sunnuntai 31. tammikuuta 2021

Kuvan (ja kulttuurin) lukutaidosta

Taidehistorian opintojen alkuvaiheessa meille opiskelijoille sanottiin, että valmistautukaa siihen, että teistä tehdään kaveripiirissänne yleisiä museo-oppaita. Näinhän siinä on varmasti monen kohdalla käynyt. Ajatellaan, että kun on opiskellut taidehistoriaa, tietää kaikesta taiteesta kaiken. Vaikka eihän se ihan niin ole. Jokaisella on omat erikoistumisalueensa, mutta se auttaa ymmärtämään kulttuureja.

Itselleni kristillisen taiteen tuntemus on auttanut Euroopan taidemuseoissa kierrellessä. Osaan "lukea" teoksia vaikken tekstejä ymmärtäisikään. Ja nimenomaan kristillistä kuvastoa. Joitakin hieman hämmentää se, että osaan kertoa yhdessä näyttelysalissa maalauksessa kuvatuista henkilöistä tai tapahtumista paljonkin, mutta toisessa salissa se ei enää onnistukkaan. Tämä johtuu siitä, että minulle kristillinen kuvasto ja sen symbolit ovat tuttuja. En osaa tulkita antiikin tai keskiajan mytologiaa kuvaavia teoksia lainkaan yhtä tehokkaasti. Ikoneissa tunnistan kuvatut pyhät erilaisista attribuuteista ja symboleista. Lukuisat miespyhät auttaa erottamaan toisistaan, kun keskittyy tarkkailemaan esimerkiksi pukeutumista, hiusten ja partojen muotoa, pituutta ja väriä.  

Taidehistoria (ja nykytaide!) on täynnä symboliikkaa ja vertauskuvia, joiden kanssa taidehistorioitsijat saavat olla tekemisissä. Visuaalinen analyysi ja kuvanlukutaito karttuu sitä mukaa mitä enemmän kuvien kanssa on tekemisissä. Tämä pätee erinomaisesti myös ikoneihin. Se on vähän kuin kuvallista ristisanojen ratkaisua; samat vihjeet toistuvat teoksesta toiseen, mikä auttaa arvoituksen ratkaisemisessa.

Francois van den Pitte: Pyhän Nikolaoksen alttarikaappi, yksityiskohta, 1479-1505, öljymaalaus puulle.

Ikonitaiteeseen tottuneena oli kuitenkin yllättävää myöntää itselleen, että länsimaisen (katolisen) taiteen lukeminen tuntui hitaammalta kuin ortodoksisen kuvaston. Tähän huomioon törmäsin mm. Belgian matkalla 2018, kun en tunnistanut heti pyhää Nikolaosta. Pyhä, jota ortodoksisen kirkon parissa ei voi olla kohtaamatta.

Francois van den Pitte: Pyhän Nikolaoksen alttarikaappi, yksityiskohta.

Huomioni kiinnittyi ensimmäisenä henkilön äärettömän taidokkaasti kuvattuun asuun, jonka materiaalit näyttivät käsinkosketeltavan aidoilta. Kun siirsin katseeni alttarikaapin sivupaneeleihin, tajusin vasta kenestä pyhästä oli kysymys. Pyhä Nikolaos Ihmeidentekijä, muun muassa merenkulkijoiden, perheiden ja lasten suojeluspyhä.

Francois van den Pitte: Pyhän Nikolaoksen alttarikaappi, yksityiskohta.

Pyhä Nikolaos Ihmeidentekijä ja elämäkerta, yksityiskohta. Pyhän Nikolaoksen tsasouna, Valamon luostari.

Kun on tottunut näkemään pyhän Nikolaoksen kuvattuna vanhana, harmaapartaisena, omofori hartioillaan ja evankeliumikirja kädessään, parraton, sädekehätön ja hiippapäinen piispa näytti vieraalta.

Francois van den Pitte: Pyhän Nikolaoksen alttarikaappi, yksityiskohta.

Pyhä Nikolaos toimi Myran kaupungin piispana, nykyisen Turkin alueella 300-luvun alussa. Hänen elämäänsä liittyvät erilaiset salassa pidetyt hyvät teot, joista yhtä kuvaa tapahtuma, jossa Nikolaos auttoi köyhän perheen tyttäriä. Isällä ei ollut varaa kolmen tyttärensä myötäjäisiin, jolloin  he olisivat todennäköisesti joutuneet kadulle prostituoiduiksi. Nikolaos kuuli perheen tilanteesta, mutta ei halunnut auttaa miestä julkisesti, vaan pudotti legendan mukaan ikkunasta kolmena yönä rahaa kolmelle tyttärelle. Nikolaos tuli varakkaasta perheestä, jonka uskotaan vanhempiensa kuoleman jälkeen jakaneen perintönsä köyhien auttamiseksi.

