Vuoden Ingmanedulainen

Henkilökuva: Liselotte Karppinen.

Sain viikko sitten huomionosoituksen entisestä oppilaitoksestani. Valmistuin jo vuonna 2009, mutta perustelut selvensivät hämmästystäni "Vuoden Ingmanedulainen" -tittelistä.

"Tohtori Matthias Ingmanin säätiö sr. myöntää kunniakirjan vuosittain henkilölle, joka on opiskellut tai työskennellyt Ingmanedu Kulttuurialan ammattiopistossa ja toiminut ammattiopiston hyväksi. Hän on lisäksi toiminnallaan vienyt eteenpäin Ingmanedun hyvää sanomaa.

Valinnan perusteet:

Henna on Ingmanedun entinen kuva- ja mediataiteen opiskelija, joka toimii taideasiantuntijana ja arvostettuna kulttuurivaikuttajana. Hän edistää taiteen hyvinvointivaikutuksia, jakaa osaamistaan innostavasti nuorille ja osallistuu aktiivisesti oppilaitoksen kehittämiseen. Henna tuo jatkuvasti esiin Ingmanedua ja sen arvoja - rakentavalla otteella ja suurella sydämellä."

Sisäinen palo kuljettaa eteenpäin

Kunniakirja ojennettiin Ingmanedun tilaisuudessa, jossa juhlistettiin Wanhan päärakennuksen peruskorjauksen valmistumista sekä rehtori/toimitusjohtaja Irma Tikkasen eläkkeelle siirtymistä. Ingmanedulla on urapolkuni kannalta äärimmäisen merkittävä rooli, sillä siellä löysin kutsumukseni taidehistorian pariin. Oman tieni löytyminen ja sille pääseminen oli vaikeaa, josta kirjoitin tarkemmin otsikolla Jos olisin menestynyt paremmin. Aina menestyminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että on nopein ja tehokkain (vaikka nykyinen yhteiskunta siihen kovasti painostaakin). Sisäinen palo on kantanut vaikeiden hetkien yli, ja samalla sisäisellä liekillä toimin edelleen.

Tohtori Matthias Ingman (1762-1855).

Opintojen ja opettajien merkitys

Päärakennuksen peruskorjauksen myötä siitä on tullut kokous- ja edustuskäyttöön tarkoitettu rakennus. Minä sain kuitenkin ilokseni opiskella kuva-artesaanin tutkintoni kyseisessä päärakennuksessa. Muun muassa maalaaminen, piirtäminen ja elävänmallin jäljentäminen tapahtuivat päärakennuksen vasemmassa siivessä.

Tämä tila toimi opiskeluaikanani taideluokkana.

Ingmanedu oli minulle hyvä ponnahduslauta kulttuurikentälle monipuolisen taideopetuksen ansiosta. Juhlassa oli läsnä 2 minulle merkityksellistä opettajaa: taidetta opettanut Tuula ja valokuvausta opettanut Olli. Kiitin tilaisuudessa lyhyesti myös heitä siitä, että he auttoivat minua näkemään asioita uudella tavalla, rohkaisivat omaan ilmaisuun ja kannustivat eteenpäin. Aiempien pettymysten vuoksi heidän sanoillaan oli suuri merkitys nuoren itsetunnon vahvistumiselle: minusta on tähän.

Taidehistoriaa opettanut Jari on kohonnut hänen opetuksessaan olleiden opiskelijoiden puheissa lähes ikoniseksi henkilöksi, joka osoitti, että taidehistoriaa voi opiskella kuvien lisäksi myös käsillä tekemällä. Hänestä hehkui ilo ja intohimo taidehistoriaan, joka tarttui minuunkin. Jari osoitti elämälleni määrätietoisen suunnan yhden kirjallisen tehtävän palautuksen jälkeen, koska palautelapun loppuun oli kirjoitettu: "Oletko ajatellut taidehistorian opintoja?" En ollut, mutta tuosta hetkestä alkaen en enää ajatellutkaan mitään muuta vaihtoehtoa. Opettajilla on iso merkitys. 

Olen tyytyväinen myös siitä, että jo opintojen alkuvaiheessa tuotiin ilmi, että kulttuurikentällä menestyminen on vaikeaa ja vaatii jatkuvaa oppimista ja itsensä kehittämistä. On turha kuvitella, että kuva-artesaanin opinnot riittäisivät kaikkeen. Tiedostin tämän itse alusta alkaen, vaikka jollekin suora puhe saattoi tuntua lannistavalta. Mielestäni suora puhe on tärkeää, mutta riippuu toki siitä, että kuinka sen ilmaisee. Tämän jälkeenkin olen vaatinut opettajiltani ja esihenkilöiltäni suoraa ja rehellistä puhetta, jotta olen pystynyt kehittymään ja kasvamaan siihen ammattitaitoon, jonka koen tällä hetkellä omaavani.

Kuva: Svetlana Larina.

Oma innostus jakoon

Samaa määrätietoisuutta ja itseensä uskomista olen pyrkinyt tuomaan esille myös omissa puheenvuoroissani, kun minut on pyydetty kertomaan Ingmaneduun (tai muualle) puhumaan opinto- ja urapolusta, taidehistorian opiskelusta, kulttuuribloggaamisesta, museotyöstä tai nykyisestä taideasiantuntijan tehtävästäni Pohjois-Savon hyvinvointialueella.

Ingmanedulla opiskelu tuntui minulle helpolta ja mukavalta, sillä olin päässyt opintopolulle, johon tunsin kiinnostusta ja intohimoa. Halusin oppia ja kehittyä, meillä oli todella ihana opiskelijaporukka ja kaikin puolin hyvä ja kannustava yhteishenki. Luin kaikki kouluun ja kotiin menevät bussimatkat taidekirjallisuutta, koska tiedonjano oli valtava. En kokenut olevani kuvataiteellisesti äärimmäisen lahjakas, mutta tiesin, että kaikesta materiaaleihin ja tekniikkaan liittyvästä opista tulisi olemaan tulevaisuudessa hyötyä. Ja niin on ollut.

30.5.2009.

Muistoja

Keväällä 2009 sain mahdollisuuden pitää valmistuvan opiskelijan puheen. Palasin tuohon kirjoittamaani tekstiin ja yllätyin, kuinka hyvin olin osannut ajatuksiani sanoittaa:

"(---) Luovuus ja käsillä tekeminen vahvistuivat ja ne ovatkin olleet koulun vahvoja tunnusmerkkejä. Ohjaajani Tuula sai näkemään maailman aivan uusin silmin. Taivas ei ole vain sinistä ja valkoista, vaan täynnä erilaisia värejä, varjot iholla eivät ole vain mustia ja harmaita, vaan hehkuvat ja heijastavat ympärillä olevia värisävyjä. Voisi siis sanoa, että olen värittänyt maailmani uudelleen.

(---) Olen aina pitänyt käsillä tekemisestä, ja täällä sain ympärilleni samanhenkisiä ihmisiä. Nykypäivänä kyseenalaistetaan käsityöläisten tarpeellisuus teollistuneen yhteiskunnan myötä. Käsityöläisyys ei ole kadonnut, sillä se kuuluu ihmisen kehollisuuteen ja liikkuvuuteen. Siihen kuuluu myös taitavaa tekemistä ja osaamista, luovaa ongelmanratkaisua ja ajattelua.

Tässä kohtaa haluan lainata Phyllis Georgen sanoja: 'Käsityötaito saa meidät tuntemaan itsemme juurtuneiksi, se antaa meille tunteen kuulumisesta johonkin ja yhdistää meidät historiaan. Esi-isämme loivat käsitöitä välttämättömyyden pakosta, me teemme niitä nyt huviksemme, saadaksemme rahaa tai ilmaistaksemme itseämme.'

(---) Omasta erilaisuudestaan voi löytyä se voimavara ja erikoispiirre, josta voi parhaassa tapauksessa hyötyä ja saada rahaa. Tämän saavuttaminen ei aina ole helppoa, eikä sen pidäkään olla. Pysyvä hyvinvoinnin löytäminen on tulosta siitä, että oppii kohtaamaan vaikeita asioita, ja että uskaltaa kokeilla erilaisia tekemisen tapoja.

(---) Itse olen kiitollinen, että olen saanut olla osa niin kirjavaa ryhmää, jossa ikä, ajatukset, tyylit ja asenteet ovat sulautuneet harmoniseksi ja toimivaksi kokonaisuudeksi. Ryhmästämme löytyi uskallusta olla erilainen, rohkeutta sanoa asioita hyvinkin suoraan joutumatta ilmiriitaan sekä heittäytymistä annettuihin tehtäviin.

