Ihmiset tuntuvat olevan yhä enemmän ulkonäkökeskeisiä, sen paineen alaisia tai sen kanssa kamppailevia. Tuntuu kuin Immonen olisi kääntänyt nuo haasteet syvimmälle ihmiselollisuuden tasolle, kun näyttelykävijä saa astua "modernin solutulkinnan" sisälle. Mistä me koostumme ja haluammeko nähdä itsemme peilattuina soluina? Tämä laittoi miettimään omaa suhdettani sosiaaliseen mediaan.

Antti Immonen on kuitenkin kertonut teoksestaan itse näin: 

"Teos pohjaa aivojen peilisolujärjestelmään - hermosoluihin, jotka aktivoituvat sekä omassa toiminnassa että toisen toimintaa tarkkaillessa. Ne liittyvät empatiaan, jäljittelyyn ja sosiaaliseen ymmärrykseen. Missä määrin ymmärrämme toista - ja milloin näemme vain itsemme? Peilisalisolu kysyy, mikä mahdollistaa yhteyden ja mikä pitää meidät omassa kuplassamme?"

Immosen kuvaus teoksesta on koskettava ja kaunis. Tässä on kuitenkin jälleen yksi syy, miksi itse välttelen teosten sisältötietoja ennen kuin olen itse tutustunut teokseen. Vaikka oma tulkintani ei täysin vastaa taiteilijan tulkintaa, on niissä myös paljon samaa. Siinä missä itse tulkitsin teoksen merkityksen itseni ymmärtämisen ja pohdinnan kautta, Immonen oli ottanut tulkinnassaan mukaan myös sosiaalisemman ja vuorovaikutteisemman näkökulman. Ehkä olisin päässyt tähän näkökulmaan kiinni, jos olisin vieraillut näyttelyssä jonkun toisen kanssa ja astunut teoksen sisälle nähdäkseni myös jonkun toisen heijastukset? Upea teos.

Jonna Suurhasko: Dribble of Being, 2025.

Immosen veistoksen vieressä on Jonna Suurhaskon Dribble of Being. Kolmen jalustalle asetetun tyynyn päällä on pieni sammalpainanne, jossa kuplii kevyesti vettä. Pehmeät tyynyt ovat kutsuvia ja kuvittelen, miltä tuntuisi painaa päänsä tyynyyn, jossa korvan alla solisisi pehmeä sammal. Tästä syntyi ensimmäisenä tunne rakkaudesta luontoon ja sen rauhoittavaan vaikutukseen.

Jonna Suurhasko: yksityiskohta teoksesta Dribble of Being.

Jonna Suurhaskon töissä käsitellään usein muun muassa luontoa, materiaalia ja ihmisen tuhovoimasia vaikutuksia. Dribble of Being muistuttaa taiteilijan mukaan "luonnon voimasta ja herkkyydestä - ei vain kaukana metsässä, vaan myös sammaleena bettonissa tai ruojnkorressa asfaltin raossa. Vesi ja kasvit eivät ole vain materiaaleja, vaan aktiivisia osia teoksessa. Kasviteos ei ole koskaan valmis - se elää, muuttuu ja vaatii huolenpitoa."

Annina Mannila, Panu Ollikainen, Risto Puurunen: Portti, 2025.

Paksun verhon takana oli kalustettu huone, jossa seinällä olevien ikkunoiden takaa avautui 3D-laseilla katsottavat maisemat. Toisessa ikkunassa avautui ikään kuin luminen tunturi- tai aavikkomaisema, toisessa ikkunassa kiersi jonkinlainen kaupunkinäkymä.

Yksityiskohta teoksesta Portti, 2025.

Yksityiskohta teoksesta Portti, 2025.

Annina Mannilan, Panu Ollikaisen ja Risto Puurusen Portti ei tuntunut ensinäkemältä avautuvan minulle lainkaan. Tässä oli liikaa elementtejä, joten en osannut keskittyä mihinkään. Kävin tilassa kerran ja siirryin tilasta ulos. Palasin kuitenkin hetken kuluttua uudelleen ja yritin katsoa kokonaisuutta rennommin. Samalla huomasin tilan takana olevan oviaukon ja kurkistin sen taakse; saako tänne mennä?

Yksityiskohta teoksesta Portti, 2025.

Oviaukosta astuessa huomasin, että eihän ikkunoista ollut näkynytkään videoteos vaan ihan oikea livetilanne! Ikkunoihin heijastettiin muun muassa lasipinnalla hiekan päällä, naruissa liikkuvia ihmishahmoja ja vieressä oleva "kaupunkikuva" muodostui muun muassa lasisesta maljakosta, joka näyttäytyi ikään kuin kerrostalona.

