Kirppislöytöjä

Edellisten kirppislöytöjen esittely oli marraskuussa. Sen jälkeen olen jälleen tehnyt kivoja ja hyödyllisiä löytöjä. Nytkin mukana on kenkiä. Näistä vaaleanpunaisista Catmandoon Stacy-talvikengistä maksoin 14 euroa.

Nähdessäni tämän takin henkarissa, tykkäsin erityisesti ruosteenoranssista väristä, mutta mietin, että onko 50 euroa kirppishinnaksi liikaa. Kun kurkkasin uusien Didriksonsin talvitakkien hintaa, ei tämä enää tuntunutkaan kalliilta. Tämä oli erinomainen -30 asteen pakkasille, ei tuntunut kylmä missään. Harvemmin löydän kirppareilta talvitakkeja muussa värissä kuin mustina, saati omassa koossa. Joten tätä voi sanoa erinomaiseksi löydöksi.

Näitä korviksia ei voi sanoa kirppisostokseksi, sillä ostin ne suoraan kuopiolaisesta Riemupuodista. Nämä Jättihumu-korvikset olivat kuitenkin poistomyynnissä 19 euroa. Todella nätit ja kevyet pitää. Tuovat mielestäni sellaista iloa ja tyttömäisyyttä.

Iloa ja tyttömäisyyttä huutavat myös nämä. Meinasin vähän kiljahdella nämä löytäessäni. Täydellisen mukavat Disney-prinsessakengät. Mukana ovat myös omat suosikkiki: Lumikki ja Belle. Nämä ovat niin nätit ja siistit, että haluasin näiden säilyvän tällaisina. Ulkona likaantuvat varmasti käytössä nopeasti, joten näistä tulee työkavereidenkin iloksi heittämällä kiinteistöhallinnon näteimmät toimistotennarit! Ja mitäkö maksoin? Vaivaiset 10 euroa! Kuka tämmöisistä haluaa luopua?! Nämä rusettitennarit ovat tähän mennessä olleet kivoin kenkälöytö, mutta nyt jäävät kyllä kakkosiksi. 

Onko siellä tehty hyviä kierrätyslöytöjä?

Rottien pyhimys

Suomen keskiaikaisissa kirkoissa pääsee mielestäni edelleen osaksi sitä tunnelmaa, kun uskonto on ollut arkielämässä enemmän läsnä ja opettajan roolissa. Kuinka lukutaidoton kansa on kuvia katselemalla muistanut Raamatun lauseita ja opetuksia. Työteliäässä ja raskaassa arjessa ei ole ollut juuri muita kuvia. Kirkkoon on tultu kuulemaan sanaa ja katsomaan kuvia.

Usein osalta tuntuu edelleen unohtuvan, että Suomi - vaikka sitä ei valtiona tuolloin vielä ollutkaan - oli katolinen. Kuva ja sana täydensivät toisiaan, kunnes luterilaisuuden myötä kirkoista pyyhittiin kuvat ja pyhimykset lähes kokonaan. Minun on vaikea suhtautua kuulemiini kommentteihin, joissa "puhdasoppiset luterilaiset" kritisoivat kuvallisia kirkkoja ja niiden pyhimyksiä (tähän sisältyy katolisuuden lisäksi myös ortodoksisuus). Ei se luterilaisuus tyhjästä ole kehittynyt, jonka vuoksi kannatan ekumeenisuutta ja ylipäänsä ymmärrystä toisista uskonnoista. Ainakin luterilaisiin seurakuntasaleihin on havaintojeni mukaan ilmestynyt ikoneita, ja puheissa kuulee myös kaipuuta kuvallisuuteen, joten taiteella on mielestäni merkityksellinen rooli myös nykyisissä luterilaisissa kirkoissa.

Hattulan kirkko

Keskiaikaiset kirkot esineistöineen näyttävät millainen aika ja yhteiskunta oli 1100-1500-luvuilla. Syvällisemmin, mutta romaanin muotoon kirjoitettua ajankuvaa voi lukea Anneli Kannon teoksesta Rottien pyhimys. Kirja on etenkin näin taidehistorioitsijalle erinomaisen viihdyttävä, jännittäväkin. Rottien pyhimys kertoo Hattulan Pyhän Ristin kirkon maalausprojektista 1500-luvulla ja siihen kietoutuvista ihmisistä. Teos on fiktiivinen, mutta perustuu faktoihin jopa niin hyvin, että romaanin on helppo kuvitella olleen totta. Tämä lienee syy siihen, miksi Hattulan kirkkoon on kirjan ilmestymisen jälkeen ollut suorastaan kansainvaellus. Hattulan seurakunnan sivuilta löytyi tieto, että kesällä 2023 kirkossa vieraili lähes 14 000 kävijää.

