Rottien pyhimys

Suomen keskiaikaisissa kirkoissa pääsee mielestäni edelleen osaksi sitä tunnelmaa, kun uskonto on ollut arkielämässä enemmän läsnä ja opettajan roolissa. Kuinka lukutaidoton kansa on kuvia katselemalla muistanut Raamatun lauseita ja opetuksia. Työteliäässä ja raskaassa arjessa ei ole ollut juuri muita kuvia. Kirkkoon on tultu kuulemaan sanaa ja katsomaan kuvia.

Usein osalta tuntuu edelleen unohtuvan, että Suomi - vaikka sitä ei valtiona tuolloin vielä ollutkaan - oli katolinen. Kuva ja sana täydensivät toisiaan, kunnes luterilaisuuden myötä kirkoista pyyhittiin kuvat ja pyhimykset lähes kokonaan. Minun on vaikea suhtautua kuulemiini kommentteihin, joissa "puhdasoppiset luterilaiset" kritisoivat kuvallisia kirkkoja ja niiden pyhimyksiä (tähän sisältyy katolisuuden lisäksi myös ortodoksisuus). Ei se luterilaisuus tyhjästä ole kehittynyt, jonka vuoksi kannatan ekumeenisuutta ja ylipäänsä ymmärrystä toisista uskonnoista. Ainakin luterilaisiin seurakuntasaleihin on havaintojeni mukaan ilmestynyt ikoneita, ja puheissa kuulee myös kaipuuta kuvallisuuteen, joten taiteella on mielestäni merkityksellinen rooli myös nykyisissä luterilaisissa kirkoissa.

Hattulan kirkko

Keskiaikaiset kirkot esineistöineen näyttävät millainen aika ja yhteiskunta oli 1100-1500-luvuilla. Syvällisemmin, mutta romaanin muotoon kirjoitettua ajankuvaa voi lukea Anneli Kannon teoksesta Rottien pyhimys. Kirja on etenkin näin taidehistorioitsijalle erinomaisen viihdyttävä, jännittäväkin. Rottien pyhimys kertoo Hattulan Pyhän Ristin kirkon maalausprojektista 1500-luvulla ja siihen kietoutuvista ihmisistä. Teos on fiktiivinen, mutta perustuu faktoihin jopa niin hyvin, että romaanin on helppo kuvitella olleen totta. Tämä lienee syy siihen, miksi Hattulan kirkkoon on kirjan ilmestymisen jälkeen ollut suorastaan kansainvaellus. Hattulan seurakunnan sivuilta löytyi tieto, että kesällä 2023 kirkossa vieraili lähes 14 000 kävijää.

Oma pitkäaikanen haaveeni vierailla Hattulan kirkossa toteutui jo kesällä 2013, kun tein matkan Hämeen vanhimpaan kirkkoon. Viimesyksyinen matkani Lohjalle, Pyhän Laurin kirkkoon jatkaa myös Anneli Kannon romaania ja historiallista tutkimustietoa, jonka mukaan Lohjan kirkon maalarit olisivat samat, jotka olivat maalanneet Hattulan kirkon.

Katariina Kuisma-Syrjä, Lasse Sandberg, Jyri Ojansivu, Antti Virmavirta, Sonja Silvander-Valo, Johanna Reilin. Kuva: Tapio Aulu.

Hämeenlinnan teatteri

Näiden keskiaikaisten kirkkojen ja Anneli Kannon romaanin innoittamana päätin tehdä myös teatterimatkan keskiajalle. Hämeenlinnan teatteri on tuonut Rottien pyhimyksen teatterin lavalle 120-vuotisjuhlavuoden kunniaksi. Näytelmän on ohjannut Milko Lehto ja sen ovat dramatisoineet Milko Lehto ja Katja Krohn. Anne Laatikainen on suunnitellut aikakauteen sopivat upeat asut ja lavastuksesta on vastannut Juha Mäkipää.

