Ajaton kauneus

Helene Schjerfbeck: Onkiva tyttö, 1884, öljy kankaalle. Pekka Salojärven taidekokoelma.

Jyväskylän taidemuseossa on esillä naisia ja kukka-asetelmia kuvaava näyttelykokonaisuus Ajaton kauneus. Esillä on vanhaa suomalaista taidetta yhdistettynä muutamiin nykytaiteen teoksiin. Museokokoelmien ohella teoksia on saatu lainaan myös useista yksityiskokoelmista.

Helene Schjerfbeck: Onkiva tyttö, 1884, öljy kankaalle. Pekka Salojärven taidekokoelma.

"Näyttely tarjoaa ainutlaatuisen tilaisuuden tutustua muun muassa eräisiin Pekka Salojärven kokoelman Suomen kultakautta edustaviin teoksiin, jotka ovat tähän saakka olleet nähtävissä vain Jyväskylän kaupungintalolla. Esillä on esimerkiksi Helene Schjefbeckin Onkiva tyttö vuodelta 1884 ja Albert Edelfeltin Ompelijattaret vuodelta 1887."

Näyttely on taidehistoriallinen katsaus naisen rooliin mallina ja muusana, mutta myös itsenäisenä taiteilijana. Pitkälle on tultu niistä ajoista, jolloin taiteilijuutta ei pidetty naiselle soveliaana ammattina. Naistaiteilijoiden aihepiiri rajautui usein omakuviin, toisiin naisiin, lapsiin ja (kukka-)asetelmiin. Historialliset kohtaukset ja muut "merkityksellisemmät" aiheet oli varattu miestaiteilijoille.

Emil Rautala: Istuva nainen, noin 1916, öljy levylle. Yksityiskokoelma.

Eva Bremer-Myntti: Omakuva, 1930-luku, pastelli paperille. Yksityiskokoelma.

Taidehistorioitsija Riitta Konttinen (s.1946) on tehnyt uraauurtavaa työtä nostaen vuosikymmenten myötä esille unohdettuja naistaiteilijoita. Naistutkimus alkoi Suomessa vasta 1980-luvulla ja Konttinen alkoi tutkia 1880-luvun naistaiteilijoita, koska kukaan muu ei ollut kirjoittanut heistä kirjaa. Pitkään oletettiin myös eurooppalaisessa taidehistoriassa, että naistaiteilijoita ei olisi juuri ollutkaan.

Amélie Lundahl: Bretagnelainen tyttö, 1887, öljy paneelille. Elin Danielson-Gambogi: Maisema Bretagnesta, 1884, öljy kankaalle. Pekka Salojärven taidekokoelma.

Jalmari Ruokokoski: Taiteilijamuotokuva (Elvira Bono), 1915, öljy kankaalle, yksityiskokoelma. Emilia Ukkonen: Nmetön, 2018, C-print, yksityiskokoelma.

Kyllä naistaiteilijoita oli, mutta historiaa kirjoitetaan edelleen usein miesnäkökulmasta käsin. Naiset unohdettiin ja kadotettiin taidehistoriasta, kunnes tutkimustyö alkoi nostaa heitä esiin historian hämärästä. Riitta Konttisen tutkimusten lisäksi erinomainen teos on esimerkiksi Katy Hesselin Taiteen historia ilman miehiä (Otava, 2024). Suorastaan jännitystarinan muotoon kirjoitettu Pirkko Kotirinnan teos ruotsalaisesta Hilma af Klintistä (1862-1944) osoittaa puolestaan hänen luoneen abstraktia taidetta paljon ennen Wassily Kandinskyä (1866-1944), jota on pidetty abstraktin taiteen pioneerina.   

"1800-luvun lopulta lähti kehitys, joka nosti suomalaiset naistaiteilijat miesten rinnalle kilpailemaan samoista palkinnoista, matka-apurahoista ja opiskelupaikoista. Monet heistä suuntasivat tuolloin Pariisiin ja kykenivät tekemään uraa arvostettuina taiteilijoina kotimaahan palattuaan."

Ina Colliander: Ikkuna Pariisissa, 1938, öljy kankaalle. Yksityiskokoelma.

Ajaton kauneus -näyttely on nimensä mukainen. Teokset ovat kauniita ja helposti lähestyttäviä, mutta taidehistorioitsijana pidän sisältöä kauneutta merkityksellisempänä. Tällaisessa maailmanajassa tuntuu, ettei mitään voi enää pitää itsestäänselvyytenä. Kolme vuotta sitten olisin pitänyt näyttelyä kenties vähän turhan kevyenä, mutta nyt elämme maailmassa, jossa itsenäisyys, sananvapaus, tasa-arvo ja inhimillisyys ovat uhattuina.

Kauniisti kuvatun maalipinnan alla on muistutus historiasta. Nainen oli taidehistoriassa pitkään miehisen katseen kohde, kunnes vuosisatojen rohkeiden ja määrätietoisten naisten myötä he raivasivat tiensä ammattiin, tekijöiksi, eivät enää pelkiksi kohteiksi. Työtä ei ole tehty yksin, vaan muutoksen aikaansaaminen on vaatinut myös sen, että vuosisatojen varrella naisten rinnalla on kasvanut ennakkoluulottomia miehiä, jotka ovat tukeneet ja avanneet ovia.

Amélie Lundahl: Tärkeä kysymys, 1887, öljy kankaalle. Pekka Salojärven taidekokoelma.

Sitä luulisi, että saavutettujen vapauksien ja arvojen puolesta ei tarvitsisi enää taistella. Samaan aikaan joudumme lukemaan uutisista, kuinka Irakin parlamentti hyväksyi lakiuudistuksen, joka sallii 9-vuotiaiden tyttöjen naimisiinmenon. Sama lakiuudistus myös vaikeuttaa naisilta oikeuden avioeroon, perintöön ja lasten huoltajuuteen.

Jos nyt ajattelet, että tämä ei koske millään tavalla Suomea, niin mitä mieltä olet siitä, että suomalaiselle kuljetusalan yrityksen toimitusjohtajalle Suvi Widgrénille sanottiin tammikuussa 2025 (kuljetusyrityksessä X), että: "Emme palkkaa naisia, koska se häiritsee meidän miestyöntekijöitä". Widgrén kirjoitti Instagram-tilillään:

"Onko tämä vastuullista yrityksen johtamista? Suojellaan miestyöntekijöitä sillä, että ei palkata vastakkaista sukupuolta, ettei vain työt häiriinny?! Sanoja vielä myönsi, että naiskuljettajien ammattitaidossa ei välttämättä ole mitään vikaa. Se, että pidetään vielä p*rnokalenterit seinillä, niin sekin edistää tätä?! Maailma ei muutu ikinä, jos emme saa naisia enemmän omistajiksi, hallituksiin ja johtajiksi ja nimenomaan miesvaltaisille aloille, kuten teollisuus, logistiikka, rakennusala!"

Ajaton kauneus -näyttelyssä voi pysähtyä miettimään, että mitä 1800-1900-lukujen naistaiteilijat ovat kokeneet ja mistä he ovat todennäköisesti luopuneet sen vuoksi, että halusivat taiteilijan ammattiin ja menestyä siinä. Teknisesti naiset ovat (ja ovat olleet) yhtä lahjakkaita käyttämään sivellintä, tai mitä tahansa muuta välinettä ja työkalua, siinä missä miehetkin. Ihminen (sukupuolesta, ihonväristä, kansallisuudesta jne. riippumatta) oppii tekemään mitä tahansa, kun siihen annetaan mahdollisuus.

Näyttely on esillä Jyväskylän taidemuseossa 27.4.2025 saakka. 

Marie Antoinette

1700-luku, historiallisia pukuja, tanssia, hovielämää, visuaalista runsautta. Kuopion kaupunginteatterissa on Lotta Vaattovaraan tähdittämä Marie Antoinette.

Kuva: Kuopion kaupunginteatteri / Karri Lämpsä.