Oma pitkäaikanen haaveeni vierailla Hattulan kirkossa toteutui jo kesällä 2013, kun tein matkan Hämeen vanhimpaan kirkkoon. Viimesyksyinen matkani Lohjalle, Pyhän Laurin kirkkoon jatkaa myös Anneli Kannon romaania ja historiallista tutkimustietoa, jonka mukaan Lohjan kirkon maalarit olisivat samat, jotka olivat maalanneet Hattulan kirkon.

Katariina Kuisma-Syrjä, Lasse Sandberg, Jyri Ojansivu, Antti Virmavirta, Sonja Silvander-Valo, Johanna Reilin. Kuva: Tapio Aulu.

Hämeenlinnan teatteri

Näiden keskiaikaisten kirkkojen ja Anneli Kannon romaanin innoittamana päätin tehdä myös teatterimatkan keskiajalle. Hämeenlinnan teatteri on tuonut Rottien pyhimyksen teatterin lavalle 120-vuotisjuhlavuoden kunniaksi. Näytelmän on ohjannut Milko Lehto ja sen ovat dramatisoineet Milko Lehto ja Katja Krohn. Anne Laatikainen on suunnitellut aikakauteen sopivat upeat asut ja lavastuksesta on vastannut Juha Mäkipää.

"Hattulan pitäjässä uusi uljas kirkko on valmistunut ja se tarvitsee seinilleen maalaukset Jumalan kunniaksi ja kirkkokansan opetukseksi. Työhön palkataan kaukaa Ruotsinmaalta kirkkomaalarimestarit Andreas Pictor (Antti Virmavirta), Mestari Martinus (Mikko Nousiainen) ja apupoikansa Vilppu (Miika Suonperä). Maalarien saapuminen syrjäiseen pitäjään aiheuttaa hälyä kyläläisissä, sillä edustavathan he sivistystä, taiteilijuutta ja jumalaista mystisyyttä, jota harvoin on Hattulassa nähty.

Työn edistyessä sattuu apupoika Vilpulle onnettomuus, joka pakottaa mestarit etsimään apuvoimia. Kun muita tarjokkaita ei ole, joutuvat he palkkaamaan avukseen tiilimestarin orvon Pelliinan (Sonja Silvander-Valo). Hänen pestaamisensa herättää kuohuntaa, onhan hän nainen, syrjäläinen ja usean mielestä mieleltään epävakaa, mutta osoittautuu taitavaksi ja nopeaoppiseksi. Ja niin maalaminen pääsee vauhtiin intohimolla, vimmalla ja käänteillä, joita kukaan ei olisi voinut aavistaa."

Miika Suonperä, Antti Virmavirta, Mikko Nousiainen. Kuva: Tapio Aulu.

Näyttelijävalinnoista

Mietin etukäteen, että saadaanko teatteriesitykseen upotettua kaikki kirjan käänteet, ja siinä oli onnistuttu hyvin. Esitys kestää noin kolme tuntia sisältäen väliajan. Aina on myös riski, että kun itse kuvittelee kirjan hahmot tietynlaisiksi, näytelmäversio ei kohtaa kuvitelmia. Siksi jännitin erityisesti Antti Virmavirran esittämää Andreas Pictoria ja Mikko Nousiaisen Mestari Martinusta. Kuinka "kasvottomat" keskiajan hahmot toimisivat julkisuudesta tutuilla kasvoilla?

Virmavirran näyttelemä Andreas Pictor on onnistunut tulkinta vanhasta mestarista, joka osaa olla opetuksessaan tiukka, mutta tarvittaessa lempeän isällinen. Itseäni häiritsi ainoastaan se, että mielestäni kirjan hauskimmassa kohdassa, jossa Andreas moittii kirkon seinälle maalattuja saunavihtoja, kuvittelin äänen aggressiivisemmaksi ja vahvemmaksi, kun Virmavirta on tulkinnut osion enemmän hermostuneen yllättyneeksi. Hän saa kohtauksen mielessäni anteeksi näytelmän loppupuolella, jossa Andreas Pictor lohduttaa Pelliinaa ja kaivaa tästä esiin sisäistä voimaa ja rohkeutta hieman yllättävälläkin tavalla. Yksi näytelmän vahvimmista ja tunteikkaimmista kohtauksista, jossa on kuitenkin lempeyttä ja lämpöä. (Nenäliinavaroitus.)