"Hattulan pitäjässä uusi uljas kirkko on valmistunut ja se tarvitsee seinilleen maalaukset Jumalan kunniaksi ja kirkkokansan opetukseksi. Työhön palkataan kaukaa Ruotsinmaalta kirkkomaalarimestarit Andreas Pictor (Antti Virmavirta), Mestari Martinus (Mikko Nousiainen) ja apupoikansa Vilppu (Miika Suonperä). Maalarien saapuminen syrjäiseen pitäjään aiheuttaa hälyä kyläläisissä, sillä edustavathan he sivistystä, taiteilijuutta ja jumalaista mystisyyttä, jota harvoin on Hattulassa nähty.

Työn edistyessä sattuu apupoika Vilpulle onnettomuus, joka pakottaa mestarit etsimään apuvoimia. Kun muita tarjokkaita ei ole, joutuvat he palkkaamaan avukseen tiilimestarin orvon Pelliinan (Sonja Silvander-Valo). Hänen pestaamisensa herättää kuohuntaa, onhan hän nainen, syrjäläinen ja usean mielestä mieleltään epävakaa, mutta osoittautuu taitavaksi ja nopeaoppiseksi. Ja niin maalaminen pääsee vauhtiin intohimolla, vimmalla ja käänteillä, joita kukaan ei olisi voinut aavistaa."

Miika Suonperä, Antti Virmavirta, Mikko Nousiainen. Kuva: Tapio Aulu.

Näyttelijävalinnoista

Mietin etukäteen, että saadaanko teatteriesitykseen upotettua kaikki kirjan käänteet, ja siinä oli onnistuttu hyvin. Esitys kestää noin kolme tuntia sisältäen väliajan. Aina on myös riski, että kun itse kuvittelee kirjan hahmot tietynlaisiksi, näytelmäversio ei kohtaa kuvitelmia. Siksi jännitin erityisesti Antti Virmavirran esittämää Andreas Pictoria ja Mikko Nousiaisen Mestari Martinusta. Kuinka "kasvottomat" keskiajan hahmot toimisivat julkisuudesta tutuilla kasvoilla?

Virmavirran näyttelemä Andreas Pictor on onnistunut tulkinta vanhasta mestarista, joka osaa olla opetuksessaan tiukka, mutta tarvittaessa lempeän isällinen. Itseäni häiritsi ainoastaan se, että mielestäni kirjan hauskimmassa kohdassa, jossa Andreas moittii kirkon seinälle maalattuja saunavihtoja, kuvittelin äänen aggressiivisemmaksi ja vahvemmaksi, kun Virmavirta on tulkinnut osion enemmän hermostuneen yllättyneeksi. Hän saa kohtauksen mielessäni anteeksi näytelmän loppupuolella, jossa Andreas Pictor lohduttaa Pelliinaa ja kaivaa tästä esiin sisäistä voimaa ja rohkeutta hieman yllättävälläkin tavalla. Yksi näytelmän vahvimmista ja tunteikkaimmista kohtauksista, jossa on kuitenkin lempeyttä ja lämpöä. (Nenäliinavaroitus.)

Jos ihan rehellisiä ollaan, ajattelin ensin, että Mikko Nousiainen on liian hyvännäköinen näyttelemään keskiaikaista maalaria, vaikka romaanissakin muistaakseni viitataan Mestari Martinuksen ulkonäköön. Nousiainen kuitenkin onnistui vakuuttamaan omassa roolissaan siten, että näyttelijä katosi roolihahmon alle. Romaanissa muistelin Andreas Pictorin olleen isommassa roolissa, mutta näytelmässä Mestari Martinuksella onkin keskeisempi tehtävä tarinan kuljettamisen kannalta. On vaikea kirjoittaa Nousiaisen roolista ilman, että paljastaa juonenkäänteistä liikaa, sillä tekisi mieli kuvailla yksityiskohtaisesti herkutellen useampi kohtaus, jossa huomasin sykkeeni kohoavan. Hän osaa luoda jännitteisiä henkilökemioita lavalle pienin elein, jolloin juonta kuljetetaan katsojalle sopivalla tahdilla, ettei kaikki paljastu kerralla. Mestari Martinus ottaa vahvan roolin myös silloin, kun Andreas Pictor on sattunut juopottelemaan hieman liikaa.  