1700-luvun rokokoo-aikakautta pidetään ns. hovityylinä. Tyylisuunta syntyi Ranskan hovissa ja levisi sieltä muualle Eurooppaan. Rokokoo on ensisijaisesti sisustus- ja huonekalutyyli, mutta sen vaikutus heijastui myös muille aloille. Tyylin piirteisiin kuului muun muassa sirot ja leikkisät, kaarevat linjat ja pastellimainen väriasteikko. Maalaustaiteessa näkyi muun muassa elämänilo, kauneus ja kepeän eroottiset kohtaukset. Kaikkea nautinnollista, mitä varallisuus ja hovielämä saattoi tarjota.

Itävaltalainen Marie Antoinette (1774-1793) oli vain 14-vuotias, kun hänet naitettiin Ranskan kuningas Ludvig XVI:n (1754-1793) kanssa poliittisista syistä. Marie Antoinette oli aikansa seuratuin henkilö ja muodin edelläkävijä. Hänestä puhuttiin, kirjoitettiin ja juoruttiin, hänen tyyliään kopioitiin samaan tapaan kuin nykyisin julkisuuden henkilöiltä.

Kuva: Kuopion kaupunginteatteri / Karri Lämpsä.

Hovielämä

Teatterin lavalle on luotu todella upea hovimiljöö, jota täydentävät herkulliset kakkupöydät, hoviväen värikkäät ja runsaat asut, hiuslaitteista nyt puhumattakaan. Lavastuksesta ja pukusuunnittelusta kaikki kunnia Marie [saanko lisätä tähän "Antoinette"] Antikaiselle! Pukujen, peruukkien, tarpeiston ja lavastuksen valmistuksessa on käytetty useamman ammattilaisen joukkoa, jota ilman tuota visuaalista maailmaa ei olisi syntynyt. Luontokohtauksissa lavasteissa on käytetty valokuvaaja Kreetta Järvenpään valtavankokoisia kukka-asetelmavalokuvia Whispering ja Oh Marie. Esteetikolle kaiken tuon näkeminen ja katseleminen kutitteli mielihyvähermoja.

Kuva: Kuopion kaupunginteatteri / Karri Lämpsä.

Tanssikohtaukset tukivat sitä riemun, ilon ja yltäkylläisyyden tunnelmaa, jota hovissa on tiettynä ajankohtana koettu. Kun kaikki oli vielä hyvin, ja kuningatar sai keskittyä itseensä ja hänen "olonsa oli kuin Fragonardin maalauksessa". Koreografiasta on vastannut Sanaz Hassani ja tanssimassa nähdään näyttelijöiden lisäksi Savonian tanssinopettajaopiskelijoita.

Jean-Honoré Fragonard: Keinu, n. 1767. Wallace Collection museo, Lontoo. Kuva: Wikipedia.

Kuningattaren arki

Näytelmän alkupuoli keskittyy Marie Antoinetten kepeään hovielämään, ihmissuhteisiin ja parisuhteen haasteisiin. Painostus perillisen saamiseksi on valtava, mutta terveydenhoito ennen modernia lääketiedettä on ymmärrettävästi pelottavaa.

Hovineidot myötäilevät kuningattaren ajatuksia ja liikkeitä. He istuutuvat, kun kuningatar istuu ja nousevat, kun kuningatar nousee. He toimivat myös korvina ja silminä hovin ulkopuolisesta elämästä tuoden kuningattarelle milloin mitäkin uutisia.

Ludvig XVI:n (Santeri Niskanen) ja Marie Antoinetten järjestetyllä avioliitolla pyrittiin vahvistamaan Ranskan ja Itävallan välistä liittoa. Pariskunnan persoonallisuudet olivat kuitenkin kaukana toisistaan. Ludvig oli sisäänpäinkääntynyt, ujo ja hän piti yksinäisistä harrastuksistaan. Marie Antoinette oli puolestaan eloisa, ulospäinsuuntautunut ja rohkea "seurapiiriperhonen", joka rakasti illallisia, pitkiä juhlia ja ylellistä muotia.

Vaikka Marie Antoinette oli vaikutusvaltainen ja tietyissä piireissä ihailun kohde, oli hän Ranskassa käytöksensä ja syntyperänsä vuoksi myös vihattu ja pilkattu.

Vallankumous

Ludvig XVI:n itsevaltainen hallinto ja Marie Antoinetten tuhlaileva ja pröystäilevä elämäntyyli aiheuttivat kansalaisissa tyytymättömyyttä, köyhyyttä, nälänhätää ja katkeruutta. Tilanteet eskaloituivat Ranskan suureen vallankumoukseen 1789.

Näytelmässä hallitsijapari näyttäytyy nuorelta, kokemattomalta ja osaamattomalta hallitakseen kuningaskuntansa asioita. Vääriä valintoja tehdään, eikä köyhän kansan tarpeita ymmärretä ja kuulla. Lopulta kansa ottaa vallan omiin käsiinsä. Hallitsijapari pakenee, mutta heidät otetaan kiinni Varannesin kylässä 1791.

Eugène Delacroix: Vapaus johtaa kansaa, 1830. Louvre, Pariisi. Kuva: Wikipedia.

Näytelmässä vallankumouskohtaukseen on lainattu sommitelma Eugène Delacroix'n kuuluisasta maalauksesta Vapaus johtaa kansaa, vaikkakin maalaus kuvaa vasta vuonna 1830 tapahtunutta kansannousua. Tämän kohtauksen herättäminen eloon sai aikaan kylmiä väreitä. Kuningas Ludvig XVI julistettiin syylliseksi ”salaliittoon yleistä vapautta ja valtion yleistä turvallisuutta vastaan”. Hänet teloitettiin 21. tammikuuta 1793. Marie Antoinette tuomittiin maanpetoksesta kuolemaan 16. lokakuuta 1793.

Kuva: Kuopion kaupunginteatteri / Karri Lämpsä.

Vahva vai väärinymmärretty?

Näytelmä oli käsikirjoitettu hyvin. Katsoja saa nauttia läpi tarinan kauniista ja runsaista yksityiskohdista. Tarinan ydin ei kuitenkaan ole kevytkenkäinen koristeellisuus, vaan osittain myös ajankohtainen kommentti valtaan, sen käyttöön ja ihmisten tapaan nähdä elämä eri tavoin. Annettu vauraus ei kanna mukanaan pelkästään hyviä asioita, jos joutuu olemaan koko ajan tarkastelun alaisena. 

Vaikka tiesin, kuinka Marie Antoinettelle tulee lopulta käymään, oli tunnelma rakennettu näytelmään vahvasti, mutta ei onneksi kuolemaa repostellen. Lotta Vaattovaara loi näyttämölle vahvan naisen, joka jätti ristiriitaisen mielikuvan. Elämästään nauttiva ja perheestään huolehtiva kuningatar, joka joutui tahtomattaan maansa ja eurooppalaisen maailmanpolitiikan tukahduttamaksi. Hänen muistonsa elää kuitenkin edelleen vahvasti sekä historiassa että populaarikulttuurissa.

Kiitos Kuopion kaupunginteatteri erittäin vaikuttavasta ja viihdyttävästä kokonaisuudesta!

Kuva: Kuopion kaupunginteatteri / Karri Lämpsä.

Rooleissa: Lotta Vaattovaara, Atte Antikainen, Riina Björkbacka, Akseli Ferrand, Sari Happonen, Sari Harju, Santeri Helinheimo, Mika Juusela, Katariina Lantto, Leea Lepistö, Santeri Niskanen, Mikko Paananen, Lina Patrikainen, Katri-Maria Peltola ja Ari-Kyösti Seppo.

Lapsiavustajat: Leo Jääskeläinen / Aarne Natunen / Noel Paloaro.

Naistenpäivän merkitys

Pierre-Auguste Renoir: Lukuhetki, 1890. Musée du Louvre, Pariisi.

