Pyhiä ihmisiä, hyviä ihmisiä

Uskon, että useat meistä ovat joskus tavanneet ihmisen, josta säteilee hyvää ympärilleen. Siihen vaikuttaa muun muassa ihmisen koko olemus ja se, kuinka hän käyttäytyy muita ihmisiä kohtaan ja kuinka hän puhuu. En usko täydellisiin ihmisiin vaan siihen, että pyrkimällä ottamaan huomioon ympärillä olevat ihmiset ja kohtelemalla heitä hyvin, sen lähemmäs täydellisyyttä ei tarvitse päästä. On inhimillistä erehtyä, toimia väärin ja käyttäytyä huonosti, mutta toivon, että silloin otetaan myös vastuu omista teoista ja käytöksestä.

Menetin viime vuonna hyvän ihmisen, jota sain kutsua ystäväkseni. Hän menehtyi pitkäaikaiseen sairauteen. Hän oli ihminen, joka puhui muista ihmisistä hyvää ympärilleen, oli valoisa ja aurinkoinen myös silloin, kun omassa elämässä ei ollut mitään valoisaa. Hän jaksoi taistella ja uskoa parempaan, kunnes ilmoitettiin, että mitään ei ole enää tehtävissä. Hän sanoitti ja osoitti ilonsa ja kiitollisuutensa ympärillä oleville ihmisille. Hänen kauttaan hyvien ihmisten verkosto on levinnyt laajalle.

Valitettavasti hän oli myös se ihminen, jonka ympärillä olevat ihmiset miettivät usein, miksi pahoja asioita tapahtuu hyville ihmisille? Pelkästään iloa ja hyvää ympärilleen levittävä ihminen sai kannettavakseen kerta toisensa jälkeen niin raskaita asioita, että väkisin kyseenalaistaa ihmiselon merkityksen. On asioita, joita ei voi järjellä ymmärtää. Minusta vähintä, mitä voimme tehdä, on ylläpitää tällaisten hyvien ihmisten muistoa, jotta tässä maailmassa olisi edes jotain järkeä.

Hyviä ihmisiä, pyhiä ihmisiä

Aihe tuntui ajankohtaiselta myös Riisan uusimmassa näyttelyssä. Näyttely esittelee Suomen ortodoksisen kirkon pyhiä henkilöitä, jotka vaikuttivat 1900-luvun Suomessa. Usein kristillisen taiteen ja ikonien äärellä tuntuu unohtuvan, että kuvatut henkilöt ovat olleet todellisia ihmisiä. Kun ikoneihin tai katolisen kirkon barokkimaisen koristeellisiin maalauksiin kuvatut pyhät henkilöt on puettu niin koristeellisen runsaisiin asuihin, syntyy mielikuvia ja kommentteja "satuhahmoista". Ihmisillä ei ole enää omakohtaista kosketuspintaa kuvattuihin henkilöihin, pyhiin ihmisiin. Mutta mikä tekee ihmisestä pyhän? 

Ortodoksisen kirkon käsityksen mukaan pyhinä kunnioitetut ihmiset eivät ole olleet synnittömiä. He ovat kasvaneet toiminnassaan seuraamaan kristillisiä arvoja ja siten kohti pyhyyttä. Pyhyyttä ilmaisevia tunnusmerkkejä ovat:

• Henkilö on saanut aikaan suuren positiivisen muutoksen, jota voidaan kutsua ihmeeksi.
• Henkilö tekee yleisesti ihmeteltävää hyvää.
• Henkilö luo lohduttamalla, opettamalla tai ohjaamalla pysyvästi hyvää
• ja hän on kärsinyt marttyyrikuoleman tai osoittanut kestävyyttä ankarassa vainossa.
• Lisäksi henkilön muiston on pitänyt säilyä kristittyjen piirissä pysyvästi ja kunnioitusta herättäen, samoin kirkon tulee kunnioitaa hänen saavutuksiaan esimerkillisinä.