Nikolaoksen kuoleman jälkeen alueen ihmiset jatkoivat tapaa, jossa annettiin nimettömiä lahjoituksia köyhille. Tämä on myös syntytarina meidän tuntemallemme joulupukille (Saint Nicholas, Santa Claus), joka jakaa lahjoja illan ja yön hämärässä. Nykyinen punanuttuinen joulupukki on kuitenkin kaupallisuutensa vuoksi kaukana alkuperäisestä pyhän Nikolaoksen legendasta.

Kuningas, kuningatar ja joku mies? Hubert & Jan van Eyck: Deisis - Kristus Kaikkivaltias, Neitsyt Maria ja Johannes Kastaja, yksityiskohta Gentin alttaritaulusta, 1432.

Toiset kuvat ovat puolestaan niin automatisoituneet, ettei niitä osaa katsoa toisin. Ennen kuin joku kenties kysyy: kuka tuossa on? Länsimaisen kristillisen kulttuurin keskellä kasvaneiden tulisi mielestäni tunnistaa kuvasta kuin kuvasta ainakin kaksi henkilöä: Kristus ja Neitsyt Maria. Tämä kuuluu minusta samaan yleissivistykseen kuin tietää mikä on Kalevala (plussaa jos tietää kuka sen kokosi) ja milloin on Suomen itsenäisyyspäivä. Erottaa kuusi ja mänty toisistaan. En odota, että kaikki olisivat lukeneet Kalevalaa tai Raamattua, tai muista kaikkia hetkiä sodasta, kulttuurista ja politiikasta ennen itsenäistymistä, mutta jotenkin sitä aina tuntee, että ihmiset ovat ihmeen juurettomia, jos ei ole yleissivistystä. Tiedetään, tiedetään; kaiken voi aina tarkistaa netistä. Elämä kyllä lipuu eteenpäin ilman noitakin tietoja, mutta jos ei ole ymmärrystä omasta kulttuurista, on vaikea ymmärtää myös toisia kulttuureja. Ja tässä on riski mm. konflikteihin, rasismiin ja epätasa-arvoon. Kun ihminen värittää mielensä mielipiteillä ottamatta selvää syistä ja seurauksista, historiasta ja totuudesta

Djembe. Kuva: Malicoundadance.com.

Itselleni äärimmäisen valaiseva hetki oli keskustelu afrikkalaisen muslimin kanssa djembe-rummusta. Ajauduimme tähän keskustelemalla ikoneista. (Islamin suhtautumista ihmistä esittäviin kuviin olen käsitellyt täällä.) Kerroin, että ikonit kuvaavat pyhiä henkilöitä ja tapahtumia. Ikonia kunnioitetaan, ei palvota. Esimerkiksi Vladimirin Jumalanäidin ikonissa on kuva Vladimirin Jumalanäidistä, mutta Jumalanäiti  ei ole itse ikonissa. Tätä yritin parhaani mukaan selittää. Ikonia kunnioitetaan esimerkiksi suutelemalla ja tekemällä ristinmerkki sen edessä. Tästä saimme yllättäen yhteisen keskustelunaiheen. Hän kertoi, että soittajat tekevät erilaisia rituaaleja(?) ennen kuin ottavat djemben käsiinsä ja alkavat soittaa. He esimerkiksi tervehtivät rumpua. Soittajat suhtautuvat djembeen kunnioituksella, joka muistutti minua ikonien kunnioittamisesta.

Djemben historia ulottuu 1100-luvulle Länsi-Afrikan malinke- ja bambara-heimoihin, nykyisten Guinean, Burkina Fason, Malin ja Norsunluurannikon alueille. Soitin tunnetaan kuitenkin nykyisin ympäri maailmaa, ja se on suosittu soitin rumpalipiireissä. 

Djembe on ollut olennainen osa erilaisia rituaaleja ja hengellisiä tapahtumia vuosisatojen ajan. Sen sanotaan sisältävän kolme henkeä: puun hengen, nahkansa antaneen eläimen hengen ja rummuntekijän hengen. Se on enemmän kuin pelkkä soitin. Aivan kuin ikoni on jotain muuta kuin pelkkä kuva. 

Rumpu liittyy erottamattomasti lauluun ja tanssiin. Soittajia ei kunnioiteta vain musikaalisen lahjakkuutensa vuoksi, vaan myös tiedon ja kulttuurin välittämisen ansiosta. He siirtävät djembe-kulttuuria eteenpäin samalla tavoin kuin esimerkiksi ikonimaalarit omaa perinnettään ikonien pohjustamisen, värien valmistamisen, ikonografisen tietämyksen ja maalaamisen kautta, jotta ikoni on osa jumalanpalvelusta. 

Olin aivan innoissani! Vaikka en voi sanoa tietäväni afrikkalaisesta tai muslimikulttuurista juuri mitään, keskustelu avasi aivan uudenlaisen yhteyden. Ymmärsin hänen suhdettaan soittimeen ja sen ympärillä olevaan kulttuurin paremmin, kun minulla oli itselläni ymmärrys ikoneista. En vieroksunut aihetta, vaan se tuli lähemmäs. Se ei herättänyt pelkoa tai epäluuloa, vaan kiinnostusta ja kunnioitusta. 