Yksityiskohta teoksesta Portti, 2025.

Tämä "takahuonenäkymä" antoi riemullisen tunteen. Jäin tuijottamaan tekniikkaa pitkäksi aikaa. Hieno yksityiskohta oli esimerkiksi se, että ihmishahmot liikkuivat kellon sekuntiviisareiden mukaisesti (aika liikutti myös elottomia ihmishahmoja), mutta kelloissa ei ollut lainkaan tuntinumeroita. Kaikki tuntui pyörivän paikoillaan suunnitellusti ja loputtomasti. En kokenut saavani teoksesta lopullista oivallusta, mutta pidin siitä hämmennyksen ja outouden tuomasta sekoituksesta.

Kristiina Uusitalo: Viattomuuden ulkorajat, 2025.

Kristiina Uusitalon Viattomuuden ulkorajat oli seinänkorkuinen maalaus, jonka vastapariksi oli lattialle asetettu kuparinvärinen levy, joka peilasi maalauksen syvyyssuunnassa ikään kuin lattian sisälle. Maalaus leikki mielestäni monella tasolla heijastuksilla ja syvyysvaikutelmalla. Näytti siltä kuin seinällä oleva maalaus olisi ollut ruohonjuuritasolta kasvillisuuden läpi taivasta kohti kurottava näkymä. Toisaalta se olisi voinut olla myös veden alle sukeltava näkymä, jossa veden pinnalle heijastuu yläpuolella oleva luontomaisema. Lattialla oleva heijastus loi kokonaisuuteen salaperäisyyttä ja satumaista tunnelmaa.

Simo Ripatti: Mennyt, 2025.

Varsinasesta näyttelytilasta irrallaan oli museon pääaulan käytävän päässä oleva Simo Ripatin teos Mennyt. Siinä katonrajaan oli ripustettu pyykkinarut, mutta heijastuksena näkyvän paidan varsinaista kohdetta ei ollut. Fyysistä paitaa ei ollut ollenkaan, oli vain varjokuva kuivumassa olleesta paidasta. Jotain mitä on joskus ollut. Kuinka pienellä elementillä oli saatu vaikuttava ja vahva teos! En muista kuulleeni tai nähneeni kyseisen taiteilijan teoksia aiemmin, mutta tämän jälkeen haluaisin nähdä lisää.

Mennyt-teoksesta kerrotaan seuraavaa:

"Simo Ripatin teos yrittää sanallistaa muiston menettämisen pelkoa. Kyse ei ole unohtamisesta, vaan siitä, miten muistiin perustuva havainnointi ja suhde muiston kohteeseen vaikuttavat muistikuvan luotettavuuteen. Ripatti tarkastelee kokemuksen merkityksiä esteettisen kokemuksen kautta - tuoden näkyväksi vaikeasti sanallistettavan sosiaalisen todellisuuden. Arkinen teko saa symbolisen painon: muistot ovat korvaamattomia."

M_itä? Nykytaiteen biennaali sai jälleen heräämään koskettavia ja ilahduttavia tunteita, ihmettelyä ja oivalluksia. Tämän vuoksi rakastan taidetta. Se saa minut ajattelemaan ja tuntemaan, pohtimaan kysymyksiä, joiden äärelle en välttämättä muuten pysähtyisi!

M_itä? biennaali on esillä KUMMAssa 11.1.2026 saakka.

Aiempien vuosien biennaalitekstit voit käydä kurkkaamassa täältä:

• Kuopio 2019
• Mikkeli 2021 taidemuseossa ja kaupungilla
• Joensuu 2023

Vetovoimaa kulttuurihankeideoille

"Mona Lisa Restroom", 2025. Yhteistötaideteos on tuotettu yhteistyössä Johanna Rossin ja Niuvanniemen sairaalan kanssa osana Seinätön taide-hanketta (ESR+). Kuopion taidemuseon kokoelma.

Onko sinulla orastava ajatus kulttuurin ja luovien alojen kentälle kohdistuvasta hankeideasta? Se voi olla pieni tai suuri, lyhyt tai pitkäkestoinen. Tai halu yhdistää kulttuurikentän toimijoita hankemuotoisesti jonkun muun toimialan kesken? Hankerahoituspohjaisilla ideoilla saadaan usein rohkeita toteutuksia, joilla pidetään alue ja alat vetovoimaisina. Hankkeilla vastataan johonkin tarpeeseen ja luodaan uudenlaisia kehittämistoiminnan muotoja.

