lauantai 30. tammikuuta 2010

Leonardo da Vinci



Äskettäin mediassa oli esillä otsikoita, joissa tutkijat haluavat avata Leonardo da Vincin haudan saadakseen selville onko Mona Lisa maalaus da Vincin piilotettu omakuva.

Yhdyn niihin tutkijoihin, jotka vastustavat haudan avaamista Donald Sassoonin kirjoittamasta kirjasta "Mona Lisa - Maailman tunnetuimman maalauksen tarina" löytyneen kappaleen perusteella:

"--- Kultti yleensä vaatii palvottavaa ruumista tai pyhiinvalelluspaikkaa, mutta Leonardon synnyinpaikka oli melko kaukana, eikä hänen ruumistaan ole onnistuttu löytämään. Kun Arséne Houssaye teki vuonna 1863 kaivauksia vuonna 1808 tuhoutuneen Saint-Florentinin kirkon lähistöllä Amboisessa, hän löysi useita kalloja. Hän julisti niistä sopivimmalta näyttäneen olevan tuon suurmiehen jäännös, mutta hänen teoriansa kaatui, kun hän viimein ymmärsi etsineensä väärästä paikasta. Renessanssineron, yli 30 ruuminavausta tehneen anatomin ruumista ei ole löydetty tähän päivään mennessä. Silti Amboisessa käyviä matkailijoita edelleenkin kehotetaan käymään hänen hautapaikallaan. ---"

Taas kohtaamme tutun kysymyksen: "Mitä kaikkea tieteen nimissä saa tehdä?"

keskiviikko 27. tammikuuta 2010

Kaunis luonto






Luonto kuorrutettuna kauniilla lumipeitteellä; eihän silloin voi olla vain sisällä. Lämmintä päälle ja ulos ihastelemaan!

Tammimarkkinat







Aurinkoinen aamu ja pakkasmittarissa lukemat -20. Erittäin kaunis päivä Kuopion perinteisille tammimarkkinoille. Päätin käydä kuvaamassa markkinahumua. Täytyy myöntää, että muutama sukkapari olisi voinut olla lisää, sillä pieni tuulenvire teki pakkasesta vielä purevamman. Vaikka mitään ei ostoskassiin tarttunutkaan, pidän silti juuri tuosta markkinoiden tunnelmasta. Varsinkin täällä Savon sydämessä markkinat ovat mielestäni yksi savolaisten kulttuuritapahtumista.

Ihmiset tapasivat toisiaan, toisin sanoen "jäivät suustaan kiinni", tunnelma oli iloinen, myyjät huutelivat asiakkaita ja yllättävän paljon ihmisiä oli liikkeellä pakkasesta huolimatta. Eräällä kojulla soitettiin hyvin kuuluvasti Jaakko Teppoa, joka sai ainakin hieman vanhemman miesväestön kokoontumaan kojun äärelle naureskellen. Markkinamyyjien oikeanlainen pukeutuminen joutui todelliseen testiin, sillä seisominen pakkasessa aamu seitsemästä ilta kuuteen vaatii kestävyyttä.

Siellä ihmisten keskellä pyöriessäni sain monesti vastata kysymykseen: "Mihinkäs lehteen sinä kuvaat?". Vastaukseni "Kuvaan ihan omaksi ilokseni" sai myyjät kyselemään taiteellisuudestani ja koulutuksestani. Mukava aamupäivä, kylmä, mutta mukava. Paljon sai höpöteltyä vanhempien rouvienkin kanssa, mikä on ilahduttavaa, se että voi tuntemattomienkin ihmisten kanssa jutella tunnelmasta ja vaikkapa siitä säästä. Rakastan tätä savolaisten leppoisuutta!

Itkuvirsistä ilotuksiin

”Arkkipiispalla vieraana” on luentoiltasarja, jossa arkkipiispa Leo kutsuu vieraakseen tunnettuja henkilöitä puhumaan heille tärkeistä aiheista. Eilen (26.1.) vieraana Kuopion kaupungintalolla oli musiikin tohtori ja Värttinän entinen laulaja sekä taiteellinen johtaja Sari Kaasinen, joka luennoi aiheesta ”Itkuvirsistä ilotuksiin – karjalaisen naisen elämänkaari lauluissa”. Arkkipiispan pitämän esittelyn ja pohjustuksen jälkeen Kaasinen nosti syliinsä 15-kielisen kanteleen ja esitti kappaleensa ”Emoseni miut synnytteli”. Täytyypä sanoa että oli kyynelissä pidättelemistä. Viimeksi olen ollut tekemisessä kanteleen kanssa ala-asteella, kun opettelimme soittamaan niitä muutamaa hassua kieltä. Sen jälkeen en muista kovinkaan usein kanteletta kuulleeni. Kuinka on mahdollista, että maamme kansallissoitin on kadonnut miltei kokonaan nykykulttuurista? Olin jopa unohtanut kuinka kaunis ääni siitä lähtee, vaikka näppäilisi vain yhtä kieltä; rauhoittava ja jotenkin meditatiivinen.

