maanantai 25. huhtikuuta 2016

Juhlan tuntua

Nauratti miltei ääneen, kun eräänä iltana työpäivän jälkeen ajattelin, että onpa ihana kevät ja kuvailin ensimmäisiä puiden silmuja:
Kunnes sitten seuraavana aamuna avasin verhot ja taivaalta satoi nenäliinan kokoisia rättejä. Bussipysäkille kävellessä maisema oli muuttunut tällaiseksi:
Niinpä niin, ei pitäisi koskaan luottaa siihen ensimmäiseen kevättunnelmaan, vaikka se tuntuisi kuinka hyvältä. Lumi- ja räntäsateet eivät ole kuitenkaan onnistuneet pilaamaan hyvin alkanutta tunnelmaa, sillä kahtena viikonloppuna ollaan vietetty sekä valmistujaisia että ristiäisiä.
K ja minä valmistuimme molemmat jo viime joulun alla, vaikka valmistumispaperit tulivat tammikuun puolella. Molemmat saimme onneksemme myös töitä miltei heti valmistumisemme jälkeen, joten työkiireet siirsivät varsinaisia valmistumisjuhlia kevääseen. Sää oli valittuna päivänä upea ja itse asiassa vähän liiankin aurinkoinen, sillä onnistuin sytyttämään pienoisen nurmikkopalon juhlahumun keskellä. Onneksi hommasta selvittiin pelkällä säikähdyksellä ja juhlat saattoivat jatkua rauhallisemmissa merkeissä. ;)
Seuraavana viikonloppuna juhlittiin sitten pientä ihmistä, kun siskonpoika sai kasteessa nimen. Tätiylpeys sen kun kasvaa. :) Saa nähdä millainen pikkumies hänestä kehittyy, sillä isoveljensä on jo 3-vuotiaana melkoinen sähikäinen. Hyvät unenlahjat pikkuinen on saanut, sillä koko toimitus meni autuaasti unten mailla.
Tervetuloa perheeseen!

keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

Hiljaista taidetta?