(---) Lapsenmielisyys ja kokeilunhalu ovat elävöittäneet opiskelujamme, mutta jokaisella on henkilökohtainen päämäärä, jota tavoittelemme ja niihin olemme saaneet toistemme tukea. Tunne siitä, että saa olla osa jotakin, että kuuluu johonkin, luo turvallisuudentunnetta ja sitä kautta vahvistaa omaa ajattelua ja kasvua. (---) Aika on lentänyt siivillä ja se on ollut mukava lento. Koulun iloista ja positiivista ilmapiiriä tulee ikävä, ja tulen viemään tätä energisyyttä mukanani seuraavalle matkalle. (---)"

Nyt kun muistelen mitä kaikkea näihin väliin jääviin 16 vuoteen on sisältynyt, tuntuu hämmästyttävältä kuinka nopeasti aika on mennyt. Vaikeilta asioilta en ole välttynyt, mutta koen arvokkaimpana sen, että olen pysynyt rehellisenä sekä itselleni että muille. Määrätietoisuus ja sisäinen palo ovat pysyneet elossa etenkin siksi, että olen saanut matkan varrella ympärilleni ystäviä, mentoreita ja verkostoja, jotka ovat tukeneet silloin, kun olen apua tarvinnut. Toivon myös, että olen osannut välittää ja antaa osan siitä kipinästä myös ympärilläni oleville ihmisille.

Kuten blogin esittelytekstissä on vuodesta 2010 alkaen lukenut: "Elämän tarkoitus on antaa elämälle tarkoitus." Tätä olen pyrkinyt noudattamaan.

Sydämellinen kiitos Ingmanedu huomionosoituksesta ja vaikuttavista perusteluista!

Aihetta juhlaan

Viikko alkoi siten, että työsähköpostissa odotti todellinen yllätys. Sain tiedon, että nimeni löytyy Mediuutisten laatimalta 100 Terveysalan vaikuttajaa -listalta. "Terveysalan sadan vaikuttajan lista on Mediuutisten toimituksen keräämä listaus ihmisistä, jotka toimituksen näkemyksen mukaan ovat vaikuttaneet tänä vuonna merkittävästi terveydenhuoltoon ja vieneet sen toimintaa eteenpäin. (---) Listalle pääsevät henkilöt, jotka ovat toimineet nimenomaan tänä vuonna. Siksi mukana ei ole aina kaikkia isoissakaan päättävissä viroissa olevia henkilöitä."

Minua ilahduttaa, että minut on listattu kategoriaan Arjen parantajat: "Taideasiantuntija, Pohjois-Savon hyvinvointialue. Hän vastaa koko hyvinvointialueen sairaaloiden ja muiden sote-kiinteistöjen taiteesta. Hän on pitänyt sairaalataiteesta luentoja ja puheenvuoroja ja tuonut taiteen ja taideasiantutijan työn merkitystä terveydenhuollossa esiin myös blogissaan."

Julkisen taiteen asiantuntija

Yllätyksen lisäksi odotettu hetki oli se, että viime perjantaina päättyi todistusten jakoon kaksivuotinen Taideyliopiston Avoimen kampuksen luotsaama Julkisen taiteen taideasiantuntijan erikoistumiskoulutus (40 op). Suoritin koulutuksen työn ohessa, joka on osaltaan vaikuttanut siihen työmäärään, minkä kanssa olen parin viime vuoden kanssa paininut. Hain koulutukseen siksi, että koin työssäni tarvetta oppia lisää muun muassa rakennushankkeisiin sisältyvistä julkisen taiteen hankinnoista ja sopimusasioista.

Vuosikurssi 2022-2023.

Kurssikaverit ovat olleet ehdottomasti luentojen lisäksi koulutuksen parasta antia.

Koulutuksen keskeiset sisältöalueet olivat:

• Julkisen taiteen ja prosenttiperiaatteen mahdollisuuksiin, toimintaperiaatteisiin ja yhteistyöverkostoihin perehtyminen.
• Taidehankkeiden kuratoinnin ja tuottamisen sekä moniammatillisen asiantuntijayhteistyön rakentaminen ja kehittäminen.
• Projektinhallinnan ja johtamisen taidot, vaativien projektien ja hankkeiden kokonaissuunnittelu ja johtaminen.
• Taidehankintojen rahoitukseen ja erilaisiin rahoitusmalleihin perehtyminen sekä taidekonsultoinnin ja taideasiantuntijapalveluiden kehittäminen.

Pääkouluttajina toimivat:

• Denise Ziegler, erikoistumiskoulutuksen johtaja, professori, Taideyliopisto ja Aalto-yliopisto
• Tom Engblom, kuvataiteilija, lehtori, Lapin yliopiston taiteiden tiedekunta
• Petri Kaverma, kuvataiteilija, tutkija ja kouluttaja, Taideyliopisto
• Petteri Nisunen, kuvataiteilija, arkkitehti, varadekaani, Taideyliopiston Kuvataideakatemia
• Pasi Rauhala, mediataiteilija, kuvataiteilija ja kouluttaja, Taideyliopisto
• Riikka Stewen, professori, Taideyliopiston Kuvataideakatemia
• Lisäksi vierailevina kouluttajina 48 kotimaista ja ulkomaista julkisen taiteen asiantuntijaa ja taiteilijaa.

Koulutuksen toteuttajina olivat Taideyliopisto, Aalto-yliopisto ja Lapin yliopisto. Rahoittajana toimi Opetus- ja kulttuuriministeriö.

Vein koulutustodistuksen kopion töihin, että työkaveritkin näkevät minkä sisältöisellä kurssilla olen kahden vuoden ajan reissannut. Yksi vekkuli oli sitten ehtinyt päivän aikana täydentää todistuksen alareunaan merkinnän: "Valitettavasti jätetään luokalle".

Opintoihin sisältyi myös artikkelin kirjoittaminen. Kaikkien opiskelijoiden artikkelit on nyt koottu yhteen julkaisuun: Julkisen taiteen äärellä: Näkökulmia julkisen taiteen tilaan. Linkin takaa on ladattavissa koko julkaisu ilmaiseksi. Minä kirjoitin oman artikkelini otsikolla "Taideasiantuntijan merkitys sairaalataiteelle", joka on luettavissa sivuilta 339-355.

Tämä kahden vuoden opiskelu huipentui paitsi todistukseen myös tuohon Mediuutisten antamaan huomionosoitukseen. Näihin tunnelmiin tuntuu hyvältä päättää vuosi 2023.

Miten valo näyttäytyy?

Nitta Heimonen: sarjasta Lupaathan..., 2023, pigmenttivedokset, kapa fix levylle.

Näyttelykutsuja ja -tiedotteita sataa sähköpostiin melkoisia määriä ympäri Suomea, mutta kaikkiin ei millään ehdi tai ole mahdollista tutustua vaikka kuinka tahtoisi. Silti olen iloinen, että edes tiedän mitä kaikkea taidekentällä tapahtuu. Päivätyöni on kiireistä, joten tarvitsen välillä sen vastapainoksi näyttelyitä joihin pysähtyä. Keskustella omien ajatusteni kanssa. Pitkästä aikaa tutustuin näyttelyyn, jonka ovat suunnitelleet ja toteuttaneet kulttuurialan opiskelijat.

Ingo -näyttelytila Kuopion keskustan Sektori-kauppakeskuksessa on Ingmanedu oppilaitoksen oppimisympäristö. Valon pisaroita -yhteisnäyttely avautui 21.3.2023. Opiskelijat valitsivat näyttelylle nimeksi Valon pisaroita, koska se kuvastaa näyttelyn teemaa valon ja sen kauneuden esittämisestä. Valo on myös tärkeä osa taiteilijan työskentelyä. Valon pisarat symboloivat heidän mukaansa myös ilon, toiveiden, haaveiden ja fantasioiden merkitystä.

Nuo kaikki heijastuvat myös katsojalle. Se nuoruuden, uskalluksen ja epävarmuuden, toiveiden ja pelkojen tunnemaailma muistuu mieleeni näyttelyssä kierrellessä. Yllätyin kuinka valmiita ja varmoja osa opiskelijoista teostensa kautta olivat. Ilmaisun rohkeus ja herkkyys tekivät monen kohdalla  vaikutuksen.

Nitta Heimonen: Nimeämätön 1, sarjasta Lupaathan..., 2023, pigmenttivedos kapa fix levyllä.