Jos ihan rehellisiä ollaan, ajattelin ensin, että Mikko Nousiainen on liian hyvännäköinen näyttelemään keskiaikaista maalaria, vaikka romaanissakin muistaakseni viitataan Mestari Martinuksen ulkonäköön. Nousiainen kuitenkin onnistui vakuuttamaan omassa roolissaan siten, että näyttelijä katosi roolihahmon alle. Romaanissa muistelin Andreas Pictorin olleen isommassa roolissa, mutta näytelmässä Mestari Martinuksella onkin keskeisempi tehtävä tarinan kuljettamisen kannalta. On vaikea kirjoittaa Nousiaisen roolista ilman, että paljastaa juonenkäänteistä liikaa, sillä tekisi mieli kuvailla yksityiskohtaisesti herkutellen useampi kohtaus, jossa huomasin sykkeeni kohoavan. Hän osaa luoda jännitteisiä henkilökemioita lavalle pienin elein, jolloin juonta kuljetetaan katsojalle sopivalla tahdilla, ettei kaikki paljastu kerralla. Mestari Martinus ottaa vahvan roolin myös silloin, kun Andreas Pictor on sattunut juopottelemaan hieman liikaa.  

Miika Suonperän näyttelemä apupoika Vilppu oli kuvitelmistani poiketen ivallisempi ja luonteeltaan terävämpi. Mutta näytelmän myötä Suonperä teki Vilpusta paremman kuin kuvitelmissani. Hän osoitti vahvemmin syyt ja seuraukset Vilpun käytökselle ja teki roolityöllään hänestä inhimillisemmän ja kokonaisemman persoonan.

Mikko Nousiainen, Panu Valo, Antti Virmavirta. Kuva: Tapio Aulu.

Panu Valo näyttelee nuorta kirkkoherra Petrus Herckepaeusta, joka kamppailee saavuttaakseen seurakunnan arvostuksen, mutta samalla epäilee maalareiden toimia ja kuvien sopivuutta Herran huoneeseen. Valo on myös onnistunut antamaan roolihahmolleen kehityskaaren; hieman ärsyttävästä ja virkaintoisesta kirkkoherrasta kasvaa lopulta seurakunnan arvostama esipaimen. Herckepaeuksen rooli kuvaa hyvin aikaa ja yhteiskunnallista asemaa, jolloin koulutus ei ollut kaikkien saatavilla.

Birgitta Putkonen, Katariina Kuisma-Syrjä, Lasse Sandberg. Kuva: Tapio Aulu.

Lasse Sandbergin näyttelemä kirkkoväärti Klemetti on täydellinen mielleyhtymä kirjan roolihahmon kanssa. Kirkkoherraa vanhempi ja käytännön asioissa kokeneempi Klemetti on monessa juonenkäänteessä se, joka kirkon asioita oikeasti ohjailee Herckepaeuksen vielä hakiessa rooliaan. Vahva ja suorasanainen Klemetti näkee kirkossa - ja sen ympärillä - tapahtuvat asiat usein muita laajemmin. Seurakunta kaipaa näitä kansan ja kirkonmiesten välissä olevia inhimillisiä voimahahmoja.

Sonja Silvander-Valo. Kuva: Tapio Aulu.

Näytelmän tärkeimmän roolin esittää Sonja Silvander-Valo. Hän on outolintu ja hyljeksitty Pelliina, tiilimestari Rutgerin adoptoima orpotytär, jolle tämä opetti keramiikan lisäksi kieliä, lukemista ja laskemista. Ennen kuulumatonta, että rahvaalle tytölle, saati mieleltään vajaalle opetettaisiin tuollaisia taitoja. Jälleen tärkeä yhteiskunnallisen kehityksen näkökulma, joka ei valitettavasti vieläkään toteudu kaikkialla.

Minulle oli näytelmän kannalta tärkeää, että Silvander-Valo oli itselleni uusi kasvo. Näin en ollut ladannut häneen näyttelijänä ennakko-odotuksia tai -luuloja. Hän oli Pelliina. Ja kuinka vahvasti ja uskottavasti hän toi esiin kaikki tunteet; ensijärkytys kirkkoon astuessa, kun epätietoisuus maalauksista ja kuvista aiheuttaa kauhua, aina siihen rohkeuden siemenen kasvuun, että hänen annetaan hiertää väripigmenttejä ja lopulta sivellin käteen. Mielestäni yksi tärkeimmistä tarinan opetuksista on se, mikä merkitys opettamisella, rohkaisulla ja toisen tukemisella on mihin tahansa asiaan. Mikä merkitys ihmisyydelle syntyy siitä, että joku toinen uskoo sinuun ja osoittaa sen.

Oli nautinnollista katsoa ja elää Pelliinan myötä kaikki se hämmennys ja lapsenomainen riemu uuden oppimisesta. Katsoa kuinka maalaukset hiljalleen syntyvät seinille, ja kuinka Andreas Pictor ja Mestari Martinus opettavat hänelle pyhien symboliikkaa ja merkitystä. Kuvasuunnittelusta erityiskiitokset Toni Haaraselle, valosuunnittelusta Jari Vuorelle ja äänisuunnittelusta Lauri Malinille. Ilman heitä häkellyttävän upeasti toteutetut kirkkokohtaukset olisivat jääneet kolkoiksi.

Mikko Nousiainen, Panu Valo, Johanna Reilin, Jyri Ojansivu, Katariina Kuisma-Syrmä, Birgitta Putkonen, Henna-Maija Alitalo. Kuva: Tapio Aulu.