Ajankohtaisena ja erinomaisena kulttuurikentän hanke-esimerkkinä Kuopiossa on parhaillaan käynnissä oleva KUMMAn ja Savonia-ammattikorkeakoulun Euroopan Sosiaalirahaston rahoittama Seinätön taide-hanke:

"Hanke pyrkii vahvistamaan muun muassa nuorten ja yhteiskunnassa heikommassa asemassa olevien osallisuutta, yhteenkuuluvuutta, henkistä kriisinkestävyyttä ja hyvinvointia taiteen avulla.

Seinätön taide – taiteillen osallisuutta inhimilliseen arkeen -nimeä kantavassa hankkeessa tehdään uudenlaista yhteistyötä monenlaisten yhteistyökumppaneiden kanssa, kuten kuvataidepainotusoppilaiden, TUVA-ryhmien, S2-ryhmän ja Niuvanniemen sairaalan kanssa.

Hankkeessa hyödynnetään monialaisia menetelmiä, taidepedagogiikkaa ja palvelumuotoilua. Hanke luo uudenlaisia osallistavia taidetoiminnan malleja, jotka edistävät tunteiden säätelyä, vuorovaikutustaitoja ja itsemääräämisoikeutta. Lisäksi hankkeessa kehitetään palvelumalli ja valmennuksia, jotka mahdollistavat laajemman kohderyhmän osallistumisen taiteen kautta. Yhdessä teemme taidemuseosta avoimemman ja saavutettavamman tilan, jossa jokainen voi tuntea itsensä tervetulleeksi ja arvokkaaksi."

Innostuksesta ideaan ja ideasta toteutukseen

Kuopiossa järjestetään nyt loppuvuodesta 2025 kaksi hankkeisiin kannustavaa luovien alojen tapahtumaa.

Pohjois-Savon liitto järjestää  Pohjois-Savon kulttuurin ja luovien alojen hanketyöpajan torstaina 27.11.2025.

Hanketyöpaja tarjoaa inspiraatiota, käytännön esimerkkejä ja kohtaamisia. Tavoitteena on:

• Aktivoida toimijoita ja luoda uusia yhteistyömahdollisuuksia
• Tukea hankkeiden valmistelua ja rahoituskanavien löytämistä
• Avata maakuntaohjelman linjauksia kulttuurin, matkailun ja luovien alojen kehittämisestä

Kohderyhmänä ovat luovan alan toimijat, kuten kuntien kulttuuri- ja elinvoimatoimijat, tiloista vastaavat, kunnanjohtajat, sivistystoimi, matkailu- ja ravintola-alan toimijat, ympäristörakentamisen edustajat, kiinteistösijoittajat, kulttuuri- ja taidealan järjestöt.

Huom! Tapahtumassa käsitellään kehittämishankkeiden valmistelua – ei apurahojen hakemista.
Tilaisuuteen voi osallistuja vain paikan päällä Kuopiossa.

Ilmoittaudu viimeistään ke 19.11.2025. Ilmoittautumislinkki tapahtumasivulla.

"Ryhmienvälisiä suhteita ja paikallisia kohtaamisia" -tutkimushanke yhdisti kuopiolaiset ja maahanmuuttajataustaiset nuoret seinämaalaustyöpajassa 2024. Itä-Suomen yliopiston tutkimushanke.

Tuottajakeskus Living Lab ja Live FIN ry järjestävät Kuopiossa 3.-4.12.2025 puolestaan käytännönläheisen hankekirjoitustyöpajan osana Tuottajapäiviä.

Marraskuun hanketyöpaja toimii ideoinnin ja valmistelun ensi askeleena ja joulukuun hankekirjoitustyöpaja tarjoaa syventävän jatkotyöskentelyn rahoituksen ja hakemusten kirjoittamisen näkökulmasta. Voit osallistua molempiin tilaisuuksiin tai vain toiseen (molempiin on erillinen ilmoittautuminen).

"Tuottajapäivät tarjoaa tietoa luovan alan ajankohtaisista rahoitushauista ja kehittämishankkeiden valmistelun parhaista käytännöistä sekä kollegiaalista tukea yhteisten haasteiden sanoittamiseksi. Tule kirkastamaan ideasi hankkeeksi ja selvittämään mahdollisia rahoituskanavia sekä etsimään hankekumppaneita!

