Taidehistoriaa markkinoimassa

Ennen joulua ehdin käydä markkinoimassa taidehistorian opiskelua entisessä lukiossani. Olin etukäteen innoissani nostalgiamatkasta lukiovuosiin, mutta samalla tunnelmat yllätttivät. Paikan päällä huomasin olevani ehdottomasti vanhin kahvipöydän ympärillä istuvista entisistä opiskelijoista, minkä vuoksi oli hieman irrallinen olo. Nuoremmilla oli läheisempi linkki toisiinsa ja opettajiin, kun itse huomasin hämmentyväni omasta olemuksestani. Ylioppilastutkinnosta tulee tänä keväänä kuluneeksi 10 vuotta. 

Suurinta osaa opettajistani en ollut nähnyt sitten lukiovuosien, joten nykyisen minän asettaminen lukiominän rinnalle tuntui oudolta. Viimeksi olin rakennuksessa opiskelijana (nuorena) ja nyt tasaveroisena aikuisena, ja muutoksen omaksuminen tuntui aluksi vieraalta, kun ympärillä oli tuttu rakennus ja ennen kaikkea paljon tuttuja opettajia. Kontrasti tuntui suurelta. 

Tämä pöytä tuli tutuksi. Sen ympärillä keskusteltiin paitsi koenumeroista ja tunneista, ihan arkisista asioista. Viimeisimpänä tietysti ajokorteista ja -kokeista sekä ylioppilaskirjoituksista. 

Ajattelin, että kymmenessä vuodessa opettajat olisivat ehtineet unohtaa minut. Ehkä niin kävikin. En ollut mielestäni mitenkään näkyvä hahmo. Mutta siinä vaiheessa, kun eräältä uudelta, minua opettamattomalta opettajalta tuli kommentti, että näytän jotenkin tutulta ymmärsin, että ilmeisesti tämä postaus nosti minut takaisin opettajien tietoisuuteen.

Oli huomattavasti helpompaa ja rennompaa mennä puhumaan omasta alasta näin useamman vuoden opiskelun jälkeen, jolloin itselläkin on parempi kokonaiskuva taidehistorian opiskelusta. Muistan ensimmäisen tai toisen vuoden jälkeen olleeni puhumassa samasta aiheesta, ja jälkikäteen ajateltuna kyseinen esitys oli melko tylsä. Nyt olin itse tyytyväinen tiedon ja kokemuksen mukanaan tuomaan sekoitukseen, minkä tarjoilin lukiolaisille.

Harvempi lukiolainen tuolla varmasti ajattelee lähtevänsä opiskelemaan juuri taidehistoriaa, mutta oli mukava kuulla opinto-ohjaajalta, että niitäkin joukossa on muutama. Toivottavasti onnistuin istuttamaan samanlaisen kipinän mikä itselläni syttyi, kun ensimmäisen kerran tajusin alan olemassaolon.

Faktatiedon lomaan ujutin teoskuvia, joiden avulla pyrin avaamaan mitä se taidehistorian opiskelu tarkoittaa. Sananahan taidehistoria on melko harhaanjohtava, sillä se voi nykyisin olla ihan mitä tahansa visuaalista: taideteoksia, rakennuksia, pukeutumista, muotia, elokuvia, graffiteja, mainontaa, luontoa, kulttuuriympäristön suojelua jne. jne. Sen vuoksi Jyväskylän yliopiston Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitos kertoo nimenä alasta monipuolisemmin.

Kerroin, että mielestäni tärkeimpiä ominaisuuksia taidehistorioitsijalle ovat kiinnostus, havaintokyky ja (historiallinen) kontekstitietous. Historiallinen sulkeissa siksi, että nykytapahtumien ja -taiteen tulkitseminen vaatii ihan samanlaista tietoutta kuin mennytkin. Havaintoesimerkkinä käytin tämän postauksen kuvaparia:

Rembrandt: The Conspiracy of the Batavians under Claudius Civilis, 1661-1662.

Ilja Repin: Kokous, 1883.

Tiivistettynä: Ilja Repinin on täytynyt nähdä parisataa vuotta aiemmin maalattu Rembrandtin teos, sillä Kokouksessa on selvä yhteys Claudius Civiliksen salaliittoon (sommitelma, tunnelma, valo). Lisäksi molemmat kuvaavat kapinallisia: Rembrandtin maalauksessa henkilöt suunnittelevat hyökkäystä roomalaisia, Repinin maalauksessa hallitusta ja hallitsijaa vastaan. Maalausten vuosilukujen ja aiheen (asiayhteyden) selvittäminen on tärkeää, jotta löytää tulkinnoille oikeat selitykset. Kumpaakaan maalausta ei voi pitää pelkkänä keskustelukohtauksena tai sunnuntailounaana. 