Vereväkielinen

Rottien pyhimys oli reippaasti eteenpäin kulkeva kokonaisuus juonenkäänteitä, historiaa, tunteita ja huumoria. Anneli Kanto on onnistunut romaanissaan luomaan henkilöhahmoistaan moniulotteiset siten, ettei yksikään tarinan hahmo ole vain hyvä tai paha. Sellaisiahan me kaikki olemme; pääsääntöisesti hyväntahtoisia, mutta reagoimme ärsykkeisiin, tilanteisiin, vietteihin ja tarkoitusperiin eri tavoin riippuen siitä, kuinka toiset henkilöt meitä kohtaan käyttäytyvät.

Esitykset ovat olleet suosittuja, vaikka katsojakunta oli iältään ainakin oman vierailuni aikaan suhteellisen korkea. Aiheena keskiaikaisten kirkkomaalausten tarina ei ehkä ensikuulemalta ole kaikkein jännittävin(?), mutta uskallan väittää, että se yllättää positiivisesti. Näytelmän jälkeen tosin kuulin erään vanhemman miehen kommentoivan, että näytelmä ei ollut häntä varten. Hänen seurassaan ollut nainen kysyi syytä ja tämä vastasi, että kielenkäyttö oli järkyttävää, pitikö koko esityksen ajan puhua alatyylisesti?

Niin, tämä tulenee yllätyksenä heille, jotka eivät ole kirjaa lukeneet. Näytelmää ja romaania kuvaillaan vereväkieliseksi, joka tarkoittaa sitä, että Anneli Kanto on tutkinut keskiajan kirosanoja ja sanontoja tutkijoiden Mikko Heikkilän ja Veli-Pekka Toropaisen avustuksella. Niitä on sekä kirjassa että näytelmässä melko runsaasti:

"Esimerkiksi kirjan kirosanat ovat peräisin Toropaisen tutkimista vanhoista käräjäasiakirjoista, joissa kuvataan ihmisten välisiä riitoja ja herjauksia. Vanhoja solvauksia löytyi myös netissä toteutetusta ruotsalaisen Skoklosterin linnan kiroilukoulusta", Anneli Kanto kuvailee Marjo Kytöharjun haastattelussa.

Mutta jälleen palauttaisin ymmärryksen ajankuvaan. Kuinka moni luulee, että kouluttamaton rahvas on keskiajalla miettinyt kielenkäyttöään samalla tavalla kuin nyky-yhteiskunnassa? Kielikin oli aivan erilainen, sillä Mikael Agricola (1510-1557) alkoi 1500-luvulla vasta luoda suomen kieltä. Ja samalla huomauttaisin, että jokainen meistä tietää omat suosikkikirosanansa ja toisaalta nuorison viljelemän runsaan v-sanan käytön, joka useimmilla laimenee sitä mukaa, kun siirrytään työelämään.

Miika Suonperä, Katariina Kuisma-Syrjä, Lasse Sandberg, Jyri Ojansivu, Antti Virmavirta, Sonja Silvander-Valo, Johanna Reilin, Panu Valo, Birgitta Putkonen. Kuva: Tapio Aulu.

Hämeenlinnan teatteri on tehnyt kunniaa Anneli Kannon romaanille ja Rottien pyhimys on myös visuaalisesti hienoa teatteria. Suosiosta kertoo se, että kaikki kevään esitykset ovat loppuunvarattuja yhtä lukuun ottamatta.

Rottien pyhimyksestä ovat aiemmin kirjoittaneet myös:

• Kirjakko ruispellossa
• Kirsin Book Club
• Kulttuuritoimitus

Richard Powers: Ikipuut

Suhtaudun palkittuihin kirjoihin nykyisin vähän varauksella, sillä huomionosoituksia saaneet kirjat eivät välttämättä tarkoita sitä, että minä pitäisin niistä. Ne voivat tietenkin kirjallisuuden lajiedustajina olla erinomaisia, mutta mikäli kirjan tyyli ja sisältö ei ole itselleni mieluinen, se on ristiriitaista. Näin minulle kävi esimerkiksi Pulitzer-palkinnon 2014 voittaneelle Donna Tarttin Tikli-teokselle. Olin toivonut, että teoksessa käsiteltäisiin Carel Fabritiuksen Tikli-maalausta (1654) enemmän, mutta kirja oli sisällöltään jopa vähän ahdistava. Maalaus oli lopulta sivuroolissa, vaikka ilman sitä tarina ei olisi kehittynyt. Joten lähes 900-sivuisen tiiliskiven lukeminen läpi oli itselleni pettymys.