Yllä olevat tunnusmerkit osoittavat, ettei pyhä ihminen ole yli-ihminen, mutta hän on usein joutunut kärsimään vakaumuksensa ja uskomansa hyvän asian vuoksi. Suomen ortodoksinen kirkko oli vuoteen 2018 saakka ainoa paikalliskirkko, jolla ei ollut omia pyhiä. Piispainkokouksen asettama työryhmä alkoi vuonna 2014 etsiä edesmenneitä kirkon jäseniä, joiden pyhyys tulisi tunnustaa kirkon piirissä. Tämän myötä Suomen ortodoksiseen kirkkoon kanonisoitiin ensimmäiset suomalaiset pyhät: 

• Pyhä marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalainen (1884-1918)
• Pyhittäjä Johannes Valamolainen (1873-1958)

Pyhät ovat auttajia ja suojelijoita, joilta pyydetään esirukouksia. Heitä kunnioitetaan, ei palvota. Pyhien joukkoon lukemisen myötä (kanonisaatio) pyhistä laaditaan jumalanpalvelusteksit, kirjoitetaan elämäkerrat, maalataan ikonit ja heille annetaan nimet, jotka kuvaavat heidän elämäänsä. Nimen yhteyteen siis lisätään epiteetti, joka kertoo minkälainen pyhä on kyseessä ja millä alueella hän on vaikuttanut. Riisan näyttely kertoo muun muassa kahden Johanneksen matkasta pyhäksi nimeämiseen.

Sisällissodan uhri

Pyhä marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalainen (ent. Johannes Karhapää). Kuva: Wikipedia.

Pyhä marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalainen syntyi 13.7.1884 Sonkajanrannassa, joka sijaitsee nykyisen Joensuun kaupungin alueen itärajalla ja kylä rajoittuu Ilomantsin kuntaan. Matkaa Joensuuhun on noin 50 kilometriä. Johannes Sonkajanrantalainen oli syntymänimeltään Ivan Vasilinpoika Karhapää. Hän toimi uskonnonopettajana sekä sivistystyön edistäjanä. Karhapään ja seurakuntalaisten ansiosta Sonkajanrantaan perustettiin muun muassa kirjasto ja kirkkokoulu, joka toimi Karjalan Veljeskunnan alaisuudessa. Koulun toiminta käynnistyi 1908 ja opetuskielenä oli suomi. Köyhät ja kauempaa saapuvat oppilaat saivat asua ja ruokailla koulussa. 1900-luvun alussa ortodoksien asema Suomessa oli hankala, sillä usko liitettiin usein venäläistämiseen. Karjalan Veljeskunnan koulut olivat kirkollisia, eivätkä ne edustaneet venäläistämispyrkimyksiä.

Taikalyhty (diaprojektori), jota Johannes Karhapää käytti uskonnon opetuksessa. Taikalyhdyllä heijastettiin puukehyksessä olleita lasidioja. Yksityiskokoelma. Näyttelyssä on esillä myös opetustauluja, jotka ovat olleet käytössä Sonkajanrannan koulussa.

Johannes Karhapään aktiivinen toiminta "ryssänkirkon" parissa herätti kuitenkin vihaa suomalaisissa nationalisteissa. Häntä syytettiin tsaarinvallan kätyriksi, venäläistäjäksi ja bolševikiksi. Suomen sisällissodan kynnyksellä vihamielisyys levisi myös ortodoksien keskuudessa. Ilomantsin ortodoksisen väestön kokous tuomitsi Johanneksen ja Sonkajanrannan koulun toiminnan epäkansallisiksi. Hän menetti kirkollisen esivallan tuen ja hänet erotettiin virastaan.

Maaliskuussa 1918 Johannes ja hänen veljensä Jaakko määrättiin valkoisen armeijan kutsuntoihin Tuupovaaran kansakoululle. Veljekset pidätettiin ilmiannon perusteella ja vietiin Joensuuhun, jonne koottiin punaisia, punaisiksi epäiltyjä, vangiksi jääneitä venäläisiä ja muita epäilyksenalaisia, joiden joukkoon myös Johannes ja Jaakko luettiin.

Sisällissodan sekasortoisessa ilmapiirissä tehtiin myös sattumanvaraisia ja ilman oikeudenkäyntiä toimeenpantuja teloituksia. Näin kävi myös keväällä 1918, jolloin joukko vankeja vietiin kaupungintalon kellarista Siilaisten kaupunginosaan. Heidän joukossaan oli 33-vuotias Johannes Karhapää. Vangit teloitettiin ampumalla. Johanneksen vaimo Anna sai luvan noutaa miehensä ruumiin vasta kuukausien päästä. Vainaja tunnistettiin villasukkien raitojen perusteella. Jaakko vapautettiin muutaman kuukauden päästä.

