Kulttuurista hurmioitunut

Elle Sofe Company. Kuopio tanssii & soi, 2025.

Miten tehdä kulttuurista näkyvämpää? Tätä olen halunnut tehdä blogini ja someni kautta alusta alkaen. Nyt sen merkitys tuntuu kuitenkin olevan tärkeämpää kuin koskaan aiemmin. Hallituksen leikkausuutiset ovat arkipäivää ja niiden vaikutukset kulttuuriin ja luovien alojen toimiin ovat musertavia. Edelleenkään ei ymmärretä - tai haluta nähdä - tutkittua faktaa siitä, mitä kulttuuri meille yksilötasolla ja yhteiskunnassa tuo; ja tuottaa, koska se on päivän sana. Tuottaminen, kun samaan hengenvetoon puhutaan koko ajan myös säästämisestä.

Leikattava luksustuote vai kasvava ja tuottava toimiala?

Näen edelleen punaista, kun joku muistuttaa perussuomalaisten puheenjohtajan Riikka Purran meemi-pankin räjäyttäneen lausunnon: "Kulttuuri on sellainen luksuspalvelu, johon tällä hetkellä valitettavasti Suomessa menee liikaa rahaa." (Yle 22.3.2023) Tätä "luksuspalvelua" onkin sitten kitketty määrätietoisesti ja kovalla kädellä.

En ole taloustieteilijä, joten välillä minun on vaikea ymmärtää, kuinka samassa yhteydessä puhutaan tuottamisesta, säästämisestä ja talouden kasvusta. Minä ymmärrän kyllä tutkimustietoa, kun asiat selitetään ja perustellaan. Satuin esimerkiksi näkemään Kauppalehden kansilehden (11.8.2025), missä "Parhaat alat erottuvat" -otsikon yläpuolella oli kuvattu esittävät taiteet yleislääkäripalveluiden, perintäpalveluiden ja lakiasiaintoimintojen jälkeen. "Kauppalehden laaja selvitys kertoo, että keskellä taantumaakin Suomessa riittää kymmenittäin vahvasti kasvavia ja hienosti kannattavia toimialoja."

Kauppalehti 11.8.2025. 

"Yllätystuloksena voi pitää esittävien taiteiden, taiteellisen luomisen ja esittäviä taiteita palvelevan toiminnan vahva kasvu ja kannattavuus. Esittävissä taiteissa sijoitetun pääoman tuotto oli lähes 25 prosenttia: artistiyhtiöt agentteineen menestyvät." (Kauppalehden analyytikon Ari Rajalan tekemä kasvu- ja kannattavuusvertailu 2024)

Kirsi Pitkäsen "Suurpeto" performanssi Kuopion torilla 2013. Kyltissä lukee: "Taiteella ja kulttuurilla ei sinänsä ole mitään itseisarvoa. Sanan kulttuuri ovat vain monopolisoineet tahot, joilla ei ole mitään muuta elämänsisältöä."

Kulttuuri - Mikä hirveä menoerä!

Kirjailija Jyri Paretskoi sanoitti Savon Sanomien kolumnissaan (5.10.2025) täydellisesti oman totaalisen turhautumiseni yhteiskunnassa vallalla olevaan ilmapiiriin kulttuuria kohtaan. Lainaan tähän koko artikkelin, sillä se on kokonaisuudessaan niin tärkeä, ettei siitä voi irrottaa mitään [lihavoinnit ja alleviivaukset ovat omia huomioitani]:

"Ei mene päivääkään, etteikö jossain törmäisi purnaamiseen taiteen ja kulttuurin turhuudesta. Ja mikä hirveä menoerä se onkaan! Veronmaksajien selkänahasta revitään ja rahoitetaan mokomien taidehippien yltäkylläinen elämä. Menisivät oikeisiin töihin tai tekisivät niin hyvää taidetta, että sillä eläisi!

Tavallaan on ymmärrettävää, että joillekin ihmisille taide ja kulttuuri ovat sanoja vailla syvällisempää ymmärrystä niiden merkityksestä. Mutta 200 harvan ja valitun viisaan (joilla on käytössään kaikki tieto virkamiesten, avustajien ja erityisavustajien ansiosta), luulisi tietävän paremmin. Eivät tiedä.

Kansanedustajien, erityisesti hallituspuolueiden, olettaisi tekevän päätöksensä ennemminkin tiedon kuin mielikuvien varassa. Eivät tee.

Kulttuurialaan kohdistuvat 'säästöt' perustellaan sillä, että tottahan kaikkien on osallistuttava säästötalkoisiin. Tosiasiassa valtion taloutta tervehdyttäisi huomattavasti enemmän, jos kulttuuriin satsattaisiin enemmän. 'Miten niin?' arvelen jonkun nyt miettivän.

Vuonna 2022 valtio tuki kulttuurialaa 1,3 miljardilla eurolla. Se on toki iso summa, mutta huomionarvoista on se, että kulttuurialalta kerättiin pelkästään tuloveroa 3,4 miljardia euroa alan tuotoksen ollessa jopa yli 15 miljardia euroa.

Kulttuurin kyseessä ollessa on myös syytä muistaa, että erilaiset kerrannaisvaikutukset ovat isoja. Kulttuurin kuluttaja käyttää usein myös majoitus- ja ravitsemuspalveluita, kuljetuksia ja muita oheispalveluita. Kulttuuriala siis toisin sanoen tuottaa huomattavasti enemmän kuin siihen 'tuhlataan' valtion tukina ja avustuksina.

Euroopan parlamentaarisen tutkimuspalvelun tutkimuksen mukaan jokainen kulttuuriin sijoitettu euro voi tuottaa jopa 11 euroa bruttokansantuotteessa. Jostain syystä vallalla on silti harmillisen yleinen väärinkäsitys, että kulttuuri olisi vain menoerä, josta kannattaa säästää mahdollisimman paljon. Nähtävästi kulttuurialan leikkauksista päättävät tarvitsisivat enemmän matemaattista osaamista.

Vuonna 2025 valtio rahoittaa kulttuuria noin 550 miljoonalla eurolla. Kuntien järjestämän kulttuurin rahoituksesta (470 miljoona euroa) suurin osa tulee kuntien omista verotuloista.

Leikkauksia on siis tehty ja tehdään varmasti vielä lisääkin. Kysymys kuuluukin, kannattaako? Ei kannata.

Sivistysvaltioissa valtio tukee taiteen ja kulttuurin elinvoimaisuutta ja kehittymistä juuri siksi, että niiden merkitys on niin suuri. Jos kulttuuria ei olisi, mitä jäisi jäljelle? Ei kovin paljon.

Suomessa on tehty eurooppalaisesta valtavirrasta poikkeavia päätöksiä. Esimerkiksi Tanskassa elokuvasäätiön tuki on kolminkertainen Suomeen verrattuna. Suomessa kirjojen alv:n nosto 14 prosenttiin tekee Suomesta EU.n eniten kirjoja verottavan maan. Vertailun vuoksi: Tanska poistaa lukutaidon edistämisen hengessä kirjojen alv:n kokonaan.

Se siitä lukutaidon kehittämisestä.

Kaikkeen päätöksentekoon toivoisi järkeä ja tutkittuun tietoon perustuvia valintoja. Politiikassa niin vain ei taida tapahtua. Kaipa on helpompaa hutkia summamutikassa, mielikuvien varassa ja äänestäjille flirtttaillen."

Kiuruveden maalaiskaupunginteatterin toteuttama Onnen maa-näytelmä 2023. 

"Savonmuan piätön historia"-revyy. Varkauden Teatteri 2023.