Yritän etsiä itselleni hyvänmielen kirjallisuutta, taidetta, elämäkertoja tai kerronnaltaan kauniisti kuvailevaa tekstiä. Olin pohtinut jo pari vuotta Richard Powersin Ikipuut-teoksen (Gummerus, 2021) lukemista, mutta Pulitzer-voittajan titteli 2019 laittoi pohtimaan, että entä jos tämä on toiveista huolimatta samanlainen pettymys kuin Tikli. Tämäkin on tiiliskivi (649 sivua), joten mietin haluanko käyttää aikaa tähän, kun lukulistalla olisi varmempiakin vaihtoehtoja.

Takakannen teksti vietteli kuitenkin mukaansa:

"Aikamme arvostetuimpiin amerikkalaiskirjailijoihin kuuluvan Richard Powersin Ikipuut on suurromaani puista ja ihmisistä. Se on polttavan ajankohtainen kuvaus elämäntapamme hinnasta ja paikastamme maailmassa. Se on myös henkeäsalpaavan upea ja koskettava ylistyslaulu luonnon ihmeille: sen sivuilla tuoksuvat neulaset ja humisevat sumusta kosteat rannikkometsät. Se saattaa muuttaa elämäsi."

Paavolan tammi.

"(---) Mikään ei kuitenkaan kosketa häntä samalla tavalla kuin Donald C. Peattien luonnonhistoriaa käsittelevät teokset, jotka ovat peräisin hänen isänsä hyllystä. Hän saa niistä loputtomiin virkistystä. Niiden lauseet haarautuvat ja kääntyvät kohti aurinkoa: 

 

Kuninkaita on kukistunut ja uusia imperiumeja muodostunut. Loistavia ideoita ja upeita taideteoksia on syntynyt, ja tiede ja keksinnöt ovat mullistaneet maailman. Silti kukaan ei vieläkään kykene ennustamaan, kuinka monen vuosisadan ajan tämä tammi pysyy pystyssä tai mitkä valtiot ja uskonnot häviävät ennen sitä...." (s.162-163)

Ei kirja muuttanut elämääni, mutta se sai ajattelemaan puiden merkitystä koko maapallolle uudella tavalla. Se sai huomaamaan, kuinka lyhyt yksi ihmiselämä on satavuotiaiden puiden rinnalla, joista osa sinnittelee elossa jopa tuhansia vuosia. Niin lyhyt kuin yksi ihmiselämä onkin, sen aikana voidaan saada aikaan paljon tuhoa, jos ei ymmärretä metsien suojelun merkitystä.

"Jos lännendouglaskuuset jätetään - ja nyt seuraa jutun juju - jos ne jätetään ilman, valon ja veden vaalittaviksi, jokainen niistä saattaa painaa kerran tuhansia kiloja. Jokainen taimista saattaa venyä pituutta seuraavat kuusisataa vuotta ja tulla niin korkeaksi, että isoinkin tehtaanpiippu näyttää siihen verrattuna kääpiöltä. (---) Ne pudottavat vuodessa alaoksilleen jopa kymmenen miljoonaa neulasta ja kasvattavat siten omille oksille multakerroksen, josta tulee niiden omien ilmassa keinuvien puutarhojen perusta." (s.122-123)

Ikipuut kertoo yhdeksän ihmisen tarinan, jotka kietoutuvat toisiinsa jaksoissa, jotka on jaettu juuriin, runkoon, latvukseen ja siemeniin. Kaikki tarinat eivät ole yhtä mielenkiintoisia ja tästäkin luulin etukäteen, että kirja keskittyisi enemmän luonnontieteelliseen näkökulmaan puista. Mutta itse asiassa tarinat ovat merkityksellisempiä, kun ihmiskohtaloihin nivoutuu eri puut hieman yllättävilläkin tavoilla. Parasta teoksessa ovat nimenomaan runsaat luontokuvaukset. Powersin kirja myös osoittaa, kuinka paljon rikkaampi amerikkalainen puusto on Suomen luontoon verrattuna. Sen vuoksi toivoisi, että siitä pidettäisiin huolta.

"Pian hän ymmärtää jotain. Metsäntutkimus on hakoteillä kaikkialla, ei pelkästää Purduessa vaan koko Yhdysvalloissa. Alan vaikuttajat unelmoivat suorien, oksattomien ja tasalaatuisten tukkipuiden kasvattamisesta maksiminopeudella. He puhuvat satoisista nuorista ja ränsistyneistä vanhoista metsistä sekä keskimääräisestä vuotuisesta kasvusta ja optimaalisesta tuotosta." (s.165)

"Patricia kietoo käsivartensa ympärilleen ja purskahtaa itkuun ilman syytä. Puu, josta navajot kertovat auringon talon laulussa. Puu, jonka lähisukulaisen oksia Herakles kietoi seppeleeksi ja uhrasi palattuaan manalasta. Puu, jonka lehdistä valmistettu juoma suojeli intiaanimetsästäjiä pahalta. Yhtäkkiä tämä puu tuntuu aivan pakahduttavan poikkeukselliselta, vaikka se on Pohjois-Amerikan yleisin ja vaikka muita sen kaltaisia kasvaa kolmella mantereella." (s.176)

Olen samaa mieltä Vesa Lahden kanssa siitä, että keskusteluosiot ovat paikoin kömpelöitä ja turhan pitkiä. Lahden sanoin: "Teoksen 649 sivua olisi kaivannut tiivistämistä." Olen Lahden kanssa samaa mieltä myös siitä, että muutaman henkilöhahmon olisi voinut jättää tarinasta pois ilman, että kerronta häiriintyy. Itselleni esimerkiksi Neelay Mehtan tarina tuntui muihin verrattuna irralliselta.