Olemalla avoin, kulttuureista voi löytää yllättäviä yhtymäkohtia. Löysin tällä tavoin yhtymäkohtia myös Lepäävän Buddhan ja Jumalanäidin kuolonuneen nukkumista kuvaavan ikonin väliltä

Tätä kuvan (ja kulttuurin) lukutaito parhaimmillaan on.

lauantai 23. tammikuuta 2021

Valaisinkaupoilla

Olen haaveillut vanhoista kattovalaisimista jo pitkään, mutta oikeanlaisia ei tuntunut tulevan vastaan. Niinpä katossa on roikkunut väliaikaisvalaisimia, että on ollut edes jonkinlaista valoa. Ajatuksena oli etsiä sellaisia, joissa kuvut osoittaisivat ylöspäin. Näin huoneeseen tulee katon kautta heijastuessaan pehmeä ja tasainen valo. Seinävalaisimilla saa hämärämmän tunnelmavalaistuksen.

Somemaailma oli etsinnässä avuksi, kun osto- ja myyntiliike Vintiikki esitteli tarjolla olevia esineitä. Ihastuin ensinäkemältä valaisimeen, jossa oli kuvut oikeaan suuntaan ja lasikupujen ohuet mustat raidat tekivät siitä hieman tavallisesta poikkeavan. Vintiikki sijaitsee Siurossa, 25 kilometrin päässä Tampereelta. Hetken aikaa kävi mielessä, että onko mitään järkeä ajaa Kuopiosta 320 km yhteen suuntaan valaisinta hakemaan. Tämä tuntui kuitenkin niin oikealta ja sellaiselta, josta olin haaveillut, etten voinut jättää tilaisuutta käyttämättä. Sitä paitsi uudet valaisimet, jotka olisivat edes hitusen miellyttäneet silmääni, maksavat useita satoja euroja, joten en kokenut menettäväni reissussa mitään. Uudet esineet eivät muutenkaan ole minun juttuni. Olen iloinen, että sain antaa valaisimelle hyvän kodin. Ja hei, jotkut noutavat koiranpentuja ja autoja ympäri Suomea, joten miksen minäkin voisi noutaa valaisinta, kun se tuottaa iloa.

Kyseessä on kotimainen Itsun valaisin todennäköisesti 1950-luvulta. Vintiikki oli kyllä minunlaiselleni vintage-ihmiselle oikea tavarataivas. Liike keskittyy 1930-1970-lukujen tuotteisiin mm. huonekaluihin, valaisimiin, astioihin ja keräilytavaroihin.

Ostos ei jäänyt tähän, sillä Vintiikin katossa roikkui myös toinen valaisin, joka ihastutti. Pohdin muutaman hetken, että kummanko valaisimen haluan, mutta lopulta päädyin ostamaan molemmat. Olisi aivan takuuvarmasti jäänyt jälkikäteen harmittamaan, jos en olisi ostanut molempia. Sitä paitsi nyt kun toiselle puolelle Suomea oli jo ajettu, niin sama oli nostaa kyytiin kaikki mitä todella halusin.

Tämän 5-haaraisen valaisimen merkistä ei ole tietoa, mutta minua ilahdutti myyjän kertoma tieto, jonka mukaan nämä kaksi valaisinta ovat tulleet samasta kohteesta. Nyt ne jatkavat yhteiseloa uudessa kodissa. Tässä valaisimessa on hieman samaa henkeä lasikupujen raitoineen kuin edellisessä, mutta kupariset yksityiskohdat nousevat messinkiä enemmän esille.

Pieni Livalin seinävalaisin löytyi puolestaan Torista. Seinävalaisimeen piti vaihtaa maadoittettu pistoke, mutta muut valaisimet ovat olleet heti toimivia ja käyttövalmiita. Nyt alkaa olla koti täynnä oikeanlaisia valonlähteitä. 

Mitä mieltä olette valaisinlöydöistä?

perjantai 22. tammikuuta 2021

"Mitä?! Etkö sinä olekaan ortodoksi??"

Instagramissa kiertää nyt ahkerasti haaste, jossa seuraajilta kysytään olettamuksia somevaikuttajista. Olen pyöritellyt pitkään mielessäni postausta liittyen ennakkoluuloihin, oletuksiin ja stereotypioihin, joten nyt lienee ajankohtainen aika avata asiaa omasta näkökulmastani. 