Pyhä marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalainen. Ikonin on maalannut Alexander Wikström 2024. Riisan kokoelmat.

Marttyyri (uskonsa vuoksi kuollut) ja tunnustaja (vainojen aikana uskoaan tunnustanut) Johannes haudattiin Ilomantsin Kokonniemen hautausmaalle. Hänet liitettiin pyhien joukkoon vuonna 2019. Pyhän muistopäivää vietetään 8. maaliskuuta. 

Tunnettu hengellinen opastaja

Pyhittäjä Johannes Valamolainen (ent.Ivan Aleksejevitš Aleksejev). Kuvattu vuonna 1941, jolloin hänet tunnettiin nimellä Skeemaigumeni Johannes. Kuva: Riisan kokoelmat.

Pyhittäjä Johannes Valamolainen, syntymänimeltään Ivan Aleksejevitš Aleksejev syntyi Tverin läänissä Gubkan kylässä 14.2.1873. Aleksejevien talonpoikaisperheessä uskonto oli osa jokapäiväistä elämää. Luostarikilvoitus tuli hänelle tutuksi jo lapsuudessa, kun hänen perheensä teki pyhiinvaellusmatkoja Volokolamskin luostariin. Kolmetoistavuotiaana hän muutti Pietariin ja työskenteli veljensä kapakassa. Kolmen vuoden työskentelyn jälkeen hänelle tarjoutui mahdollisuus matkustaa Laatokalle Konevitsan ja Valamon luostareihin. Hän jäi Valamoon ja liittyi sen veljestöön 16-vuotiaana. Myöhemmin hänet vihittiin munkiksi nimellä Iakinf.

Luostarielämä keskeytyi, kun Ivan kutsuttiin suorittamaan asevelvollisuuttaan. Palvelus Venäjän tarkka-ampujana kesti neljä vuotta. Sotaväen jälkeen hän oleskeli muutaman vuoden kotikylässään, kunnes toukokuussa 1901 hän palasi Valamon luostariin.

Venäjän vallankumous ja Suomen valtion itsenäistyminen 1917 sulkivat itärajan ja samalla yhteydet Venäjän kirkon kanssa katkesivat. Petsamon Pyhän Kolminaisuuden luostari siirtyi Suomen ortodoksisen kirkon alaisuuteen Tarton rauhan myötä 1920. Luostari tarvitsi uuden johtajan, ja igumeniksi määrättiin vuonna 1921 papiksi vihitty Iakinf.

Petsamon luostarin johtaja 1921-1931 igumeni Iakinf.

Seuraavat 10 vuotta Petsamon luostarin johtajana olivat pappismunkki Iakinfille raskaita, ja lokakuussa 1931 hänet vapautettiin tehtävästä hänen omasta pyynnöstään. Hän palasi Valamoon ja hänet vihittiin munkkeuden korkeimpaan asteeseen eli suureen skeemaan, minkä myötä nimeksi tuli skeemaigumeni Johannes.

Jumalanäidin Kazanilainen ikoni Johannes Valamolaisen keljasta ja pyhittäjälle kuulunut kultainen kaularisti (1797).  Valamon luostarin kokoelmat. 

Skeemaigumeni Johannes ja pappismunkki, myöhemmin arkkipiispa Paavali Uudessa Valamossa.

Valamon luostarin veljestö joutui jättämään luostarinsa talvisodan myötä marraskuussa 1939. Seuraavana vuonna veljestö muutti Heinävedelle. Uusi koti nimettiin Uudeksi Valamoksi. Skeemaigumeni Johanneksesta tuli luostarin rippi-isä aiemman rippi-isän, Jefremin, kuoleman jälkeen 1948. Isä Johanneksesta tuli myös monen luostarivieraan hengellinen opastaja. Rippilapsissa oli pappeja, maallikoita, emigrantteja, taiteilijoita, nuoria ja vanhoja. Ohjaajavanhus neuvoi ja opasti heitä myös kirjeitse tukeutuen opetuksessaan aina Raamatun ja pyhien isien teksteihin. Opastettaviin lukeutui muun muassa kuvataiteilija Ina Colliander (1905-1985). Skeemaigumeni Johanneksen kirjeet Inalle vuosina 1947-1957 on julkaistu teoksessa Kirjeitä Innalle.

Pyhittäjä Johannes Valamolainen. Ikonin on maalannut Antti Narmala 2024. Riisan kokoelmat.