Naistenpäivä on minulle jotain muuta kuin kukkia ja suklaata. Se on muistutus siitä, että minulla on (tulisi olla) samanlaiset oikeudet mm. sosiaalisesti, taloudellisesti, kulttuurisesti ja poliittisesti kuin miehilläkin. Sukupuolten välisen tasa-arvon periaate on vahvistettu jo YK:n peruskirjassa vuonna 1945.

YK:n peruskirja, 1. luku, 1 artikla: "Yhdistyneiden kansakuntien päämäärät ovat: (---) 3. aikaansaada kansainvälistä yhteistyötä kansainvälisiä, taloudellisia, sosiaalisia, sivistyksellisiä tai humanitaarisia kysymyksiä ratkaistaessa samoinkuin kaikille rotuun, sukupuoleen, kieleen tai uskontoon katsomatta kuuluvien ihmisoikeuksien ja perusvapauksien kunnioittamista kehitettäessä ja edistettäessä; sekä 4. toimia keskuksena, joka yhdenmukaistaa kansakuntien toimenpiteet näiden yhteisten päämäärien saavuttamiseksi."

YLE:n tekemässä naistenpäivän tietovisassa nostettiin esille tärkeitä vuosia:

• Helsinkiläinen Maria Tschetschulin oli Suomen ja Pohjoismaiden ensimmäinen nainen, joka suoritti ylioppilastutkinnon. Hän valmistui ylioppilaaksi toukokuussa 1870. Tschetschulin pääsi opiskelemaan perheensä varakkuuden ansiosta ja hän haki Helsingin yliopiston kanslerilta erikoislupaa suorittaa ylioppilastutkinto.
• Naimisissa oleville naisille tuli mahdolliseksi oikeus omaan ansiotyöhön vuonna 1919. Sitä ennen ansiotyöhön vaadittiin aviomiehen suostumus.
• Vuonna 1926 naiset alkoivat päästä esimerkiksi valtion virkoihin ilman erivapautusta sukupuolesta.
• Naiset saivat oikeuden päättää omasta sukunimestään mennessään naimisiin vuodesta 1986 alkaen. Sitä ennen naisen oli pakko ottaa aviomiehensä sukunimi. Nykyinen laki vuodelta 2019 korostaa oman nimen säilyttämistä avioliitossakin: ”Kummallakin puolisolla säilyy vihittäessä se sukunimi tai sukunimiyhdistelmä, joka hänellä oli avioliittoon mennessään, elleivät puolisot muuta sovi.”

Onneksi ajat ovat muuttuneet, mutta tuossa on vain muutama esimerkki siitä, miksi naistenpäivää vietetään ja miksi sillä on merkitystä. Kukkia ja suklaata enemmän toivoisin, että jokainen miettisi päivän merkitystä.

Naistenpäivä symboloi minulle myös naistenvälistä yhteenkuuluvuuden ja myötätunnon tunnetta. Sitä, että lakattaisiin ajattelemasta kuinka nainen on naiselle susi. Unohdettaisiin kateus, toisen mustamaalaaminen ja kilpailu. Yhtä köyttä vetämällä ja toisiamme kunnioittamalla ja arvostamalla saamme paljon enemmän aikaiseksi. Ei nimittäin ole mitään vahvempaa voimantunnetta kuin se, että saa tukea kanssasisarilta. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.

Léo-Paul-Samuel Robert: Kaiku, 1878. Kunstmuseum Bern, Sveitsi.

Mutta myönnän, että iso merkitys on myös sillä, kuinka miehet meihin naisiin suhtautuvat. Jos miehet kokevat naiset uhkana ja alistavat meitä siksi valtansa tai väärinkäytösten alle, on maailman muuttaminen tasa-arvoisemmaksi vaikeaa. Kiitollisena pitää sanoa, että työurallani on aina ollut ympärilläni vahvoja naisia, joiden asiantuntijuutta ja ammattitaitoa olen saanut seurata vierestä. Jaamme yhdessä oppia toisillemme ja kannattelemme toisiamme. Se, että näkee vahvoja naisia ympärillään, sytyttää itsessäkin liekin, että minäkin voin pystyä tuohon. Nykyisessä miesvaltaisessa yksikössä ympärillä on onneksi myös tarpeeksi vahvoja miehiä, jotka pystyvät hyväksymään vahvat naiset keskelleen.

Tieto siitä, että olen itse tehnyt töitä saavuttaakseni sellaisen ammatin, josta nautin ja jossa saan toteuttaa itseäni, on mahtava. Kaikille ja kaikkialla tämä ei ole mahdollista. Tunne siitä, että työtäni ja ammattitaitoani arvostetaan rohkaisee ja vahvistaa identiteettiä. Tämä on tärkeää etenkin silloin jos tuntuu, että en ehkä osaakaan jotain. Epävarmuuden ja pelkojen hetkinä tarvitsee tukea ympärilleen ja vahvan pohjan, selviytymisvietin - minä pystyn tähän. Tälle tunteelle rakennetaan kestävä pohja vain yhteisesti tasa-arvoa edistämällä.

Hyvää naistenpäivää!

Aiempien vuosien naistenpäivän postauksia:

• Naiseudesta
• "Kukoistan itseni, en toisten tähden"
• Naisena kiinteistöhallinnossa

Nuoren naisen muotokuva

Kuva täältä.

Olen odottanut näkeväni tämän uudelleen siitä saakka, kun näin sen elokuvissa. Céline Sciamman vuonna 2019 ohjaama Nuoren naisen muotokuva (Portrait de la jeune fille un feu) herätti vahvoja tunteita ja on noussut yhdeksi viime vuosien elokuvasuosikeistani. Jo alkutekstien aikaan lumouduin hiilen piirtoäänestä huokoisen paperin pinnalla.

Tarina alkaa 1700-luvun Ranskasta, kun taiteilija Marianne palkataan maalaamaan salaa muotokuvaa Bretagnen rannikolla asuvasta nuoresta Héloïsesta tämän häitä varten. Héloïse ei tahdo naimisiin, jonka vuoksi hän on kieltäytynyt istumasta aiempien taiteilijoiden mallina. Marianne esittää hänen seuraneitiään ja maalaa öisin salaa hänen muotokuvaansa.

Kuva täältä.

Kuva täältä.

Kuvakulmat, maisemat, interiöörit ja rajaukset ovat kuin maalauksia. Mariannen terrakotan värinen mekko vaaleansinisiä seiniä vasten on upea näky. Pehmeän kynttilänvalon tai takkatulen ääressä olevat kohtaukset ovat kuin liikkuvia kuvia Jan Vermeerin (1632-1675) maalauksista. Elokuva on nautinto jo pelkkien leikkausten ansiosta. Tarinaa kuljetetaan eteenpäin rauhallisesti, muttei tylsästi. Céline Sciamma antaa aikaa tunnelmien ja juonen kehittymiselle.  

Elokuvassa ei esiinny käytännössä kuin neljä naista: taiteilija Marianne, maalauksen kohde Héloïse, tämän italialaissyntyinen äiti - kreivitär - sekä palvelustyttö Sophie. Näin pienellä näyttelijäjoukolla on saatu aikaan vahva draaman kaari, joka kestää elokuvan viimeisille sekunneille saakka.

Rembrandt van Rijn: Yövartio (Kapteeni Cocqin ja hänen seurueensa ryhmämuotokuva), 1642. Rijksmuseum, Amsterdam. Kuva täältä. 

Minua viehättää elokuvassa myös se, että tässä rikotaan sitä taidehistoriallista tosiasiaa, että nainen on vuosisatoja ollut miehisen katseen kohde. Nainen on kuvattu miehen katseen ja ajatusmaailman kautta. Aihetta sivutaan myös elokuvassa, jossa käydään keskustelua siitä, millaisia odotuksia ja oletuksia muotokuvamaalauksen genreen sisältyy. Millainen muotokuvan tulisi oikeaoppisesti olla? Miehet määrittelivät taiteen genrejä ja esimerkiksi historialliset aiheet olivat naisilta kiellettyjä. Kyseisistä aiheista maksettiin hyvin: mitä enemmän ihmisiä oli maalaukseen kuvattu, sitä enemmän niistä usein maksettiin. Naisten annettiin maalata asetelmia ja kukkamaalauksia.