Mietin termien sävyeroja, joten tarkistin sisällön:

  • Ennakkoluulo = tarkoittaa ajattelua, jossa suositaan tiettyjä ihmisiä ja asioita aiempien mielipiteiden ja riittämättömän asioihin perehtymisen pohjalta, usein tunnepohjaisesti.
  • Stereotypia = jaettuja, vakiintuneita mielikuvia meille vähän tuntemattomammista asioista tai ihmisistä. Stereotypiat ovat tulkintoja ja oletuksia. "Niitä voi käyttää ikään kuin parhaana saatavilla olevina arvauksina, kunnes pääsee itse tutustumaan esimerkiksi uuteen ihmiseen ja selvittämään millainen tämä oikeasti on."
    Lähde: Monikulttuurisuuden kohtaaminen kansalaisopistossa
  • Oletus = oletettu asia, joka otetaan totena.

Oletus on mielestäni hyvä sana. Se on neutraali ja arkinen, mutta kertoo kuitenkin ihmisten luontaisesta tarpeesta tehdä tulkintoja, jotta hahmottavat asioita ja ympäröivää maailmaa. Oletus ei mielestäni ole myöskään niin lukittu tulkinta kuin ennakkoluulo. Oletus voi tiedon myötä muuttua positiiviseksi (tai negatiiviseksi), sillä siihen ei liity yhtä voimakkaasti tunnetta

Väitän, että maailmassa ei ole ainuttakaan ihmistä, joka ei olisi joskus tehnyt vääriä olettamuksia toisesta ihmisestä. Huomaan itsekin tekeväni oletuksia monesta asiasta, ja se liittyy juuri siihen, että yritän tehdä tilanteista "turvallisia ja tuttuja" etukäteen. Että osaan varautua asioihin, tiedän kuinka toimia. Paras tilanne on tietenkin silloin, jos olettaa jonkin asian olevan negatiivinen ja se kääntyykin positiiviseksi. 

Nyt ajattelin paljastaa teille oletuksia, joita muut ihmiset ovat minusta saaneet. Ja kenties rikkoa teidän olettamuksianne minua kohtaan.

Tiedostan herättäväni monenlaisia ajatuksia, koska pukeudun tavallista värikkäämmin, "kerään huomiota" suurella hiusrusetilla, olen iloinen ja kupliva. Topakka on myös sana, joka minuun liitetään hyvin usein. Sivistyssanakirja määrittelee termin "reipas, tomera, napakka". Allekirjoitan termin itsessäni. Koen, että pukeutuminen kuvaa myös luonnettani, vaikka se saattaa ohjata uusissa ihmisissä olettamuksia väärään suuntaan. 

Koska käytän tyttömäisiä vaatteita, oletetaan automaattisesti, että olen tyttömäinen. Rauhallinen ja sovelias. Uusille ihmisille saattaa tulla yllätyksenä kuinka suoraan (paljon ja avoimesti) puhun. Muistan erään kohtaamisen junan käytävällä, kun satuin puhumaan tuntemattoman, hieman humaltuneen miehen kanssa. Aihetta en enää muista, mutta hän tuntui provosoivan minua kommentillaan tahallaan. Kun en sitten provosoitunutkaan, ja tokaisin vain jotain takaisin, mies hämmentyi. Hän oletti, että saa naisen kenties hermostumaan. Hän tulkitsi suoran tokaisuni jotenkin vihamieliseksi ja sanoi, että eivät naiset puhu noin suoraan. Hän piti suoraan puhuvaa naista pelottavana. Olettamus, että kaikki naiset ovat tietynlaisia. Myönnettäköön, että itselläni on myös etukäteisolettamuksia tuntemattomia miehiä kohtaan, mutta lähes poikkeuksetta olen saanut niellä olettamukseni. Mikä on vain hyvä juttu.

Suoraan ja avoimesti puhuminen tuntuu joillekin olevan vähän jännittävä asia. Itse olen tottunut ystävä- ja tuttavapiirissä avoimeen keskustelukulttuuriin ja pidän siitä. Ja keskustelukulttuuri tarkoittaa sitä, että voi vastapuolen kanssa puhua aiheesta, vaikka molemmat olisivatkin eri mieltä, ja olla pahoittamatta mieltään. Tämä tuntuu olevan katoava ihmisoikeus, ainakin jos seuraa sosiaalisen median "keskustelu"palstoja.... Minulle avoimesti puhuminen on helpottanut kanssakäymistä uusissa tilanteissa. En voi tietää mitä toinen miettii, jos en kysy. Jotkut tosin saattavat ottaa suorat kysymykseni tungetteluna, mutta minä oletan, että ihminen, joka ei halua puhua jostakin asiasta, sanoo sen suoraan. Minä esimerkiksi kysyn ystävältä enemmin miten voit, kuin mitä kuuluu? Kun kysyn vointia, haluan tiedustella syvällisemmin muutakin kuin sitä, mitä hän on tänään tehnyt ja millainen sää on ollut. Miten voit? -kysymystä on vaikeampi kuitata tyhjällä "ihan hyvää" tai "eipä kummempia" -vastauksella.