Pyhittäjä (pyhäksi nimetty luostarin asukas) Johannes Valamolainen kuoli rauhallisesti omassa keljassaan 5. kesäkuuta 1958. Hänet liitettiin pyhien joukkoon kanonisaatiojuhlassa kesäkuussa 2019. Hänen muistopäiväänsä vietetään 5. kesäkuuta. Pyhän Johannes Valamolaisen reliikit sijaitsevat Uuden Valamon luostarin kirkossa Heinävedellä.

Näyttelystä saa poimia itselleen Pyhän Johannes Valamolaisen opetuksia hänen kirjoittamistaan teksteistä.

Pyhien merkitys

Minulle on joskus sanottu, että ortodoksisen (ja katolisen) kirkon valtava pyhien määrä tuntuu epäjumalien palvomiselta. Kun ei ole kuin yksi Kristus ja yksi Jumala. Mutta nämä osoittavat kommentoijan tietämättömyyden tai halun tahalliseen provosointiin. Ikoneihin kuvatut pyhät henkilöt eivät ole jumalia, vaan nimensä mukaisesti pyhiä henkilöitä, joiden elämäntyötä kunnioitetaan esimerkillisinä. Ortodokseille pyhät henkilöt toimivat esirukoilijoina, mutta mielestäni niiden tulisi muistuttaa kaikille vakaumuksesta riippumatta hyveellistä elämää, eli eettisesti ja moraalisesti arvokasta  tapaa elää tässä maailmassa. Tehden ja toivoen hyvää.

Kaikista ihmisistä ei tule - eikä tarvitse tulla - pyhiä, mutta pyhät ihmiset ovat yhtä totta kuin hyvät ihmiset. Kunnioittamisen aste on vain korkeampi ja kirkollinen. Minun on vaikea kuvitella, miksi kukaan ei kunnioittaisi ihmisiä, joiden toiminta ja päämäärät ovat hyviä, oli lähtökohta sitten kristillinen tai yleisinhimillinen.

Viime vuonna menehtynyt ystäväni oli hyvä ihminen. Ei täydellinen, mutta päämäärissään, tarkoitusperissään ja toimissaan hyvä ihminen. Joka säteili hyvää ympärilleen. Kunnioittamalla hänen muistoaan, muistelemalla häntä, hän ja hänen hyvyytensä pysyy minulle elossa. Hänen hyvyytensä pysyy valitettavasti elossa vain sen aikaa, kun on elossa ihmisiä, jotka muistavat kyseisen henkilön henkilökohtaisesti. Tällainen muistiketju kestää yleensä vain noin 3 sukupolvea. Pyhiä ihmisiä tarvitaan mielestäni siksi, että hyvyys säilyy pyhyyden avulla pidempään, sukupolvelta toiselle, kun kulttuuri kantaa ja vie asioita eteenpäin.

Pyhät Johannes Sonkajanrantalainen ja Johannes Valamolainen. Ikonin on maalannut metropoliitta Arseni 2022. Kuopion ortodoksinen seurakunta.

Useammilla ihmisillä on luontainen tarve säilyttää kulttuuria, luoda juuria ja pysyvyyttä, löytää historian kautta jatkuvuutta myös omalle olemassaololleen. Tästä kertoo esimerkiksi valtava sukututkimuksen kasvun innostus. Kaikkia ei tällainen kiinnosta, ja jokaisen sallittakoon elää elämänsä hetki kerrallaan. Mutta ihmisyyttä ei mielestäni ole ilman kulttuurien jatkuvuutta, oli se sitten kristillistä, kansallista, alueellista, kirjallista, taiteellista tai suullista. Kaikkien ei tarvitse tehdä töitä kulttuurin jatkuvuuden eteen, mutta minä olen tehnyt tietoisen valinnan vahvistaakseni itse taidehistoriallista kulttuuria ja sen jatkuvuutta opiskelemalla alaa. Suomen ortodoksinen kirkko on puolestaan vahvistanut omaa kulttuuriaan liittämällä pyhät Johannekset kunnioitettujen joukkoon.

Riisan näyttely "Lohduttajia, opettajia ja marttyyrejä - 1900-luvun uusia pyhiä" 

on esillä 28.12.2024 saakka.