Kuopion taidemuseossa on erikoinen kokoelmanäyttely. My silence - Hiljaisuuden ääni keskittyy teoksiin, jotka ovat vähäeleisiä ja pelkistettyjä. Teokset ovat läpileikkaus Kuopion taidemuseon nykytaiteen hankinnoista 2000-luvulla. Esillä on valokuva- ja videotaidetta, maalauksia, piirroksia sekä veistoksia. Näyttely on nimetty Mika Taanilan My Silence -videoinstallaation mukaan. Teos pohjautuu Louis Mallen elokuvaan Ilta Andrén kanssa. Teoksessa kaikki elokuvan kohdat, joissa on puhetta, on leikattu pois. Jäljellä ovat eleet, liikkeet, valo, kehonkieli ja henkilökemia.
Taanilan teoksen tavoin My Silence -näyttelystä on poistettu yksi elementti. Näyttely on riisuttu teksteistä. Teosten yhteydessä ei ole teoslappuja, joista katsoja saa tiedon teoksen nimestä, taiteilijasta tai ajoituksesta. Katsojalle ei avata teosten syntyyn vaikuttaneita tekijöitä eikä tarjota tulkintoja siitä, mihin yhteyteen ne ehkä liittyvät tai millaista sanomaa ne mahdollisesti kantavat. Jäljellä on olennainen eli taideteos ja lähtökohtana katsojan ja teoksen välinen kohtaaminen.
Ihan rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että näyttelykokemus oli aluksi todella vaikea. Jo se periaate, että blogissani näkyvien teosten yhteydessä tulee olla aina kontekstitiedot aiheutti ensin suurta hämmennystä. Miten muuttaa omaa tulkintatapaa, kun on tottunut siihen, että ensin vilkaistaan taiteilijan ja teoksen nimi ja vasta sen jälkeen lähdetään syventymään teokseen? Tässä kaikessa oli nimittäin vielä sekin ongelma, että tunnistin välittömästi tiettyjen taiteilijoiden kädenjäljen, mutta teosten nimiä en voinut kuin arvailla. En siis osannut suoralta kädeltä heittäytyä tietämättömyyteen ja sellaiseen katsantotapaan, jossa olisi ollut vain minä ja teos.
Halusin kuitenkin kokea näyttelyn siten kun se oli tarkoitettu - ilman teostietoja. Päätin siis olla kyselemättä teoslistaa henkilökunnalta (vaikka tiukkaa se teki). Tämän vuoksi tästä postauksesta tulee myös ensimmäinen, jossa ei ole kuvien yhteydessä minkäänlaisia kontekstitietoja (*huono omatunto*). Osa teoksista oli tuttuja aiemmilta näyttelykäynneiltä, joten sivuutin ne lähes kokonaan. Yritin etsiä näyttelystä itselleni tuntemattomia/ennen näkemättömiä teoksia, jolloin kenties pääsisin siihen tunnelmaan, mikä näyttelyllä on haluttu luoda. 
Ajatus tekstittömästä näyttelystähän on loistava. Näin jokaiselle annetaan mahdollisuus tulkita teoksia ihan miten tahansa eikä kukaan voi väittää, että yhdessäkään kommentissa tai ajatuksessa olisi siten mitään väärää. Tämä kuitenkin aiheuttaa sen haasteen, että onko kävijöillä tarpeeksi aikaa ja innostusta heittäytyä teosten tunnelmiin ilman, että tunnelman nostattamiseen annetaan mitään vinkkejä? 
Itse painiskelin pitkään sen kysymyksen kanssa, miten minun tulisi näyttelyä katsoa ja lähestyä. Rauhoittuminen vei oman aikansa. Vasta tuon aiemmin mainitun Mika Taanilan videoteoksen nähtyäni, jossa Ilta Andrén kanssa -elokuvasta on poistettu kaikki kommenttiosuudet, laittoi huomaamaan ilmeiden ja eleiden voiman. Hiljaisuuden vaikutuksen. Henkilöhahmojen tunnelmat välittyivät katseissa, hymyissä ja kasvojen lihasten liikkeissä. Mutta entäpä teokset, jotka eivät liiku?
Kokonaisuudessaan minuun vetosivat vaaleat valokuvat tummia kuvia enemmän, mutta maalauksissa puolestaan kiinnitin enemmän huomiota tummiin kuin vaaleisiin teoksiin. Tummat valokuvat tuntuivat tunkkaisilta ja vaaleat raikkailta, sellaisilta joiden tunnelmaan saattoi vajota, mutta miksi näin ei käynyt maalausten kohdalla? Vaaleat maalaukset tuntuivat puolestaan hempeiltä hattaroilta, kevyiltä ja pinnallisilta, kun taas tummasävyisissä maalauksissa oli voimaa ja särmää. Mistä tällainen mielleyhtymä ja kahtiajako syntyi? Ehkä valokuvat ovat voimakkaammin liitettävissä todellisuuteen kuin käsien kautta kankaille maalatut mielenmaisemat? Valokuvien tummassa todellisuudessa pakoilin kenties niiden raskasta tunnelmaa, kun taas abstrakteissa maalauksissa tummuus herätti mielenkiintoista mystiikkaa. Ehkä vaaleat valokuvat oli helpompi kohdata "tosielämästä" irrotettuina kevyinä fragmentteina, kun maalauksissa kaipasin nimenomaan sitä raskasta, tai ainakin voimakasta, tunnelmaa juuri synkkien värien kautta. En tiedä osaanko sanallistaa tämän kaiken oikein, sillä tunteiden ja tunnelmien poimiminen ajatusvirrasta ei ollut mitenkään suoraviivaista. 
Satuin paikalle sopivaan aikaan, sillä näyttelykierroksen kruunasi Kuopion kaupunginorkesterin Salonki-kvartetti. He soittivat jousisoittimilla eläinaiheisia kappaleita. Alkoi hymyilyttää. Huomasin mielessäni tavailevani tuttujen kappaleiden sanoja samalla, kun olin jälleen sitä mieltä, että jousisoittimet kuulostavat maailman kauneimmilta soittimilta. Niin, mikähän siinä on, että sanoista ja teksteistä on niin vaikea päästää irti? 
Mikä sitten oli näyttelyn lopputulema? Ihastuin täysin yhteen, yllä näkyvään, teokseen ja vajosin sen maailmaan. Teospari miltei hukkui taustaseinään, mutta silti tuo vaakalinjojen aaltomainen ja tasainen rytmi koukutti. Hypnotisoi. Porrasaskelmat, hiekkapainaumat, sälekaihtimet, paperin taitokset? Itse asiassa en miettinyt selitystä sen enempää, vaan vain seisoin ja katselin. Jos jokin tuntuu hyvältä, tarvitseeko sitä sen suuremmin selitellä? Huomasin viimein olevani siinä mielentilassa, jonka näyttely voi parhaimmillaan luoda. Teos ei ole taiteilijan vaan se on minun. Tunnelma on suoraan minun ja minusta lähtöisin ilman, että se on kiertänyt taiteilijan ja hänen nimeämänsä sanan tai lauseen kautta. Saavutin hiljaisuuden, joka ei kuitenkaan tarkoittanut tyhjyyttä.