Ilmeisesti pukeutumisestani johtuen osalle uusista ihmisistä tulee yllätyksenä tieto, että kuuntelen mm. Mokomaa, Staminaa, Sentencediä, Painia ja Turmion Kätilöitä. Nykyisin vähemmän, mutta noista saan voimaa ja negatiivisten tunteiden käsittely onnistuu helpommin. Olettamus on, että metallia kuunteleva henkilö "pukeutuu vain mustaan, kunnes löytää mustempaa". Sunnuntaisin kuuntelen mielelläni jazzia, Louis Armstrongia, Nat King Colea, Billie Holidayta ja Frank Sinatraa. Olen musiikin suhteen melko monipuolinen, vaikka painotus onkin kotimaisessa tarjonnassa: tähän vaikuttaa sanoitukset ja laulajan ääni. Kuuntelen enemmän mies- kuin naisesiintyjiä. Nautin äärettömästi myös keskiaikaisesta musiikista ja tähän liittyy mieltymykseni myös ortodoksiseen musiikkiin.

Niin, ja tästä päästäänkin oivan aasinsillan kautta suurimpaan itseäni kohtaan liittyvään olettamukseen.

"Mitä?! Etkö sinä olekaan ortodoksi??" Ihmiset olettavat lähes poikkeuksetta, että koska pääsin ja olin pitkään töissä ortodoksisessa kirkkomuseossa, olen automaattisesti ortodoksi. Ja tämä ohjaa heidän olettamuksiaan lisää. En ole ortodoksi, mutta mummoni oli, ja tästä johtuu tavallista suurempi kiinnostus ortodoksisuutta ja karjalaisuutta kohtaan. Halu oppia ja ymmärtää.

Museossa tehdään museotöitä, se ei ole jumalanpalveluselämää (sanan varsinaisessa merkityksessä), eikä minulla ole minkäänlaisia teologian opintoja. Olen taidehistorioitsija, joka on kiinnostunut kristillisestä kulttuurista. "Everything I know about Religion I learned in Art History" on hyvä mietelause. Ei pidä täysin paikkaansa, sillä olen oppinut äärettömän paljon myös ortodokseilta itseltään. En tiedä onko tietous siitä, että työskentelin ei-ortodoksina ortodoksisessa ympäristössä vähentänyt ammattitaitoani jonkun silmissä. Pitäisi varmaan tehdä jokin kysely. Parasta on se, että olen aina tuntenut olevani hyväksytty, arvostettu ja pidetty ortodoksisen kirkon sisällä juuri sellaisena kuin olen. Olen sivunnut myös naisena työskentelemistä ortodoksisen kulttuurin keskellä tässä tekstissä.

Itse koin, että ei-ortodoksina asiakasrajapinnassa työskentely oli mukavaa; ymmärsin museokävijöiden ihmetystä ja kysymyksiä, sillä olin itse esittänyt joskus niitä samoja kysymyksiä. En ole myöskään peitellyt asiaa. Jos joku on kysynyt minulta suoraan olenko ortodoksi, olen vastannut suoraan. Tämän jälkeen tulee se toinen yhtä hämmästynyt kysymys: "Mutta miten voit sitten tietää niin paljon?" Tämä naurattaa minua vieläkin: opiskelemalla ja lukemalla, kysymällä ja kuuntelemalla. Halu oppia ja ymmärtää vie yllättävän pitkälle. Olen kuullut, että jotkut ystävistäni ovat myös päässeet vastaamaan puolestani näihin samoihin kysymyksiin: "Mitä?! Eikö Henna olekaan ortodoksi??" 

Tilannetta varmasti sekoittaa myös esimerkiksi se, että kotoani löytyy ikoneja. Asia nostaa aivan varmasti uusissa kävijöissä karvat pystyyn, jos eivät tunne minua ollenkaan. Kyseiset ikonit liittyvät vahvasti edesmenneeseen mummooni, sitä kautta minuun ja toisaalta myös kiinnostukseeni taidetta ja taidehistoriaa kohtaan. Ne ovat minulle enemmän kuin "tauluja".

Ymmärrän, että tietyt keskustelunaiheet ovat henkilökohtaisuuden vuoksi arkoja ja uskonnosta puhuminen on edelleen tabu. Minulla on kuitenkin melko vähän aiheita, joista en voisi puhua. Ja kysyä saa aina. Ilmoitan kyllä, jos aihe on sellainen mistä en halua puhua.

Ja täytyy sanoa, että tietyllä tavalla myös nautin siitä, etten ole luettavissa yhdellä kertaa. Että saan rikkoa ennakko-oletuksia itsestäni, ja toivottavasti yllättää positiivisesti. Pidän myös siitä, jos yllätyn itse positiivisesti. Olen täälläkin aika ajoin myöntänyt, kuinka olettamukseni ovat osoittautuneet vääriksi. Yksi itselleni yllättävimmistä keskusteluista oli hetki, kun Marko Annala kävi juttelemassa kanssani ortodoksisuudesta, kun hän taustoitti tietoja Paasto -romaaniaan varten. Sillä kertaa jäin nopeasti kiinni omista ennakkoluuloistani ja olettamuksistani metallimusiikkia sanoittavan ja laulavan miehen osalta. Markon suoraviivainen kysymys "Oletko sie ortodoksi?" rikkoi jään, jonka jälkeen keskustelu pääsi välittömästi syvemmälle tasolle. Ja se helpotti. Ei tarvinnut aloittaa hidasta tunnustelua siitä, kuinka lähestyä ja kertoa asioista, kun pääsi suoraan asiaan. 