Kiersin näyttelyn ensin ilman teosluetteloa, jotta sain keskittyä pelkästään näkemääni. Toisella kerralla pysähdyin teosten äärelle lukemaan opiskelijoiden ajatuksia teoksistaan. Nitta Heimonen oli tuonut näyttelyyn valokuvasarjan "Lupaathan..." Valokuvia ennen oli runomuotoon kirjoitettu teksti:

Lupaathan...

Olla vapaa,

olla oma itsesi,

olla rohkea,

olla aina kanssani,

luottaa itseesi.

Lupaathan...

että kerrot ajatuksistasi,

että kerrot tunteistasi,

että kerrot haaveistasi,

ettet katoa.

Valokuvasarja oli kaunis ja puhutteleva. Kokonaisuus synnytti ajatuksen sekä vanhemman näkökulmasta ja toiveesta lastaan kohtaan, että nuoren itsensä toiveesta itseään kohtaan; että pysyisin omana itsenäni, olisin rohkea ja uskaltaisin kertoa haaveistani. Kuvien kerroksellisuus oli vaikuttavaa. Kasvoille kerrostuvat oksat, ajankulu, heijastukset ja katseiden suunnat. Valo näyttäytyi kuvissa pehmeänä ja unenomaisena.

Joanna Jäntti: Lumi, sarjasta Talven ihmemaa, 2023, puu, pahvi, Das-massa, paperi, akryyli.

Joanna Jäntti oli valmistanut sekatekniikoilla näyttelyyn triptyykin talven eri olomuodoista: kauniisti  kimaltelevasta pakkaslumesta, märästä ja likaisesta loskasta sekä mustasta jäästä. Vaikutuin etenkin kimaltavasta pakkaslumesta, joka näytti läheltä katsottuna yhtä kevyeltä ja puuteriselta kuin luonnossa. Valo tarttui kimaltaviin yksityiskohtiin, jonka olisi saanut voimakkaammalla valolla vielä paremmin esiin.

Joanna Jäntti: Lumi, yksityiskohta, sarjasta Talven ihmemaa, 2023.

Mustaa jäätä kuvaava teos osoitti todellisuudesta irrotettuna myös kauneutensa, kuten Jäntti teossarjastaan kertoo: "Millaisella kuvastolla Suomea ja meidän talveamme usein markkinoidaan? Usein tällaisissa kuvissa mainostetaan kauniin, puhtaan lumentäyteistä Suomea, vaikka talvi täällä on myös usein märkää, likaista ja synkkää. Tutkiessa erilaista kuvastoa Suomen talvesta voi huomata, kuinka sen molemmissa puolissa on oma tietynlainen kauneutensa ja taiteellisuutensa."

Joanna Jäntti: Musta jää, sarjasta Talven ihmemaa, 2023, puu, Das-massa, paperi, akryyli.

Musta, jäinen ja märkä asfaltti on todellisuudessa vaarallinen, mutta jos yrittää unohtaa todellisuuden ja keskittyä vain materiaaliin ja valoon, voi löytää tästäkin kaunista. Jäntti on onnistunut erinomaisesti materiaalitulkinnoissaan ja luo rumastakin kaunista.

Sebastian Silfvenius: Revontulien syke, sarjasta Pienet ja suuret spiraalit, 2022-2023, pigmenttivedos alumiinikehyksissä.

Luonto on keskiössä myös Sebastian Silfveniuksen valokuvasarjassa Pienet ja suuret spiraalit. Revontuli- ja avaruustaivaan rinnalle on tuotu yllätyksellisesti kuva viemäriin valuvasta sinisestä nestespriaalista. Kaukaa katsoen kuva leikki esittävän ja ei-esittävän rajapinnoilla, mutta sopii kuvasarjaansa. Kaikissa kuvissa valo hehkuu tavalla tai toisella sisältäpäin.

Sebastian Silfvenius: Maan vetovoima, sarjasta Pienet ja suuret spiraalit, 2023, pigmenttivedos alumiinikehyksissä.

Sonja Pekkonen: Kanssasi, sarjasta Ilta, 2023, pigmenttivedos, kapa fix levyllä.

Dokumenttimaiset valokuvat ovat minulle välillä vaikeasti lähestyttäviä. Jos kuvat ovat liian toteavia ja sen vuoksi itselleni "mykkiä", ne eivät puhuttele. Tämän vuoksi yllätyin, että pidin Sonja Pekkosen kuvasarjasta Ilta. Niissä ei varsinaisesti tapahtu mitään, mutta kuvissa on mielestäni totuudenmukaisesti nuorten arkea. Valon ja varjon kontrastit tekevät kuvista mielenkiintoisia. Lisäksi näissä on elokuvamainen tunnelma ja rajaus, menettämättä silti totuudenmukaisuuttaan. Erinomaisia tallennuksia omanlaisestaan nykykulttuurista.

Sonja Pekkonen: Aina, sarjasta Ilta, 2023, pigmenttivedos, kapa fix levyllä.

Sonja Pekkonen: Mikään ei ole ikuista, sarjasta Ilta, 2023, pigmenttivedos, kapa fix levyllä.

Tuntui vapauttavalta kierrellä näyttelyssä. Opiskelijoina heillä on kaikki ovet avoinna ja he voivat ilmaista vielä itseään vapaasti ilman, että pitää miettiä toimeentuloa (vaikka toivottavasti he miettivät pidemmällä tähtäimellä myös sitä). Opiskelu antaa mahdollisuuden kokeilla ja etsiä, onnistua ja epäonnistua. Turvallisesti. Toivon, että kaikki näyttelyyn osallistuneet löytävät oman äänensä ja polkunsa valitsemallaan alalla, mikä se sitten lopulta onkaan.

Tuntui pitkästä aikaa katsojana hyvältä, että olin näyttelyssä kaikin puolin "puhtaalla pöydällä". En tiennyt tekijöitä etukäteen, en heidän taustojaan, tekniikoitaan tai mitään muutakaan. Ammattitaiteilijoiden näyttelyissä minulla on jollain lailla aina "painolastina" tekijän aiempi tuotanto, johon olemassa olevaa näkemäänsä vertaa. Vaikka aina ei pitäisi. Miksei antaisi jokaiselle näyttelylle mahdollisuuden olla oma kokonaisuutensa? Taiteilijuuden ajatellaan kuitenkin kasvavan kertyneiden näyttelyiden, meriittien ja  muiden ansioiden myötä, joten harva kulttuurikentän ammattitoimija pääsee enää uudelleen "täyteen tyhjyyteen".

Kiitos Valon pisaroita -näyttelyn tekijöille virkistävästä näyttelykokemuksesta! 

Ps. Ainut asia mikä näyttelyssä häiritsi oli se, että tekijöiden ajatuksia esittelevässä tekstikansiossa ei ollut kaikkien kohdalla selkeästi nimeä ensimmäiseksi nähtävillä. Tämän vuoksi kansiota joutui selailemaan edes takaisin, että osasi tulkita kenen teokset ja teksti yhdistyvät toisiinsa. Vinkkinä tulevien ryhmänäyttelyiden järjestämiseksi.

Oma innostus jakoon

Minua pyydetään silloin tällöin puhumaan työstä, opinnoista ja taidehistoriasta. Nyt on yllättävän monta puhujavarausta lyhyellä aikavälillä, sillä olen viiden kuukauden sisällä puhumassa neljässä eri tilaisuudessa. Tämä on minulle paljon, sillä yleensä pyyntöjä tulee noin kerran vuodessa. 

Olen kertonut näistä puhujatilaisuuksista, ja useammalta henkilöltä on tullut kommentti, että "Ihan pahin painajainen mennä ryhmän eteen puhumaan!" tai "Miten saat ajan käytettyä?" Kyllä minäkin muistan sen yläasteajan, kun luokan eteen meneminen oli pahin painajainen. Yleisön edessä olemista on pitänyt (pakon edessä) opetella. Se on helpottunut kerta kerralta ja nykyisin oikeastaan pidän siitä, jos pääsen puhumaan itselleni tärkeästä aiheesta. Myönnettäköön, että yksi näistä neljästä puheenvuorosta kauhistuttaa etukäteen todella paljon, mutta siitä tarkemmin lisää kun aika koittaa.