Rachel Ruysch: Kukkavaasi, 1700. Mauritshuis, Alankomaat. Kuva täältä. 

Epätasa-arvoon vaikutti etenkin se, että taideakatemiat olivat pitkään naisilta kiellettyjä. Akatemiassa opeteltiin elävän (alaston)mallin piirtämistä ja anatomiaa, joka mahdollisti miestaiteilijoille sekä miesten että naisten anatomian tutkimisen. Naisilla ei ollut tällaista mahdollisuutta, joka rajasi ammatillista osaamista aiheiden suhteen. Naisilla taiteellinen ura saattoi kehittyä usein vain siten, että naisen isä tuki tyttärensä taiteellisuutta. Näin myös elokuvassa Nuoren naisen muotokuva. Mariannen isä on kuuluisa muotokuvamaalari, joka on avannut hänelle mahdollisuuden taiteelliselle uralle. Marianne pääsee lopulta myös opettamaan muita naistaiteilijoita.

Kuva täältä.

Elokuvassa taiteilija on nainen, joka tutkii katseellaan toista naista ja kuvaa tämän olemuksen kankaalle oman kokemuksensa kautta. He ymmärtävät toisiaan yhteiskunnassa, jossa naisella on valinnanvaraa tulevaisuutensa suhteen todella vähän. Vaihtoehtoina on usein vain avioliitto tai luostari. Jokaisella on tarve tulla rakastetuksi ja rakastaa. Henkistä ravintoa antavat elokuvassa musiikki ja kirjallisuus. 

Kuva täältä.

Musiikilla on vahvin rooli elokuvan lopussa, mutta keskivaiheilla Marianne, Héloïse ja Sophie lukevat antiikin mytologiaa Orfeuksesta ja Eurydikesta. Orfeuksen rakastama Eurydike kuoli, mutta Orfeus päätti hakea rakastettunsa takaisin manalasta. Manalan hallitsijat Hades ja Persefone suostuivat päästämään Eurydiken pois, jos Orfeus ei katsoisi Eurydikeen ennen kuin tämä oli astunut maan pinnalle. Orfeus ei kuitenkaan voinut olla katsomatta rakastettuaan, ja niin Eurydike jäi ikuisesti Orfeuksen ulottumattomiin.

Elokuvassa on todella voimakas tunnelataus. Katsojana pyrin tutkimaan Héloïsen kasvoja ja ääriviivoja yhtä intensiivisesti kuin Marianne, joka maalaa häntä salaa. Elävää mallia piirtäessä ja maalatessa katsotaan kohdetta herkeämättä: ääriviivoja sekä valon ja varjon muuttumista iholla. Mariannen tulee tallentaa mallinsa ääriviivat ja piirteet kuitenkin mieleensä, kun he kulkevat luonnossa tai istuvat juttelemassa. Ohjaaja on onnistunut vangitsemaan äärettömän hienosti sen tunteen, kun taiteilija yrittää painaa mieleensä korvan kaaren, silmien muodon, solisluut, huulten pyöreyden tai käsien yksityiskohdat. Otot sisältävät erikoislähikuvia, jolloin katsojana tallennan mieleeni samoja yksityiskohtia. Ajan myötä kasvoilta pystyy lukemaan myös toisen tunnetilat, vaikka niitä yrittäisi peitellä.

Nuoren naisen muotokuva on katsottavissa Yle Areenassa 15.2.2023 saakka.

Johanna Lindfors: Elämäni ranskattarena

*Yhteistyössä WSOY

Mistä tunnistaa mukaansatempaavan kirjan? Siitä, että jokaisen luvun vaihtuessa vilkaisee alareunan sivunumeroita huolestuneesti ja toivoo, ettei kirja olisi vielä lopussa.

Taidehistorioitsija Johanna Lindfors on kirjoittanut kirjan Elämäni ranskattarena. Se ei ole tyylikirja tai opas ranskalaisuuteen, ei muistelmateos eikä päiväkirja. Se on eräänlainen tutkimusmatka löytää itsensä ja unelmat uudelleen. Lindfors käyttää apuna Pariisia ja ranskattaria, kaupunkia ja naisia, jotka osaavat nauttia elämästä, olla oikealla tavalla ylpeitä itsestään ja löytää kauneutta kaikkialta. Tehdä elämästä taidetta.

Opin tuntemaan Lindforsin asiantuntijana television taide- ja antiikkiohjelmista (kuten varmasti moni muukin), joissa hän jakoi tietämystään ja ammattitaitoaan. Ajattelin jo tuolloin, että hänellä on maailman mielenkiintoisin ammatti. Taidehistorioitsija! Kun vuosia myöhemmin pääsin itse opiskelemaan taidehistoriaa Jyväskylän yliopistoon, olin lapsenomaisen riemastunut kuullessani, että Johanna Lindfors tulee pitämään luennon aiheesta Huutokaupan historia ja taidekentän näkymät. 

Lindfors pyyhkäisi olemuksellaan ja ammattitaidollaan jalat altani. Nukkemaisen kaunis ja pisamakasvoinen nainen oli paitsi hyvä puhumaan, huumorintajuinen, luennossaan johdonmukainen ja tarinallisti historiaa upeasti, myös erinomainen esiintyjä. Hän sai taidehistorian näyttämään ja kuulostamaan kiehtovalta, täynnä jännitysnäytelmiä ja juonenkäänteitä! Tuollainen minäkin toivoisin joskus olevani. Jakaa intohimoa taidemaailmasta muillekin. Girl crush oli syntynyt.

Jo kirjan ensimmäinen kappale kosketti ja pisti jonnekin todella syvälle. Jokainen taide- ja kulttuurialalla työskentelevä tietää, että alalle on haastavaa työllistyä, ja tämän vuoksi valtaosa kentällä työskentelevistä tekee työtään intohimolla ja täydellä sydämellä. Kun ei ole vaihtoehtoja. Tämä on se mitä haluan tehdä, koska työ on paljon enemmän kuin pelkkää työtä. Mutta kaikki asiat eivät ole valitettavasti aina omissa käsissämme, vaikka olisimme kuinka sitoutuneita, työteliäitä ja ammattitaitoisia tahansa. Lindfors kirjoittaa:

"Aloitin, kuten tällä alalla edelleen tehdään, aivan alusta. Taidekaupan maailmassa eletään vieläkin harjoittelijamenetelmällä, enkä yhtään ihmettele. Vaikka olisi kuinka tutustunut taiteilijoihin, teoksiin ja opiskellut niiden historiaa, oppii niistä jotain syvempää vasta, kun käsiesi kautta kulkee satoja, kenties tuhansia töitä.

(---) Olin löytänyt kutsumukseni taidemaailmasta ja ajelehtinut siellä vuosikausia. Teosten kanssa työskentely oli hauskaa, eikä yksikään päivä ollut täysin toisensa kaltainen. Mutta sähköpostikutsu, joka muuttaa kaiken, on aivan tavallinen. Asia on lopulta kovin yksinkertainen. Minut irtisanotaan, koska se katsotaan parhaimmaksi taloudelliseksi ratkaisuksi.

(---) Minä rakastan tätä työtäni. Rakastan taidetta ja sen myymistä. Rakastan asiakkaita, rakastan keskusteluja siitä, mikä on kiinnostavaa taidetta ja miksi. Olen aina ajatellut, että työni taideasiantuntijana on oikeastaan kovin yksinkertaista. Minun tehtäväni on löytää oikea taideteos ja oikea ostaja ja yhyttää heidät. Nyt istun kuitenkin pienessä toimistohuoneessa ja koetan estää käsiäni vapisemasta."