Pidin eniten pariskunnasta, joka alkoi kylvää puita pihalleen hääpäiviensä kunniaksi ja Hoelien perheestä, joiden sukutarina alkaa 1800-luvulta, jolloin Yhdysvaltoihin saapunut Jørgen Hoel istuttaa pihalleen kastanjoita, joista vain yksi lopulta selviää. Tuosta kastanjasta tulee merkityksellinen paitsi Jørgenin pojalle Johnille myös alueen muille asukkaille:

"John Hoel hautaa isänsä sen kastanjan juurelle, jonka isä kylvi. Kastanjan siimeksessä on nyt pieni kalmisto, jota ympäröi metrin korkuinen valurauta-aita. Puu varjostaa yhtä auliisti eläviä ja kuolleita. Johnin kädet eivät enää yllä sen rungon ympärille. Alimmatkin vihreät oksat kohoavat ulottumattomiin.

Hoelien kastanjasta tulee yksi niistä maamerkeistä, joita maanviljelijät sanovat vartiopuiksi. Perhekunnat suunnistavat sen avulla sunnuntairetkillään. Se toimii viljameren yksinäisenä majakkana seudun asukkaiden opastaessa vieraspaikkakuntalaisia.

(---) Kun hänen postimerkinkokoisessa Iowan kolkassaan ei ole enää mitään muuta kuvattavaa, hän kääntää kameran kohti Hoelien kastanjaa, joka on täsmälleen samanikäinen kuin hän. (---) Hänen päähänsä pälkähtää suuri suunnitelma, joka tuntuu aivan itse keksityltä. Hän päättää kuvata lopun ikäänsä kastanjaa ja selvittää, miltä sen kasvu näyttää nopeutettuna ihmisen mielen mukaiseksi. (---) Kastanjan kuvaamisesta tulee rituaalinomainen hartaudenharjoitus, jonka hän toistaa jopa sateessa, tuiskussa ja sietämättömässä kuumuudessa; siitä tulee levittäytyvän kasvijumalan kirkkokunnan liturgia, jonka hän toimittaa aina ypöyksin." (s.20-21)

Kirjan luettuani olin entistä onnellisempi siitä, että omistan tontin verran maata, ja että pihalla kasvaa puita, vanhempia kuin minä: koivuja, omenapuita, luumupuu, mongolianvaahtera, vaahtera, pihlaja, haapa. Nyt pihalla kasvaa myös pieni tammi, jonka taimen sain lahjaksi. Kirjan luettuani näen pihapuuni uudessa valossa ja yksilöinä.

"Kukaan ei näe puita. Me näemme hedelmät, pähkinät, raaka-aineen, siimeksen. Näemme koristeet ja kauniin ruskan. Tien tukkivat ja laskettelurinteet pilaavat esteet. Synkät ja uhkaavat paikat, jotka täytyy raivata. Näemme oksat, jotka uhkaavat murskata talomme katon. Näemme hakkuukypsän metsän. Mutta puut - ne ovat näkymättömiä." (s.549)

En todennäköisesti tule lukemaan muita Richard Powersin kirjoja, sillä kaikki tuntuvat olevan yli 600 sivun järkäleitä ja niihin tarttuminen on itselleni kynnys. Tässä kiehtoi nimenomaan puut ja metsien merkitys, sillä viehätyn kirjallisuudessa luontokuvauksista. Yksi ehdottomista suosikeistani tämän suhteen on Frances Hodgson Burnettin Salainen puutarha (1911).

TAYSin taidetta

ROP-ryhmä (Tuomo Rosenlund, Pekko Orava): Suoja, 2019.

Yksi merkittävimmistä palautteista työstäni sairaalan (ja nykyisin hyvinvointialueen) taideasiantuntijana on se, kun ihmiset ovat kertoneet, että ovat alkaneet kiinnittää aiempaa enemmän huomiota sairaalataiteeseen. Sairaaloissa oleva taide on niin sanotusti puolijulkista taidetta, sillä se on saavutettavissa niissä tiloissa, joissa henkilöstö työskentelee ja asiakkaat vierailevat, mutta teoksia ei varsinaisesti markkinoida ulkopuolelle. Eivätkä kaikki tilat ole saavutettavissa kaikille, vaikka taidekokoelmia varmasti pääsääntöisesti pyritään pitämään esillä yleisissä tiloissa. Jotta sairaalataide tulisi aiempaa näkyvämmäksi, olen pitänyt tärkeänä tuoda esille sairaaloiden taidekokoelmia.