Yleisön edessä puhuminen on minusta mukavaa silloin, kun aihe on itselleni tuttu ja tärkeä. Silloin ei tarvitse varsinaisesti jännittää sitä mitä puhuu, vaan voi keskittyä enemmän siihen, kuinka on yleisön edessä. Graduohjaajani tiivisti aikoinaan hyvin, että "Sinä olet oman alasi ammattilainen. Kukaan ei voi kertoa samasta aiheesta samalla tavalla." Tämä on kulkenut mukanani eräänlaisena voimalauseena, sillä se on totta. Vaikka kaksi henkilöä tutkisi ja esittelisi samaa aihetta, molemmat tekisivät sen kuitenkin eri tavalla. Ja kummankin tapa on oikea. 

Tämän vuoksi pidän erityisesti opiskelijoille puhumisesta. Omassa muistissa on vielä tuoreena kaikki opiskeluaikaiset haasteet, mutta oman polun löytäminen on rohkaissut minua niin, että haluan välittää onnistumisen tunnetta ja toivoa myös muille.

Kuva: Svetlana Larina.

Tällä viikolla pääsin puhumaan entisen kouluni, Ingmanedun, opiskelijoille paitsi omasta opintopolusta myös sairaalataiteesta ja taidehistoriasta käytännön työelämässä. Viimeinen (varsinainen) teema tuntui aluksi todella vaikealta esitellä, kunnes tajusin, että minä hyödynnän taidehistorian eri näkökulmia ja työvälineitä arjessa jatkuvasti.

Taidehistoria on sanana vähän vanhanaikainen (vaikka itse rakastan sitä), sillä visuaalisen kulttuurin tutkimus kuvaisi tutkimusalaa monipuolisemmin ja totuudenmukaisemmin. Taidehistoria voi tutkia myös vahvasti nykytaidetta ja tätä päivää. Tärkeintä on ymmärtää, miten taidetta ja kulttuuria vastaanotetaan ja tulkitaan. Opintojen aikana opitaan analysoimaan ja tulkitsemaan taiteen suuntauksia ja erilaisten taideilmiöiden ominaispiirteitä ja historiallisia yhteyksiä.

Tein luennolla muun muassa rinnastuksia taidehistoriallisten teosten ja nykytaiteen välille. Aktivoin opiskelijoita pohtimaan, kuinka he voivat hyödyntää taidehistoriaa omassa työssään kuvantekijöinä. Oli mukava huomata, että he ymmärsivät taidehistorian tuntemisen merkityksen taiteellisessa työssään. Paras palaute oli kuitenkin se kun kuulin, että minusta kuulema välittyi se, että pidän työstäni. Olen ollut onnekas, että olen saanut mielenkiintoisia työtehtäviä ja todella nauttinut niistä. Jos saan edes hitusen välitettyä omaa innostustani eteenpäin, olen onnistunut puhujana.

Kiitos, kun sain vierailla!

Jos olisin menestynyt paremmin

Rovaniemellä vierailu laittoi pohtimaan lukionjälkeistä aikaa ja omaa opintopolkua. Hain ylioppilaskirjoitusten jälkeen Lapin yliopistoon kuvaamataidonopettajaksi. Olen aina tiennyt, että haluaisin olla taiteen kanssa tavalla tai toisella tekemisissä, mutta ainut ammatti, jonka tuolloin yhdistin taiteeseen oli kuvaamataidonopettaja. (Taiteilijan ammattiin en kokenut olevani tarpeeksi lahjakas, eikä minulla ollut siihen sisäistä paloa.)

Jo yläasteella tehtiin opinto-ohjauksen tunneilla erilaisia testejä, että mihin ammatteihin olisi kiinnostusta ja soveltuvuuksia. Silloiselta mol.fi-sivustolta tuli vaihtoehdoiksi tavallisesti: arkkitehti, sisustussuunnittelija, kuvaamataidonopettaja ja tutkija. Arkkitehti oli jossain määrin yksi vaihtoehto, mutta se haave pysähtyi lukion pitkän matematiikan kurssien myötä. Matematiikka oli minulle todella vaikea pala purtavaksi, ja itkua pidätellen meni usein läksyjen tekemiset (miksi minä en ymmärrä tätä?!). Sisustussuunnittelijakin kiehtoi pitkään, mutta halusin kuitenkin olla enemmän kosketuksissa taiteeseen kuin sisustukseen. En tuolloin tiennyt mitä tutkijat tekevät, mutta nimi kuulosti niin tylsältä (mielikuva työhuoneessaan hiljaa istuvasta henkilöstä vailla ihmiskontakteja), että ainoaksi vaihtoehdoksi jäi kuvaamataidonopettaja. Jotta menestyisin elämässäni, minun pitäisi päästä kuvaamataidonopettajaksi.

Ylioppilasvuoden keväällä hain kuvaamataidonopettajaksi Lapin yliopistoon. Pettymys oli musertava, sillä en päässyt ennakkotehtävillä edes valintakokeisiin saakka. En muista oliko minulla hakuja muihin oppilaitoksiin (mikään ei ainakaan vienyt eteenpäin), joten jäin tyhjän päälle. Minulla ei ollut mitään varasuunnitelmaa. Suurin osa ympärilläni olevista opiskelukavereista pääsi opiskelemaan haluamaansa alaa ja tuntui, että minä jäin yksin. Kirjoituksetkaan eivät olleet menneet niin hyvin kuin olisin toivonut, eivätkä arvosanat tuntuneet kuvaavan sitä osaamista, jota koin omaavani. Häpeä ja alemmuudentunne olivat voimakkaat: Mikä minussa on vikana?

Edessä oli pakollinen välivuosi. Löysin jotain kautta tiedon vuoden mittaisesta (maksullisesta ja silloin kalliilta tuntuvasta) kuvataidelinjasta, jossa opiskeltiin erilaisia kuvataiteen tekniikoita. Siellä oli mahdollista suorittaa myös Taideyliopiston avoimia kursseja, jotka saisi myöhemmin hyväksiluettua kuvaamataidonopettajan koulutusohjelmassa.

Vuosi meni taidetekniikoita opiskellessa ja tuli seuraava kevät. Hain uudelleen Rovaniemelle ja riemu oli valtava, sillä pääsin valintakokeisiin! Selvisin kolmivaiheisesta prosessista läpi vain ensimmäisestä. Yliopiston ovessa olleessa A4:sessa ei lukenut nimeäni, joka olisi vienyt minut eteenpäin. Putosin jälleen korkealta. Taas yksi välivuosi....

En keksinyt muuta reittiä taiteen pariin kuin kotipaikkakunnalla olevan ammattikoulun, silloinen Ingmanin käsi-ja taideteollisuusoppilaitos, nykyinen Ingmanedu. Siellä koulutetaan mm. kuva-artesaaneja, joten ajattelin, että jatkan yrittämistä opiskelemalla taiteen tekniikoita lisää. Hain koulutusohjelmaan, mutta en päässyt sinnekään. Minulle ilmoitettiin, että olen varasijalla. Soittelin loppukesästä aktiivisesti oppilaitokseen ja tilanne oli lopulta se, että minut haluttiin haastatella, sillä varasijalla oli ilmeisesti toinenkin varteenotettava ehdokas.

Olin häkeltynyt, sillä haastattelussa ihmettelyn aiheeksi nousi se, että miksi lukion käynyt henkilö haluaa opiskelemaan ammattikouluun? Kerroin haaveestani ja siihen astisesta "urapolustani", jolloin he tuntuivat ymmärtävän määrätietoisuuteni. Kun sain puhelinsoiton, että minut oli valittu varasijalta mukaan kuva-artesaanin opintoihin, helpotus oli valtava. Nyt saisin hengähtää pari vuotta, sillä lukiopohjalla koulutusohjelma kestäisi 2 vuotta.

Tuossa koulutusohjelmassa elämäni suunta muuttui. Kuva-artesaanin opintoihin sisältyi (sisältyy edelleen) taidehistorian opintoja. TAIDEHISTORIA. Tällainen ala on olemassa kuin taidehistoria! Opettaja oli valloittava, innostava, idearikas ja kannustava. Hän sisällytti taidehistorian opintoihin kuvataiteen tekemistä. Taidehistoriaa voi opiskella myös käsin tekemällä! Rakastin kuva-analyysien kirjoittamista ja sitä, että yhteen teokseen sai uppoutua täysillä. Etsiä siitä merkityksiä: sommitelmasta, väreistä, symboleista ja muodoista. Kaikki tulkinnat tuli perustella. 

Teimme kuvia itse, keskustelimme taiteesta ja teimme museovierailuja. Hurmioiduin, ja käytin kaikki bussimatkat ja useat välitunnit siihen, että luin taiteilijaelämäkertoja, katsoin taiteilijadokumentteja, luin väriteoriaa (Goethe, Albers) ja kahlasin läpi useita taidehistoriaa käsitteleviä kirjoja. Olin löytänyt kutsumukseni.