My silence - Hiljaisuuden ääni Kuopion taidemuseossa 28. toukokuuta 2016 saakka.

Ps. Myönnän, että uteliaisuus vaivaa kyllä edelleen, sillä en vieläkään tiedä kuvaparin taiteilijaa. Minkäs sitä taidehistorialliselle luonteelleen mahtaa..... Mutta toisaalta, tämä on hyvällä tavalla "ärsyttävää vaivaamista".

sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Kuopion tuomiokirkko 200 vuotta

Lisää tunnelmia Kuopion kulttuurikentältä. Kulttuurihistoriallisessa museossa on vielä hetken aikaa esillä Kuopion tuomiokirkon 200-vuotisjuhlanäyttely Ajasta aikaan. Olin innoissani aiheesta jo helmikuussa, mutta kaiken kiireen keskellä kuukaudet vierähtivät jo huhtikuulle. Viestittelin museolle vasta edellispäivänä, että saisinko tulla kamerani kanssa näyttelyyn kuvaamaan ja sainkin kaupan päälle vielä näyttelyn tuottajan kanssani kiertelemään. 
Karoliina Autere hymyili aurinkosesti jo ovella. Hän taustoitti näyttelyn kokonaisuutta, työryhmää ja näyttelyratkaisuja. Minut veti paikalle lähinnä kirkolliset esineet ja tekstiilit, joten olin unohtanut täydellisesti, että näyttelyssä pääsee kokeilemaan myös virtuaalilaseja! Olihan se huikea kokemus! Ihan ensimmäseksi pitää mainita, että tällainenkin hajataittoinen silmälasipöllö voi nauttia kokemuksesta ihan normaalisti, sillä silmälasit mahtuvat vr (virtual reality)-lasien alle. Olen aiemmin kokeillut joitain virtuaalilaseja, mutta ne ovat edellyttäneet omien lasien poisottamista. Sen vuoksi kokemus on aiheuttanut lähinnä päänsärkyä kuin nautintoa. 
Vr-lasit päässä huomasi olevansa tuomiokirkon tornin parveketasanteella. Ympärillä avautui upea 360 astetta kattava tammikuinen pakkasmaisema panoraamoineen ja taivaankansineen. Pientä huimaustakin oli alussa havaittavissa. Minua ohjeistettiin seuraamaan lasien keskellä olevaa pistettä ja liikuttamaan sitä päätä kääntelemällä. Kävelemään ei saanut ryhtyä, vaikka kuinka olisi tehnyt mieli, ettei törmäisi virtuaalimaailman ulkopuolella oleviin seiniin. Lasien keskellä olevaa pistettä liikuttelemalla sai nostettua nykymaiseman päälle mm. historiatietoja ja vuoden 1900 kuvia samoista maisemista. 
Kuva täältä.
Kyseisen virtuaalimaailman takana on kuopiolainen kuvataiteilija ja pelikehittäjä Sampsa Kuha. Kuha myöntää omissa peleissään tekevänsä ”aika paljon räiskintää”, mutta samanaikaisesti hän on taiteilijana kiinnostunut virtuaalitodellisuuden tuomisesta museomaailmaan. Vuonna 2014 hän teki demon tulevaisuuden taidemuseosta, jossa voi astua taulun läpi maalauksen sisäiseen maailmaan. Tämän kokemuksen jälkeen yksikään kävijä ei voi pitää museoita tylsinä ja pölyttyneinä paikkoina. Kun niille annetaan mahdollisuus, vain taivas on rajana (vink vink nykyinen hallitus). Virtuaalimaailma on saanut paljon huomiota ja positiivista palautetta kaikenikäisiltä kävijöiltä.
Ennen vr-laseja kirkon torniin kiivetään videon avulla.
Tämän häkellyttävän kokemuksen lisäksi näyttelyssä on paljon myös perinteisempiä esittelymuotoja. Saavutettavuutta on ajateltu monipuolisesti, sillä näyttelyn sisältöön voi tutustua tavalliseen tapaan seinätekstien avulla, paperiversiona tai verkkonäyttelynä. Halutessaan kävijä voi istahtaa myös kirkonpenkkiin ja katsella seinälle heijastettuja esinenostoja tuomiokirkon historian varrelta. 
Vanhojen urkujen kuvasuurennoken ääressä voi kuunnella 1800-luvun urkumusiikkia. Näytteet J.S. Bachin ja F. Couperin kappaleista on soitettu tuomiokirkon nykyisillä Bruno Christensen & Sønnerin rakentamilla uruilla, mutta äänikerrat on pyritty valitsemaan Johan Råmanin disposition (1839) mukaisiksi.
Nykyinen suvivirsi on iskostunut tajuntaan niin syvästi, että tuntui oudolta tavata vanhasta virsikirjasta vuoden 1701 sanoja:

Jo joutuu armas aika ja suwi suloinen,
joll' kauniist' kaiken paikan kaunistaa kukkanen;
nyt armas auriko meitä taas lähtee lähemmäks,
hän kuolleet hautoo, heitä taas tekee eläwäks.

Ne niitun kukat sorjat, ja laiho laaksossa,
niin ylpiät yrttitarhat, puut wihriät werassa,
ne meillen muistuttawat suurt' hywyytt' Jumalan,
jonk' kaikk' ain' nähdä saawat, juur' ympär' wuoden ain'.

Nyt lintu äänell' sorjall', taas laulaa taitawast',
onk'(?) me siis mahtais Luojall' tääll' weisat iloisest?
Mun sielun' Herraa kiitä, nyt riemu-laululla,
kuin ilottaa ja täyttää meit' laupioill' lahjoilla.

O Jesu Christe jalo! Sä kirkas paistehem',
ain kylmää luontoom' haudo, ja asu tykönäm'!
Sun rakkaudes tuli, ann' palaa sydämes'!
Luo meihin uusi mieli, pois murheet poista myös.
Esine Kuopion kulttuurihistoriallinen museo. Kuva:  KUHMU/ Kari Jämsén.
Kahteensataan vuoteen mahtuu paljon. Karoliina kertoi, ettei näyttelyssä tuoda esille niinkään uskontoa vaan esineistöä ja sitä kautta historiaa ja kulttuuria. Esineistä ei tietenkään voi irrottaa niiden käyttötarkoitusta ja yksi ihmeellisimmistä esineistä oli ns. sammakkoarkku. Koskaan en ollut moisesta kuullut vaikka tiesin, että kirkkojen ja alttareiden alle on haudattu vaikka mitä. Sammakkoarkku löytyi Kuopion tuomiokirkon kivijalasta ja tuotiin museoon vuonna 1900. Vastaavanlaisia sammakkoarkkuja on löydettu tuomiokirkon lattian alta ainakin 32 kappaletta. Tämä osoittaa, kuinka pakanauskonnot kulkivat kristinuskon rinnalla. Arkku liittyy taikauskoon, jossa yritettiin saada itselle lisää kalaonnea tai viedä se vastaavasti pois naapurilta:

"Arkku tehtiin lepästä ja sinne laitettiin kolme palaa verkkoa, jotka oli leikattu naapurin nuottaverkosta. Verkon palat joko käärittiin sammakon ympärille tai laitettiin sen pään alle. Sammakko kiinnitettiin arkkuun neulalla, jossa oli valkoista lankaa. Arkku heitettiin sitten kirkon alle, koska kirkkoja pidettiin erittäin voimallisina rakennuksia, joiden uskottiin antavan voimaa niihin sijoitetuille esineille ja näin ollen siis vahvistavan niihin liitettyjä loitsuja. Mitä lähemmäs arkku saatiin alttaria, sitä voimallisempana taikaa pidettiin."
Tuomiorkirkon saarnatuoli. Kuva: Tuttu Jänis 1930-1939.
Kirkon historiallisista kerroksista kertovat mm. eri remonttivaiheissa tehdyt muutokset. Alkuperäinen 1816 syntynyt uusklassinen arkkitehtuuri ja sisustus säilyivät 1900-luvun alkuvuosikymmenille saakka. Kirkon sisustus muuttui koristeellisemmaksi 1920-luvulla, jolloin Suomessa vallitsi ns. toinen kansallisromantiikan kausi. Tähän olin tutustunut käytännössä jo Petäjäveden uutta kirkkoa inventoidessa. Itse asiassa tuon Kuopion tuomiokirkon 20-luvun uudistuksen teki sama Kauno S. Kallio, joka toteutti Petäjäveden uuden kirkon uudistuksen vuosikymmen myöhemmin 1930-luvulla. Tuomiokirkko koki pelkistämisen jälleen 1950-luvulla, jolloin haluttiin palauttaa uusklassinen sisustus. Tällöin kirkkohopeat tilattiin Bertel Gardbergilta ja kirkkotekstiilit Dora Jungilta. Näyttelyssä onkin komea rivistö Jungin alttarivaatteita kaikissa liturgisissa väreissä.
Piispa Eino Sormunen vuonna 1962. Kuva: Tuttu Jänis.
Olen nähnyt kuvia ja kuullut puhuttavan Kuopion hiippakunnan piispana toimineen Eino Sormusen (1893-1972) piispansauvasta. Sauva oli hänen 60-vuotislahjansa hiippakunnan seurakunnilta vuonna 1953. Sen suunnitteli taiteilija Väinö Lätti (1912-2012), mutta Sormusen kerrotaan myös itsensä osallistuneen sauvan suunnitteluun. Sauva oli suurempi kuin kuvat olivat antaneet ymmärtää, ja on vaikea kuvitella moista koristeellisuutta luterilaiseen ympäristöön. Häntä tituteerattiin kulttuuripiispaksi, sillä Sormunen puolusti voimakkaasti kirkkotaiteen asemaa seurakunnissa. Taiteen ja koristeellisuuden kaipuu kyllä näkyy tuosta sauvasta. Näyttelyssä on esillä myös yläkuvassa Sormusen päällä näkyvä piispankaapu ja Dora Jungin alttarivaate.
Yksityiskohta Eino Sormusen piispansauvasta.
Museoesine ei ole museoesine mikäli sillä ei ole historiaa ja tarinaa tallennettuna muistiin. Yksi monista näyttelyn esimerkeistä on yllä näkyvä kalkkiliina, joka on valmistettu ennen vuonna 1817. Se on ollut käytössä tuomiokirkossa ainakin vuoteen 1860 ja tämän kyseisen kalkkiliinan Minna Canth mainitsee nuoruuden muistoihin perustuvassa pienoisromaanissaan Hanna.
Minulle tuli yllätyksenä tieto, että tuomiokirkossa oli ennen vuonna 1843 saatua alttaritaulua suuri alttariristi, minkä alle oli sijoitettu kullattu pääkallo ja reisiluut. Tämä viittasi Golgataan ja kuolemasta saatuun voittoon. Nykyisin tällainen esillä oleva pyhäinjäännöskulttuuri tuo välittömästi kaikuja katolisuudesta. Museo sai kullatut reisiluut kokoelmiinsa kirkon remontin yhteydessä vuonna 1961, mutta pääkallo ei ollut mukana lahjoituksessa. Pyhän miehen luut ovat peräisin Viipurista.
Joillekkin nämä kirkolliset esineet ovat ehkä tylsiä, mutta minä olen aina yhtä innoissani kaikesta! Voi tehdä vertailuja ja rinnastuksia aiemmin nähtyihin esineisiin ja asioihin, ja punoa kerta toisensa jälkeen tarinaa kirkon vaikutuksesta kulttuuriin ja päinvastoin. Usko ja uskomukset ovat kuitenkin vaikuttaneet kulttuuriimme kautta aikojen, vaikka nykyisin niiden merkitys onkin vähäisempi ja näkymättömämpi. Mutta kyllä niitä siellä on, kun mietitte esimerkiksi sanontoja Jaakobin paini, Jobin posti, heittää ensimmäinen kivi, varjella kuin silmäteräänsä, kasvoista kasvoihin, ylpeys käy lankeemusken edellä tai kunnia sille jolle kunnia kuuluu. Jokainen on varmasti joskus kuullut myös esimerkiksi tällaisista uskomuksista:
  • Tikapuiden ali ei pidä kulkea, sillä se on huono enne.
  • Jos musta kissa juoksee edestäsi tien poikki, niin se on huono enne. Silloin pitää sylkäistä vasemman olan yli.
  • Lapsesta tulee tavallista viisaampi, jos se syntyy hammas suussa.
  •  Jos hääpäivänä satoi, se ennusti hääparille rikkautta.
Kuopion tuomiokirkon 200-vuotisjuhlanäyttely Ajasta aikaan
 Kuopion museossa 24.4.2016 saakka.