Tuottajapäivien fasilitaattoreina toimivat Tampereen ammattikorkeakoulun erityisasiantuntija Päivi Puutio sekä Tuottajakeskus Living Lab -hankkeen projektipäällikkö, kulttuurituottaja Susanna Ihanus. Kohderyhmänä ovat taide-, kulttuuri- ja tapahtuma-alan toimijat niin yksityiseltä kuin julkiselta sektorilta. Osallistuaksesi ei tarvitse olla vielä varsinaista hankeideaa tai konseptia valmiina. Ilmoittautumislomakkeella pyydetään ennakkoon mahdollisia teemoja ja kehittämisideoita, jotta työskentely voidaan kohdentaa osallistujien kiinnostuksen ja tarpeiden mukaisesti."

Työskentelyssä painottuvat: 

• Konkreettiset keinot vastata hankehakemusten kysymyksiin
• Sparraus yksilöllisesti luottamuksellisessa ilmapiirissä
• Verkostoituminen elävän musiikin ja kulttuurin kentällä

Tuottajapäivät ja työpaja on suunnattu erityisesti elävän musiikin toimijoille, tapahtumajärjestäjille ja kulttuurintuottajille – painopiste on Itä-Suomessa, mutta tilaisuus on avoin kaikille.

Ilmoittaudu viimeistään 27.11.2025. Ilmoittautumislinkki tapahtumasivulla.

Maaginen

Alma Jantunen: Kurpitsaportti, 2023, yksityiskohta, yhdistelmätekniikka. Metallityö: Jari Kulmanen.

Taianomainen, kummallinen, outo, ihmeellinen, kiehtova ja mieltä kutkuttava. Kaikkea tuota on KUMMAn Maaginen-kesänäyttely. On kuin astuisi jännittävään satukirjaan.

Alma Jantunen: Kurpitsaportti, 2023, yksityiskohta, yhdistelmätekniikka. Metallityö: Jari Kulmanen.

Näyttely on tulkinta maagisesta realismista, jossa leikitellään muun muassa mittasuhteilla. Todenmukaiseen kerrontaan yhdistetään ja rinnastetaan fantasiaa, surrealismia tai muita vaikeasti selitettäviä aineksia.

Tiina Heiska: Japanese Room, 2023, öljy kankaalle. Yksityisomistuksessa.

Värit hurmaavat kävijän kaikkialla. Näyttelytila on jaettu osioihin, jolloin katse ei näe kaikkea kerralla. Taideteoksissa on pysähtynyt, mutta odottava ilmapiiri. Tiina Heiskan maalauksissa hahmojen kasvoja ei näy. Katseen suunnat ovat selvät, mutta katseen kohdetta ei paljasteta. Mitä Liisa Ihmemaassaan näkee? Punaisen hupun alla oleva hahmo tuo mieheen Muumien Näkymättömän Ninnin. Mikä on saanut henkilön katoamaan?

Tiina Heiska: Red Hood, 2023, öljy kankaalle.

Anne Meskanen-Barman: Saappaat, 2010, yhdistelmätekniikka.

Ihminen ei ole näyttelyssä todella sitä miltä näyttää. Anne Meskanen-Barmanin Saappaat saavat katseen solmuun. Yläreunasta ne näyttävät tavallisilta saappaanvarsilta, kun ne alareunasta muuntuvat varpaiksi. Mutta kuka on tuo kiikaroiva hahmo huoneen toisella laidalla? Elääkö se? Onko tässä jokin säikäyttävä elementti? Miksi vahvasti realistinen teos aiheuttaa enemmän pelkoa kuin samastumista?

Anne Meskanen-Barman: Tarkkailijat, 2019-2023, yhdistelmätekniikka.

Anne Meskanen-Barman: Leiripaikka, 2019, yhdistelmätekniikka.

Luonto on Maaginen-näyttelyssä suuren suurta tai niin pientä, että metsä mahtuu kämmenelle. Anne Meskanen-Barmanin Leiripaikka-teoksesta syntyy ajatus omasta tärkeästä luontopaikasta. Sellaisesta, jota haluaa vaalia ja kuljettaa symbolisesti mukanaan. Onko tämä myös syy, miksi jotkut keräävät luonnosta muistoja itselleen, kuten kiviä, keppejä tai simpukankuoria? Jotta paikka olisi maagisesti läsnä myös silloin, kun itse on muualla?

Timo Kokko: Momentary Appearance, 2016-2025, yksityiskohta, yhdistelmätekniikka. Toteutettu yhteistyössä Innogreenin kanssa.

Luonnon synkempi puoli näyttäytyy erillisessä hämärässä tilassa, jonka lattialle on asetettu betonilohkareita. Harjateräksen pätkiä törröttää näkyvissä kuin keinotekoinen selkäranka. Sodan tai luonnonkatastrofin jälkeen maailma saattaisi näyttää tältä. Timo Kokon Momentary Appearance-teoksen betonilohkareiden keskeltä kasvaa sieniä, joiden lakkien alta hehkuu valoa. Murtumissa on sienten lisäksi jäkälää osoittamassa, että luonto kestää, vaikka ihmistä ei enää olisikaan. Luonto valaisee ja ottaa oman tilansa. Mutta haluammeko saattaa tilanteen tällaiseksi?