Kutsumus tarkoitti sitä, että Rovaniemi ja kuvaamataidonopettaja vaihtuivat Jyväksylään ja taidehistorian opintoihin. Rakastuttuani taidehistoriaan hain jo ensimmäisen kuva-artesaanivuoden jälkeen Jyväskylän yliopistoon. Ensimmäinen pääsykoetilanne oli pelottava, enkä menestynyt kovin hyvin. Jäin 30:n pisteen päähän sisäänpääsypisteistä, mutta nyt tiesin millaisia kysymyksiä oli odotettavissa. Pettymys oli iso, mutta tämän myötä syntyi sisäinen palo, ettei minulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin taidehistoria. Tiesin myös, että taidehistoria olisi vaikea ala päästä opiskelemaan. Muistaakseni ensimmäisellä hakukerralla hakijoita oli 120 ja sisään pääsi 8. Hakijoista otettiin ryhmäkuva ennen koetilanteen alkamista. Muistan, että sanoin kotona hylkäämiskirjeen saatuani, että "Aion hakea sinne niin monta kertaa, että alkavat tunnistaa minut niistä valokuvista!"

Seuraavana keväänä valmistuin kuva-artesaaniksi ja hain uudelleen Jyväskylään. En onnistunut vieläkään, mutta nyt en jäänyt enää kuin kolmen pisteen päähän sisäänpääsypisteistä. Huima kehitys vuodentakaisesta loi uskoa siihen, että "Kyllä minä joskus tuonne pääsen!" Enkä onneksi pudonnut nyt tyhjän päälle, sillä sain olla vuoden töissä.

Kolmannella hakukerralla paineet onnistumisesta olivat valtavat, sillä edellisellä kerralla olin päässyt niin lähelle. Kaivoin aivonystyröistäni aivan kaikki ideat kuva- ja tekstianalyysien tueksi. Kun palautin tehtävät olo oli sellainen, että olin antanut aivan kaiken. Vaikka en nytkään onnistuisi, en olisi osannut antaa tilanteessa yhtään enempää. Aivokapasiteetin käyttämisestä kertonee se, että koetilanteen alkaessa puhelin piti sulkea. Kun lähdin ulos salista, en enää muistanut puhelimen pin-koodia. Puhelin meni lukkoon ja kyseli puk-koodia. Sain puhelimen auki vasta seuraavana päivänä, mutta minun piti luoda uusi pin-koodi. Muistin alkuperäisen pin-koodin vasta parin päivän jälkeen.

Muistan vieläkin sen tunteen, kun postiluukusta oli pudonnut iso valkoinen, PAKSU kirjekuori Jyväskylän yliopiston logolla. Voiko se olla...? Olihan se! Minut oli hyväksytty opiskelemaan taidehistoriaa  huippupisteillä! Rakastin jokaista hetkeä ja kurssia niissä opinnoissa. Olin tehnyt helkkaristi töitä sen eteen, että olin opiskelemassa unelmieni alaa ja osasin olla kiitollinen. Siinä vaiheessa olin tosin "heittänyt hukkaan" neljä vuotta elämästäni. Lukioaikaiset opiskelukaverit alkoivat jo valmistua yliopistoista ja siirtyä työelämään, kun minä vasta aloitin opintoni. Enkä piitannut yhtään. Enää en tuntenut häpeää tai alemmuudentunnetta, vaan puhdasta rakkautta omaa alaa kohtaan. Tämä sama rakkaus jatkuu edelleen. Minussa ei ole mitään vikaa!

• Jos olisin menestynyt paremmin Rovaniemellä lukion jälkeen, olisin kenties kuvaamataidonopettaja. Olisin kuvaamataidonopettaja siksi, etten tiennyt hakiessani muista minulle sopivista vaihtoehdoista.
• Jos olisin menestynyt paremmin, olisin ammatissa, jonka "yhteiskunta olisi minulle tehokkuusnäkökulmasta valinnut".
• Jos olisin menestynyt paremmin, olisin kenties "tyytynyt siihen".
• Jos olisin menestynyt paremmin, en olisi saanut luotua niin monipuolista koulutuksen tuomaa ammattitaitoa, joka minulla tänä päivänä on.
• Jos olisin menestynyt paremmin, minulla ei olisi samanlaista laajaa ammatillista verkostoa ympärilläni. Tuo  verkosto tukee minua nykyisin niin vahvasti, että välillä tulee sellainen lapsenomainen usko siihen, että "voin tehdä mitä vain, eikä minuun satu". Ja silloin kun epäröin, on ympärillä niitä, jotka sanovat asiat suoraan ja potkivat eteenpäin.
• Jos olisin menestynyt paremmin, vastoinkäymiset eivät olisi vahvistaneet resilienssiäni ja kasvattaneet sisukkuutta. Halua näyttää, että minusta on tähän.

Ps. näin jälkikäteen huomaan, että se yläasteella tylsältä kuulostanut tutkija olisi ollut kuitenkin eniten minun opintopolkuani tukenut vaihtoehto. 

Silti en muuttaisi opintopolultani mitään. Löysin yhteiskunnan vaatimuksia hitaammin oman kiinnostukseni, mutta väitän, että olen tyytyväisempi ja varmempi veronmaksaja tälle yhteiskunnalle näin, kuin jos olisin kulkenut sen yläasteella ja lukiossa suunnittelemani suoran reitin.

Aiempia opinto- ja urapolkuun liittyviä postauksia löydätte täältä:

• 9 vuotta sitten
• Arvosanat eivät kerro siitä kuka oikeasti olet
• Unelmista totta
• Taidehistorian vaikeuksia
• Vuosi paketissa
• Käsitettävä taidehistoria
• Opiskelijasta työntekijäksi
• Uteliaisuus palkitsee
• Tutkimusavustajan viimeiset metrit
• Taidehistorian maisteri
• Maisterista museotädiksi
• Taideasiantuntijan ensiaskeleet

Ja hei! Blogin vierailijamittari on pyörähtänyt yli miljoonan!
Kiitos, kun seuraatte ja kuljette mukana.

Drink & Draw

Kuopion kuvataiteilijat ry Ars Libera järjesti Drink & Draw -tapahtuman Muikkuravintola Sampossa. Tapahtuma oli järjestyksessään kuudes. Itselleni tapahtuman luonne oli tuttu jo Jyväskylän taidehistorian vuosilta, jolloin ainejärjestömme järjesti Drink & Draw -tapahtumia harva se kuukausi. Te, joille tapahtuman luonne ei ole tuttu kerrottakoon, että kyseessä on elävän mallin piirtämistä, joka tapahtuu matalalla kynnyksellä baariympäristössä, jossa voi samalla halutessaan nauttia virvokkeita.

Tapahtumiin on tervetullut kuka tahansa eikä piirustustaito ole pääasia, vaan yhdessä oleminen piirtämisen lomassa. Tapahtumia järjestetään ympäri Suomea. Yhtä asentoa piirretään etukäteen sovitusti tietty aika. Sampossa piirsimme kymmenen, viiden, kolmen ja kahden minuutin asentoja.

Nopeaa luonnospiirtämistä kutsutaan myös croquis (krokii)-piirtämiseksi. Termi tulee ranskan sanasta croquer = piirtää pikaisesti. Croquis-piirroksia tehdään useita peräkkäin, joissa sama malli vaihtaa asentoa. Wikipedia tiivistää tilanteen hyvin: "Koska malli on havainnoitava ja piirrettävä lyhyessä ajassa, tärkeintä on nopea havainnointikyky. Elävää mallia piirretään tavallisesti pitkään, jopa kuukausia, joten työn viimeistelyyn on aikaa. Croquis-piirustuksessa taas ihanteena on piirtää mikä on asennon ja kokonaisuuden kannalta luonteenomaista, myös liikkeen tuntu asennossa on hyvä saada mukaan. Myös viitteenomaisuus on eduksi croquis-piirustukselle."

Minulla on taustallani kuva-artesaanin koulutus, mutta en edes vihjaile omaavani itsessäni kuvataiteilijuutta. Koulutusohjelmasta on sen sijaan ollut hyötyä taidehistorian opinnoissa ja kuvataiteen tulkinnassa, kun eri tekniikoista on jonkinlaista omakohtaista kokemusta. Tuolloin piirsimme sekä croquis-piirroksia että pidempiä jaksoja elävää mallia. 