Kulttuuri on itsestäänselvyys, jota humanistit ylläpitävät?

Kirjoitin keväällä 2024 kulttuurin merkityksestä otsikolla Talous ja humanismi. Teksti tuntuu valitettavasti edelleen tuoreelta ja ajankohtaiselta:

"(---) Nimimerkki Christiina perusteli kulttuurista leikkaamista kirjoittamalla eräälle keskustelupalstalle näin: "Teatterien ja museoiden ylläpito ei kuulu valtion ydintehtäviin, toisin kuin vaikka poliisin palvelut, koulutuksen ja terveydenhuollon järjestäminen."

Nimimerkki Christiina ei tullut ajatelleeksi, että millainen valtio Suomi oikeastaan on, ja miksi se on. Miksi me olemme suomalaisia?

(---) Korjaanpa Christiinan kommenttia lainaamalla osia Helsingin yliopiston, yliopistonlehtori Pasi Saukkosen laatimasta valtio-opin verkkomateriaalista (2005): 

'Tämä verkko-oppikirja antaa perustiedot Suomen poliittisen järjestelmän historiasta, rakenteesta, instituutioista, ideologioista ja toiminnasta sekä Suomesta osana Euroopan unionia. Se on valmistettu erityisesti Helsingin yliopiston yleisen valtio-opin laitoksen lähiopetuksen tukimateriaaliksi.'

Christiina väitti, että 'Teatterien ja museoiden ylläpito ei kuulu valtion ydintehtäviin, toisin kuin vaikka poliisin palvelut, koulutuksen ja terveydenhuollon järjestäminen.' Pasi Saukkonen on listannut verkkosivuille valtion tehtävät seuraavasti:

1. Perinteiset valtion tehtävät (yleinen hallinto, maanpuolustus, yleinen järjestys ja turvallisuus).
2. Hyvinvointivaltiotehtävät (opetus ja kulttuuri, sosiaaliturva, terveydenhuolto, asunto- ja yhdyskuntapolitiikka).
3. Liikenne (tiet, satamat, lentokentät, tietoliikenne).
4. Valtion taloudelliset tehtävät (maa- ja metsätalous, teollisuuden edistäminen ja muut taloudelliset tehtävät).
5. Muut tehtävät (valtion velka, eläkemenot, avustukset köyhille kunnille ym.).

Joten, jos kohtaatte joskus Christiinoita kommentteineen, niin voitte kertoa, että kulttuuri kuuluu Suomen valtion tehtäviin yhtä tasa-arvoisesti kuin sosiaaliturva, koulutus ja terveydenhuolto [joista kaikista on tämän hallituskauden myötä leikattu järkyttäviä määriä]. Ja mikäli katsomme tätä listausta on selvää, että Suomi säilyttää hyvinvointivaltioyhteiskunnan aseman vain panostamalla ja arvostamalla kulttuuriaan."

Presidentti Urho Kekkosen synnyinkoti, Lepikon torppa, Pielavesi.

Kirjailija Juhani Ahon museo, Iisalmi.

Mitä meidän on tehtävä?

Kuopiossa järjestetty Itä-Suomen kulttuurifoorumi (24.9.2025) pureutui muun muassa kulttuurin merkityksen esille nostamiseen.

Tilaisuudessa puhuivat muun muassa:

• Toimitusjohtaja Mikael Pentikäinen, Suomen Yrittäjät ry: "Yrittäjyys ja luovuus - kasvun uusi kaksoisvoima Itä-Suomessa"
• Johtaja Kaisa Rönkkö, Taiteen edistämiskeskus: "Luovien alojen ja kulttuurin merkitys Itä-Suomessa"

Tutkimustietoon perustuvaa faktatietoa kulttuurin merkityksestä ja luovien alojen vaikutuksesta talouskasvuun on olemassa, kun sen merkitys ja vaikutus vain halutaan nähdä. Eniten itseäni liikautti taiteilija-valmentaja, seniorikonsultti Katriina Haikalan (Miltton Oy) puheenvuoro otsikolla "Taiteilijan työn moninaiset mahdollisuudet". Hän puhui taiteilijanäkökulmasta, mutta painotti meidän kaikkien kulttuurialan ammattilaisten omaa merkitystämme muutoksen mahdollistamiseksi.

Haikala korosti, että meidän täytyy käyttää omaa ääntämme voimakkaasti itse, eikä odottaa sitä, että joku toinen tekee sen puolestamme. Tämä on äärimmäisen kuluttavaa (tiedän ja tunnen tämän henkilökohtiasesti myös oman työni osalta), mutta niin on vain tehtävä. Se, että kulttuurikenttä tekee tätä yhtenä rintamana auttaa vähän, mutta se, että levitämme sanomaamme myös omien verkostojemme avulla etenkin kulttuurikentän ulkopuolelle, auttaa vielä enemmän. Se, että kulttuurin merkityksestä puhutaan myös kulttuurikuplan ulkopuolelle, auttaa pitkäjänteisellä ja määrätietoisella työllä muuttamaan "kulttuuri on luksustuote" -vääristymiä.

Olimme Anu Vehviläisen kanssa puhumassa omista näkökulmistamme kulttuurin merkityksestä "Kulttuuriympäristö hyvinvoinnin lähteenä" -tapahtumassa lokakuussa 2024. Kuva: Aira Roivainen. 

Tätä samaa ajatusta kulttuurialan vaikuttamistyöstä Itä-Suomessa (ja koko Suomessa) jatkoi omassa puheenvuorossaan vaikuttamisen asiantuntija, eduskunnan  entinen puhemies Anu Vehviläinen. Hän muistutti, että seuraavat eduskuntavaalit järjestetään vuonna 2027. Kyseinen vuosi tulee lopulta nopeasti ja "kulttuurikasvatus" puolueita kohtaan tulisi aloittaa jo nyt, eikä vasta sitten, kun valinnat on tehty. Vaikuttamistyö vie aikaa, mutta mitä paremmin pohjatyöt tekee, sitä parempi on myös lopputulos.

Suomen Asutusmuseo, Lapinlahti. Asutusmuseo kertoo toisen maailmansodan vuoksi kotinsa menettäneiden evakkojen ja asutustiloilla uuden elämän alkuun saattaneiden sukupolvien historiaa.

Konkreettisia toimenpiteitä yksilötasolla?

Valitettavasti kulttuurin näkyvyys mediassakin on pientä. Se näyttää olevan sitä myös sosiaalisessa mediassa. Kulttuurivaikuttaja Jenni Rotonen (Pupulandia-blogi, podcast-juontaja) toi esille Instagram-julkaisussaan huolestuttavan ilmiön:

"Olen huomannut jännän ilmiön: jostain syystä kulttuuriin, kirjallisuuteen, elokuviin ja taiteisiin liittyvien postausten tykkäysmäärät ja näkyvyys jäävät lähes poikkeuksetta keskivertoa heikommiksi. Se ei ihan käy järkeen, koska näitä teemoja toivotaan ja saan niistä paljon kiitosta. Mutta jos tykkäys- ja reaktiosaldo jää pieneksi, algoritmi tulkitsee, ettei sisältö kiinnosta eikä nosta sitä enää esiin.