Timo Kokko: Momentary Appearance, 2016-2025, yksityiskohta, yhdistelmätekniikka. Toteutettu yhteistyössä Innogreenin kanssa.

Ulla-Mari Lindström: Eläin elää ja ihmettelee, 2022, mediataide. KUMMA - Kuopion taidemuseo.

Näyttelyn pelottavin ja mieltä nyrjäyttävin teos on Ulla-Mari Lindströmin mediataideteos Eläin elää ja ihmettelee. Siinä eläinten naamat on sekoitettu ihmiskasvoihin. Ihmiskasvojen päälle on heijastettu muun muassa apinoiden ja lintujen katseita. Välillä on vaikea erottaa kumpiko katseen kohteena todella on. Onko tässä valtataistelu ihmisten ja eläinten välillä? Halutaanko sanoa, että ihminenkin on lopulta vain yksi eläimistä? Eläin elää ja ihmettelee ihmisen aikaansaannoksia.

Ulla-Mari Lindström: Eläin elää ja ihmettelee, 2022, mediataide. KUMMA - Kuopion taidemuseo.

Maaginen on jännittävä matka taiteen kautta omiin mielikuviin. Näyttelyripustus ja värimaailma ovat todella onnistuneita. Oma suosikkini oli ehdottomasti Alma Jantusen lasinen Kurpitsaportti, jossa sai itse leikkiä Ihmemaan Liisaa. Teokset saivat katsomaan taidetta uudenlaisella tavalla, koska kaikki tuntui olevan jotenkin kummallisesti: ilmaisu on realistinen, mutta jokin ei ole oikein. Välillä olo on kuin etsisi virheitä tai vääristymiä, mutta toisaalta en haluaisi, että kaikki olisi "oikein", koska silloin teos olisi tylsä ja ilmiselvä. Puhuttelematon. Jos innostuu tai inhottaa, se on aina taiteen äärellä hyvä merkki: se tuntuu joltain.

KUMMA on onnistunut vuosi toisensa jälkeen luomaan vetovoimaisia kesänäyttelyitä. Vuonna 2021 Sielu ja tietoisuus yhdisteli ravistelevasti tiedettä, taidetta ja uskontoa. Kesä 2022 oli kunnianosoitus edesmenneelle kuvataiteilija Mikko Valtoselle (1968-2019). Vuonna 2023 Kannun henki -näyttely teki yleisöennätyksiä, ja josta uutisoitiin myös valtakunnallisesti paljon. Vuonna 2024 Paratiisi yhdisteli keramiikkataiteen kotimaisten huippunimien (mm. Birger Kaipiainen, Michael Schilkin, Taisto Kaasinen) töitä nykykeramiikkataiteeseen. Kulttuurin kuluttajana seuraan ylpeänä vierestä sitä työtä, jota Kuopion museokentällä tehdään.

Päivi Takala: Hi There III, 2024, öljy kankaalle. KUMMA - Kuopion taidemuseo.

Maaginen-näyttely on esillä vielä 31.8.2025 saakka. 

Kotiinpaluu

"Without light a photograph is breathless to say anything." -Arno Rafael Minkkinen-

Yksi ensimmäisistä suomalaisista valokuvaajista, joka lumosi minut taiteellaan oli Arno Rafael Minkkinen (s.1945 Helsinki). Tutustuin hänen taiteeseensa kuva-artesaanin opinnoissani, kun käsittelimme valokuvataiteen historiaa. Tarkalleen ottaen Minkkinen on amerikansuomalainen, sillä hänen perheensä muutti New Yorkiin, kun Arno Rafael oli 6-vuotias, mutta koen hänet silti suomalaisena valokuvataiteen edustajana.

Minkkinen opiskeli englannin kieltä ja kirjallisuutta Wagner Collegessa ja suoritti Bachelor of Arts -tutkinnon. Hän ryhtyi ottamaan valokuvia itsestään toimiessaan copywriterina mainostoimistoissa New Yorkin Madison Avenuella. Hänen ensimmäinen yksityisnäyttelynsä oli vuonna 1972. Minkkinen tunnetaan mustavalkoisista valokuvista, joissa hän on hyödyntänyt omaa vartaloaan osana maisemaa. Häkellyttävintä on tieto, että kaikki valokuvat on otettu itse, eikä kuvissa ole käytetty minkäänlaista kuvamanipulaatiota.