lauantai 9. huhtikuuta 2016

Frida

Torstaina työpäivän päätteeksi sain vinkin, että Kuopion taidemuseossa olisi tarjolla pari ilmaislippua Kaupunginteatterin kolmanteen pääharjoitukseen ennen tämäniltaista ensi-iltaa. Mietin muutaman hetken, että jaksaisinko odottaa kaupungilla klo 19 saakka näytöksen alkua, mutta koska kyseessä oli esitys, jonka joka tapauksessa olisin mennyt katsomaan jossain vaiheessa, päätin käyttää tilaisuuden hyväksi. Juoksin taidemuseolle noutamaan lippuja. Soitin tunnin varoitusajalla mukaani myös siskoni, joten vietettiin pitkästä aikaa yhteinen ilta teatterissa.
Ihastuin jo ensimmäiseen markkinointikuvaan, jonka näin. "Visuaalisesti rikas ja intohimoinen matka taiteilija Frida Kahlon elämään". Olen lukenut Hayden Herreran kirjoittaman elämäkerran Frida ja Julie Taymorin ohjaaman samannimisen elokuvan, jossa Fridaa esittää Salma Hayek. Tiesin siis etukäteen millainen taiteilijan elämä oli. Tiesin mistä näytelmä kertoisi. Ehkä tämän vuoksi pidättelin kyyneliä jo ennen kuin näytelmä oli edes varsinaisesti ehtinyt alkaakaan. Kankaalle heijastettiin mustavalkoinen Fridan kasvokuva ja taustalta lähestyi raitiovaunu. Tunnelmaan oli yhdistetty espanjalaisia säveliä akustisen kitaran ja laulajan kera, joita tarjoiltiin pitkin esitystä. Jännitin kuinka onnettomuuskohtaus olisi toteutettu.

Minä en ole sairas. 
Minä olen rikki. 
Mutta olen onnellinen että olen elossa niin kauan kun voin maalata.”
Frida Kahlo. Kuva täältä.
"Frida on esitys yhdestä historian kiinnostavimmasta taiteilijasta, Frida Kahlosta (1907-1954). Se kertoo vaikeasta taistelusta jatkuvan kivun voittamiseksi, se kertoo kipeästä avioliitosta, se kertoo taiteilijasta, jonka mieli oli vapaa vaikka keho oli kivun vankina.

Upea visuaalinen näyttämökerronta, kaunis ja intohimoinen musiikki ja liikkeellinen ja voimakas näyttelijäntyö vievät katsojan tämän ainutlaatuisen ihmisen iholle, tuntemaan hänen kipunsa ja näkemään hänen näkynsä. Esitys vie katsojan kokemaan sen elämänilon ja vapauden, jonka tämä erityislaatuinen ihminen onnistui luomaan ympärilleen.

Frida joutui 18-vuotiaana raitiovaunuonnettomuuteen, joka vammautti hänet loppuiäkseen. Hän kärsi läpi elämänsä epäinhimillisiä kipuja ja hänet leikattiin yli kolmekymmentä kertaa. Hän meni naimisiin - kaksi kertaa - itseään parikymmentä vuotta vanhemman aikansa kuuluisimman taiteilijan Diego Riveran kanssa. Avioliitto oli myrskyisä eikä vähiten siksi, että Rivera oli omien sanojensa mukaan kykenemätön uskollisuuteen.
"
Katkennut pylväs, 1944. Kuva täältä.
Fridan elämä oli täynnä onnettomuuksia: "Ainoa joka elää sisälläni on kipu." Diego Rivera oli hänen omien sanojensa mukaan hänelle pahempaa kuin raitiovaunuonnettomuus. Siitä huolimatta Frida ei voinut elää ilman Diegoa. 