Syitä olla tykkäämättä ja regoimatta voi olla monia - ja se on ihan ok. (---) Ajassa, jossa kulttuurin ja taiteiden arvostus tuntuu olevan heikoissa kantimissa ihan valtionhallinnonkin tasolla, tuntuu entistäkin tärkeämmältä puhua elokuvista, kirjoista, teatterista, taiteesta, musiikista ja muista kultturiteemoista. Tuntuu tärkeältä käydä kulttuurikeskusteluja ja tarjota vinkkejä, suosituksia ja inspiraatiota, jotta ihmiset löytäisivät näiden tapahtumien ja elämysten äärelle ja kuluttaisivat kulttuuripalveluita. Lyhytnäköinen leikkauspolitiikka ajaa kulttuurialaa ahtaalle ja on aidosti uhka suomalaisen kulttuurikentän tulevasuudelle."

Jennin julkaisua oli kommentoinut muun muassa juontaja, toimittaja, kirjailija Laura Friman:

"Mietin just tätä samaa tänään kun olin viikon toisessa teatterienskarissa ja mietin et ois niin kiva vinkkailla ja kirjoittaa pidemminkin kulttuurikokemuksista mutta kun niistä tykkää aina systemaattisesti joku viisi ihmistä siinä missä naaman kuvasta ja typerästä mietelauseesta 5000 ihmistä. Tai jotain. Niin tuntuu turhalta & turhauttavalta!"

Ymmärrän Laura Frimanin ajatuksen etenkin, jos julkaisujen sisällöistä pitäisi saada tuloja tykkäysten tai muun näkyvyyden myötä. Mutta olen äärimmäisen huolissani, jos ME KULTTUURIKENTÄN AMMATTILAISET ITSE EMME YLLÄPIDÄ KULTTUURIPUHETTA JA TUO SEN MERKITYSTÄ ESILLE SOMESSA SIKSI, ETTÄ NE EIVÄT KERÄÄ TARPEEKSI TYKKÄKSIÄ. Kuten Jenni Rotonen mainitsi, mikäli kulttuurikenttä ja kulttuurisisältö hiljenee, sen näkyvyys ja merkitys katoaa sosiaalisen median algoritmeista. En halua, että näin tapahtuu.

Siispä rohkaisen Jenni Rotosen tavoin kaikkia, joita taide ja kulttuuri vähääkään kiinnostaa, tekemään pieniä tekoja kulttuurin tukemiseksi:

• käytä kulttuuripalveluita
• puhu taiteesta ja kulttuurista omassa elämänpiirissäsi
• anna kulttuurisisällöille sometykkäyksiä, kommentteja, tallennuksia ja/tai jakoja, jotta myös algoritmit koulutetaan ymmärtämään kulttuurin merkitys
• näkyvyys on kullanarvoista taidenäyttelyille, pienille paikallisille elokuvafestivaaleille, konserteille, teatteriesityksille jne.
• näkyvyys auttaa uusia ihmisiä löytämään kulttuurielämysten pariin

Alma Jantunen: Kurpitsaportti, 2023, yksityiskohta, yhdistelmätekniikka. Metallityö: Jari Kulmanen. KUMMA: Maaginen-näyttely 2025.

Pidetään yhdessä ääntä kulttuurisisältöjen puolesta!

Terveisin,

kulttuurista Hurmioitunut, vuodesta 2010 alkaen.

Marie Antoinette

1700-luku, historiallisia pukuja, tanssia, hovielämää, visuaalista runsautta. Kuopion kaupunginteatterissa on Lotta Vaattovaraan tähdittämä Marie Antoinette.

Kuva: Kuopion kaupunginteatteri / Karri Lämpsä.

1700-luvun rokokoo-aikakautta pidetään ns. hovityylinä. Tyylisuunta syntyi Ranskan hovissa ja levisi sieltä muualle Eurooppaan. Rokokoo on ensisijaisesti sisustus- ja huonekalutyyli, mutta sen vaikutus heijastui myös muille aloille. Tyylin piirteisiin kuului muun muassa sirot ja leikkisät, kaarevat linjat ja pastellimainen väriasteikko. Maalaustaiteessa näkyi muun muassa elämänilo, kauneus ja kepeän eroottiset kohtaukset. Kaikkea nautinnollista, mitä varallisuus ja hovielämä saattoi tarjota.

Itävaltalainen Marie Antoinette (1774-1793) oli vain 14-vuotias, kun hänet naitettiin Ranskan kuningas Ludvig XVI:n (1754-1793) kanssa poliittisista syistä. Marie Antoinette oli aikansa seuratuin henkilö ja muodin edelläkävijä. Hänestä puhuttiin, kirjoitettiin ja juoruttiin, hänen tyyliään kopioitiin samaan tapaan kuin nykyisin julkisuuden henkilöiltä.

Kuva: Kuopion kaupunginteatteri / Karri Lämpsä.

Hovielämä

Teatterin lavalle on luotu todella upea hovimiljöö, jota täydentävät herkulliset kakkupöydät, hoviväen värikkäät ja runsaat asut, hiuslaitteista nyt puhumattakaan. Lavastuksesta ja pukusuunnittelusta kaikki kunnia Marie [saanko lisätä tähän "Antoinette"] Antikaiselle! Pukujen, peruukkien, tarpeiston ja lavastuksen valmistuksessa on käytetty useamman ammattilaisen joukkoa, jota ilman tuota visuaalista maailmaa ei olisi syntynyt. Luontokohtauksissa lavasteissa on käytetty valokuvaaja Kreetta Järvenpään valtavankokoisia kukka-asetelmavalokuvia Whispering ja Oh Marie. Esteetikolle kaiken tuon näkeminen ja katseleminen kutitteli mielihyvähermoja.

Kuva: Kuopion kaupunginteatteri / Karri Lämpsä.

Tanssikohtaukset tukivat sitä riemun, ilon ja yltäkylläisyyden tunnelmaa, jota hovissa on tiettynä ajankohtana koettu. Kun kaikki oli vielä hyvin, ja kuningatar sai keskittyä itseensä ja hänen "olonsa oli kuin Fragonardin maalauksessa". Koreografiasta on vastannut Sanaz Hassani ja tanssimassa nähdään näyttelijöiden lisäksi Savonian tanssinopettajaopiskelijoita.

Jean-Honoré Fragonard: Keinu, n. 1767. Wallace Collection museo, Lontoo. Kuva: Wikipedia.

Kuningattaren arki

Näytelmän alkupuoli keskittyy Marie Antoinetten kepeään hovielämään, ihmissuhteisiin ja parisuhteen haasteisiin. Painostus perillisen saamiseksi on valtava, mutta terveydenhoito ennen modernia lääketiedettä on ymmärrettävästi pelottavaa.

Hovineidot myötäilevät kuningattaren ajatuksia ja liikkeitä. He istuutuvat, kun kuningatar istuu ja nousevat, kun kuningatar nousee. He toimivat myös korvina ja silminä hovin ulkopuolisesta elämästä tuoden kuningattarelle milloin mitäkin uutisia.

Ludvig XVI:n (Santeri Niskanen) ja Marie Antoinetten järjestetyllä avioliitolla pyrittiin vahvistamaan Ranskan ja Itävallan välistä liittoa. Pariskunnan persoonallisuudet olivat kuitenkin kaukana toisistaan. Ludvig oli sisäänpäinkääntynyt, ujo ja hän piti yksinäisistä harrastuksistaan. Marie Antoinette oli puolestaan eloisa, ulospäinsuuntautunut ja rohkea "seurapiiriperhonen", joka rakasti illallisia, pitkiä juhlia ja ylellistä muotia.

Vaikka Marie Antoinette oli vaikutusvaltainen ja tietyissä piireissä ihailun kohde, oli hän Ranskassa käytöksensä ja syntyperänsä vuoksi myös vihattu ja pilkattu.