Lindfors aloittaa kirjansa avaamalla minun pahimman ammatillisen pelkoni; etten saisi tehdä työtä jota rakastan. Että se vietäisiin minulta pois. Hän kirjoittaa rehellisesti tuntemuksistaan irtisanomiseen liittyen, mutta ymmärtää tilanteen. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Lindfors ei kuitenkaan jää tuleen makaamaan:

"Unelmat, jotka on juuri murskattu - ja joiden tilalle minun olisi suotavaa kehittää jotain ja pian, jotta saisimme jälleen lisää tuloja. (---) Mutta mikä on unelmani? Mikä se onkaan, se on viety minulta. En tapaa enää asiakkaitani, enkä näe päivittäin taidetta, jota rakastan. 'Minun unelmani on muututtava', huomaan sanovani puoliääneen.

(---) Lähden Pariisiin sekä aivan kirjaimellisesti että mielikuvituksessani. Aion tehdä ranskattaresta osan itseäni. (---) Ja nyt, tienhaarassa, epämääräisessä olotilassa, jossa en ole vielä varma mitä kummaa valitsisin tulevaisuudessa, haluan matkustaa Pariisiin. Aivan kuin sieltä löytäisin vastauksia, iloa ja varmuutta. Ja taidetta, ennen kaikkea taidetta. Taide kertoo tarinoita, sanokaa mitä sanotte, ja toisinaan on hyvä pysähtyä kuuntelemaan ja miettimään teosten sanomaa. Kaiken ei tarvitse olla.... niin, tavallista.

Ranskatar ei koskaan alistuisi elämän tavallisuuteen. Harmaa hänestä ei tule! Elämän ilonpilkahdukset saattavat olla aluksi vaikeasti tavoitettavissa, mutta päättäväisyydellä ja oikeilla päämäärillä kaikki on saavutettavissa. Itsensä luominen on ranskattarelle lähes synnynnäinen ominaisuus - ranskatar tuntee ja ymmärtää omat vahvuutensa eikä ole sokea heikkouksilleenkaan."

Lindfors kirjoittaa mukaansatempaavasti ja humoristisesti määrätietoisuudestaan ja yrityksistään tavoittaa ranskatarten parhaat puolet. Epäonnistumisiltakaan ei vältytä, kun päähänpistona itse leikattu elegantti ranskalainen polkkatukka ei tunnukaan omalta, eikä pankkitili anna periksi ostaa haute couture -luomuksia. Lindfors kuitenkin rohkeasti yrittää, heittäytyy ja tavoittelee ranskattarena elämistä ja koettaa päästä käsiksi heidän mielenmaisemaansa. Hänen miehensä (ajoittain huvittuneet, ajoittain hieman kiusaantuneet, ajoittain hämmentyneet) ajatukset kuulee rivien välistä esimerkiksi silloin, kun vaimo innostuu seuraamaan ranskalaisen sisustussuunnittelijan Sarah Poniatowskin kädenjälkiä petaamalla päiväpeitteen oheen vielä koristepeitteenkin:

"Turkoosi väri tuntuu kauniilta ja hivenen erikoiselta. Uskon löytäneeni jälleen palan omaa tyyliäni.
Mies ei ole aivan yhtä varma.
Onko tämä siis päiväpeite?
-No ei tietenkään ole. Tämä on koristepeite.
Päiväpeitteen sijaan?
-Päiväpeitteen oheen. Alan tulla kärsimättömäksi.
Sinä siis petaat sängyn....hetkinen, kuinka monella peitteellä?"

Olen vasta sivulla 31 ja huomaan sujautelleeni kirjan väliin jo lukuisia muistilappuja. (Koska alleviivaus ja hiirenkorvien taittelu olisi totaalisen väärin.) Huomaan löytäväni lauseiden välistä paljon itseäni:

"(---) Yleensä ihmiset uskoutuvat minulle. (---) Olen vilpittömän kiinnostunut ihmisistä ja heidän tarinoistaan, olivat ne sitten naapurin tädin huolia tai kauan sitten eläneen herttuattaren, joka tuli myrkytetyksi. (---) Jokaisella meistä on salaisuuksia tai epäilyksiä - ja jokainen tarvitsee silloin tällöin jonkun, joka valaa meihin uskoa. Minä en myöskään unohda hevillä tarinoita, joita minulle on kerrottu. (---) Samalla mieleeni nousee irrallinen lausahdus siitä, kuinka jotkut keräävät toisia ihmisiä. Minä olen sellainen. Haluan vilpittömästi löytää ihmisiä, joiden kanssa voin puhua ja ymmärtää asioita kenties hieman uudenlaisesta näkökannasta. Sellaisia, joilla on sanottavaa ja mielipiteitä; sellaisia, joista tulee osa tarinoita."

Lindfors jakaa luentosarjallaan antamansa ohjeen, jota itsekin noudatan päivittäin:

"(---) Että heidän tulisi kulkea aina silmät avoinna. Katsella kaupungilla näyteikkunoita, arkkitehtuuria, vilkaista talojen yläkerroksiin ja huomata niiden koristeet. Koskea kaupoissa myytäviin esineisiin, hypistellä puseroiden kankaita. Kuunnella musiikkia, käydä teatterissa, katsoa elokuvia. Kokeilla uudenlaista ruokaa. Istua ulkona, puiston penkillä ja antaa maailman kulkea ohitse. Kävellä metsäpolulla ja kuunnella lintujen laulua. Lukea kirjoja, palata yhä uudelleen rakkaisiin tarinoihin ja uskaltautua lukemaan jotain uuttakin. Verrata uutta ja vanhaa toisiinsa. Tuijottaa museossa taulua. Inspiroitua.

Kun aikansa tekee tällaista, huomaa, miten ajattelutapa muuttuu ja kasvaa. Huomaa olevansa kenties hieman erilainen ja rohkeampi. Maailma on täynnä kauneutta ja kiinnostavia asioita, joita kannattaa etsiä. Uteliaisuus ei saisi koskaan hävitä meistä."

Olen juuri tällainen "haahuilija". Välillä unohdun pelkästään marketin hyllyväleihin hypistelemään tavaroita, välillä ulkoilulenkki venähtää unohtuessani valokuvaamaan luonnon yksityiskohtia, välillä jään tuijottamaan toisen henkilön paidan kuvioita.

Elämäni ranskattarena on jaettu seitsemääntoista lukuun, joissa jokaisessa käsitellään ranskattareen sisältyviä ajatuksia ja asenteita elämästä mm. koti, kauneus, taide, nautinnot, asenne, keittotaito, ystävyys ja unelmat. Lasten kasvatukseen sisältyvässä luvussa Lindfors päättää kokeilla ranskalaisuutta à la Brigitte Macron poikansa vanhempainillassa:

"(---) Mieheni vaikuttaa helpottuneelta, kun lupaudun osallistumaan. (---) Olen ainoa, jolla on jalassaan korot ja kaulassaan näyttävä kaulakoru. Se, mikä vielä kotona peilin edessä näytti mukiinmenevältä, vaikuttaa täällä, loisteputkien ja pienten pulpettien luona omituisen teatraaliselta. Kaikki muut näyttävät siltä kuin kuuluisivat lastensa elämään. Minä epäilen näyttäväni siltä kuin mutaisella kentällä koripalloa pelanneet poikani olisivat lainassa naapuriltani.

Minua alkaa ujostuttaa ja raivostuttaa. Miksi en herran tähden saisi näyttää huolitellulta, naiselliselta ja viehättävältä; sellaiselta, joka kykenee astumaan itsevarmana hotelli Crillonin baariin - olkoonkin, että yrittää tehdä sen ensin väärästä ovesta - ja rakastaa lapsiaan, siivoaa kotiaan ja kiiruhtaa aivan liian tietoisena kellosta töistä kauppaan ja kotiin. Miksi kummassa pitäisi valita joko tai? Haluan ranskattaren tapaan olla molempia yhtä aikaa."

