Tutkimusavustajan viimeiset metrit

Sinne ne tosiaan hujahtivat, kaksi ja puoli kuukautta tutkimusavustajana Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksella. Tuntui ihan lottovoitolta päästä tekemään oman alan ja kiinnostuksen hommia jo ennen valmistumista. Etukäteen jännitti, että niinköhän saisin ajan riittämään kaikkien Petäjäveden seurakunnan rakennusten esineinventointiin, mutta hyvinhän se meni. Toiseksi jännitin myös suhteeni mahdollista muuttumista yliopistoon, kun siellä ei enää kävisikään pyörähtämässä luennoilla vaan istuisi töissä pidempiä aikoja. Kupla ei puhjennut, ihan yhtä kivaa oli olla työntekijänä kuin opiskelijana.

Ajatuksia sai jakaa muutaman muun (opiskelijan) kanssa, jotka olivat töissä Taikulla tai yliopiston tiedemuseolla. Päiviä jaksottivat Tilian/Sonaatin lounaat ja siinä samalla sai annoksen sosiaalisia kohtaamisia tietokoneen ääreltä irrottautuessa. Muistan nauraneeni aamukahvipöydässä henkilökunnan kanssa ja ihmetelleeni sitä visuaalista ilmapiiriä. Toinen huomasi kollegan puuttuvat korvakorut ja toiselle kehuttiin tämän uusia saappaita. Jotenkin hyvin epäsuomalaista, mennä nyt kommentoimaan toisen ulkonäköä, henkilökohtaista tilaa, suoraan. Ja siksi juuri niin mahtavaa! Tämän ilmapiirin sokaisemana uskaltauduin sitten eräs aamu sanomaan siivojalle tämän olevan kaunis. Olin useampana aamuna toivottanut naiselle hyvät huomenet ja tullut väsyneenäkin aamuna hyvälle tuulelle hänen iloisesta hymystään ja tuikkivista silmistään. Päätin sitten lopulta sanoa ajatukseni ääneen. Pidimme tosin pienen keskustelun siitä, voiko tuntemattomalle sanoa (ilman että siitä syntyy taka-ajatuksia) tämän olevan kaunis, ja päädyimme tässä tapauksessa siihen että voi. Positiivisia asioita pitäisi voida sanoa ääneen vaikka (ja etenkin!) tuntemattomalle. 

Kaiken kivan lisäksi pääsin osallistumaan myös Taikun henkilökunnan pikkujouluihin Café Alvarissa. Kun saman pöydän ääreen istuutui joukko tutkijoita, joita olet pitkään katsellut kunnioittavasti hieman ylöspäin, siinä tunsi ensin itsensä tyttöseksi. Miten suunnata keskustelua siten, että on itselläkin jotain sanottavaa? Olen keskustellut tästä silloin tällöin ystävien kanssa, kuinka jostakin asiasta paljon tietävät henkilöt voivat olla sen tietämyksensä kanssa joskus vähän pelottavia lähestyä. Illan edetessä kävi kuitenkin kuten arvata saattaa, tutkijat osoittautuivat ihaniksi ja lämpimiksi, ihan tavallisiksi ihmisiksi, joiden kanssa voi jutella vaikkapa tästä bloggaamisesta.

Sain tutkimushankkeen myötä tavallaan kaksi työpaikkaa ja työyhteisöä yhdellä iskulla: Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitos sekä Petäjäveden seurakunta. Petäjäveden kohdalla jännitin etukäteen sitä, kuinka henkilökunta suhtautuisi siihen, että heidän esineitään ja arkistojaan tulee penkomaan joku ulkopuolinen, mutta jännitys oli turha. Jo ensimmäisenä päivänä minut toivotettiin iloisesti tervetulleeksi ja etsittiin arkistokansioita inventoinnin tueksi. Työn lomaan sattui muutama henkisesti ikävä päivä, jonka vuoksi jouduin tsemppaamaan itseäni hommien edistymiseksi, mutta niistäkin selvittiin.

Jotta nyt ette luulisi, että kaikki sujui alusta loppuun kuin Strömsössä, niin paljastettakoon, että viimeisellä viikolla, viimeisenä työpäivänä joulun välipäivinä meinasi iskeä epätoivo. Tajusin, että suurin osa yliopiston väestä viettää onnellisesti joululomaa, minkä vuoksi ovet olivat lukossa ja minun avaimillani ei päässyt ihan mihin tahansa. Kun olisin tarvinnut A-talon tarvikevarastosta mm. kansioita ja välilehtiä materiaalien niputtamista varten, ovet olivat lukossa ja täytyi heittäytyä luovaksi. Luova tarkoitti tässä tapauksessa sitä, että vohkin naapurihuoneesta (olen ilmoittanut tapauksesta kohdehenkilölle) pari tyhjää kansiota.

Toinen ongelma syntyi aina-niin-ihan-tietotekniikan kanssa, kun huomasin yli kahtasataa esinekorttia printatessani, että tulostin on jättänyt tulostamatta sieltä täältä väleistä kymmeniä sivuja. Olin edellispäivänä saanut vinkin, että siihen materiaalien mapittamiseen kannattaa varata aikaa... Niinpä niin. Noh, sitten levittelin jo printatut laput ympäriinsä ja etsin ne puuttuvat numerokortit, jotka täytyi tulostaa uudestaan. Viimeinen päivä oli melkoista huisketta ja liukuhihnahommaa: esinekortti, paperikuva, rei'itys, mappiin - esinekortti, paperikuva, rei'itys, mappiin - esinekortti, paperikuva, rei'itys, mappiin.... Toisaalta hiljaisessa talossa oli tällä kertaa se etu, että sain soittaa samalla uusinta Adelea ja mausteeksi vähän Leonard Cohenia ketään häiritsemättä.

Esinekorttien, kuvien, inventointikertomuksen ja cd:lle siirrettyjen kuvien ja tiedostojen jälkeen saattoikin sitten lähteä hyvillä mielin uuden vuoden viettoon. Tosin tuntui haikealta, että homma loppui vähän kuin seinään, eikä ollut ketään kenelle toivottaa lähtiessä heihei tai hyvät uudet vuodet. Minä meen nyt! Inventointihanke on saatettu päätökseen, tosin parin viikon päästä pidetään Petäjävedellä vielä pieni palaveri siitä, mitä tuli tehtyä ja miten meni. Ja palautetaan se kaikki tuotettu aineisto seurakunnan haltuun. Pitää silloin huikata ne heipat!