Virpi Rautsiala tuo Fridassa esiin rikkaan tunneskaalan: röyhkeys, itsevarmuus, elämänilo, kipu, tuska, ikävä, pelko, rakkaus, intohimo, määrätietoisuus ja anteeksianto. Ilkka Pentin näyttelemä Diego Rivera luo oikeanlaisen mielikuvan naisia pyörittelevästä taiteilijajättiläisestä. Ulkonäkö jää kuitenkin kauas siitä todellisesta "sammakosta", joka sai aikalaisetkin hämmästelemään parin avioliittoa. Antti Launonen John D. Rockefeller nuorempana oli huvittava, mutta lähinnä siksi, että hänen liikkeisiinsä oli jäänyt paljon Ihmemaa Ozin Variksenpelättimestä. Sen sijaan Ramón Mercaderin rooli Lev Trotskin murhaajana oli pienempi, mutta ironisen huvittava.   
Kaksi Fridaa, 1939. Kuva täältä.
Näytelmä tekee sen mitä lupaa: on visuaalisesti rikas kokonaisuus musiikkeineen, lavastuksineen ja värikkäine asuineen. Fridan tuska välittyy ja kuolema kulkee hänen kannoillaan usein. Kun kuolema lopulta saapuu, Frida toteaa: "Toivon että lähtö on lopullinen ja riemukas – ja että en enää koskaan palaa". Näyttelijät saapuivat esityksen loputtua kumartamaan ja ottamaan vastaan yleisön aplodeja. "Frida" taputti "Kuolemalle" ja Kuolema Fridalle, ja jälleen oli kyynelissä pitelemistä.
Kuva: Sami Tirkkonen.
Kuopion kaupunginteatteri on tarttunut itselleni rakkaaseen taiteilijaan ja herättänyt hänet jälleen eloon. Tunteet välittyivät voimakkaina, sillä tiesin tarinan juonen etukäteen. Olisi mielenkiintoista kuulla sellaisten ajatuksia, joille Fridan elämä oli entuudestaan tuntematon. Miltä näytelmä vaikutti?

tiistai 5. huhtikuuta 2016

Häkli-neiti

Intoilin edellisessä postauksessa sinisistä astioista. Tällä kertaa lauletaan suoranaista rakkauslaulua liinavaatekaapille. Olen etsiskellyt näitä todella pitkään (kuten varmaan aika moni muukin) ja pari kertaa olen jäänyt nuolemaan näppejäni, kun en ole ollut tarpeeksi nopea. Tällä kertaa taivaankappaleet olivat kohdillaan ja antiikinvihreä Häkli-kaappi saapui kotiin naapuripaikkakunnalta.
Ikäisekseen hyvin säilynyt kaappi-neiti. Uudenkuun Emilialla on hallussaan jo herra- ja rouvaikäiset yksilöt, joten ristin tämän nuoremman neidiksi.  120 x 84 x 46 senttimetriä täynnä rakkautta. Yksi hyllytaso puuttuu ja pientä hiomista tasot vaativat, kun sisällä on joitain tarrajäämiä tai tahroja.
Voiko olla kauniimman muotoista kaappia!

sunnuntai 3. huhtikuuta 2016

Arabian Maisema

Sinisten astioiden himoni alkaa vain yltyä. Itse asiassa se taisi lähteä alun perin tästä mummolasta peritystä Aamusta. Lautasia en todellakaan enää tarvitsisi, mutta tämä ostos oli laatua ostin kun sain halvalla. Arabian Maisema-astioita olen hipelöinyt kirppiksillä usein, mutta aina ne ovat jääneet hyllyyn hinnan ja tarvitsemattomuuden vuoksi. Nyt eteen tuli kuitenkin niin hyvä tarjous, ettei tilaisuutta voinut ohittaa: Maisema-ruokalautasia hintaan 3e/kpl. Yleensä näitä näkyy siellä 10 euron hujakoilla/kappale, mutta tässä tapauksessa hintaan vaikutti lautasten väri. 
Vasemmalla puhdistettu lautanen, oikealla puhdistamaton.
Pinta oli kaikissa tummunut ruosteveden myötä ruskeaksi. Tämähän ei minua haitannut, sillä osa teistä muistaa juuri tuon Aamu-astiastoon kuuluvan kannun pelastusoperaation. Universal Stonelle tuli jälleen käyttöä. Valitsin pinosta tosin niitä puhtaimpia yksilöitä, sillä osa oli todella paksun ruosteen peitossa eikä useamman tunnin hinkkausurakka houkuttanut. 
Sinivalkoisen posliinin historia juontaa juurensa 800-luvun Lähi-itään ja sinivalkoinen koristelu kukoisti erityisesti Kiinassa 1300-luvulla. Muutamaa vuosisataa myöhemmin siitä innostuivat myös eurooppalaiset. Arabialle Maisema-kuvioinnin suunnitteli Reinhard Richter ja astiat olivat tuotannossa vuosina 1941-1971. Sinisen lisäksi Maisemaa tehtiin punaisena ja harmaana, mutta sininen taitaa olla edelleen se suositun väri.
Olisitteko itse jättäneet lautaset hyllyyn...?