Arno Rafael Minkkinen: Foster Pond, 2000.

"Nähdä lapsen silmin"

Minkkinen kertoo taiteensa tausta-ajatuksista:

"Rajoitteitta syntyvät muodot, kirjoitti ranskalainen taidemaalari ja kuvanveistäjä Georges Braque. Ellemme näe lapsen silmin, emme tee taidetta, sanoi puolestaan romanialainen kuvanveistäjä Constantin Brâncusi. Näiden toteamusten sisältämä viisaus, arvoituksellisuus ja taikamaisuus toimivat johtotähtenäni.

Braquen näkemykseen pohjautuen tein sopimuksen itseni kanssa siitä, mitä en tekisi. En käyttäisi kuvan manipulointia, en kuvaushetkellä enkä myöskään kuvia vedostaessani. Kuvan on vastattava sitä todellista hetkeä, joka muodostuu linssin edessä. Brâncusin ohjeen mukaisesti olisin lapsi, lapsen silmin näkevä. Ajattomassa maailmassa ei olisi tarvetta vaatteille. Se vahvistaisi ajatusta, että olemme osa luontoa. 

En myöskään käyttäisi mallina toista ihmistä. Kenenkään muun ei tarvitsisi kokea epämukavuutta tai olla vaarassa kuin itseni. Säilyttääkseni kädenjälkeni työssäni ja ollakseni muuttamatta sitä yhteistyöksi vain omat silmäni saisivat katsoa kameran etsimeen. En tarvitsisi assitentteja, vaan oppisin nauttimaan yksin työskentelyn tuomasta vapaudesta. Matkustaisin yksin antaen maiseman, valon ja linssin ohjata rakkauttani valokuvaukseen. Onneeni luottaen edessä olevien mahdollisuuksien määrä olisi rajaton."

Arno Rafael Minkkinen: 8.8.88 Asikkala, Finland, 1988.

Kotiinpaluu

VB-valokuvakeskus on tuonut Minkkisen taiteen takaisin Suomeen. Kotiinpaluu - Homecoming -näyttelyssä "aiheet ovat vedestä, maasta ja taivaasta; niistä kolmesta elämän vertikaalisesta kerroksesta, joissa Minkkisen mielikuvitus ja valokuvat ovat navigoineet koko hänen uransa ajan. Hän on yhdistänyt elämäntyössään onnistuneesti kolme roolia – taiteilijan, esseistin ja opettajan työt – jo yli viidenkymmenen vuoden ajan." 

Näyttely on osa Kuopion kaupungin 250-vuotisjuhlavuotta. Se on toteutettu yhteistyössä Münchenissä toimivan Versicherungskammer Kulturstiftungin kanssa, ja sitä on tukenut Museovirasto.

Arno Rafael Minkkinen: Continental Divine at Independence Pass, Colorado, 2013.

Ihminen on osa luontoa

Taianomaisuus, ihmettely ja lapsenomainen katse ovat vieneet minuakin taiteen äärelle. Etsimään ja löytämään jotain, jonka en ole kenties tiennyt olevan olemassa, tai olen ehkäpä unohtanut. Mustavalkoisissa valokuvissa muodot, linjat ja luonnon materiaalit saavat vahvan roolin, koska värit on kadotettu. Minkkisen maisemat ovat usein pelkistettyjä ja tarkkaan rajattuja. Ihmistä on välillä vaikea erottaa luonnon joukosta.

Arno Rafael Minkkinen: Asikkala, 1992.

Tuntuu käsittämättömältä, että Minkkinen on pitäytynyt samassa teemassa yli 50 vuotta ja aihe tuntuu edelleen raikkaalta ja ajattomalta. Hän on onnistunut päämäärässään, jossa ihminen on vaatteetta osa luontoa. Vuosikymmentä - tai edes vuosisataa - on kuvista vaikea määritellä, koska niistä on piilotettu lähes kaikki ihmiskäsin tehty, joka viittaa aikaan.

Arno Rafael Minkkinen: Five Miles Outside Tortilla Flat, Superstition Mountains, Arizona, 2022. Picacho Peak, Tuscon, Arizona, 2021.

Ajan kuluminen näkyy todellisuudessa vain Minkkisen omasta kehosta. Kuinka nuoruuden jäntevä vartalo alkaa kerätä pintaansa ryppyjä. Nyrkki painautuu valokuvassa vuoriston väliin kuin olisi tehty siihen kohtaan. Ei painamaan luontoa alaspäin, vaan täyttämään aukon, täydentämään maiseman. Käden uurteet ja läiskät toistavat rosoisen kallion ilmettä.