Vallankumous

Ludvig XVI:n itsevaltainen hallinto ja Marie Antoinetten tuhlaileva ja pröystäilevä elämäntyyli aiheuttivat kansalaisissa tyytymättömyyttä, köyhyyttä, nälänhätää ja katkeruutta. Tilanteet eskaloituivat Ranskan suureen vallankumoukseen 1789.

Näytelmässä hallitsijapari näyttäytyy nuorelta, kokemattomalta ja osaamattomalta hallitakseen kuningaskuntansa asioita. Vääriä valintoja tehdään, eikä köyhän kansan tarpeita ymmärretä ja kuulla. Lopulta kansa ottaa vallan omiin käsiinsä. Hallitsijapari pakenee, mutta heidät otetaan kiinni Varannesin kylässä 1791.

Eugène Delacroix: Vapaus johtaa kansaa, 1830. Louvre, Pariisi. Kuva: Wikipedia.

Näytelmässä vallankumouskohtaukseen on lainattu sommitelma Eugène Delacroix'n kuuluisasta maalauksesta Vapaus johtaa kansaa, vaikkakin maalaus kuvaa vasta vuonna 1830 tapahtunutta kansannousua. Tämän kohtauksen herättäminen eloon sai aikaan kylmiä väreitä. Kuningas Ludvig XVI julistettiin syylliseksi ”salaliittoon yleistä vapautta ja valtion yleistä turvallisuutta vastaan”. Hänet teloitettiin 21. tammikuuta 1793. Marie Antoinette tuomittiin maanpetoksesta kuolemaan 16. lokakuuta 1793.

Kuva: Kuopion kaupunginteatteri / Karri Lämpsä.

Vahva vai väärinymmärretty?

Näytelmä oli käsikirjoitettu hyvin. Katsoja saa nauttia läpi tarinan kauniista ja runsaista yksityiskohdista. Tarinan ydin ei kuitenkaan ole kevytkenkäinen koristeellisuus, vaan osittain myös ajankohtainen kommentti valtaan, sen käyttöön ja ihmisten tapaan nähdä elämä eri tavoin. Annettu vauraus ei kanna mukanaan pelkästään hyviä asioita, jos joutuu olemaan koko ajan tarkastelun alaisena. 

Vaikka tiesin, kuinka Marie Antoinettelle tulee lopulta käymään, oli tunnelma rakennettu näytelmään vahvasti, mutta ei onneksi kuolemaa repostellen. Lotta Vaattovaara loi näyttämölle vahvan naisen, joka jätti ristiriitaisen mielikuvan. Elämästään nauttiva ja perheestään huolehtiva kuningatar, joka joutui tahtomattaan maansa ja eurooppalaisen maailmanpolitiikan tukahduttamaksi. Hänen muistonsa elää kuitenkin edelleen vahvasti sekä historiassa että populaarikulttuurissa.

Kiitos Kuopion kaupunginteatteri erittäin vaikuttavasta ja viihdyttävästä kokonaisuudesta!

Kuva: Kuopion kaupunginteatteri / Karri Lämpsä.

Rooleissa: Lotta Vaattovaara, Atte Antikainen, Riina Björkbacka, Akseli Ferrand, Sari Happonen, Sari Harju, Santeri Helinheimo, Mika Juusela, Katariina Lantto, Leea Lepistö, Santeri Niskanen, Mikko Paananen, Lina Patrikainen, Katri-Maria Peltola ja Ari-Kyösti Seppo.

Lapsiavustajat: Leo Jääskeläinen / Aarne Natunen / Noel Paloaro.

Behind the scenes: Puvusto

*kaupallinen yhteistyö Varkauden Teatteri

Kymmenittäin ja sadoittain värikoodattuja kankaita, koruja, nappeja, kenkiä, hattuja, asuja ja erilaisia asusteita. En voinut olla hymyilemättä, kun astuin Varkauden Teatterin puvustoon. Täällä kaikki oli luonnollisesti värikästä ja vähän överiä, että tunsin oloni kotoisaksi. Täällä en ollut värikkäässä mekossani yhtään liikaa tai liian värikäs. Tämä oli eri kangasmateriaalien karkkikauppa.

Varkauden Teatterissa puvuston puolella toimivat Sari Kirjavainen, joka on pukusuunnittelija ja puvustonhoitaja, Sari Vepsä, joka on teatteriompelija sekä pukuhuoltaja ja näyttelijöiden pukijana toimiva Tiina Ruutiainen. Pääsin haastattelemaan kolmikkoa heidän työstään.

Kuinka teatterin puvustoon päästään?

Sari Kirjavainen sanoo, että hänelle oli suorastaan onnenpotku päästä Varkauden Teatteriin vuonna 2018. Hänellä on pohjakoulutuksena kotiteollisuuskoulun pukuompelijan ammattitutkinto. Lisäksi hän on suorittanut Rooli- ja teatteripuvustuksen osaamisalan artesaanin ammattitutkinnon.

Sari Vepsä on suorittanut ompelu- ja neulealan artesaanin ammattitutkinnon sekä vaatturinammattitutkinnon. Hän oli aiemmin töissä Marimekolla vaiheompelijana sekä Stockmannilla ensin korjausompelijana 15 vuotta ja sen jälkeen 17 vuotta mittamestarina miesten vaateosastolla. Varkauden Teatteriin hän saapui syksyllä 2023:

”Minulla oli aina haaveena teatterissa työskenteleminen, mutta teatteripuvustuksen tehtävät olivat etenkin Helsingissä kausiluonteisia, enkä uskaltanut heittäytyä siihen. Minulla oli Stockalla vakipaikka. Tämä teatteriompelijan vakitehtävä Varkauden Teatterissa oli unelmien täyttymys!”

Tiina Ruutiainen tuli Varkauden Teatteriin iltanäyttelijäksi vuonna 2016, mutta on tehnyt teatterissa monipuolisesti erilaisia tehtäviä aina siivoojan tuurauksesta lipunmyyntiin. Pukijan tehtävät hän aloitti 2018.

Millaista työ on?

Sari Kirjavainen kertoo, ettei teatteripuvustamossa työskentely ole rakettitiedettä, mutta on oltava nopea ja räväkkä. Kaikki ovat sitä mieltä, että tilannelukutaito, luova ongelmanratkaisu ja stressinsietokyky ovat ensisijaisen tärkeitä ominaisuuksia puvustossa.

Tiina Ruutiaisen tehtävänä on laittaa kaikki asut lähtövalmiiksi näyttämön reunalle ja auttaa näyttelijöitä pukemisessa. Hän myös toimittaa asut pestäväksi, tekee pieniä korjausompeluja ja pesuja.

Mikä puvustamossa työskentelyssä on parasta?

”Vaihtelevuus. Se itse ompelu voi kuulostaa tylsältä, mutta aina uusi projekti inspiroi. Vaikka on koulutusta ja kokemusta, aina kohtaa jotain uutta ja opettavaa esimerkiksi materiaaleista ja eri aikakausien puvuista”, sanoo Sari Vepsä.

-Teettekö itse kaavat historiallisiin pukuihin vai onko niihin olemassa valmiita kaavoja?

”On olemassa valmiita kaavoja. Esimerkiksi 1800-luvun pukukaavan löysin, mutta se ei siltään toiminut, vaan sitä piti muokata. Kuosittelen aina valmiita kaavoja uudelleen. Jotkin hifistelee, että he tekevät teatterissa peruskaavoja, mutta normaalit pukukaavat harvoin toimivat. Ei pukujen valmistukselle ole sääntöjä, vaan tulee olla kekseliäs. Baskervillen koira (linkki aiempaan blogitekstiin) tuntui siltä, että en selviä tästä. Näytelmässä oli hahmoja todella paljon ja tein 12 tunnin työpäiviä. Joskus pukuihin tulee muutoksia ihan ensi-iltaan asti, sillä pukujen tulee huomioida näyttelijöiden liikkuminen ja se, miten ne teknisesti puetaan päälle”, jatkaa Sari Kirjavainen.