Lahja Konstantinopolista

Kesäkuun 16. päivänä 1923 Suomesta lähti kohti Konstantinopolia matkaseurue, joka tuli muuttamaan ortodoksisen kirkon aseman Suomessa. Taustalla oli Suomen itsenäistyminen joulukuussa 1917, mikä käynnisti tapahtumaketjun, jonka seurauksena Suomen ortodoksisen kirkon historia osana Venäjän kirkkoa päättyi.

Professori Eemil Nestor Setälä, rovasti Sergei Solntsev, rovasti Herman Aav ja Viron kirkon arkkipiispa Aleksander matkasivat Konstantinopoliin anomaan Suomen ja Viron ortodoksisille kirkoille itsenäisyyttä.

Suomen ortodoksit lähtivät anomaan Ekumeenisesta patriarkaatista täydellistä itsenäisyyttä eli autokefaliaa. Anomusta Konstantinopolin patriarkaattiin lähtivät viemään valtiovallan edustajana professori Eemil Nestor Setälä sekä kirkon edustajana rovasti Sergei Solntsev. Heidän mukaansa määrättiin rovasti Herman Aav piispan vihkimystä varten. Kesäkuussa 1923 alkaneeseen matkaan liittyi Tallinnasta mukaan Viron kirkon arkkipiispa Aleksander, jonka asiana oli suomalaisten tapaan anoa Viron ortodoksiselle kirkolle itsenäisyyttä.

Rovasti Herman Aavin passi.

Matka kesti kaikkiaan 16 päivää. Seurue saapui Konstantinopoliin 2. heinäkuuta. Jo seuraavana päivänä heidät kutsuttiin patriarkka Meletios IV:n luo. Professori Setälä ja rovasti Solntsev esittivät asiansa, jonka jälkeen Viron arkkipiispa Aleksander piti puheenvuoronsa. Patriarkka Meletios päätti, ettei kummallekaan kirkolle voi myöntää autokefaliaa muun muassa niiden pienen väkimäärän ja vähäisen piispojen lukumäärän vuoksi. Sen sijaan patriarkka ehdotti, että kirkot ottaisivat vastaan autonomian sen laajimmassa muodossa. Valtuuskunta hyväksyi ehdotuksen sillä edellytyksellä, että rovasti Aav vihittäisiin piispaksi. Pyhä synodi teki päätöksensä autonomian myöntämisestä perjantaina 5.7.1923.

Tomos-asiakirja.

Suomen ortodoksisen kirkon kanoninen asema perustuu 6. heinäkuuta 1923 laadittuun kreikankieliseen Tomos-asiakirjaan. Sen on allekirjoittanut patriarkka Meletios IV ja Pyhän synodin piispat. Siinä todetaan, että Suomen ortodoksinen kirkko on otettu ekumeenisen istuimen kanoniseen yhteyteen. Lisäksi asiakirja sisältää määräyksiä ja selityksiä Suomen ortodoksien kirkollisesta asemasta ja järjestyksestä. 

Patriarkka Meletios IV. Kuva: Wikipedia.

Matkassa oli myös rutkasti onnea, sillä autonomian myöntäminen olisi voinut jäädä saamatta. Patriarkka Meletios IV (Emmanuel Metaxakis 1871-1935) oli saanut Turkin viranomaisilta määräyksen poistua maasta, kun Suomen ja Viron ortodoksien kanoninen asema vaati Pyhän synodin käsittelyä. Asian käsittely olisi kenties epäonnistunut, ellei Ruotsin lähetystö olisi viime hetkellä onnistunut neuvottelemaan Turkin hallitukselta muutaman päivän lykkäystä patriarkan karkotukseen. Meletios joutui jättämään patriarkaatin 10.7.1923.

Kansallisaate oli vahvistunut maan ortodoksien parissa jo 1800-luvulta lähtien, mutta ristiriidat kärjistyivät Suomen itsenäistymisen myötä. Kansallismieliset piirit ajoivat uuden, gregoriaanisen kalenterin käyttöönottoa, venäläismieliset vastustivat sitä. Vuoden 1921 ylimääräinen kirkolliskokous päätti, että kaikkien seurakuntien ja luostarien tuli siirtyä uuden kalenterin käyttöön.