Lindfors pohtii pitkin matkaa onko tässä mitään järkeä? Onko tämä vain naurettavaa teeskentelyä - ranskalaisuuden tavoitteleminen? Tutkimusmatkalle on kuitenkin helppo heittäytyä mukaan, sillä olen ajoittain itse pohdiskellut samoja teemoja, joiden parissa kirja kulkee. Minua ei ole irtisanottu, mutta työpaikkaa vaihtamalla olen opetellut löytämään uudenlaisia unelmia uuden työn myötä. Lindfors valaa tekstin lomassa uskoa siihen, että rikotunkin unelman tilalle voi löytää jotain uutta. Intohimon työhön ja unelmiin voi löytää uudelleen, mutta sekin vaatii työtä. On uskallettava sanoa ääneen sellaisetkin unelmat, jotka tuntuvat vielä kaukaisilta:

"Sinä iltana hän ottaa minut syliinsä tiukasti. Painaa päänsä hiuksiini ja antaa minun hengittää syvään. On niin turvallista, että uskaltaudun kertomaan sen hänelle. Suuren ajatukseni.

-Minä luulen, että haluaisin vain kirjoittaa, saan sanottua ääneen.
No kirjoita.
-Entä jos epäonnistun siinä?
Mitä sitten? Voinhan minäkin epäonnistua omassa työssäni. Kuka tahansa voi. Sinun on vain oltava rohkea ja uskottava siihen, mitä teet. Sitä paitsi sinähän osaat kirjoittaa.
-Niin... Mietin asiaa hetkisen. Oikeastaan minun on pakko kirjoittaa. Siinä on eroa. En voi kuvitellakaan muuta.
Silloin et voi pelätä sitä. Jos valinnanvaraa ei ole."

Ja niin taidehistorioitsija löysi jälleen itsensä ja uuden unelmansa. Tuo tunne on uskomaton; kun sisäinen pakko ajaa eteenpäin, sytyttää ammatillisen intohimon ja puskee eteenpäin. Kiitos Johanna, kun uskalsit kirjoittaa ja näyttää esimerkkiä, että pahimmasta ammatillisesta kriisistä ja pelostakin voi selvitä! Että kerroit sen avoimesti huumoria, epävarmuutta, pelkoa ja kauneuden kaipuuta unohtamatta.

Ja kyllä, lukisin unelmistasi uudelleen.

Kuinka puhua miesten kanssa tuoksuista?

Eilen sattui siskon kanssa kaksi tilannetta, joihin liittyivät miehet ja tuoksut. Olimme yhdessä syömässä ja tarjoilijana toimineella miehellä oli hajuvettä, johon molemmat kiinnitimme huomiota. Olipas hyväntuoksuinen, oli molempien kommentti, kun mies oli poistunut viemään tilausta eteenpäin. Mies toi ruoat pöytään, toivotti hyvää ruokahalua ja poistui. Kiitimme ja huomasimme molemmat tuoksuttelevamme hänen peräänsä.

Tuoksu ei ollut sellainen paksu ja raskas parfyymipilvi, vaan raikas, hieman mausteinen ja merellinen tuulahdus. Tämä on muuten taitolaji, että osaa olla tuoksujen kanssa maltillinen! Tuoksua ei tarvitse suihkutella monta painallusta, vaikka kuinka itse pitäisi tuoksusta, vaan usein se yksi painallus riittää, jolloin tuoksu pysyy "miedompana". Huomasin kiinnittäväni tilanteeseen ja tuoksuun tavallista enemmän huomiota, sillä viime vuodet ovat olleet niin hygieenisiä, desinfioituja ja maskeilla kuorrutettuja, että olin miltei unohtanut tällaisten tuoksujen olemassaolon. Huomaan myös herkistyneeni joillekin tuoksuille, enkä (ymmärrettävästä syystä) käytä töissä (sairaalaympäristössä) itse voimakkaita hajuvesiä.

Ympäristö miehen tuoksulle oli siinäkin mielessä erikoinen, että harvemmin palveluammateissa olevat henkilöt käyttävät hajuvesiä (ainakaan Suomessa). Ja ravintolassa ajattelen päätuoksun tulevan ruoasta. Koska olimme molemmat siskoni kanssa sitä mieltä, että mies tuoksui hyvältä, mietin ruokailun ajan onko tämä sellainen asia, minkä voisi sanoa ääneen. Olen pohtinut blogissa aiemminkin sitä, miten ja milloin ventovieraalle henkilölle voi antaa positiivista palautetta. Naisille kehujen antaminen on naisena helpompaa ja vaivattomampaa. Se tulee luonnostaan, ja kertaakaan en ole katunut kommenttejani kauniista asusta, kivoista kengistä, värikkäistä korviksista tms. Se hymy ja ilo mikä toisen kasvoille syttyy tekee hyvän mielen molemmille.

Miesten kanssa tilanne on paljon haasteellisempi ja mutkikkaampi. Olen lähtökohtaisesti sitä mieltä, että miehet ansaitsevat kehuja siinä missä naisetkin, mutta naisen ja miehen kehujen välillä saattaa tulla väärinymmärryksiä. Tilanteet, ympäristö ja henkilön persoona on punnittava tarkkaan. 

Olimme siskoni kanssa tulkinneet tarjoilijan persoonaa ruokailun ajan, ja rempseä savolainen tuntui turvalliselta ja huumorintajuiselta. Hän vaikutti myös olevan sen verran sopivasti meitä nuorempi(?), että tilanne ei vaikuttaisi flirttailuyritykseltä. Mies toi laskut pöytään ja alkoi näpytellä summaa.

Minä: Anteeksi, tämä nyt saattaa kuulostaa kummalliselta, mutta mitä tuoksua sinä käytät?

Sisko: Me molemmat huomattiin, että tuoksut hyvältä.

[Tarjoilija kiitti ja kuvaili hymyillen käyttämänsä hajuvesipullon merkkiä, väriä ja ulkomuotoa].

Minä: Jotkut pitävät tällaista kysymystä liian henkilökohtaisena, mutta ajateltiin, että sinä et ehkä pahastuisi.

Sisko: Ja tuskimpa sitä tulisi sanottua, jos joku haisee pahalle.

Tarjoilija [nauraen]: Niinpä, että "kylläpä haiset hirveälle". [kuvaili vielä uudelleen hajuvesipulloa] Kiitos! Hyvää illanjatkoa!
Sisko [miehen poistuttua]: Hyvä kun sanoit. Minä jo mietin, että jos et sinä sano, niin minä kommentoin.

Tilanne nauratti lopulta kaikkia, vaikka hetki oli nopeasti ohi. Huomasin, että tilanteesta tuli vilpittömästi hyvä mieli kaikille. Ilman, että kukaan ajatteli, että onko tässä nyt jotain epäsoveliasta tai yrittääkö joku flirttailla. Eniten taisi kuitenkin ilahtua tarjoilija, joka toivotti ehkä tavallista iloisemmin hyvää illanjatkoa vielä uudelleen ovelle poistuessamme.

Tuoksuja lahjaksi

Tämän inspiroimana menimme ruokailun jälkeen kaupan hajuvesiosastolle katsomaan naisten tuoksuja. Meillä molemmilla on omat lempparit, joita pitää käydä aika ajoin harkitsemassa. Juttelimme siskoni kanssa tuoksuista hyllyvälejä kulkiessamme kun huomasin, että jälleen meitä hieman nuorempi mies tuntui kuuntelevan keskustelujamme. Hän siirtyi toisen hyllyvälin lomassa aina suuntaamme juuri sen verran, että oletin hänen kuuntelevan keskustelujamme. Mies tuoksutteli ja hypisteli erilaisia pulloja ja tuntui pysähtyvän niiden pullojen eteen, joita olimme hetki aiemmin kommentoineet. Kuiskasin huomioni siskolleni, joka oli kanssani samaa mieltä.

Mies oli selvästi ostamassa lahjaa jollekin naiselle [kuinka herttaista!]. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin sanottava, että on äärimmäisen riskialtista ostaa toiselle tuoksua, jos ei tiedä mistä toinen pitää, ja kuinka eri tuoksut iholla käyttäytyvät. Minulla ja siskolla on esimerkiksi aivan erilainen pintaverenkierto, mikä vaikuttaa suoraan siihen miten tuoksut iholla vaikuttavat. Minulla kaikki tuoksut menevät lähtökohtaisesti nopeasti liian tunkkaisiksi ja voimakkaiksi, sillä vilkas pintaverenkierto nostaa tuoksuista esiin ne tummat pohjatuoksut. Siskollani puolestaan tuoksut pysyvät kevyempinä ja raikkaampina.