Kevättä kohti

Tämä kai on niitä ensiaskelia kevääseen, kun teitä aletaan puhdistaa hiekasta. Olipa ihanaa pyöräillä Jyväskylässä päiväkahville ystävän luo sileitä asfaltteja pitkin! Bussissa istuessa maisemat juoksevat ohi hitaammin kuin junakyydissä ja niitä maisemia ehtii jopa katsella. Kevään etenemisen vertailua on helppo tehdä Kuopion ja Jyväskylän välillä.
Aurinko sulattaa lunta kovaa vauhtia, ja vaikka aamuisin moni istuu bussissa työmatkansa mieluiten silmät kiinni, näinä hetkinä huomaa kanssamatkustajienkin päiden olevan vinossa kohti aurinkoa.
Keväisin tulee aina sellainen olo halusta uusiutua. Minulla se näkyy lähinnä siten, että kierrän kaupoissa nuuhkimassa uusia tuoksuja. Toissa keväänä ihastuin Lanvinin Jeanne Couture tuoksuun, tällä kertaa olen tuoksutellut kaupan hyllyllä Missonin sitrus-kukkaista kokonaisuutta. Olen hurahtanut kaikissa tuoksuissa nimenomaan sitrushedelmiin, sillä ne pysyvät lämminverisenkin iholla raikkaina menemättä liian mausteisiksi ja raskaiksi heti kättelyssä. Hymyilyttää vieläkin, kun ystäväni osti syntymäpäivälahjaksi Body Shopin satsumantuoksuisen setin käsivoidetta, suihkusaippuaa ja vartalovoidetta. Kyseinen ystävä oli nimittäin kommentoinut samaisesta satsumantuoksuisesta huulivoiteestani aiemmin: mikä täällä löyhkää? ;D
Kaupungilla kävellessä iloitsin jälleen taitavista katusoittajista. Taitava tarkoittaa tässä sitä, että soittajat soittavat instrumenttejaan itse eikä taustalle laiteta vain jotain taustanauhaa pyörimään, jonka tahtiin tehdään jotain. Saa nähdä tulevana kesänä onko katusoittajien taso parantunut Kuopiossa.
Kävimme pitkästä aikaa naurattamassa itseämme Seisomapaikkaklubilla. Aiemmin stand-up-iltoja järjestettiin yliopiston kampuksella Ilokivessä, mutta sittemmin tapahtuma on siirretty Katseeseen. Huumori on haastava laji, sillä se mikä naurattaa toista, ei välttämättä toimikaan toiselle. Itse olen huomannut, että näistä tapahtumista löytää todella nopeasti oman huumorinsa rajat. Kulttuurierot, paikallisuus ja ajankohtaiset tapahtumat sekä uutiset naurattavat, uskontoon ja alapäähuumoriin liittyvät heitot eivät juurikaan. Hymyilen ja nauran arjessa paljon, mutta varsinaisen huumorin suhteen olen todella ronkeli. Vitseillä minua saa harvemmin vakuutettua. Illan isäntänä toimi Tomi Walamies (ihana) ja muina esiintyjinä olivat skottilainen Ray Zambino (loistava!), Henric Chezek (Naurun tasapaino), Mikko Kauppinen (kun hiljaiset hetket toimivat!) ja Teemu Vesterinen. Vesteristä on hehkutettu monessa yhteydessä etukäteen, mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun itse näin hänet livenä. Esitys oli ihan ok, mutta ei mielestäni illan paras. Paikallisena hän tuntui luottavan liikaa nimenomaan paikallisen yleisön turvaan, kun minulle ulkopaikkakuntalaisena esitys jäi hieman valjuksi.

Esityksen jälkeen bongasin yhden yliopistokaverin, jonka kanssa jaettiin mm. Rooman opintomatka. Vaikka moni on lentänyt Jyväskylästä eteenpäin, olipa ihana tavata tutut kasvot ja huomata, että ihan kaikki ei ole muuttunut. Muutamia yllättäviä kohtaamisia on tullut myös töissä, kun keskustelun lomassa on heitetty kysymys: oletko sinä se Henna Hurmioitunut? No olenhan minä! Yhteyttä on otettu tuntemattomiltakin tahoilta, kun blogiini ottamia kuvia on kyselty mm. Helanderin Huutokaupan blogiin.
Tällaiselta aamu näytti tänään klo 7.03.
Seuraavassa postauksessa kenties jotain Arabiaa. Tähän liittyen kävin päivittämässä Jyväskylän kirppareista kertovan postauksen, kun sinne oli taas tupsahtanut yksi kommentti.