Tiina Ruutiainen sanoo, että ”Lopputulos on pukijalle parasta. Viimeisen päänäytöksen jälkeen tulee se onnistumisen tunne: me pystytään tähän! Hommat hoituu ja meillä on hyvä porukka”.

Sari Kirjavainen sanoo, että näytelmien tarinat ja henkilöhahmot innoittavat häntä omassa työssään: ”Kaikkein hauskinta on keksiä! Millainen hahmo tuo on? Puin lapsena Barbeja ja tässä saa tehdä vähän samanlaisia asioita. ’Pukipuki’ sanoin lapsena, kun puin tai kuvittelin Barbeille vaatteita. Nyt sama tapahtuu teatterissa ihan oikeasti.”

Miten puvustaminen ja suunnittelu alkaa?

Suunnittelutyöryhmä aloittaa näytelmien suunnittelun ja käsikirjoitus on kaiken alku. Minusta oli mukavaa kuulla, kuinka eri näyttelijät valmistautuvat rooleihinsa. Yhdellä tulee olla kengät jo alkuvaiheessa suunnittelua ja toisella esimerkiksi puku, jotta hahmo herää näyttelijän käsissä eloon. Osa näyttelijöistä luo hahmonsa suoraan, eivätkä he välttämättä tarvitse valmisteluun pukua ja asusteita.

Puvut kertovat tarinoita, mutta niiden tulee myös toimia oikein. ”Puvun ei pitäisi tuntua päällä. Kysyn usein, että ’Voitko elää tässä?’, mutta välillä meidän näyttelijät ovat liian kilttejä eivätkä sano mitään”, paljastaa Sari Kirjavainen. Usein asuihin vaihdetaan tarrat tai nepparit, jotta ne on helppoa ja nopeaa pukea päälle.

Molemmat Sarit olivat sitä mieltä, että vaikeinta on miettiä ns. tavallisten ihmisten pukuja. ”Onko persoona hauska, erikoinen, oma persoona vai häivytettävä persoona? Vaatteen tehtävä voi olla sekin, ettei sillä ole merkitystä. Ettei se näy, eikä kukaan kiinnitä siihen mitään huomiota.”

Ostetaanko teatteriin vaatteita ja asusteita?

”Meillä on isot varastot omasta takaa, joten yleensä ei tarvitse ostaa. Lahjoituksia tulee joskus ja jonkin verran tehdään asuja aivan alusta alkaen. Me tehdään kuitenkin pääasiassa pukuja kierrätysmenetelmällä. Esimerkiksi Baskervillessä kaikki on purettuja vaatteita ja uudelleen rakennettuja. Harvoin missään enää tilataan kallista samettia Italiasta ja tehdään alusta saakka kaikki uusista materiaaleista”, Sari Kirjavainen kuvailee.

Helsingissä toimii Teatterimuseo, jossa on mm. kuuluisien edesmenneiden näyttelijöiden käyttämiä pukuja. Tallennatteko te joitain pukuja?

”Ennen vanhaan pukusuunnittelijalla oli tekijänoikeus pukuun ja siihen ei saanut koskea. Edeltäjäni Taina Peltomäki oli häkellyttävän taitava tekijä, ja hänen pukujaan en lähde purkamaan. Osa puvuista jää meidän pukuvuokraamoon. Osa teattereista myös myy teatteripukujaan”, kertoo Sari Kirjavainen.

Pukuvuokraamon pukuja vuokrataan muun muassa polttareihin, teemabileisiin, häihin ja hautajaisiin. Miesten frakkeja menee paljon esimerkiksi lukion vanhojen tansseihin.

Puvustamossa, kuten koko Varkauden Teatterissa, oli aistittavissa hyvä yhteishenki, joka heijastuu työntekijöiden olemuksesta myös meille ulkopuolisille. Heillä on hyvä olla ja tekeminen on inspiroivaa. Minulle sanottiin lause, jonka olen kuullut niin monen kulttuurialan ammattilaisen suusta:

”Kaikkein hienointa on se, että harrastuksesta maksetaan palkkaa. Se on kivaa, koska tätä tekisi muutenkin.” Samaistun, ja olen kiitollinen, että saan tehdä sellaista työtä josta nautin.

Kiitos Sari Kirjavainen, Sari Vepsä ja Tiina Ruutiainen, että pääsin kurkistamaan kulissien taakse!

Lue myös Behind the scenes: Lavasteet ja tarpeisto 

Mielipuolen päiväkirja

*kaupallinen yhteistyö Varkauden Teatteri

Organisaatiouudistus, organisaatiokaavio, prosessiuudistus, prosessikaavio… Tehokkuus- ja tuloslaskemat, kustannus- ja talousarviot. Erittäin tuttuja ja ajankohtaisia asioita omankin työni ympärillä.

Tiina Ruutiainen, Saara Saastamoinen, Pietari Pentikäinen, Pekka Johansson, Miia Immonen ja Jukka-Pekka Löhönen. Kuva: Sampo Luukkainen / Kuwaamo.

Antero Putkonen (Pekka Johansson) on laskenta-assistentti, joka työskentelee nousujohdanteiseen tulevaisuuteen tavoittelevassa teknologiafirmassa. Hän on omasta mielestään erinomainen työntekijä ja ylivoimainen Excel-osaaja, joka uskoo ylennykseen. Firman työntekijöinä on karikatyyrimäisiä toimistotyöläisiä, joita johtaa nuori ja innovatiivinen, mutta sovinistinen Snushuvud (Pietari Pentikäinen). Hän puskee työntekijöitään parempiin ja tehokkaampiin tuloksiin, mutta miksi organisaatiokaaviot näyttävät kerta toisensa jälkeen vain monimutkaisemmilta?

Mihin aika hukkuu?

Eräänä aamuna Putkonen huolestuu, kun herätyskellon soidessa hänen kellostaan onkin kadonnut 11 minuuttia. Mitä ajan katoaminen tarkoittaa pidemmällä aikavälillä? Peiliin katsoessaan hän huomaa tukkansakin hävinneen jonnekin. Pekka Johanssonilla on hyvä tarinankertojan ääni ja rytmitys, joka sopii Putkosen rooliin, joka samaan aikaan sekä elää elämäänsä että kertoo tapahtumista katsojille. Putkosesta on tehty niin tavallinen, että kuka tahansa pystyy samaistumaan hänen asemaansa, vaikkei toimistotyö olisikaan tuttua. Hän on äärimmäisen tunnollinen ja herttaisen hyväuskoinen, joka muistaa muistuttaa muitakin siitä, että aina on hyvä päivä, kun muistaa vain ryhdistäytyä.

Antero Putkonen (Pekka Johansson). Kuva: Sampo Luukkainen / Kuwaamo.