Tämän vuoksi itse käytän pääasiassa tuoksuja, joissa on jotain sitrushedelmää, joka nostaa tuoksuun raikkautta. Luottotuoksuni on ollut Bossin The Scent for Her, joka julkaistiin 2016. Tässä on sopivasti makeutta, lämpöä ja raikkautta, joka ei kuitenkaan painu ihollani tunkkaiseksi. Tuoksussa kerrotaan olevan punaista pippuria, vihreää mandariinia, freesiaa ja appelsiininkukkaa. Pohjatuoksussa kaakaota.

Suihkautin Bossin hajuvettä käteeni. Mies kuuli keskustelumme, kun kerroin siskolleni tapauksesta, jossa ystävä tuli kylään. Jo ovella sanoin hänelle, että hän tuoksuu hyvältä. Ystäväni kiitti ja sanoi, että oli lähtiessä kaupassa testannut hyvää tuoksua, kertoi merkin ja kuvaili pulloa. Minua alkoi naurattaa. Poistuin hetkeksi ja palasin eteiseen hajuvesipullon kanssa. Oliko se tällainen? "-OLI!" Kehuin siis ystävälleni samaa tuoksua, joka minulla itselläni oli jo hyllyssä. Sanoin siskolleni, että "ei siis ihme, että pullon vieressä lukee best seller".

Tämä tarina oli ilmeisesti hyvä myyntipuhe salaa kuuntelevalle miehelle. Hän otti hajuvesipaketin käteensä, katse kohtasi siskoni katseen, jolloin siskoni avasi keskustelun:

Sisko [hymyillen]: Se on hyvä valinta.
Minä [vahvistaen ostopäätöstä]: Minulla on ollut sama tuoksu arkituoksuna monta vuotta.
Mies: Mikä ero näillä kahdella pullolla on? [Molemmissa luki Boss: Scent for her]
Minä: Toinen on eau de toilette ja toinen on parfum. Tämä toilette on kevyempi tuoksu ja tuo parfum on voimakkaampi ja pysyy iholla pidempään. Tämä toilette on arkisempi ja turvallisempi valinta.
Mies: Hyvä, minä otan tämän. Tässä on haisteltu jo tarpeeksi. Kiitos. Ei ole ihan minun mukavuusalueella tämä osasto...
[Yhteistä naurua.]

Mies meni paketin kanssa kassalle ja pohdimme siskon kanssa, että ei se mies tuon varmempaa perustuoksua olisi ainakaan itsekseen löytänyt. Toivoimme myös, että lahjan saaja pitäisi siitä, mutta olimme iloisia, että mies tuntui kuitenkin itsekin pitävän suosittelemastamme tuoksusta. Emme saa kuitenkaan koskaan tietää, onnistuiko tuoksuostos vai ei....

Sisko: No niin, päivän hyvät työt on tehty.
Minä: Kaksi onnistunutta hajuvesikeskustelua tuntemattomien miesten kanssa. Kyllä huomasi, että molemmat tulivat vilpittömästi iloisiksi.

Mennäänkö tuoksujen kommentoinnissa liian henkilökohtaiselle alueelle?

Tuoksun vetovoimaisuuteen vaikuttaa myös se, kuinka tuoksu sopii kyseiselle henkilölle ja toisaalta myös se, millaisista tuoksuista itse viehättyy. Tuoksujen kommentoinnissa mennään konkreettisesti (sanallisesti) toisen iholle. Onko tämä se syy, miksi vastakkaiselle sukupuolelle on vaikea antaa tuoksuista positiivista palautetta? Vaikka he selvästi ilahtuisivat siitä! Oletko kommentoinut vieraan henkilön tuoksua?

Itseni yllätti vuosia sitten tilanne, jossa ystäväni tuli hakemaan minua kaverinsa kanssa autolla. Istuin auton takapenkille ja ensimmäinen asia mitä ystäväni miespuolinen kaveri (jota en ollut koskaan aiemmin tavannut) sanoo oli "Sinä tuoksut hyvältä." Ei siis mitään alkulämmittelyjä: "terve, moi, kiva tavata", vaan suoraan "sinä tuoksut hyvältä." Harvoin menen sanattomaksi, mutta siinä piti olla hetki hiljaa ennen kuin sain sanotuksi kiitos.

Ja tietenkin kommentti tuntui kivalta, mutta siinä kommentoitiin näkymätöntä ja aistinvaraista asiaa, johon tuntui hankalalta reagoida. Näkyvien asioiden (mekko, korvikset, kengät) kommentointi ja siihen vastaaminen tuntuu helpommalta, sillä siinä molemmat osapuolet näkevät asian, josta puhutaan. Näin myös helpommin ymmärretään, että tulkitsemme näkyvän asian samalla tavalla. Näemme asian samalla tavalla. 

Tuoksut ovat puolestaan puhtaasti aistittavia. Kuten aiemmin kirjoitin, sama tuoksu saattaa olla jokaisen iholla hyvin erilainen. Näin ollen minä en voi tietää varmasti kuinka toinen henkilö tuoksuni aistii. Toinen ei välttämättä haista tuoksusta samoja asioita kuin minä omalta iholtani. Mitä mieltä olette? 

Saako toisen hyvää tuoksua kommentoida?

Naisena Kiinteistöhallinnossa

Kuva täältä.

Naistenpäivän kunniaksi haluan käsitellä tätäkin aihetta työn ja työyhteisön kautta. Tyttöys ja naiseus ovat sellaisia asioita, joita olen aina kantanut ylpeydellä itsessäni. Olen kasvanut ajatusympäristössä, jossa tytöt ja naiset pystyvät mihin vain. Se oli itsestäänselvää (mitä se ei valitettavasti valtaosalle maailman tytöistä ole). Naiseus on minulle voimavara. Mitä enemmän tulee ikää, sitä itsevarmemmaksi tunnen itseni sekä naisena että ammatillisesti. Se on henkisesti vahvistava tunne.

Kiinteistöhallinto on nykyisellään määrällisesti melko tasaväkinen miesten ja naisten kesken. Töiden luonteet (mm. rakentaminen, kaikki niihin liittyvät projektit sekä kiinteistöjen ylläpito ja hallinta) kallistavat yleistä ilmapiiriä enemmän maskuliiniseen kuin feminiiniseen, mutta en ole koskaan varsinaisesti ajatellut, että "nyt teen töitä miehen ja nyt naisen kanssa". Mutta yksikkö on kyllä täynnä vahvoja ja ammattitaitoisia, moniammatillisia naisia, joita saan hyvillä mielin katsoa vähän ylöspäin.

Jokainen meistä kuitenkin antaa ja luo itsestään tietynlaisia mielikuvia pukeutumisella, käytöksellä, puheella ja koko olemuksellaan. Kirjoitin taideasiantuntijan työni alkutaipaleella useampia postauksia epävarmuudesta liittyen ulkoiseen olemukseeni, mekkoihin ja kuplivaan luonteeseen. Tyttömäisyys saatetaan tietyssä ympäristössä ymmärtää väärin, ja se voi viedä uskottavuutta ammatilliselta asiantuntijuudelta. Koen, että edelleen on vallalla yleinen ymmärrys tai oletus, että menestyvän naisen tulisi jollain lailla käyttäytyä kuin mies (pukeutua hillityn asiallisesti kuin mies), mikäli haluaa pärjätä miehiseksi kuvitellulla alalla. Tämän vuoksi riemuitsen esimerkiksi siitä, että ihailemani meteorologi Kerttu Kotakorpi puetaan säätiedotuksiin tyttömäisen värikkäisiin ja naisellisiin asuihin. Hän on minulle elävä esimerkki siitä, että nainen voi, ja saa olla, asiantuntijana tyttömäinen ja ammatissaan arvostettu.