ROP-ryhmä (Tuomo Rosenlund, Pekko Orava): Suoja, 2019.

ROP-ryhmä (Tuomo Rosenlund, Pekko Orava): Suoja, 2019.

Toiveena on, että pääsisin näkemään eri puolilla olevaa sairaalataidetta silloin, kun siihen avautuu mahdollisuus. Pohjois-Karjalan keskussairaalan L-talossa vierailin työkavereiden kanssa syksyllä 2021. Tampereen yliopistollisessa sairaalassa vierailin ensin itsekseni ja myöhemmin työmatkan myötä loppuvuodesta 2023. TAYSin kokoelmassa on paljon hienoja teoksia, mutta vanhempien teosten yhteydessä on harvemmin teostietoja esillä. Tämän vuoksi en voi lisätä tekijätietoja myöskään kuvatietoihin. Tämä on yksi asia, johon toivoisin sairaalataiteessa panostettavan aiempaa enemmän; kun teoksia asetetaan esille, niiden yhteydestä löytyisi teostiedot. Kaikki eivät kiinnitä taiteeseen huomiota yhtä intensiivisesti, mutta tällä on mielestäni arvomerkitys. Kun tekijä- ja teostiedot ovat esillä, sillä annetaan arvo paitsi taiteen tekijälle, myös sairaalan taidekokoelmalle. Ettei kokoelma jäisi vain nimettömäksi kokonaisuudeksi, vaan se raha ja sisältö mitä teoksiin on vuosikymmenten aikana laitettu, säilyttäisi arvonsa eikä unohdettaisi.

Kirsi Kaulanen: Elämänlähde, 2019.

Kirsi Kaulanen: Elämänlähde, 2019.

Kirsi Kaulanen: Elämänlähde, 2019.

Kirsi Kaulanen: Elämänlähde, 2019.

Kirsi Kaulanen: Elämänlähde, 2019.

Uudemmissa sairaalarakennuksissa tekijätietojen esittäminen teosten yhteydessä on onneksi jo yleistä. Vanhemmissa TAYSin rakennusosissa kiertely osoitti, että teoksia on ilahduttavan paljon esillä, mutta teostietoja ei ole, jonka vuoksi ajattelen teosten jäävän vähän sisustuksenomaisiksi esimerkeiksi, eikä niinkään taideteoksiksi.

Sairaalataidetta etsiessä huomaan kiinnittäväni aiempaa enemmän huomiota myös siihen, että mihin ympäristöön, millaiselle seinälle ja mille korkeudelle teoksia on sijoitettu. Yllätyin, miten erikoiseltakin aluksi tuntuva sijoituspaikka jossain katonrajassa tuntui toimivan, kun lähestyi teosta eri suunnista. Ripustuksella on väliä.

Kirsti Tuokko: Chillaa meidän kanssa, 2018.

Virve Lilja: Samaa savea I, 2020.

Näin entisenä museotyöntekijänä olen yleensä eniten huolissani odotustilojen tai käytävien taiteesta silloin, kun suoraan teosten alle on sijoitettu tuoleja tai penkkejä. (Irtonaulakot ovat pahin painajaiseni.) Tässä toiminnallisuus ja teosten suojelu joutuvat hyvin usein vastakkain. Sisustusarkkitehti suunnittelee odotustilan käyttöä varten, jossa tuolit ovat oleellisessa roolissa asiakkaiden kannalta. Taiteella halutaan piristää tilaa ja tuoda siihen tiettyä tunnelmaa, mutta usein taide on alisteinen muille määreille. Käytännön syistä taide on usein samalla seinällä tuolien kanssa (eikä istuessa katseen suunnassa), koska tilojen tehokkuudesta johtuen se on todennäköisesti ainut seinäpinta, johon jotain voi ripustaa. Tämä vain on hyväksyttävä. Pidän kuitenkin huonona ratkaisuna sitä, jos taideteos alkaa suoraan tuolin tai penkin yläreunasta. Näissä tapauksissa joku asiakas todennäkoisesti jossain vaiheessa nojailee teosta vasten, mikä kuluttaa tai vaurioittaa teosta.

Erinomainen ripustusratkaisu, jos tuolit saadaan pidettyä paikoillaan. Annukka Laine: Valoa kohti-sarjasta Elämän vuodenajat.

Pidän myös tästä, että sohvaa ei ole sijoitettu suoraan teoksen alle, kun pitkä seinä antaa mahdollisuuden sijoittaa se teoksen viereen.