En ole vuosiin pitänyt kynää kädessä piirtämistarkoituksessa. Edellinen kerta taisi olla vuonna 2014, kun yliopistossa järjestettiin erikoiskurssi, jossa perehdyttiin sight size-piirtämismetodiin. Joten en valehtele yhtään jos sanon, että taidot tuntuivat olevan ruosteessa. Vaikka tiedostin, että piirustustaidoilla ei olisi väliä, en voinut mitään sille, että ympärillä piirtävät kuvataiteilijat loivat aluksi pienoisia suorituspaineita... Lopulta ajat menivät niin nopeasti, ettei siinä ehtinyt muiden papereita miettiä saati katsella. Jokainen keskittyi omaan tekemiseensä.

Kahden tunnin piirtämisen aikana viimeinen puoli tuntia alkoi tuntua vasta siltä, että silmä ja käsi alkavat jollain lailla löytää yhteisen sävelen. Olen aina pitänyt eniten istuvista asennoista tai sellaisista, joissa malli on kyykyssä, kyyryssä tai kumarassa. Seisovissa asennoissa mittasuhteiden määrittäminen paperille on hankalaa, kun pituutta on vaikea hahmottaa. "Matalammissa asennoissa" on helpompi määritellä nopeammin jalkojen suhdetta käsiin ja toisiinsa, sekä jalkojen ja käsien alle ja ympärille jääviä "tyhjiä tiloja".

Ilta oli todella mukava, vaikka huomasin kamppailevani oman mieleni kanssa: "Olen kyllä joskus saanut tässä ajassa paljon enemmän viivoja paperille..." Tällaisissa tilaisuuksissa pitäisi käydä useammin, jotta löytäisi taas piirtämisen flown. Se tunne on upea, kun silmä käskee kädessä olevaa kynää niin nopeasti, ettei paperia tarvitse juurikaan tuijottaa. Sampossa en valitettavasti päässyt flow-tilaan saakka.

Jotkut ovat kysyneet, kun olen kertonut elävän mallin piirtämisestä, että eikö se tunnu omituiselta tai kiusaannuttavalta tuijottaa tuntematonta ja alastonta ihmistä? Tämä kuulostaa ehkä pahemmalta kuin onkaan, mutta itse olen huomannut, että piirtämistilanteissa kohdehenkilö on "vain ääriviivoja, pintaa ja varjoja". Siinä tietyllä tavalla "esineellistää" kohteen. En ajattele piirtäessäni kohdehenkilöä persoonana, vaan "tallennettavana kohteena". Inhimillisyys ja yksilölliset piirteet toki tulevat enemmän esille mitä pidempiä asentoja piirretään, mutta croquis-piirroksissa keskitytään usein vain ääriviivoihin ja varjostuksiin. Taidekouluissa piirustustunneilla piirretään samalla tavalla kipsimalleja ja elävää mallia. Elävä malli on tietenkin aina mukavampi, koska asentoja saa vaihdella. Anatomian ja liikkeen tutkiminen on runsaampaa. Ei ole väliä onko malli mies vai nainen, nuori vai vanha, pitkä vai lyhyt. Mitä erilaisempia malleja saa piirtää, sen parempi.

Ilta oli onnistunut ja piirtäjiä oli iladuttavan paljon. Kiitos Ars Libera ja Sampo tilaisuuden mahdollistamisesta. Näin pitkän piirtämistauon jälkeen olin positiivisesti yllättynyt, että sain näinkin tunnistettavia asentoja aikaiseksi. Ja kiitos kanssapiirtäjille - oli kivaa, kuten kuvasta näkyy! ;)

Taidehistorioitsija työelämässä

Kävin Jyväskylän yliopistossa puhumassa opiskelijoille taidehistorioitsijan työllistymisestä. Alumni-illan paneelikeskustelua juonsi Musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen apulaisprofessori Tuuli Lähdesmäki. Kanssani keskustelemassa olivat valokuvausyrittäjä Petteri Kivimäki ja Museoviraston kehittämisjohtaja Ulla Salmela (etäyhteyden kautta). Kaikki olemme valmistuneet Jyväskylästä taidehistorian oppiaineesta.

Kuva: Teija Luukkanen-Hirvikoski.

Ilta oli minulle inspiroiva; kuulla Petterin ja Ullan urapoluista. Siitä kuinka monipuolisella tavalla kulttuurikentälle voi työllistyä. Huomasin, että allekirjoitimme paljon samanlaisia ajatuksia mm. verkostoitumisen ja oman osaamisen esille tuomisen tärkeydestä työllistymisessä. Sattumillakin on ollut osansa urapoluilla. Saimme etukäteen pohdittavaksi kysymyksiä, joiden kautta kirjoitan nyt auki omaa polkuani:

Jorma Hautala: Lämmin horisontti, 1983, seinämaalaus. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

Kerro lyhyesti nykyisestä työtehtävästäsi?

Toimin taideasiantuntijana Kuopion yliopistollisessa sairaalassa (KYS), Kiinteistöhallinnon yksikössä. Vastuullani on Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma (noin 1300 teosta) ja siihen liittyvä kokoelmatoiminta. Koordinoin myös peruskorjaus- ja uudisrakennushankkeisiin liittyviä taideasioita sekä tilamuuttoihin sisältyviä taidemuuttoja. Lisäksi vastaan KYSin Kulttuurihyvinvointityöryhmän toimintaan sisältyvästä vaihtuvasta näyttelytoiminnasta. Arjen perustyö koostuu pääasiassa sähköposteihin vastaamisesta, kokousten valmisteluista, muistioiden ja sopimusten laatimisesta sekä erilaisten asioiden selvittämisestä. Teen jonkin verran yhteistyötä oman yksikön työntekijöiden kanssa (mm. projekti-, LVI-, sähkö-, rakennus- ja kiinteistöinsinöörit, sisäilma- ja laitehallinta-asiantuntijat sekä projektikoordinaattorit), mutta pääasiassa työ on hyvin itsenäistä. Olen paljon yhteydessä myös mm. taiteilijoihin ja sisustusarkkitehteihin. Sairaalassa toimii KYS taidetoimikunta, KYS Uudistuu taidetyöryhmä sekä Kulttuurihyvinvointityöryhmä, joiden toiminnassa olen mukana ja valmistelemassa asioita. Tiivistetysti voisi sanoa, että kaikki sairaalan taideasiat liittyvät tavalla tai toisella minuun.

Samuli Naamanka: Älyn humaani valo, 2019, graafinen betoni.

Millainen elämänpolku on johdattanut sinut nykyiseen työhösi?

Ajattelen urapolkuni alkaneen jo kuva-artesaanin opinnoista Ingmanin käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksessa (nyk. Ingmanedu). Siellä pääsin tutustumaan ensimmäisen kerran taidehistorian oppiaineeseen. Taidehistorian opettaja oli aivan mielettömän ihana, inspiroiva ja idearikas, joka sai innostettua aiheen pariin. Erään kuva-analyysitehtävän palautteessa opettaja oli kirjoittanut viestinsä viimeiseksi lauseeksi: "Oletko koskaan ajatellut taidehistorian opintoja?" En ollut, mutta siitä se ajatus sitten lähti. (Minulla on edelleen tallessa tuo paperilappu.) Pyrin Jyväskylään kolmesti ennen kuin pääsin sisään. Luulen, että koetilannejännitys vaikeutti osittain pääsykoetilanteita, mutta kolmas kerta toden sanoi.

Kuva-artesaanin koulutusohjelmaan kuului myös työssäoppimisjakso. Edellä mainittu taidehistorian opettaja vei ryhmämme tutustumiskäynnille Suomen ortodoksiseen kirkkomuseoon (nyk. RIISA), jolloin ihastuin ikonitaiteeseen. Kävin kysymässä työssäoppimispaikkaa museosta ja pääsin valokuvaaman kokoelmien esineitä. Ikoneita, sakraaliesineitä ja kirkkotekstiileitä valokuvatessa minulle karttui samalla tietoa kokoelmista, sillä tutkija ja tekstiilikonservaattori jakoivat paljon ns. hiljaista tietoa.

Kyseinen työssäoppimisjakso mahdollisti myöhemmät kesä- ja projektityöt ortodoksisessa kirkkomuseossa. Nämä puolestaan mahdollistivat sen, että pääsin suoraan taidehistorioitsijaksi valmistuttuani töihin RIISAan. Vastasin ikoni- ja sakraaliesineistä, kirjoitin artikkeleita, annoin asiantuntijalausuntoja, toimin näyttelyoppaana ja valokuvaajana. Kokoelmat ovat ainutlaatuiset ja tunnen olevani etuoikeutettu saatuani työskennellä niiden parissa. Työn mukana tuli myös korvaamaton yhteistyöverkosto.