Kaasisen rempseä ja iloinen olemus toi hymyn huulille. Murteella puhuva musiikin tohtori ei halunnut korostaa titteliään, vaan sanoi tohtorin tutkinnon olleen vain ajanjakso, jolloin sai keskittyä täysillä vain siihen yhteen aiheeseen. Mielenkiintoista aihetta hän tutkikin ”Voiko tämän päivän nainen/ihminen synnyttää laulunsa kuten ikiaikainen nainen hetkessä ja hetkestä?”. Kaasinen oli saanut tohtorinpaperit sanoin ”Sari, sinä olet nykypäivän runonlaulaja”.

Kaasisen luennosta kävi ilmi, että samanlainen laulujen elämänkaari on nähtävänä niin nykyihmisillä kuin entisaikojen ihmisilläkin. Jokaiselle lapselle on oma äiti laulanut ne tutut kehtolaulut (Tuu tuu tupakkarulla ja Nuku nuku nurmilintu); tai nykyisin kai puhutaan uni- tai nukuttamislauluista. Jos ei äiti ole laulanut, kaikkien vanhemmat ovat hyssytelleet ja rauhoitelleet; nekin ovat nykyajan ”kehtolauluja”.

Lapsen kasvaessa mukaan tulevat leikkilaulut, kuten ”Harakka huttua keittää” tai ”Hämähämähäkki”. Hassua kuinka nämä samat laulut ja lorut eivät katoa ajan myötä. Tässä perinne kulkee sukupolvelta toiselle. Samalla tavoin entisaikojen loitsut ja manaukset ovat mukana nykypäivässä. Kukapa ei muistaisi äidin varoitelleen jonkin asian tekemisestä tai tekemättä jättämisestä, ja jokaiselta pääsee suustaan noiduttuja manauksia; ainakin silloin jos iskee varpaansa johonkin.

Nuoruuteen liittyy tietynlainen mustavalkoisuus, uhma ja kaikkivoipaisuus, jolloin tuntee olevansa paras kaikista. Silloin nuoret lauloivat muun muassa ”haukkumalauluja” vanhoista akoista, ”rakkauslauluja/ilotuksia” oman- tai naapurikylän pojista/tytöistä.

Ennen vanhaan naisen arki alkoi naimisiin mennessä. Silloin tehtiin joko hyvä tai huono naimakauppa. Näitä naisten lauluja voi hyvin lukea Kantelettaresta. Siellä voivotellaan tai iloitaan elämästä ja avioliitosta. Siinä missä Kalevalan miesten laulut ovat pitkiä ja mahtavia ja tarkoitettu yleisölle, ovat Kantelettaren naisten laulut henkilökohtaisia ja lyhyitä. Ennen naisten mennessä naimisiin heidän elämänsä rajoittui siihen mökkiin jossa asuivat ja sen lähiympäristöön, kun taas miesten maailma jatkui kauas. He kävivät metsällä ja naapuripitäjissä, kulkivat ja matkustelivat, lauloivat laulujaan porukoissa ja toisilleen. Nainen lauloi yksin hiljaisessa pirtissä itselleen tai lapsilleen.

Avioliiton tuottaessa ensimmäisen lapsen, laulujen elämänkaari sulkeutui, sillä omalle lapselle alettiin laulaa niitä tuttuja kehtolauluja, joita itsekin oli lapsena kuullut. Itkuvirret ovat nykyisin sama kuin itkeminen; samalla lailla siinä päästää pahan olon pois kun saa hetken lietsoa sitä ikävää tunnetta. Niinhän se on, laulut kiertävät ihmisten elämässä samoin kuin ennen.

Luentoillassa pohdiskeltiin myös sitä, miksi nykyisin ei lauleta samalla lailla, kuten esimerkiksi nuo Kantelettaren naisten laulut. Tulimme siihen tulokseen, että nykypäivänä ei ole hiljaista; koko ajan jossain surisee tai hurisee, jokin laite. Ei ole tarvetta täyttää hiljaisuutta. On hankala ajatella aikaa jolloin mökki oli aivan hiljainen. Ääninä vain tuli hellassa, työskentely tai lapsen äänet. Silloin voisi itsekin kuvitella laulavansa ja keksivänsä lauluja siitä hetkestä tai tunteesta. Tuossa hiljaisuudessa voi sanoa kuulleensa ajatuksensa, nykyisin niitä on vaikeampi kuulla ja kuunnella.

Tulevaisuudesta emme voi tietää, vaan voimme vain odottaa millaisia lauluja se tuo tullessaan. Toivottavasti lauluperinteen siirtäminen sukupolville kuitenkin jatkuu. Luentoillan lopuksi Kaasinen soitti ja lauloi ”Tuu tuu tupakkarulla” sekä ”Nuku nuku nurmilintu”. Hektisyys ja ylimääräiset äänet olivat poissa. Oli vain tuo kaunis, meditatiivinen hetki, kanteleen sointi ja Kaasisen upea ääni. Esiintyminen päättyi raikuviin aplodeihin ja hektisyys palasi juostessani luennolta suoraan bussiin. Silti illassa oli paljon sellaista, jolla aion rauhoittua ja jota aion kantaa mukanani.