Olettamukset ovat mielenkiintoisia, samoin kuin pohdinta niiden synnystä. Tämä tosin vaatii keskustelukulttuurilta rohkeutta ja avoimuutta: sekä olettamuksen kohteelta että olettajalta, ettei kumpikaan loukkaannu.

Saatte jakaa kommenttiosiossa olettamuksia minusta tai itsestänne, jos haluatte.
Oletteko kokeneet yllätyksiä olettamusten suhteen?

keskiviikko 20. tammikuuta 2021

Penelope ja Esa Pakarinen

Korona-ajan aikaisesta taidenälästä on tullut kirjoitettua jo parin postauksen verran, mutta päätettäköön aihe tämän tekstin myötä. Kotoa löytyy kyllä taidetta, mutta kaikki eivät ole päässeet seinälle asti. Osa etsii vielä paikkaansa, mutta osa on odottanut kehystämistä (ja odottaa vieläkin). Nyt sain asiaa hieman eteenpäin, kun vein kaksi odotetuinta teosta Salliselle

Antti Niemisen Penelope löysi paikkansa olohuoneesta ja on kyllä todella kaunis katseltava. En meinaa saada silmiäni irti hänestä. Turusta löytynyt Lentävä kalakukko toivottaa kävijät tervetulleeksi eteisessä:

Tämä saa minut hyvälle tuulelle. Julisteessa sattui vielä sopivasti olemaan samoja värejä kuin Muuton Dots -naulakkonupeissa.


Myönnän, että olen kehystänyt teoksia välillä nopeasti valmiskehyksiin, mutta yritän päästä tästä tavasta hiljalleen eroon. Etenkin grafiikan ja muiden paperiteosten kanssa on tärkeää, että aukko- ja taustapahvit ovat happovapaita, etteivät teokset mene pilalle ja ala kellastua. Sitä on kenties vaikea kuvitella, mikä merkitys oikeanlaisilla materiaaleilla on ennen kuin itse näkee mitä jälkeä väärät materiaalit teoksille vuosien ja vuosikymmenten aikana tekevät. Sanomalehtipaperi on hyvä esimerkki; se kellastuu ja haurastuu nopeasti, mutta sitä ei ole tehtykään ikuiseksi. Tiede-lehden sivulla on hyvä ja tiivis artikkeli tästä aikakaus- ja sanomalehtien kellastumisilmiöstä.

Kehystys viimeistelee teokset. Minä valitsen lasiksi aina museolaatuisen suojalasin, joka näyttää siltä, ettei teoksen päällä mitään lasia olisikaan. Teos pääsee oikeuksiinsa, kun lasi minimoi heijastukset. Se myös suodattaa tehokkaasti UV-säteitä. On minussa silti aina sen verran museotätiä, että laadukkaasta kehystyksestä huolimatta valitsen lisäksi teosten sijoituspaikat siten, ettei mikään ole suorassa auringonpaisteessa. Sillä haluan teosten säilyvän mahdollisimman pitkään.

maanantai 18. tammikuuta 2021

Nanna Hänninen: Understanding the Big Picture

Taidenälkää lieventääkseni kävin katsomassa Kuopion taidemuseossa Nanna Hännisen valokuvanäyttelyn Understanding the Big Picture. Mukana on teoksia useista teossarjoista yli 20 vuotta kestäneen uran ajalta. Näyttelytilaan astuminen tuntui miltei epätodelliselta; niin kauan edellisestä museokäynnistäni oli vierähtänyt aikaa. Tämä myös herkisti aistit oikealla tavalla. Ilmassa oli selvää innostusta tulevasta.

Hänninen on mielestäni yksi merkittävimmistä kansainvälisistä valokuvataiteilijoista Suomessa. Tutustuin hänen töihinsä ensimmäisen kerran vuonna 2013. Tässä taidemuseon näyttelyssä oli esillä teoksia myös tuosta vuoden 2013 gallerianäyttelystä, mutta suurin osa oli itselleni uusia. Valokuvateokset ottivat tilan upeasti haltuun. Ensinäkemältä tilassa on vain värejä: valkoista, ruskeaa, turkoosia, mustaa. Teosten ääressä aiheet ja näennäisen yksiväriset teokset saivat syvempiä kerroksia.

Nanna Hänninen: Unsent love letters, yksityiskohta, 2015, sarjasta Now is now.