Miika Suonperän näyttelemä apupoika Vilppu oli kuvitelmistani poiketen ivallisempi ja luonteeltaan terävämpi. Mutta näytelmän myötä Suonperä teki Vilpusta paremman kuin kuvitelmissani. Hän osoitti vahvemmin syyt ja seuraukset Vilpun käytökselle ja teki roolityöllään hänestä inhimillisemmän ja kokonaisemman persoonan.

Mikko Nousiainen, Panu Valo, Antti Virmavirta. Kuva: Tapio Aulu.

Panu Valo näyttelee nuorta kirkkoherra Petrus Herckepaeusta, joka kamppailee saavuttaakseen seurakunnan arvostuksen, mutta samalla epäilee maalareiden toimia ja kuvien sopivuutta Herran huoneeseen. Valo on myös onnistunut antamaan roolihahmolleen kehityskaaren; hieman ärsyttävästä ja virkaintoisesta kirkkoherrasta kasvaa lopulta seurakunnan arvostama esipaimen. Herckepaeuksen rooli kuvaa hyvin aikaa ja yhteiskunnallista asemaa, jolloin koulutus ei ollut kaikkien saatavilla.

Birgitta Putkonen, Katariina Kuisma-Syrjä, Lasse Sandberg. Kuva: Tapio Aulu.

Lasse Sandbergin näyttelemä kirkkoväärti Klemetti on täydellinen mielleyhtymä kirjan roolihahmon kanssa. Kirkkoherraa vanhempi ja käytännön asioissa kokeneempi Klemetti on monessa juonenkäänteessä se, joka kirkon asioita oikeasti ohjailee Herckepaeuksen vielä hakiessa rooliaan. Vahva ja suorasanainen Klemetti näkee kirkossa - ja sen ympärillä - tapahtuvat asiat usein muita laajemmin. Seurakunta kaipaa näitä kansan ja kirkonmiesten välissä olevia inhimillisiä voimahahmoja.

Sonja Silvander-Valo. Kuva: Tapio Aulu.

Näytelmän tärkeimmän roolin esittää Sonja Silvander-Valo. Hän on outolintu ja hyljeksitty Pelliina, tiilimestari Rutgerin adoptoima orpotytär, jolle tämä opetti keramiikan lisäksi kieliä, lukemista ja laskemista. Ennen kuulumatonta, että rahvaalle tytölle, saati mieleltään vajaalle opetettaisiin tuollaisia taitoja. Jälleen tärkeä yhteiskunnallisen kehityksen näkökulma, joka ei valitettavasti vieläkään toteudu kaikkialla.

Minulle oli näytelmän kannalta tärkeää, että Silvander-Valo oli itselleni uusi kasvo. Näin en ollut ladannut häneen näyttelijänä ennakko-odotuksia tai -luuloja. Hän oli Pelliina. Ja kuinka vahvasti ja uskottavasti hän toi esiin kaikki tunteet; ensijärkytys kirkkoon astuessa, kun epätietoisuus maalauksista ja kuvista aiheuttaa kauhua, aina siihen rohkeuden siemenen kasvuun, että hänen annetaan hiertää väripigmenttejä ja lopulta sivellin käteen. Mielestäni yksi tärkeimmistä tarinan opetuksista on se, mikä merkitys opettamisella, rohkaisulla ja toisen tukemisella on mihin tahansa asiaan. Mikä merkitys ihmisyydelle syntyy siitä, että joku toinen uskoo sinuun ja osoittaa sen.

Oli nautinnollista katsoa ja elää Pelliinan myötä kaikki se hämmennys ja lapsenomainen riemu uuden oppimisesta. Katsoa kuinka maalaukset hiljalleen syntyvät seinille, ja kuinka Andreas Pictor ja Mestari Martinus opettavat hänelle pyhien symboliikkaa ja merkitystä. Kuvasuunnittelusta erityiskiitokset Toni Haaraselle, valosuunnittelusta Jari Vuorelle ja äänisuunnittelusta Lauri Malinille. Ilman heitä häkellyttävän upeasti toteutetut kirkkokohtaukset olisivat jääneet kolkoiksi.