Virolaissyntyinen Herman Aav (1878-1961) oli avioitunut vuonna 1904 lapsuudenystävänsä Ljubov Bobrovskajan kanssa. Perheeseen syntyi kuusi lasta, mutta valitettavasti Ljubov menehtyi lapsivuoteeseen 1921. Isä Herman jäi suurperheen yksinhuoltajaksi ja viittasi perhettään kohdanneeseen suruun puheessaan Pyhälle synodille Konstantinopolissa 7.7.1923: 

"En ole etsinyt piispan arvoa. Kaksi vuotta sitten on Jumala jyrkästi kääntänyt uuden sivun elämäni kirjassa. (---) Nähtävästi on Jumalalla omat tarkoituksensa minun ja lasteni suhteen."

Konstantinopolissa piispaksi vihitty Herman saapui Suomeen syyskuun 29. päivänä ja asettui virkaansa lokakuun 1. päivänä 1923. Kirkolliskokous valitsi hänet Karjalan ja koko Suomen arkkipiispaksi 1925, missä tehtävässä hän palveli vuoteen 1960 saakka. Vuoden 1925 kirkolliskokous perusti "Kirkkokunnan ulkonaisten ilmaisumuotojen kansallistuttamiskomitean", jonka tavoitteena oli kirkollisen kulttuurin suomalaistaminen.

Arkkipiispojen aikakaudet: arkkipiispa Herman (1925-1960), arkkipiispa Paavali (1960-1987), arkkipiispa Johannes (1987-2001), arkkipiispa Leo (2001-).

Suomen ortodoksinen kirkko juhlii siis tänä vuonna 100-vuotista historiaansa autonomisena kirkkona. Tästä syystä myös Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka Bartolomeos I saapuu Suomeen syyskuussa.

Pyhyyden portailla -kokoelmanäyttely.

Pyhyyden portailla -kokoelmanäyttely.

Vuonna 1923 ortodoksisen kirkon jäsenmäärä oli 68 246. Tällä hetkellä määrä on noin 56 500. RIISA - Suomen ortodoksinen kirkkomuseo tallentaa kirkon historiaa ja kulttuuriperintöä. Museo on perustettu Kuopioon 1957 ja se jatkaa Laatokan Valamon luostariin 1912 perustetun Muinaismuistokokoelman toimintaa.

Pyhyyden portailla -kokoelmanäyttely.

Pyhyyden portailla -kokoelmanäyttely.

RIISAn näyttelyiden lisäksi samassa rakennuksessa voi vierailla myös Pyhän apostoli Johannes Teologin ja Karjalan Valistajien kirkossa.

Lahja Konstantinopolista 1923 -näyttely on esillä RIISAssa 4.1.2024 saakka.

Lähde: Lahja Konstantinopolista 1923 -näyttelytekstit.

Ikonin kaunistajat

Tihvinän Jumalanäidin ikonin riisoja 1800-luvulta, kullattua hopeaa.

Aiempien postausten kotimaan matkailusta puheen ollen, annan Kuopio-vinkkinä RIISAn uusimman näyttelyn. Ikonin kaunistajat esittelee ikoniliinoja, riisoja ja käspaikkoja.

Yksityiskohta Petsamon luostarin ikoniliinasta.

Ikoniliina on ikonin päälle ripustettu kapea, mutta molemmista päistään levenevä liina, joka on tavallisesti koristeltu kirjomalla tai applikoimalla. Ikoniliinoja valmistettiin etenkin 1800-luvulla ja niitä vaihdeltiin kirkkovuoden kierrossa vaihtuvien liturgisten värien mukaan.

Riisa on ikonia suojaava ja peittävä metallivaippa, jonka alta ikonista näkyy vain pyhien henkilöiden ihoalueet: kasvot, kädet ja jalat. Riisojen valmistus yleistyi 1600-luvulla, mutta eniten niitä valmistettiin 1700-1800-luvuilla. Ne tehtiin usein hopeasta, kuparista tai messingistä. Koristelussa vaikuttivat ajan tyylisuunnat, jotka omaksuttiin länsimaisten vaikutteiden myötä. Riisoja kaunistettiin esimerkiksi kullatulla hopealla, filigraanikoristelulla, emalilla, jalokivillä ja helmillä.

Käspaikka on ikonin päälle ripustettava leveähkö ja pitkä pellavapalttinaliina, jonka molemmat päät on koristeltu samanlaisella kuviolla. Karjalaisissa käspaikoissa on käytetty perinteisesti punaista etupistokirjontaa ja tyypillisiä koristeaiheita ovat erilaiset linnut, kasvit, puut ja kukat.