Minua huvitti, että toimistotyötä kuvaavissa kliseissä on valitettavasti perää. Putkosen työpisteellä olevat kirkkaan väriset post it -laput muistavat muistuttaa tekemättömistä tehtävistä, yhteydenotoista, kirjaamattomista asioista tai työkaverin viestistä. Puhuva kopiokone (Ville-Veikko Valtanen) ja printteri (Pietari Pentkäinen) tuntuvat tietävät toimiston asioista kaiken ja päivittelevät ääneen muun muassa työpaikan suhdekiemuroita. Väitän, että jokaisella työpaikalla on jokin paikka, jossa puhutaan niistä asioista, joista ei haluta toisten kuulevan. Mutta jos seinät osaisivat puhua…. Kopiohuoneet tuntuvat olleen suosittuja salaisille keskusteluille toimistotyöläisten keskuudessa, tosin tilojen tehokkuuskäytön näkökulmasta nämäkin lienevät jo kadonneen. Ei ole kustannustehokasta hukata neliöitä siihen, että kopiokoneille ja printtereille olisi omat huoneet, siksi laitteita onkin siirretty yhteisiin tiloihin tai käytäville.

Kova työ palkitaan

Antero Putkosen päättymätön usko omiin kykyihinsä kantaa lopulta hedelmää ja hän menestyy urallaan. Teknologiafirma myydään ulkomaiselle omistajalle, jonka myötä Putkosesta tulee Suomen konttorin toimitusjohtaja. Voimakas kasvu tuo mainetta, mutta taustalla häilyy kuitenkin pelko ajan hukkaamisesta ja tukan menettämisestä. Työelämä kuluttaa ja antaa viitteitä loppuunpalamisesta. Onko tuuhea tukka menestyksen mittari? Mitä tapahtuu ystäville menestyksen myötä?

Jussi Immonen, Pekka Johansson, Ville-Veikko Valtanen ja Pietari Pentikäinen. Kuva: Sampo Luukkainen / Kuwaamo.

Ajankohtaisohjelmissa näytetään uutisia ja tilanteita maailmalta, pääseepä Putkonen haastateltavaksi A-talk -ohjelmaankin. Näissä kohtauksissa on onnistuttu piikittelemään yhteiskunnallisilla aiheilla ja uutisankkurit Keijo Leppänen (Jukka-Pekka Löhönen) ja Kirsi Alm-Siira (Saara Saastamoinen) ovat lukeneet esikuviaan erinomaisesti. Silti tulevaisuus ei näytä uutisten valossa positiiviselta, vaikka Alm-Siira lukisi ne samalla omalle hupsuudelleen kikatellen. Onko maailman oltava tällainen?

Tragedia toimii komediaa paremmin

Mielipuolen päiväkirja on käsikirjoitettu (Sami Keski-Vähälä ja Esa Leskinen) tragikomediaksi ja sen on ohjannut Varkauden Teatteriin Ville-Veikko Valtanen. Hän on tehnyt myös lavastus- ja videosuunnittelun. Näytelmä tähtää osoittamaan, kuinka länsimaiset yhteiskunnat imevät ihmisistä energian jatkuvalla tehostamisella ja itsensä ylittämisellä. Mutta miksi? Unohdetaanko tehokkuusajattelussa pysähtyä miettimään päämääriä ja sitä, miksi ja kenelle töitä tehdään? Aina on kuitenkin Putkosia, jotka jaksavat uskoa hyvään ja muistavat ryhdistäytyä.

Näytelmä on nimensä mukaisesti tragikomedia, mutta ensimmäinen puoliaika oli mielestäni liian hektinen. Ymmärrän, että tällä korostettiin entistä enemmän työelämän hulluutta, mielipuolisuutta, kun Putkosta tanssitettiin muun muassa Käärijän Cha cha chan tahtiin. Käärijäkin on tunnettu sanonnan lisäksi kappaleestaan It’s crazy, it’s party. Tiedän olevani katsojana haastava ja kovakuorinen kuin pähkinä etenkin komediallisuuden suhteen. Nautin tilannekomiikasta, mutta käsikirjoitettu huumori on vaikea pala, elleivät näyttelijät saa luotua tilanteita luonnollisiksi. Erityismaininta kuitenkin videolla vauhdikkaasti ja värikylläisesti flossanneelle* Frank Härköselle, huikea heittäytyminen ja hymyilyttävän hyvänmielinen hetki! 

(*floss dance = hittitanssi, jossa heilutellaan lantiota ja suoria käsiä edestakaisin)

Tämän vuoksi näytelmä voitti minut puolelleen vasta toisen puoliajan myötä. Hahmot olivat syventyneet ja tarina edennyt komediasta traagisuuden puolelle. Tragedia sattuu ja pistää syvemmälle kuin hetken komedia. Putkosen elämä ei olekaan sitä mitä hän on toivonut ja koko elämänsä tavoitellut.

Mikä lopulta on tärkeintä?

Mielipuolen päiväkirja sai ajattelemaan paitsi yksittäisen työntekijän myös työyhteisön merkitystä. Vaikka olisit ”erinomainen työntekijä ja ylivoimainen Excel-osaaja”, se ei vie sinua välttämättä mihinkään. Tarvitset työyhteisön tukea menestyäksesi, vaikka meidät huijataan pärjäämään yksin ja menestymään kukin ”oman onnensa seppänä”.

Näytelmän alussa itsenäisenä ja ujona puurtajana Antero Putkonen on salaa ihastunut työkaveriinsa Kirstiin (Saara Saastamoinen), mutta ei uskalla kertoa tälle tunteistaan. Kirsti on vahva ja suorasanainen nainen, joka oikoo sovinistisen johtajan Snushuvudin lauseita. Tällaiset naiset tuntuvat pelottavan.

Pekka Johansson ja Saara Saastamoinen. Kuva: Sampo Luukkainen / Kuwaamo.

Putkosen menestyttyä urallaan, hän unohtaa hetkeksi entiset työkaverinsa, vaikka heillä on edelleen vaikutusta hänen elämäänsä. Kirstinkään elämä ei oletuksista huolimatta mennyt niin kuin kaikki olivat ehkä etukäteen ajatelleet. Tavattuaan vuosien jälkeen sattumalta Anteron kadulla, Kirsti yrittää löytää yhteyden hänen ja Anteron välille uudelleen. Saara Saastamoinen on mielestäni omimmillaan näissä syvällisten pohdiskelijoiden rooleissa, jolloin lempeys ja äänensävyt luovat luottamusta henkilöhahmoja kohtaan enemmän kuin äkkipikaisten hahmojen karikatyyrimäiset naiset.

Näytelmän loppu oli itselleni ennalta-arvattava, mutta silti koskettava ja vaikuttavasti toteutettu. Se antaa raikkaalla tavalla äänen inhimillisyydelle, joka kyseenalaistaa valintojamme ja maailmaa, jossa elämme. Musiikki (Sami Ruutiainen) on tässäkin tärkeä tunnelmanluoja. Tänään on hyvä päivä, mutta pitääkö aina ryhdistäytyä?

Mielipuolen päiväkirjaa esitetään Varkauden Teatterissa 18.5.2024 saakka.

Rottien pyhimys

Suomen keskiaikaisissa kirkoissa pääsee mielestäni edelleen osaksi sitä tunnelmaa, kun uskonto on ollut arkielämässä enemmän läsnä ja opettajan roolissa. Kuinka lukutaidoton kansa on kuvia katselemalla muistanut Raamatun lauseita ja opetuksia. Työteliäässä ja raskaassa arjessa ei ole ollut juuri muita kuvia. Kirkkoon on tultu kuulemaan sanaa ja katsomaan kuvia.