Kun olin saanut persoonalleni jalansijaa Kiinteistöhallinnossa, tein olemuksellani nopeasti selväksi, että aion tuoda oman työni merkitystä aktiivisesti esille. Että taiteella on merkitystä. Se ei ole vain jotain "pintapuolista koristelua". Sairaalan taideasiat ovat minun näkökulmastani aivan yhtä tärkeitä kuin rakennus- tai korjaustyöt. Ja sitä paitsi taidetta sisältyy parhaimmillaan tavalla tai toisella niihin molempiin. Niiden tarkoitus on vain erilainen.

Tiedän olevani hyvä työssäni, vaikkein osaa vielä kaikkea. Ja tiedättekö mitä; se on ollut upea tunne, että työkaverini ovat auttaneet minua aina, kun olen apua tarvinnut. Ovat auttaneet minua silloinkin, kun en ole vielä osannut apua kaivata. Ennakoineet tilanteita. He ovat auttaneet minua loistamaan työssäni.

Koen, että yksikön miehistö aistii ammatillisen itsevarmuuteni, jonka vuoksi he vetävät minut välillä huumorin keskipisteeksi. Huumori on vaikea laji; se vaatii toisen tuntemista ja/tai molemminpuolista luottamusta. Minusta on esimerkiksi käytetty verbiä "heittäytyä prinsessaksi", mutta tässä ei todellisuudessa vähätelty tai kyseenalaistettu minua millään lailla. Olen sitä paitsi itse lanseerannut itsestäni termin vappuhuiska (mielestäni se on kuvaava sana, jotka tuntevat minut vähän paremmin). Joten osaan pelata huumorilla itsekin. 

Välillä on ollut tilanteita, jolloin joku kokeilee rohkeammin kepillä jäätä, mutta ilmoitan näissä tilanteissa napakasti ja suoraan, jos joku herroista on niin sanotusti heikoilla jäillä. He ovat huomanneet, että mekkotyttö osaa pitää puolensa. Temperamentistani on vuoden aikana tarvittaessa paljastunut myös se teräväkielinen ja tulinen puoli. Avoimuudesta ja suoruudesta on ollut miesten keskellä hyötyä. Kenenkään ei tarvitse minun kohdallani juuri arvailla mitä mieltä olen, sillä se näkyy minusta ja sanon ajatukseni ääneen. Ja kaiken keskellä koen, että saan taideasiantuntijana olla se iloinen ja kupliva itseni, joka tunnen olevani.

Bongasin yhdelle työkaverilleni kirpparilta Arabian valmistaman taidelautasen, josta hän innostui. (Kyllä, tällaisessa tilanteessa niiden insinöörien kanssa jo ollaan...) Ferdinand von Wright: Pyypari metsässä, yksityiskohta.

En tiedä kuinka yksikössä on ennen minua suhtauduttu taideasioihin, mutta minusta tuntuu, että mitä pidempään olen talossa ollut, sitä enemmän yksikön sisällä on alettu puhumaan taiteesta:

Työkaveri 1: Henna, katsoitko sen Hermann Göringin katalogi -dokumentin? [natsijohtaja Hermann Göring keräsi yli 5000 taideteoksen kokoelman, joista piti tarkkaa kirjaa. Katalogin avulla on saatu selvitettyä teosten alkuperäisiä omistajia.]

Minä: En katsonut. En edes tiennyt tuollaisesta, mutta hyvä kun sanoit. Pitääpä katsoa.

Työkaveri 1: Se löytyy varmaan Areenasta. [Löytyy muuten edelleen, ja oli hyvä!]

Työkaveri 2: Eilen muuten jatkui se ranskalainen sarja missä on taideasiantuntija. Se, joka auttaa poliisia selvittämään niitä taidemurhia. Oletko katsonut?

Työkaveri 1: Se on Kuolema maalaa taulun se sarja, ja se kyllä jatkui jo viime viikolla....

Minä: Olen katsonut, ja se on hyvä sarja, mutta en tiennyt, että siihen on tullut jo uusia jaksoja.

[On muuten tämän hetken lempparisarja! Harmi vain, että uusia kausia tulee hitaasti ja jaksoja on vähän. Tilanne selittyy ymmärrettävästi sillä, että taidehistorian kietominen uskottavasti osaksi murhamysteereitä vie käsikirjoittajilta aikaa. Yksi tulevaisuuden ammatillinen (epärealistinen) haave olisi, jos pääsisi avustamaan Suomen poliisia taidejutuissa. Ei tosin murhiin liittyen, jotain kevyempää kiitos. Mutta haluan kyllä katsoa tätä sairaalamaailmaa taidelasien läpi vielä jonkin aikaa.]

Nauroin mielessäni tuolle edelliselle tilanteelle. Minun ei tarvitse itse seurata televisiota ollenkaan, kun työkaverini tulevat ilmoittamaan, että millaisia taidedokumentteja ja -sarjoja sieltä tulee! Älkääkä nyt kertoko tätä eteenpäin etteivät nolostu, mutta ovathan nuo tilanteet herttaisia. Ne miehet ovat sisimmässään herttaisia. Sydämellisiä ja ihastuttavan ystävällisiä. 

En tiedä osasiko eräskin työkaveri lukea ajatukseni, kun hän siirsi työkoneelleni itsepiristys-kuvasarjan. Tiedättekö sellaisen kuvasarjan, jossa on humoristisia eläinkuvia ja lauseita hyviin ja huonoihin hetkiin? Edellinen päivä oli ollut osaltani ikävä, joten aamun aloittaminen tuollaisen eleen ja niiden kuvien katsomisen jälkeen sai nauramaan vedet silmissä (ilosta, ja vähän liikutuksesta).

Korvakorujen kääntöpuolelle on kirjoitettu Frida Kahlon käyttämä lause: "Feet, what do I need you for, when I have wings to fly."

Kolme miespuolista työkaveriani ovat myös yllättäneet minut täysin tunnistamalla Frida Kahlot korvistani. Nuo ovat yhdet ns. voimakorviksistani. Te, ketkä ette tunne Fridan (1907-1954) tarinaa kerrottakoon, että tämä meksikolaistaiteilija joutui nuoruudessaan raitiovaunuonnettomuuteen, jossa metallitanko lävisti hänen lantionsa. Onnettomuus, sairastelut ja lopulta täysi liikuntakyvyttömyyskään eivät koskaan estäneet häntä maalaamasta - olemasta taiteilija. Frida on minulle yksi esikuva vahvasta ja määrätietoisesta naisesta, joka teki mitä tahtoi, esteistä huolimatta.

Pieni ele, mutta sai kiittävää huomiota osakseen, kun miespuolinen työkaveri oli tuonut kahvihuoneeseen naistenpäivän tarjottavaa.

Olen saanut kokea olevani Kiinteistöhallinnossa tasa-arvoinen ja arvostettu työntekijä. Koen myös, että olen saanut "tartutettua" taidenäkökulmia aiempaa laajemmalle, ja parhaita hetkiä ovat ne, kun taideasiat linkittyvät jonkun toisen tekemiseen. Tilanteet, joissa saan kuulla, että joku työkavereistani on puhunut minusta hyvää selkäni takana, saavat olon kiitolliseksi. Kiinteistöhallinto on osoittanut, että he arvostavat asiantuntijuuttani, työpanostani - ja minua - juuri sellaisena kuin olen.

Minulla on ollut onnea, että töiden mukana tulleet miespuoliset "yhteistyökumppanit" ovat aiemminkin osoittaneet olevansa kannustavia ja arvostavia. Sivusin vuoden 2019 naistenpäivän postauksessa naisena työskentelyä ortodoksisen kulttuurin keskellä. 

Hyvää naistenpäivää! Sukupuolesta riippumatta kukaan ei ole vahva yksin, vaan tarvitsemme ympärillemme oikeanlaisia ihmisiä, jotta saamme toisemme loistamaan.