Arno Rafael Minkkinen: Piimävuori, Finland, 1996.

Arno Rafael Minkkinen: Oulujärvi Afternoon, Paltaniemi, Kajaani, Finland, 2009.

Toisissa kuvissa keho piiloutuu osaksi maisemaa, toisissa se kannattelee ihmisvartaloa. Monien kuvien äärellä uteliaisuus yltyy pohtimaan, kuinka ihmeessä hän on onnistunut ottamaan nämä kuvat? Minkkinen avaa erään kuvaushetken taustoja:

"Kuvittele vetäväs keuhkosi täyteen ilmaa ja pidättäväsi hengitystä tarpeeksi kauan varmistaaksesi, että vesi, johon juuri upotit puolet kehostasi, palautuu peiliksi heijastamaan taivasta ja pilviä ilman pienintäkään värettä. Kaikki tämä samalla, kun pidät tiukasti kiinni järven pohjassa olevaan kiveen kiedotusta köydestä, suusi on suljettuna laukaisupolttimon avulla. Se on noin 30 sekuntia - testasin sen etukäteen - ja siihen täytyy vielä lisätä noin 15 sekuntia, jotta pintaan nousevat ilmakuplat ehtivät kadota ennen valotusta."

Arno Rafael Minkkinen: yksityiskohta teoksesta Oulujärvi Afternoon, 2009.

"Suomenkielinen sana horisontille on taivaanranta. Ranta tarkoittaa rantaa, taivas on taivas. Taivaan on genetiivimuoto, tai hengellisessä mielessä taivaalle kuuluva. Niinpä sana taivaanranta merkitsee, että taivas omistaa horisontin. Se ei kuulu maalle. Se on kaunista. Tietenkään horisonttiviivoja ei todellisuudessa ole, taivas ja maa eivät koskaan kosketa toisiaan. Mutta sitten on tuo utelias kärpänen, joka etsii kiveä, jolle nukahtaa. Koska lähes 98 prosenttia kuvasta koostuu taivaasta mukaan lukien heijastus, voi sanoa kärpäsen laskeutuneen ihmisen planeetalle, joka kelluu taivaissa. Tiesinkö sen? En, vaan vasta viikkojen kuluttua, kun kehitin filmin. Se kärpänen taivaalla. Juuri siksi valokuva on yhtä valokuvaa."

Arno Rafael Minkkinen: yksityiskohta teoksesta Oulujärvi Afternoon, 2009.

Kuvat saavat hiljenemään

Minkkisen valokuvissa ei ole mitään ylimääräistä. Ne tuntuvat rauhoittavilta ja niiden äärellä jaksaa ihmetellä; luontoa, ihmiskehoa ja valokuvauksen voimaa. Jotkin teokset tuntuvat jopa pyhiltä, että niiden ääressä on luontaisesti hiljaa. Kuten kuvassa, jossa Minkkinen on piilottanut itsensä kahden kapean koivun väliin.

Arno Rafael Minkkinen: Väisälänsaari, Finland, 1998.

Suomalaista perinnekulttuuria ylläpitävä Taivaannaula-sivusto kuvaa koivun mytologiaa näin:

"Koivu on tärkeä puu itämerensuomalaisille ja slaaveille. Mordvalaisille on se on ikivanha maailmanpuu, joka sitoo maailmat toisiinsa. Koivu yhdistää elämän ja kuoleman syvyydet, ylimaailmallisen ja maailmallisen. Sen juuret ovat vainajalassa, latvus jumalten tyyssijoilla. Latvuksen yllä avautuu kaunis kirjokansi ja taivaankappaleet kulkevat kiertoratojaan oksien läpi. Koivun tuohinen runko on meidän maailmamme. Juurakossa pulppuaa terveyttä ja voimaa antava lähde, jonka onni virtaa mahlana rungon läpi."

Arno Rafael Minkkinen: yksityiskohta teoksesta Väisälänsaari, Finland, 1998.

 Arno Rafael Minkkinen kuvaa omaa suhdettaan koivuihin näin:

"Rakastan koivuja. Ne ovat kuin metsän dalmatiankoiria, tosin paljon paremmin käyttäytyviä. Tästä vesien väliin puristuneesta koivukujanteesta syntyi ajatus muuttua itsekin koivuksi, omine raajoineni. Näetkö mustan pisteen vasemman isovarpaan päässä? Se on kuukausien takaisen vasaran  iskun jättämä jälki. Täydellinen punctum! Kunnianosoitus Roland Barthesille [ranskalainen kirjallisuudentutkija], voisi sanoa. Juuri se yksityiskohta, joka sinetöi tämän kuvan minulle."