Usein osalta tuntuu edelleen unohtuvan, että Suomi - vaikka sitä ei valtiona tuolloin vielä ollutkaan - oli katolinen. Kuva ja sana täydensivät toisiaan, kunnes luterilaisuuden myötä kirkoista pyyhittiin kuvat ja pyhimykset lähes kokonaan. Minun on vaikea suhtautua kuulemiini kommentteihin, joissa "puhdasoppiset luterilaiset" kritisoivat kuvallisia kirkkoja ja niiden pyhimyksiä (tähän sisältyy katolisuuden lisäksi myös ortodoksisuus). Ei se luterilaisuus tyhjästä ole kehittynyt, jonka vuoksi kannatan ekumeenisuutta ja ylipäänsä ymmärrystä toisista uskonnoista. Ainakin luterilaisiin seurakuntasaleihin on havaintojeni mukaan ilmestynyt ikoneita, ja puheissa kuulee myös kaipuuta kuvallisuuteen, joten taiteella on mielestäni merkityksellinen rooli myös nykyisissä luterilaisissa kirkoissa.

Hattulan kirkko

Keskiaikaiset kirkot esineistöineen näyttävät millainen aika ja yhteiskunta oli 1100-1500-luvuilla. Syvällisemmin, mutta romaanin muotoon kirjoitettua ajankuvaa voi lukea Anneli Kannon teoksesta Rottien pyhimys. Kirja on etenkin näin taidehistorioitsijalle erinomaisen viihdyttävä, jännittäväkin. Rottien pyhimys kertoo Hattulan Pyhän Ristin kirkon maalausprojektista 1500-luvulla ja siihen kietoutuvista ihmisistä. Teos on fiktiivinen, mutta perustuu faktoihin jopa niin hyvin, että romaanin on helppo kuvitella olleen totta. Tämä lienee syy siihen, miksi Hattulan kirkkoon on kirjan ilmestymisen jälkeen ollut suorastaan kansainvaellus. Hattulan seurakunnan sivuilta löytyi tieto, että kesällä 2023 kirkossa vieraili lähes 14 000 kävijää.

Oma pitkäaikanen haaveeni vierailla Hattulan kirkossa toteutui jo kesällä 2013, kun tein matkan Hämeen vanhimpaan kirkkoon. Viimesyksyinen matkani Lohjalle, Pyhän Laurin kirkkoon jatkaa myös Anneli Kannon romaania ja historiallista tutkimustietoa, jonka mukaan Lohjan kirkon maalarit olisivat samat, jotka olivat maalanneet Hattulan kirkon.

Katariina Kuisma-Syrjä, Lasse Sandberg, Jyri Ojansivu, Antti Virmavirta, Sonja Silvander-Valo, Johanna Reilin. Kuva: Tapio Aulu.

Hämeenlinnan teatteri

Näiden keskiaikaisten kirkkojen ja Anneli Kannon romaanin innoittamana päätin tehdä myös teatterimatkan keskiajalle. Hämeenlinnan teatteri on tuonut Rottien pyhimyksen teatterin lavalle 120-vuotisjuhlavuoden kunniaksi. Näytelmän on ohjannut Milko Lehto ja sen ovat dramatisoineet Milko Lehto ja Katja Krohn. Anne Laatikainen on suunnitellut aikakauteen sopivat upeat asut ja lavastuksesta on vastannut Juha Mäkipää.

"Hattulan pitäjässä uusi uljas kirkko on valmistunut ja se tarvitsee seinilleen maalaukset Jumalan kunniaksi ja kirkkokansan opetukseksi. Työhön palkataan kaukaa Ruotsinmaalta kirkkomaalarimestarit Andreas Pictor (Antti Virmavirta), Mestari Martinus (Mikko Nousiainen) ja apupoikansa Vilppu (Miika Suonperä). Maalarien saapuminen syrjäiseen pitäjään aiheuttaa hälyä kyläläisissä, sillä edustavathan he sivistystä, taiteilijuutta ja jumalaista mystisyyttä, jota harvoin on Hattulassa nähty.

Työn edistyessä sattuu apupoika Vilpulle onnettomuus, joka pakottaa mestarit etsimään apuvoimia. Kun muita tarjokkaita ei ole, joutuvat he palkkaamaan avukseen tiilimestarin orvon Pelliinan (Sonja Silvander-Valo). Hänen pestaamisensa herättää kuohuntaa, onhan hän nainen, syrjäläinen ja usean mielestä mieleltään epävakaa, mutta osoittautuu taitavaksi ja nopeaoppiseksi. Ja niin maalaminen pääsee vauhtiin intohimolla, vimmalla ja käänteillä, joita kukaan ei olisi voinut aavistaa."

Miika Suonperä, Antti Virmavirta, Mikko Nousiainen. Kuva: Tapio Aulu.

Näyttelijävalinnoista

Mietin etukäteen, että saadaanko teatteriesitykseen upotettua kaikki kirjan käänteet, ja siinä oli onnistuttu hyvin. Esitys kestää noin kolme tuntia sisältäen väliajan. Aina on myös riski, että kun itse kuvittelee kirjan hahmot tietynlaisiksi, näytelmäversio ei kohtaa kuvitelmia. Siksi jännitin erityisesti Antti Virmavirran esittämää Andreas Pictoria ja Mikko Nousiaisen Mestari Martinusta. Kuinka "kasvottomat" keskiajan hahmot toimisivat julkisuudesta tutuilla kasvoilla?

Virmavirran näyttelemä Andreas Pictor on onnistunut tulkinta vanhasta mestarista, joka osaa olla opetuksessaan tiukka, mutta tarvittaessa lempeän isällinen. Itseäni häiritsi ainoastaan se, että mielestäni kirjan hauskimmassa kohdassa, jossa Andreas moittii kirkon seinälle maalattuja saunavihtoja, kuvittelin äänen aggressiivisemmaksi ja vahvemmaksi, kun Virmavirta on tulkinnut osion enemmän hermostuneen yllättyneeksi. Hän saa kohtauksen mielessäni anteeksi näytelmän loppupuolella, jossa Andreas Pictor lohduttaa Pelliinaa ja kaivaa tästä esiin sisäistä voimaa ja rohkeutta hieman yllättävälläkin tavalla. Yksi näytelmän vahvimmista ja tunteikkaimmista kohtauksista, jossa on kuitenkin lempeyttä ja lämpöä. (Nenäliinavaroitus.)

Jos ihan rehellisiä ollaan, ajattelin ensin, että Mikko Nousiainen on liian hyvännäköinen näyttelemään keskiaikaista maalaria, vaikka romaanissakin muistaakseni viitataan Mestari Martinuksen ulkonäköön. Nousiainen kuitenkin onnistui vakuuttamaan omassa roolissaan siten, että näyttelijä katosi roolihahmon alle. Romaanissa muistelin Andreas Pictorin olleen isommassa roolissa, mutta näytelmässä Mestari Martinuksella onkin keskeisempi tehtävä tarinan kuljettamisen kannalta. On vaikea kirjoittaa Nousiaisen roolista ilman, että paljastaa juonenkäänteistä liikaa, sillä tekisi mieli kuvailla yksityiskohtaisesti herkutellen useampi kohtaus, jossa huomasin sykkeeni kohoavan. Hän osaa luoda jännitteisiä henkilökemioita lavalle pienin elein, jolloin juonta kuljetetaan katsojalle sopivalla tahdilla, ettei kaikki paljastu kerralla. Mestari Martinus ottaa vahvan roolin myös silloin, kun Andreas Pictor on sattunut juopottelemaan hieman liikaa.  

Miika Suonperän näyttelemä apupoika Vilppu oli kuvitelmistani poiketen ivallisempi ja luonteeltaan terävämpi. Mutta näytelmän myötä Suonperä teki Vilpusta paremman kuin kuvitelmissani. Hän osoitti vahvemmin syyt ja seuraukset Vilpun käytökselle ja teki roolityöllään hänestä inhimillisemmän ja kokonaisemman persoonan.