Nanna Hännisellä on upea taito pelkistää ja tarinallistaa samaan aikaan. Esimerkiksi Unsent love letters -teoksessa on vain valkoisella pohjalla valkoisia rypisteltyjä paperipalloja. Tai siltä se katsojalle näyttää. Teoksen nimi alkaa kuitenkin johdatella ajatuksia ja tarinallistaa teosta. Kenelle rakkauskirjeet oli tarkoitus lähettää? Miksi ne on rypistelty ennen kuin niihin on edes kirjoitettu mitään? Miksi niitä ei koskaan lähetetty? Joku on käyttänyt aikaa ilmaistakseen rakkauttaan, mutta tunne ei ole koskaan päässyt paperille saakka. Onko ne tukahdutettu omasta vai jonkun toisen tahdosta? Teoksen ääressä tuntuu kipeyttä; niin suuri rakkaus, ettei sitä saa sanotuksi.

Nanna Hänninen: Prayer tree I, 2012, sarjasta //Paint.

Hurmioitumista oli havaittavissa, kun löysin näyttelystä teoksia suosikkisarjastani //Paint. Rakastuin silloin 2013 Hännisen valokuvaa ja maalia yhdisteleviin teoksiin, ja sisälläni myllersi riemu, kun näin ne nyt uudelleen. Teokset on kuvattu värillisinä, mutta ne on muutettu mustavalkoisiksi ja lisätty pintaan akryylimaaleja. Tämän jälkeen Hänninen on kuvannut lopputuloksen vielä uudelleen. Näissä on jotain todella kiehtovaa; valokuvan ja maalauksen rajapinta hämärtyy. Hänninen ei pidä kuitenkaan itseään taidemaalarina. Värejä on lisätty, valutettu ja roiskittu kuvien pinnalle. Pysty- ja vaakasuuntaiset värit on levitetty tasareunaisilla lastoilla tai kokeellisilla objekteilla. Hän ei ole käyttänyt siveltimiä tai pensseleitä.

Nanna Hänninen: Plant II, 2012, sarjasta //Paint.

Kiehtovuus //Paint -sarjan teoksissa liittyy itselläni puhtaasti väreihin ja itse materiaaliin. Valokuvat ovat esittäviä, mutta maali on vain maalia. Esittävyys ja ei-esittävyys istutetaan yhteen. Käytetyt värit ovat myös valoisia ja iloisia. Ne tuovat eloa mustavalkoisiin ja pysäytettyihin yksityiskohtiin. Näyttelyn suosikkini olivat Prayer tree I ja Plant II. Etenkin Plant II teoksessa maalipisarat näyttivät paikoin niin paksuilta, että kuvan pintaa olisi tehnyt mieli koskettaa, että olisi uskonut sen olevan sileä.  

Nanna Hänninen: yksityiskohta teoksesta Plant II, 2012, sarjasta // Paint.
Nanna Hänninen kertoo teoksillaan myös pimeämpiä tarinoita. Hän on kierrättänyt joitain Victor Barsokevitschin ottamia valokuvia siten, että on maalannut niiden päälle. Näissä mustavalkoisissa kuvissa ei ole väriä, vaan "mustaa mustalla". Tunnelma on synkkä ja painostava, vähän ahdistavakin. Witnesses of the others II -teoksesta tuli tunnelma, että tyhjistä sängyistä mustat sielut nousevat johonkin. Passing by -teoksessa pyörremyrsky tuntuu riepottelevan kuopiolaista katua. Teos kuvaa kyllä osuvasti sitä tunnelmaa, mikä kuopiolaisten mielissä usein on: vuosikymmenten myötä tuhottuja puutaloja on ikävä, vaikka moni kuinka ymmärtäisikin kaupungistumisen merkityksen.
Nanna Hänninen: Witnesses of the others II, 2014. (Kuurojen makuusali.) Alkuperäinen kuva Victor Barsokevitsch/Kuopion kulttuurihistoriallisen museon arkisto. 
Nanna Hänninen: Passing by, 2014. (Tulliportinkatu/Puijonkatu, Kuopio 1916.) Alkuperäinen kuva Victor Barsokevitsch/Kuopion kulttuurihistoriallisen museon arkisto. 

Nanna Hännisen näyttely oli vaikuttava. Iloa antoi myös tieto, että Kuopion taidemuseo on hankkinut kokoelmiinsa oman lemppariteokseni Hänniseltä: Plant II. Pääsen siis katselemaan sitä tulevaisuudessakin! 

Understanding the Big Picture on esillä Kuopion taidemuseossa vielä 24.1.2021 saakka.

sunnuntai 3. tammikuuta 2021

Taidenälkä

Nanna Susi: Kaikki kuut, 2016, öljy kankaalle. Mikko Hallikainen: Hevimiehen kolmiloikka, 2016, kollaasiveistos.