Tällä seinällä ei todennäköisesti ole alun alkaen ollut penkkiriviä, tai penkkirivi on ollut ihan seinän oikeassa reunassa. Teoksen edessä oleva kirkas suojalevy suojaa teosta penkiltä ja nojailulta, mutta pelkän kuvan perusteella olisin siirtänyt penkkiä hieman oikealle ja teosta ylemmäs suojalevystä huolimatta.

Itse kuitenkin toivoisin, että toiminnallisuuden ja taiteen ei tarvitsisi olla vastavoimia. Kun taidenäkökulma huomioidaan oikein, teokset ja istuimet saadaan kaikki sovitettua tilaan ja toimimaan yhdessä. Tässä tulisi ottaa huomioon tilan lisäksi teosten ja istuinten koko ja korkeus. Ja vaikka kaikki sujuisi suunnittelu- ja sisustusvaihessa oikein, sairaalat ovat muuttuvia ympäristöjä, joissa taiteen on sopeuduttava muutoksiin. Yllä olevissa kuvissa on mielestäni hyvin sijoitettu yhteen taide ja istuimet, mutta siinä missä taide usein säilyttää sijoituspaikkansa pidempään, penkit ja tuolit siirtyvät arjessa luonnollisesti edes takaisin, tai vaihtuvat kokonaan toisenlaisiin. Harvempi kiinnittää tällaisiin asioihin minkäänlaista huomiota, mutta minulle tämä on yksi oleellisin työnäkökulma. Että taiteelle annetaan mahdollisimman turvallinen ympäristö sairaalan toiminnallisuutta ymmärtäen.

Göran Augustson: Kesä, 1970.

Muotokuvaseinällä oli kyllä tiedot maalatuista lääkäreistä (professori Leo Ojala, professori Ossi Auvinen, professori Eino Linko), mutta ei tietoa heidät maalanneista taiteilijoista.

Se, että nostan näitä asioita esille ei tarkoita sitä, että meillä Kuopiossakaan olisi asiat parhaalla mahdollisella tavalla. Mutta kyllä, minä olen se, joka ohi kulkiessaan siirtää itseilmoittautumisautomaattia veistoksen edestä sivummalle, suoristaa tauluja tai siirtää niitä irtonaulakoita maalauskankaiden ääreltä. En tietenkään pysty hallitsemaan koko sairaalan arkea ja toimintaa, mutta kiinnitän siihen huomiota ja pyrin huomioimaan näitä asioita etenkin silloin, kun rakennamme uutta tai peruskorjaamme vanhaa, ja taiteen halutaan olevan osa tiloja. Asiat kehittyvät paremmalle tolalle kun on joku, joka pitää näistä asioista ääntä ja tuo asioita esille. Mielestäni tämä on vähän samanlainen järkeilyasia kuin se, että putki- tai sähkömies sanoo, että mistä kannattaa tehdä läpiveto johonkin tai sijoittaa katkaisija. Siinä tulee ottaa huomioon muita ammattilaisia ja tilan toiminnallisuutta. Kun asioita selvitetään yhdessä ja puhutaan vaihtoehdoista ääneen, saadaan yhteistyöllä myös parhaimmat lopputulokset.

Teija-Tuulia Ahonen: Virtaus, 2019.

Eila Hiltunen: Elämänliekki, 1972.

Tomas Regan: Petra vartijana (Miinan kanssa), 2012.

Tomas Regan: Petra vartijana (Miinan kanssa), 2012.

Ripustuksen ja sijoituspaikkojen lisäksi minusta on kiehtovaa nähdä se, millaista taidetta eri sairaaloiden kokoelmissa on. Millaisia kuvamaailmoja halutaan laittaa esille ja miten ne kuvittavat olemassa olevia tiloja. Sairaaloihin tullaan tavallisesti hakemaan apua johonkin, joten ei ole ihan sama, että millaisia teoksia esille asetetaan.

Kerttu Horilan veistoksia.

Kerttu Horila: Kukkahattunainen ja koira, 2007.

Kerttu Horila: Kukkahattunainen ja koira, 2007.

Tampereen yliopistollisessa sairaalassa oli paljon hienoja teoksia ja ripustuspaikkojen suhteen sain uudenlaisia ideoita kenties kotikentälle Kuopioonkin. Toinen ilahduttava asia oli se, että myös TAYSilla on vaihtuvien näyttelyiden tila, jonne taiteilijat voivat ehdottaa teoksiaan esille.

Lisää TAYSin taiteesta: 

Taysin taidekokoelma siirtyy tukisäätiön siipien suojiin

Kulttuuritoimitus: Taysissa on pienen taidemuseon verran taidetta

Olisi mielenkiintoista kuulla, että oletteko te kiinnittäneet huomiota

oman paikkakunnan sairaalassa olevaan taiteeseen,

ja onko jokin teos jäänyt muita enemmän mieleen?