Koin olevani hyvä työssäni RIISAn amanuenssina ja tiedonjano oli jatkuvaa. Halusin oppia ja tietää lisää. Ja mikä parasta: tietoa jaettiin ja sitä hyödynnettiin yhdessä. Jokainen toi arkeen oman ammattitaitonsa, josta koostui se kokonaisammattitaito, joka ortodoksisen kulttuuriperinnön säilyttämiseen tarvitaan.

Henkisesti vaikea tilanne syntyi syksyllä 2020, kun KYS ilmoitti etsivänsä joukkoonsa taideasiantuntijaa. Työnkuva kuulosti äärimmäisen mielenkiintoiselta, sillä siihen sisältyi paljon tutun kokoelmatyön lisäksi nykytaidetta ja rakennushankkeita. Olin blogin kautta pitänyt ns. "jalkaa oven välissä" kristillisen taiteen lisäksi myös nykytaidekentälle. Tunsin kouluttautuneeni nimenomaan RIISAn kokoelmia varten ja ammattitaito oli asioiden suhteen korkealla (näin uskallan sanoa). Olin kuitenkin jo vuosien ajan ehtinyt nähdä ja tottua siihen mitä museoiden työ käytännössä oli. Tiesin, että KYSin taideasiantuntijan tehtävähaku oli ainutlaatuinen, sillä näihin tehtäviin ei ole kovin usein paikkoja avoinna (toistaiseksi!). 

Olin jo aiemmin amanuenssin tehtävässä mielessäni päättänyt, että jos joskus siirryn tehtävästäni jonnekin toisaalle, se ei todennäköisesti olisi museokenttä, vaan jotain mistä en vielä tiennyt. Ja kun sairaalan taideasiantuntijan paikka tuli haettavaksi tiesin, että tämä oli nyt se jotain mistä en silloin tiennyt.  Päätin kokeilla tuuriani, ja tässä sitä nyt ollaan. En kuitenkaan koe, että aiempi ammattitaitoni ortodoksisen kirkkotaiteen parissa olisi millään lailla hukkaan heitettyä ammattitaitoa.

Kenttätöissä valokuvaamassa Savonlinnan ortodoksista kirkkoa 2020.

Millaiset asiat ovat ajankohtaisia työssäsi juuri nyt?

• Taidekokoelmaohjelman viimeistely. Eli ohjenuora sille, kuinka sairaalan taidekokoelmaa kartutetaan, hoidetaan, otetaan lahjoituksia ja talletuksia vastaan ja tehdään kokoelmapoistoja.
• KYS Uusi Sydän rakennusprojektiin sisältyvien taidehankintojen asennus mm. eri kerrosten  potilashuoneisiin.
• Ensi vuonna käynnistyvän Psykiatriatalon rakennussprojektiin sisältyvät taiteilijavalinnat.
• Itä-Suomen yliopiston Tietojenkäsittelytieteen laitoksen kanssa tehtävä yhteistyö liittyen osallistavaan taidepeliin. Taidepeli toteutetaan Kuntoutuksen päiväosaston käyttöön.
• Tarinaharjun sairaalamuseon kokoelmanhallinta.
• Osastojen muuttoihin sisältyvät taidemuutot.
• Yksittäisten yksiköiden lahjoitusvarojen hyödyntäminen taidehankintoihin ja niihin liittyvien asioiden koordinointi.
• Erilaiset sopimusasiat ovat jatkuvasti ajankohtaisia.

Mitkä opiskeluaikana opitut asiat tai taidot ovat sellaisia, joista on ollut sinulle hyötyä työelämässä kaikkein eniten?

• Taidehistoriallisen kuvaston opettelusta on ollut itselleni todella paljon hyötyä sekä työssä että vapaa-ajalla. Kun päähän on koodattu kuvapankki, se on mielestäni taidehistorioitsijan perustyökalu, jonka pohjalta on hyvä tulkita minkä ajan taidetta tahansa.
• Taustatiedon etsimisen tärkeys. Eli kuinka lähteä tutkimaan tai lähestymään aihetta, josta en vielä tiedä mitään. Vaikka kuinka kouluttautuu, työelämä heittää aina jossain vaiheessa eteen uudenlaisia tilanteita ja asioita. Myös kriittinen kuvanlukutaito ja ylipäänsä kriittinen ajattelu ovat tärkeitä taitoja.
• Itsensä ilmaisu sekä suullisesti että kirjallisesti, ja omien näkökulmien perustelu. Ne ovat olleet tärkeitä taitoja sekä työtehtävissä että vuorovaikutustilanteissa. Työelämä perustuu vuorovaikutukseen.
• Yksittäisistä kursseista on ollut paljon hyötyä. Esimerkiksi valinnainen erikoiskurssi tutkimuskentältä, jossa tehtiin käytännön esineinventointia. Tämän kurssin pitäisi kuulua mielestäni pakollisena kaikille taidehistorioitsijoille, sillä se on hyvä työllistäjä. Samoin kuin rakennushistoriaselvitysten laatiminen. Näitä taitoja tarvitsee yllättävän monessa paikassa ja niissä on ns. keikkatyön mahdollisuuksia.

Valamon luostarin ikoninäyttelyn inventointiprojekti Keski-Suomen museossa 2013. Valinnainen taidehistorian erikoiskurssi.

Työelämä muuttuu jatkuvasti. Millaisia muutoksia tunnistat työelämässä oman kokemuksen kautta?

Monialaista osaamista arvostetaan koko ajan enemmän. Varsinaisen koulutuksen lisäksi työelämässä halutaan mahdollisuuksien mukaan hyödyntää myös työntekijöiden muita ominaisuuksia: mielenkiinnon kohteita ja erityistaitoja. Jos nämä valjastetaan yhteen oikealla tavalla, lopputuloksesta hyötyy mielestäni sekä työntekijä että työnantaja.

Jos voisit lisätä omaan osaamiseesi jonkin uuden taidon, jota koet tarvitsevasi tällä hetkellä työelämässä, niin mikä se olisi?

Markkinointi- ja talousosaaminen. Markkinointiosaamisesta on nykypäivänä hyötyä miltei työssä kuin työssä. Talousosaamisen vahvistaminen kaikenlaisten budjettiasioiden yhteydessä on tullut tämän uuden työn myötä tutuksi. Molemmat ovat sellaisia, joita tulee opeteltua työn yhteydessä.

Tulevaisuuden tutkijat listaavat taitoja, joita heidän mukaansa työelämä vaatii: luovuus, teknologiataidot, vuorovaikutus- ja ryhmätyötaidot, oppimistaidot, medialukutaito, esiintymistaito, kulttuuriosaaminen, empatia, itsetuntemus, yrittäjyystaidot.
Millaisia ajatuksia tällaiset taitonäkymät herättävät?

Allekirjoitan kaikkien listattujen asioiden tärkeyden. Mainitsinkin aiemmin, että työelämään halutaan moniosaajia. Itse pidän tärkeimpinä taitoina itsetuntemusta, empatiaa, vuorovaikutus- ja ryhmätyötaitoja. Nämä ovat sellaisia taitoja, joissa työntekijän pitää mennä itseensä syvällisemmin ja pohtia sekä omaa että toisten toimintaa.

Ajattelen, että mm. luovuus, teknologiataidot, medialukutaito ja yrittäjyystaidot ovat sellaisia "ulkoisia taitoja", joita voi helpommin opetella löytämään ja hyödyntämään kuin minuuteen ja siihen sisältyviä taitoja.

Työelämä on lähtökohtaisesti aina itsetuntemusta, vuorovaikutusta ja ryhmätyötaitoja. Olen itse avoin ja pyrin sanoittamaan ajatukseni ja tunteeni myös muille. Joillekin tämä on vaikeaa (ymmärrän, tämä ei ole tyypillistä käytöstä suomalaisessa yhteiskunnassa), mutta kukaan ei voi lukea toisen ajatuksia ja tunteita pääkopan läpi. Vuorovaikutustilanteissa ajatusten ja tunteiden sanoittaminen on ensiarvoisen tärkeää. Toiselle pitää pystyä kertomaan esimerkiksi oman huumorin rajoista tai siitä, jos toinen käyttäytyy tavalla tai toisella väärin. Kiittäminen ja anteeksi pyytäminen ovat myös hyviä sanoja arjessa. Mielestäni työyhteisön toimivuus ja hyvinvointi on samanlaista ihmissuhteiden ylläpitoa kuin ystävyys- tai parisuhde.