Leonardo da Vinci: Viimeinen ehtoollinen, 1494-1499.

Oli hauska huomata, että kuvaesimerkkien myötä visuaalinen taidehistorioitsijan katse heräsi myös paatuneessakin matemaatikossa, joka yhdisti pöytäkohtausten sommitelman Leonardon Viimeiseen ehtoolliseen. Vaikka tilanne ei olekaan samanlainen, on kuvassa kuitenkin henkilöiden keskustelujen myötä samanlaista jännitettä kuin Repinillä ja Rembrandtilla. Ja tätähän se taidehistoria minusta juuri parhaimmillaan on: havaintokykyä ja lankojen yhdistelyä!

Karitsa = Agnus Dei, Jumalan karitsa, Jeesus joka synnittömänä uhrina sovittaa ihmisten synnit. Viinipuun oksat kuvaavat Johanneksen evankeliumia: "Minä olen viinipuu, te olette oksat. Se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, tuottaa paljon hedelmää." (Joh. 15:5).

Siinä esitelmöintini lomassa sain kysymyksen: mistä sitä sitten tietää, että mitä mikäkin esine ja asia teoksessa tarkoittaa? Kysymys liittyi esittelemääni valintakoetehtävään, jossa piti tulkita kahta teosta ja lopulta verrata niitä toisiinsa. Joissain teoksissa, etenkin kirkkotaiteessa, on symboleita ja attribuutteja, jotka viittaavat johonkin kuvassa näkymättömään asiaan ja tuovat näin lisää sisältöä teokseen. Hyvä kysymys. Se laittoi huomaamaan, kuinka ammattitaito on karttunut huomaamatta. Meillä on opiskelujen lomassa ollut yksittäisiä luentoja mm. attribuoinnista, mutta kirkkotaiteen parissa työskenteleminen on huomaamattaan luonut muistiin hyvän tietopankin. Ei kaikkea pystykään aina etukäteen tietämään tai muistamaan, mutta maailma on pullollaan hyviä symbolikirjoja. Itse aloitin aikoinaan tutkimalla Hans Biedermannin Suurta symbolikirjaa (1993). Toimii edelleen loistavasti.

Eräs opiskelija kysyi: mikä on ollut opiskelussa ärsyttävintä/inhottavinta? Kysymys hieman yllätti, sillä en ole koskaan, kertaakaan 5,5 vuotisen opiskeluni aikana mietittinyt, että mikään ärsyttäisi. Koska hain opiskelemaan kolmesti, olen osannut nauttia jokaisesta hetkestä. Totta kai on ollut yksittäisiä luentoja tai tilanteita, missä eivät kenties aihe tai kemiat kohtaa, mutta aina olen ajatellut hyötyväni tiedosta.

Täällä koin lukion antoisimmat tunnit: historian luokassa. Taidehistorioitsijan silmä kiinnittää huomionsa takaseinän teoskuviin: Bruegheliä, Thesleffiä, Gallen-Kallelaa ja Edelfeltiä.

...ja Mannerheim seisoo yhä tutulla paikallaan ikkunoiden välissä.

Kuvittelin meneväni "opettamaan" lukiolaisia, mutta itse asiassa vierailu laittoi miettimään enemmän omaa matkaani. Pitkälle on tultu noista lukiovuosista, ja tuntui hyvälle sanoa se myös ääneen noille matkaansa aloitteleville: olkaa ylpeitä itsestänne ja osaamisestanne, uskokaa itseenne, vaikka ette vielä ihan kirkkaasti tietäisikään mitä se loppujen lopuksi on. En minäkään tiennyt, mutta sen tiesin, että raivaan tietä niin pitkään kuin on tarvis. Ja tässä sitä nyt ollaan.

Huomasin muuttuneeni, aikuistuneeni, mutta samalla huomasin niiden tuttujen opettajien olevan hyvällä tavalla samanlaisia kuin ennenkin. He antavat ihan yhtä hyvät mahdollisuudet tuleviin haasteisiin kuin minäkin aikoinaan sain. On vain jokaisesta itsestään kiinni kuinka nuoret ottavat haasteet vastaan. Pidän teille kaikille peukkuja!

Kiitos Siilinjärven lukio, että sain tulla vierailemaan!