Vasemmalta oikealle: Konevitsan Jumalanäidin ikonin riisa, Pietari 1800-luvun alku; Tihvinän Jumalanäidin ikonin riisa, Pietari 1849; Sergei Radonezhilaisen ja Rostovin metropoliitta Dimitrin ikonin riisa, Pietari 1830. 

Riisa saattaa olla valtaväestölle kummallinen käsite, sillä nykyikoneissa, tai edes taidekirjoissa, niitä ei juurikaan näe. Ikonikirjoissa huomio keskitetään itse ikoniin, ei sen koristamiseen, mikä on ihan ymmärrettävää. Pidän RIISAn näyttelyä kuitenkin tärkeänä ymmärtää ikonin kaunistajien syvempää merkitystä. Kuten intendentti Katariina Husso avajaispuheessaan ilmaisi:  

"Riisat kertovat omaa tarinaansa uskovien rakkaudesta ja kunnioituksesta kirkkoa ja pyhiä [henkilöitä] kohtaan: ne on yleensä hankittu lahjoitusvaroin. Niitä voisi kutsua votiivilahjoiksi, koska ne ilmentävät ihmisten kiitollisuutta, toiveita ja rukouksia. Riisat eivät suinkaan ole rappiota, vaan vilpittömän rakkauden ja kunnioituksen tunnusmerkkejä. Kaikki esillä olevat riisat on aikanaan evakuoitu sodan jaloista. Loiston ohella niissä näkyy tuhon ja hävityksen jäljet: jotkut ovat kadottaneet ikoninsa, jotkut ovat vaurioituneet tai niistä on matkan varrella kadonnut kokonaisuutta kaunistaneet jalokivet."

Jumalanäiti Palava pensas -ikoni, 1700-1800-lukujen vaihde, riisa valmistettu Pietarissa 1817, 

Yksityiskohta Jumalanäiti Palava pensas -ikonin riisasta.

Osa riisoista on palautettu alkuperäiseen loistoonsa yhteistyössä Metropolia ammattikorkeakoulun kanssa. "Näin saamme näkymän siitä, millaisiksi ne alun perin valmistettiin", Katariina Husso kertoo.

Yksityiskohta Jumalanäiti Palava pensas -ikonin riisasta.

Käspaikkojen keskellä on Älä itke minua äitini -ikoni 1700-luvulta, riisa ja sädekehä 1700-1800-lukujen vaihteesta.

Syksyllä 2021 RIISAn tekstiilikokoelma sai arvokkaan lisän, kun kokoelmiin saatiin lahjoitus mikä sisälsi 82 käspaikkaa. Suomalaiset tuntevat käspaikan kenties parhaiten juuri karjalaisena perinteenä, mutta niitä on käytetty monien kansojen kulttuureissa. Esimerkiksi Ukrainassa käspaikkaperinne on edelleen elossa ja näyttelyssä olevat ukrainalaiset käspaikat muodostavat oman kokonaisuutensa. "Käspaikka ei ollut tavallinen käsipyyhe, vaan rituaaliesine. Käspaikat seurasivat ihmistä läpi elämän – syntymästä kuolemaan", muistuttaa amanuenssi Ilona Pelgonen.

Käspaikat vasemmalta oikealle: käspaikka 1900-luvun alusta, tohtori Aino Yliruokanen toimi Äänislinnan lastensairaalassa 1941 ja sai käspaikan lahjaksi potilaiden omaisilta; käspaikka 1800-luvulta, venäjänkielisessä tekstissä lukee "syö leipää ja suolaa" ja "puhu totta", aiheena tyylitelty elämänpuu, kukkia ja lintuja; käspaikka 1900-luvun alusta, tohtori Aino Yliruokanen on saanut käspaikan lahjaksi potilaiden omaisilta.  

Samalla tavalla kuin riisat, myös ikoniliinat ja käspaikat tuovat kauneutta jumalanpalvelusten toimituksiin. "Liinat ovat yleensä seurakuntalaisten rakkaudella valmistamia. Kirkkoa kaunistava tekstiili on sekä tekijänsä rukous että lahja omalle pyhäkölle", Pelgonen kertoo.

Näyttelyssä on mukana ensimmäistä kertaa myös arvokasta arkistoaineistoa museon kokoelmista - karjalaisten käspaikkojen malleja. Sortavalan seminaarissa opiskellut Viivi Räbinä-Hernberg on kerännyt ja piirtänyt niitä Salmissa vuosina 1936–37. Teos sisältää 30 käspaikan mallia.