Arno Rafael Minkkinen: Fosters Pond, 2016.

Arno Rafael Minkkinen: White Sands, 2000. Wellington State Park, New Hampshire, 2008.

Taide ei puhu, mutta puhuttelee

Näyttelyn hätkähdyttävin ja koskettavin teos oli itselleni vuonna 1973 otettu kuva Narragansettista. Siinä puolet kuva-alasta täyttää alareunan puinen laituri(?). Keskellä kuvaa laiturin lautojen musta sauma osoittaa ylösalaisin olevaa suuta kohti. Nenää tai kasvoja ei näy, mutta ammollaan avoinna olevan suun takaa näkyy miehen rintakehän kaari.

Arno Rafael Minkkinen: Église des Jacobins, Toulouse, France, 2014. Narragansett, Rhode Island, 1973. Nude Descending a Staircase, Rockport, Maine, 2005.

Kuvassa on aistittavissa kipua ja tuskaa, vaikka en edes lukenut näyttelytekstiä. Minkkinen kuitenkin avaa omaa traumaansa kuvan yhteydessä seuraavasti:

"Jotkut kuvat voisin tulostaa unissani, silmät sidottuina. Palattuani vuonna 2017 yhdelle kuvauspaikalle, oli siellä edelleen puinen kävelytie. Kuvittelin vatsalleen kellahtaneen haaksirikkoutuneen selviytyjän, joka oli muuttunut Galapagossaarten meriolennoksi, olevan yhä elossa.

Tarkoitukseni oli tallentaa kitalakeni - ahdistukseni juuri ja synnynnäinen epämuodostuma, joka on vaikuttanut elämääni aina syntymästä tähän päivään - siihen, kuinka yhäkin kärsin tasapainohäiriöistä taannoisten huuli- ja kitalakileikkausten vaikutaessa tasapainoelimiin. Negatiivin ylivalottaminen ei auttanut, sain vain mustan aukon. Aivan kuin niissä uutisissa Ranskasta silloin sunnuntaina iltapäivällä 8. huhtikuuta. Saman päivän aamuna, jos sillä on merkitystä, kubismin isoisä [Pablo Picasso] oli poistunut tästä maailmasta."

Arno Rafael Minkkinen: Narragansett, Rhode Island, 1973.

Taide harvoin puhuu. Kirjallisuus sen sijaan käyttää selviä sanoja ilmaistessaan kaikeaa näkyvää tai näkymätöntä. Mutta taide (mm. kuvanveisto, valokuvat, maalaustaide tai videotaide) ilmaisee ilman sanoja. Riippuu katsojasta kuinka taidetta tulkitsee. Minkkisen valokuvat puhuttelivat minua tunnetasolla paljon. Olisin halunnut jäädä noihin mustavalkoisiin maailmoihin. Valokuvat hiipivät hurmioitumisen rajoille.

Kuvia myös Kuopiosta

Näyttelyripustus oli onnistunut. Näyttelykokonaisuuden on kuratoinut Isabel Siben ja ripustuksesta on vastannut Laura White. Kuvia oli juuri sopiva määrä ja niiden koko ja aiheet suhteessa toisiinsa tarinallistivat näyttelyä alusta loppuun. Pidin siitä, että joidenkin kuvien yhteyteen oli nostettu pidempiä tarinoita kuvien takaa, jotka avasivat kuvien teknistä toteutusta ja kuvanottohetkeä. 

Näyttelyssä ei kerrota mitä kuva esittää tai mitä sitä katsoessa pitäisi löytää. Jokainen etsiytyköön Minkkisen kuvien avulla omaan sisäiseen maailmaansa. Hieno kunnianosoitus 250-vuotiaalle Kuopiolle on se, että näyttelyn viimeisessä salissa on myös Kuopiossa tänä vuonna kuvattuja valokuvia. Näidenkin kuvien äärellä totesin saman kuin maalaustaidetta katsoessa: ruudulta katsottuna ei koskaan saa korvattua sitä tunnelmaa mikä syntyy aidon teoksen äärellä.

Arno Rafael Minkkinen: Rio Grande, New Mexico, 2002. Dead Horse Point, Utah, 1997.

Arno Rafael Minkkisen näyttelyt ovat olleet Kuopiossa edellisen kerran vuosina 1986 ja 1999. Nyt esillä oleva Kotiinpaluu on esillä VB-valokuvakeskuksessa 28.9.2025 saakka.

Tekstilainat: VB-valokuvakeskuksen näyttelytekstit.