Mikko Nousiainen, Panu Valo, Antti Virmavirta. Kuva: Tapio Aulu.

Panu Valo näyttelee nuorta kirkkoherra Petrus Herckepaeusta, joka kamppailee saavuttaakseen seurakunnan arvostuksen, mutta samalla epäilee maalareiden toimia ja kuvien sopivuutta Herran huoneeseen. Valo on myös onnistunut antamaan roolihahmolleen kehityskaaren; hieman ärsyttävästä ja virkaintoisesta kirkkoherrasta kasvaa lopulta seurakunnan arvostama esipaimen. Herckepaeuksen rooli kuvaa hyvin aikaa ja yhteiskunnallista asemaa, jolloin koulutus ei ollut kaikkien saatavilla.

Birgitta Putkonen, Katariina Kuisma-Syrjä, Lasse Sandberg. Kuva: Tapio Aulu.

Lasse Sandbergin näyttelemä kirkkoväärti Klemetti on täydellinen mielleyhtymä kirjan roolihahmon kanssa. Kirkkoherraa vanhempi ja käytännön asioissa kokeneempi Klemetti on monessa juonenkäänteessä se, joka kirkon asioita oikeasti ohjailee Herckepaeuksen vielä hakiessa rooliaan. Vahva ja suorasanainen Klemetti näkee kirkossa - ja sen ympärillä - tapahtuvat asiat usein muita laajemmin. Seurakunta kaipaa näitä kansan ja kirkonmiesten välissä olevia inhimillisiä voimahahmoja.

Sonja Silvander-Valo. Kuva: Tapio Aulu.

Näytelmän tärkeimmän roolin esittää Sonja Silvander-Valo. Hän on outolintu ja hyljeksitty Pelliina, tiilimestari Rutgerin adoptoima orpotytär, jolle tämä opetti keramiikan lisäksi kieliä, lukemista ja laskemista. Ennen kuulumatonta, että rahvaalle tytölle, saati mieleltään vajaalle opetettaisiin tuollaisia taitoja. Jälleen tärkeä yhteiskunnallisen kehityksen näkökulma, joka ei valitettavasti vieläkään toteudu kaikkialla.

Minulle oli näytelmän kannalta tärkeää, että Silvander-Valo oli itselleni uusi kasvo. Näin en ollut ladannut häneen näyttelijänä ennakko-odotuksia tai -luuloja. Hän oli Pelliina. Ja kuinka vahvasti ja uskottavasti hän toi esiin kaikki tunteet; ensijärkytys kirkkoon astuessa, kun epätietoisuus maalauksista ja kuvista aiheuttaa kauhua, aina siihen rohkeuden siemenen kasvuun, että hänen annetaan hiertää väripigmenttejä ja lopulta sivellin käteen. Mielestäni yksi tärkeimmistä tarinan opetuksista on se, mikä merkitys opettamisella, rohkaisulla ja toisen tukemisella on mihin tahansa asiaan. Mikä merkitys ihmisyydelle syntyy siitä, että joku toinen uskoo sinuun ja osoittaa sen.

Oli nautinnollista katsoa ja elää Pelliinan myötä kaikki se hämmennys ja lapsenomainen riemu uuden oppimisesta. Katsoa kuinka maalaukset hiljalleen syntyvät seinille, ja kuinka Andreas Pictor ja Mestari Martinus opettavat hänelle pyhien symboliikkaa ja merkitystä. Kuvasuunnittelusta erityiskiitokset Toni Haaraselle, valosuunnittelusta Jari Vuorelle ja äänisuunnittelusta Lauri Malinille. Ilman heitä häkellyttävän upeasti toteutetut kirkkokohtaukset olisivat jääneet kolkoiksi.

Mikko Nousiainen, Panu Valo, Johanna Reilin, Jyri Ojansivu, Katariina Kuisma-Syrmä, Birgitta Putkonen, Henna-Maija Alitalo. Kuva: Tapio Aulu.

Vereväkielinen

Rottien pyhimys oli reippaasti eteenpäin kulkeva kokonaisuus juonenkäänteitä, historiaa, tunteita ja huumoria. Anneli Kanto on onnistunut romaanissaan luomaan henkilöhahmoistaan moniulotteiset siten, ettei yksikään tarinan hahmo ole vain hyvä tai paha. Sellaisiahan me kaikki olemme; pääsääntöisesti hyväntahtoisia, mutta reagoimme ärsykkeisiin, tilanteisiin, vietteihin ja tarkoitusperiin eri tavoin riippuen siitä, kuinka toiset henkilöt meitä kohtaan käyttäytyvät.

Esitykset ovat olleet suosittuja, vaikka katsojakunta oli iältään ainakin oman vierailuni aikaan suhteellisen korkea. Aiheena keskiaikaisten kirkkomaalausten tarina ei ehkä ensikuulemalta ole kaikkein jännittävin(?), mutta uskallan väittää, että se yllättää positiivisesti. Näytelmän jälkeen tosin kuulin erään vanhemman miehen kommentoivan, että näytelmä ei ollut häntä varten. Hänen seurassaan ollut nainen kysyi syytä ja tämä vastasi, että kielenkäyttö oli järkyttävää, pitikö koko esityksen ajan puhua alatyylisesti?

Niin, tämä tulenee yllätyksenä heille, jotka eivät ole kirjaa lukeneet. Näytelmää ja romaania kuvaillaan vereväkieliseksi, joka tarkoittaa sitä, että Anneli Kanto on tutkinut keskiajan kirosanoja ja sanontoja tutkijoiden Mikko Heikkilän ja Veli-Pekka Toropaisen avustuksella. Niitä on sekä kirjassa että näytelmässä melko runsaasti:

"Esimerkiksi kirjan kirosanat ovat peräisin Toropaisen tutkimista vanhoista käräjäasiakirjoista, joissa kuvataan ihmisten välisiä riitoja ja herjauksia. Vanhoja solvauksia löytyi myös netissä toteutetusta ruotsalaisen Skoklosterin linnan kiroilukoulusta", Anneli Kanto kuvailee Marjo Kytöharjun haastattelussa.

Mutta jälleen palauttaisin ymmärryksen ajankuvaan. Kuinka moni luulee, että kouluttamaton rahvas on keskiajalla miettinyt kielenkäyttöään samalla tavalla kuin nyky-yhteiskunnassa? Kielikin oli aivan erilainen, sillä Mikael Agricola (1510-1557) alkoi 1500-luvulla vasta luoda suomen kieltä. Ja samalla huomauttaisin, että jokainen meistä tietää omat suosikkikirosanansa ja toisaalta nuorison viljelemän runsaan v-sanan käytön, joka useimmilla laimenee sitä mukaa, kun siirrytään työelämään.

Miika Suonperä, Katariina Kuisma-Syrjä, Lasse Sandberg, Jyri Ojansivu, Antti Virmavirta, Sonja Silvander-Valo, Johanna Reilin, Panu Valo, Birgitta Putkonen. Kuva: Tapio Aulu.

Hämeenlinnan teatteri on tehnyt kunniaa Anneli Kannon romaanille ja Rottien pyhimys on myös visuaalisesti hienoa teatteria. Suosiosta kertoo se, että kaikki kevään esitykset ovat loppuunvarattuja yhtä lukuun ottamatta.

Rottien pyhimyksestä ovat aiemmin kirjoittaneet myös:

• Kirjakko ruispellossa
• Kirsin Book Club
• Kulttuuritoimitus