Jos koronavuodesta pitäisi nostaa jotain positiivista niin se, että ihmiset todella kaipaavat ja tarvitsevat taidetta. Se lisää (ja ylläpitää!) henkistä hyvinvointia siinä missä musiikki, elokuvat ja teatteri. Yle uutisoi vuodenvaihteessa, että taidegallerioille mennyt vuosi ei ollut niin katastrofaalinen kuin etukäteen pelättiin. Sen sijaan museoista kantautui surullisia uutisia, kun esimerkiksi Ateneumissa, Sinebrychoffin taidemuseossa ja Kiasmassa aloitettiin yt-neuvottelut koronaviruksen aiheuttamien tappioiden vuoksi. Museoita ja kirjastoja on suljettu, mutta taidegalleriat ovat olleet avoinna. "Kävijöitä on harvoin samanaikaisesti niin paljon, että teosten eteen syntyisi ruuhkaa", kertoo Galleristit-yhdistyksen puheenjohtaja Marika Sibakoff-Uravirta Ylen artikkelissa. 

Pekka Homanen: Puuttuva palanen, 2016, vanerilevystä leikatut puukirjaimet.

Positiivinen vire taiteen suhteen kantautuu myös Taikosta (Taidekauppa verkossa) joka uutisoi, että suomalaisen taiteen verkkokauppamyynti kasvoi vuonna 2020. "Yli 1500 taideteosta löysi vuoden aikana uuden kodin taideverkkokauppa Taikon kautta. Määrä oli noin kolme kertaa suurempi kuin vuotta aiemmin. Taikosta myytiin viime vuonna taidetta liki miljoonalla eurolla." 

Oli ilahduttavaa lukea, kuinka "Ostopäätös perustuu usein siihen, onko tuote tai palvelu kotimainen ja edistääkö hankinta kestävää kehitystä. Suomalainen taideteos vastaa näihin vaatimuksiin, ja tämä heijastuu nyt positiivisella tavalla taidemarkkinaan", kertoo Taikon toimitusjohtaja Patrik Edman.

Taikossa on yli 550 ammattitaiteilijan noin 10 000 taideteosta. Valikoimassa on maalauksia, grafiikkaa, valokuvataidetta ja veistoksia. Huomaan itsestänikin, että olen selannut taiteen verkkokauppoja menneen vuoden aikana aiempaa ahkerammin. Taikosta on hyvä aloittaa, jos haluaa tutustua taiteeseen ja hintapolitiikkaan, mutta omia suosikkitaiteilijoitani ei sieltä löydy. Tämän vuoksi on hyvä muistaa gallerioiden verkkokaupat, ja ottaa rohkeasti suoraan yhteyttä myös itse taiteilijaan ja tiedustella lisätietoa teoksista. 

Tuomas Hallivuo: Lonely Rider, 2014, etsaus, akvatinta, kuivaneula.

Tuntui, että olin pitkään sellaisella "metsästysasenteella" etsimässä taidetta, mutta mitään ei löytynyt. Ja harvoin sitä pakottamalla mitään löytääkään. Päädyin sitten viemään vuodenvaihteessa kaksi jo olemassa olevaa teosta kehystettäväksi. Mikä oli itse asiassa ihan hyvä päätös. Seinällehän ne teokset on tarkoitettu.

Olen edelleen sitä mieltä, että paras tapa ihastua taiteeseen, on nähdä sitä livenä, mutta täälläkin pääsette alkuun:

Onko teissä herännyt koronavuoden aikana kulttuurinälkä?

Tervetuloa 2021

Uusi vuosi on aina ollut minulle muisteltava, sillä syntymäpäiväni on heti vuoden alussa. Siinä menee kahdet juhlat samalla muistamisella. Tällä kertaa en viettänyt kovin kummoisesti uutta vuotta, enkä ajatellut juhlia syntymäpäiviäkään. Sisko laittoi kuitenkin aamulla viestin, että olenko kotona. Eikä mennyt kauaa, kun ovikello soi ja oven takana seisoi kummipoikani onnea toivottamassa. Sisko oli käynyt ostamassa konditoriasta samppanja-mansikkakakun. Tuntuuhan se muistaminen mukavalta, vaikka en mitään odottanutkaan. Ja juuri siksi. Kaikesta huolimatta sain muutamia syntymäpäiväkortteja, pieniä lahjoja ja useita sähköisiä onnitteluja. Kiitos!  Onnitteluja lukiessa on aina kiva muistella mistä on saanut ihmiset elämäänsä. Vaikka ei muuten enää tekemisissä olisikaan. Mutta pienikin viesti kertoo minulle välittämisestä, siitä että toivoo toiselle hyvää.

Tältä vuodelta toivon, että pääsen rohkeammin kiertämään näyttelyissä, kuluttamaan kulttuuria ja halaamaan ystäviä. Ei kai se ole liikaa vaadittu? Pyydän jo etukäteen anteeksi. Minä olen todennäköisesti se henkilö, joka tulee tässä vuoden halausvajeessa halaamaan hieman liian pitkään, jolloin molemmat osapuolet miettivät, että nyt taidettiin astua kiusaantumisen puolelle.... Kenellä muulla on halausvaje?

Hymyillen vuoteen 2021! Kiitos kun kuljette mukana!