Mikko Nousiainen, Panu Valo, Johanna Reilin, Jyri Ojansivu, Katariina Kuisma-Syrmä, Birgitta Putkonen, Henna-Maija Alitalo. Kuva: Tapio Aulu.

Vereväkielinen

Rottien pyhimys oli reippaasti eteenpäin kulkeva kokonaisuus juonenkäänteitä, historiaa, tunteita ja huumoria. Anneli Kanto on onnistunut romaanissaan luomaan henkilöhahmoistaan moniulotteiset siten, ettei yksikään tarinan hahmo ole vain hyvä tai paha. Sellaisiahan me kaikki olemme; pääsääntöisesti hyväntahtoisia, mutta reagoimme ärsykkeisiin, tilanteisiin, vietteihin ja tarkoitusperiin eri tavoin riippuen siitä, kuinka toiset henkilöt meitä kohtaan käyttäytyvät.

Esitykset ovat olleet suosittuja, vaikka katsojakunta oli iältään ainakin oman vierailuni aikaan suhteellisen korkea. Aiheena keskiaikaisten kirkkomaalausten tarina ei ehkä ensikuulemalta ole kaikkein jännittävin(?), mutta uskallan väittää, että se yllättää positiivisesti. Näytelmän jälkeen tosin kuulin erään vanhemman miehen kommentoivan, että näytelmä ei ollut häntä varten. Hänen seurassaan ollut nainen kysyi syytä ja tämä vastasi, että kielenkäyttö oli järkyttävää, pitikö koko esityksen ajan puhua alatyylisesti?

Niin, tämä tulenee yllätyksenä heille, jotka eivät ole kirjaa lukeneet. Näytelmää ja romaania kuvaillaan vereväkieliseksi, joka tarkoittaa sitä, että Anneli Kanto on tutkinut keskiajan kirosanoja ja sanontoja tutkijoiden Mikko Heikkilän ja Veli-Pekka Toropaisen avustuksella. Niitä on sekä kirjassa että näytelmässä melko runsaasti:

"Esimerkiksi kirjan kirosanat ovat peräisin Toropaisen tutkimista vanhoista käräjäasiakirjoista, joissa kuvataan ihmisten välisiä riitoja ja herjauksia. Vanhoja solvauksia löytyi myös netissä toteutetusta ruotsalaisen Skoklosterin linnan kiroilukoulusta", Anneli Kanto kuvailee Marjo Kytöharjun haastattelussa.

Mutta jälleen palauttaisin ymmärryksen ajankuvaan. Kuinka moni luulee, että kouluttamaton rahvas on keskiajalla miettinyt kielenkäyttöään samalla tavalla kuin nyky-yhteiskunnassa? Kielikin oli aivan erilainen, sillä Mikael Agricola (1510-1557) alkoi 1500-luvulla vasta luoda suomen kieltä. Ja samalla huomauttaisin, että jokainen meistä tietää omat suosikkikirosanansa ja toisaalta nuorison viljelemän runsaan v-sanan käytön, joka useimmilla laimenee sitä mukaa, kun siirrytään työelämään.

Miika Suonperä, Katariina Kuisma-Syrjä, Lasse Sandberg, Jyri Ojansivu, Antti Virmavirta, Sonja Silvander-Valo, Johanna Reilin, Panu Valo, Birgitta Putkonen. Kuva: Tapio Aulu.

Hämeenlinnan teatteri on tehnyt kunniaa Anneli Kannon romaanille ja Rottien pyhimys on myös visuaalisesti hienoa teatteria. Suosiosta kertoo se, että kaikki kevään esitykset ovat loppuunvarattuja yhtä lukuun ottamatta.

Rottien pyhimyksestä ovat aiemmin kirjoittaneet myös:

• Kirjakko ruispellossa
• Kirsin Book Club
• Kulttuuritoimitus