Nämä taidot ovat mielestäni vaikeimpia oppia ja omaksua, sillä noissa tilanteissa joutuu asettamaan itsensä haavoittuvaksi, myöntämään kenties olleensa väärässä, sietämään nolostumista tai epävarmuutta. Mutta helpottava faktatieto: me kaikki tunnemme välillä tismalleen samoja tunteita. Teknologia- ja medialukutaitoa voi opetella järjellä, mutta itsetuntemus, empatia, vuorovaikutus- ja ryhmätyötaidot vaativat tunteiden käsittelyä.

Kerron käytännön esimerkin. Uuden työn myötä hyppäsin pienestä työyhteisöstä yli kahdenkymmenen henkilön yksikköön, joten ymmärrettävästi vuorovaikutustaidot joutuivat testiin. Koen tavallisesti olevani hyvä ihmisten kanssa, lukevani tilanteita hyvin ja omaavani hyvät vuorovaikutustaidot. Nyt jouduin kuitenkin ensimmäistä kertaa työelämässä myöntämään itselleni, että en osannut lukea uutta työkaveriani ja hänen persoonaansa lainkaan. Luin häntä ajoittain väärin, en osannut olla oma itseni, ja hänen olemuksestaan lukemani itsevarmuus söi omaa itsevarmuuttani. Näiden väärinymmärrysten yhteisvaikutuksesta oloni oli epävarma, ja työkaveristani alkoi tulla mielessäni pelottava. Enkä tarkoita fyysisesti pelottava, vaan tilanteiden epävarmuus sai oloni pelokkaaksi.

Huomattuani tämän ajatussuunnan päätin, että minun on pakko ottaa asia puheeksi, sillä se alkoi vaikuttaa hiljalleen työssäolemiseni arkeen. Nämä ovat asioita, joita ei mielestäni pitäisi huudella koko työyhteisön kuullen, vaan käsitellä tilanne kohdehenkilön kanssa. Uskalsin avata suuni erään toisen keskustelun yhteydessä, jossa oli minun ja työkaverini lisäksi myös kolmas työntekijä. Jossain mielessä se kolmas tilanteessa ollut henkilö oli eräänlainen turvahenkilö, sillä hänen olemustaan ja persoonaansa olin jo oppinut lukemaan ja tulkitsemaan. 

Kerroin työkaverilleni, että hän vaikuttaa minusta pelottavalta. Selvensin, että pelottavuus ei ole fyysistä vaan liittyy väärinymmärryksiin, ja sen myötä omaan epämukavaan olotilaani. Kerroin myös, että tiedostan tilanteen olevan väliaikainen ja johtuvan siitä, etten osaa tulkita ja lukea hänen persoonaansa. Sanoin, että uskon tilanteen ajan kanssa hälvenevän, kun alamme oppia tuntemaan toisiamme paremmin.

Ja näin tapahtuikin. Olo oli "tunnustuksen" jälkeen helpottunut. Enää tilanteet eivät olleet mielessäni kummittelevia möykkyjä, ja aloin suhtautua työkaveriini rennommin. En yrittänyt luokitella häntä mihinkään mielessäni jo olevaan käyttäytymismallien lokeroon (joihin hän ei tuntunut sopivan), vaan aloin tietoisesti opetella hänen persoonaansa ja olemustaan puhtaalta pöydältä. Tämä tuntui aluksi haastavalta, mutta kannatti. Koen, että tuon keskustelutilanteen jälkeen pääsimme paremmin ns. samalle aaltopituudelle ja epävarmuuteni katosi. 

Joten ottakaa työyhteisössä esille vaikeitakin asioita ja käsitelkää ne. Asioiden ei aina tarvitse olla suuria, mutta jos niistä ei puhu, ne kasvavat suuriksi. Tärkeää on myös ymmärtää se, kuinka tuoda asioita esille. Syyttäminen ja syyllistäminen ei ole oikea tie. Ihmissuhteet ovat työelämässäkin vuorovaikutusta. Vaikka mielellämme katsomme asioita vain omasta näkökulmastamme käsin, pitää muistaa, että samalla tavalla se toinen katsoo samaa asiaa: omasta näkökulmastaan käsin. Voimme katsoa tismalleen samaa asiaa ja tulkita sen täysin eri lailla. Tämän jälkeen pitää pohtia, miksi me näemme saman asian eri tavoin ja kuinka pääsisimme kenties lähemmäs samanlaista näkökulmaa. Aina ei tietenkään tarvitse olla samaa mieltä, mutta olisi hyvä ymmärtää syyt molempien erilaisille näkemyksille. 

Mari Arvisen viidakkoaiheinen maalaus Lastenkirurgian poliklinikalla. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma. 

Millaisia tulevaisuuden taiteen- ja kulttuurialan ammattitehtäviä visioit?

Omasta näkökulmastani koen, että sosiaali- ja terveydenhuollon parissa on tulevaisuudessa enemmänkin käyttöä kulttuurialan ammatttilaisille. Kansainvälisesti on kasvava kiinnostus kulttuurin vaikutuksista terveyteen ja hyvinvointiin. Tässä tarvitaan kulttuurialan ammattilaisia.

Millaisia vinkkejä annat taidehistorian opiskelijoille työelämän näkökulmasta?

• Kulttuurikentälle on mielestäni vaikea työllistyä ja kilpailua on paikkakunnasta riippuen paljon. Tämän vuoksi kannustan tuomaan omaa osaamista ja kiinnostuksen kohteita esille. Some on näppärä ympäristö, sillä museot ja kulttuuritoimijat hyödyntävät mm. Facebookia ja Instagramia. Seuratkaa kulttuurikenttää, mitä siellä tapahtuu ja osallistukaa keskusteluun, jos siihen on mahdollisuus.
• Omaa osaamistaan ja persoonaa kannattaa brändätä. Minulle blogi on ollut mainio keino verkostoitumiseen ja oman osaamisen esille tuomiseen. Petteri Kivimäki antoi hyvän vinkin myös kuvallisen portfolion ja CV:n tekemisestä. Olkaa luovia, niin erotutte joukosta.
• Olkaa rohkeita tekemään erilaisia sivuaine- ja kurssivalintoja. Itse tosin suoritin yliopiston hyvin turvallisella yhdistelmällä: pääaineena taidehistoria, sivuaineina museologia ja etnologia. Koin saaneeni kuitenkin yliopistosta sen mitä lähdin sieltä hakemaan, mutta ihaillen seurasin silloisen opiskelukaverini taidehistorian yhdistämistä esimerkiksi psykologiaan.
• Ainevalintayhdistelmistä huolimatta koen, että kukaan ei ole koskaan työelämässä täysin valmis. Aina tarvitaan jonkinlaisia kursseja tai kouluttautumista.
• Harrastuksista voi olla tavalla tai toisella hyötyä työelämänkin kannalta. Minä olen esimerkiksi myynyt ottamiani kuvia esimerkiksi museoille, sanoma- ja aikakauslehdille sekä yksittäisille toimijoille. 
• Verkostoitukaa rohkeasti ja matalalla kynnyksellä. Jokainen työharjoittelu, haastattelu tai kurssin myötä saatu kontakti on potentiaalinen askel kohti työelämää. Aina kun olette yhteydessä toiseen henkilöön, luotte muistijäljen. Käyttäkää sitä hyväksenne, sillä verkostoituminen ei tarkoita sitä (niin kuin itse joskus ajattelin), että toisen henkilön kanssa pitää olla vähintään vakituinen työkaveri tai tehdä muuten töitä yhdessä ennen kuin uskaltaa sanoa verkostoituneensa. LinkedIn-profiilin luominen on suositeltavaa, vaikka kulttuuripuolella sen hyödyntäminen ei olekaan (vielä) niin aktiivista kuin joillain muilla aloilla.

Olen ylpeästi ponnistanut työelämään Musiikin, taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitokselta. Kiitos kaikki ohjaajat, luennoitsijat, mentorit ja esikuvat! Opiskeluaika meni nopeasti ja nautin joka hetkestä. Voisin tulla joskus uudelleen, ikään kuin kertauskurssille....?

Kuva: Helmi Mähönen.

Ja lopuksi: jos haluat aiheeseen liittyen lisätietoa, vinkkejä tai muuten vain kommentoida, jätä viestisi alla olevaan kommenttikenttään tai lähetä minulle sähköpostia: hurmioitunut@gmail.com