Korsunin Jumalanäidin ikoni, 1800-luvun puoliväli, riisa valmistettu Pietarissa 1852.

RIISAn kokoelmanäyttely Pyhyyden portailla kertoo paitsi Suomen ortodoksisen kirkon myös Suomen historiasta, toisesta maailmansodasta, evakuoinnista ja kulttuurin jälleenrakennuksesta. Samalla näyttelyssä pääsee tutustumaan myös henkeäsalpaavaan käsityötaiteeseen lähes loputtomilla tekniikoilla. Ikonin kaunistajat täydentää tätä näyttelykokemusta.

Yksityiskohta Kasperovin Jumalanäidin ikonin riisasta, 1700-luvun puoliväli.

Luterilaisin silmin ortodoksisen kirkon arvokkaat ja runsaat materiaalit voivat tuntua vierailta, mutta: "Arvokkaiden materiaalien käyttö kirkkotaiteessa on vanhaa perinnettä. Jalometalleja ja -kiviä käytettiin Bysantissa, millä on tietysti suora kytkös Bysantin hoviin ja kulttuuriin. Kuten tunnettua, kirkkotaiteen vaikutteet saapuivat slaavilaisille alueille Bysantista ja meille pohjolaan ne välittyivät tätä kautta", Katariina Husso muistuttaa.

Ikonin kaunistajiin pääsee tutustumaan 7.1.2023 saakka.

Museossa on esillä myös Pääsiäismuna - Ylösnousemisen symboli -näyttely.

Tekstilähteet:
intendentti Katariina Husso, amanuenssi Ilona Pelgonen

Pääsiäismuna - Ylösnousemisen symboli

Monet ajattelevat pääsiäisen loppuvan 2. pääsiäispäivään, vaikka tästähän se varsinainen pääsiäiskausi vasta alkaa. Pääsiäistä juhlitaan 40 päivää, jolloin helatorstaita vietetään Kristuksen taivaaseenastumisen muistoksi (26.5.2022). 

RIISAssa avautui näyttely, jossa pääsiäisiloa voi jatkaa vaikka vuoden ympäri. Pääsiäismuna - Ylösnousemisen symboli  -näyttelyyn on koottu pääsiäismunia oman kokoelman lisäksi arkkipiispa Leon, keräilijä Risto Vilhusen ja sisar Theresa Jetzl'n lahjoittamista pääsiäismunakokoelmista.

Pääsiäismunien historia alkaa jo varhaiskristilliseltä ajalta. Perimätiedon mukaan Magdalan Maria lahjoitti ensimmäisen pääsiäismunan Rooman keisari Tiberiukselle Kristuksen taivaaseenastumisen jälkeen. Tuolloin oli tapana viedä keisarille arvokkaita lahjoja. Köyhät antoivat vain sitä mitä heillä oli antaa. Marian rikkaus oli hänen uskonsa Kristukseen, jonka vertauksena hän antoi keisarille kananmunan ja tervehti häntä sanoen: "Kristus nousi kuolleista! Katso, tämä muna on nyt kuollut, mutta sen sisällä on uusi elämä!"

Keisari epäili kuulemaansa toteamalla, ettei kukaan voi nousta kuolleista. Hänen mukaansa sitä oli yhtä vaikea uskoa kuin sitä, että valkoinen kananmuna muuttuisi punaiseksi. Marian lahjoittama muna kuitenkin muuttui kirkkaan punaiseksi, jonka jälkeen nimenomaan punainen muna on symboloinut kristityille Kristuksen ylösnousemusta.

Pääsiäismunien materiaalit ja koristelutekniikat ovat lähes rajattomat. Pohjana on käytetty aidon munankuoren lisäksi mm. puuta, posliinia, paperimassaa, styroxia, vahaa ja lasia. Koristelutekniikoissa hyödynnetään mm. maalaamista, kaivertamista, helmiä, emalia, kirjontaa ja huovuttamista. Värien, materiaalien ja tekniikoiden kirjo on laaja myös RIISAn näyttelyssä.

Ortodoksiseen pääsiäismunaan kirjoitetaan tavallisesti pääsiäistervehdys XB, mikä on lyhennys slaavin kielen sanoista Hristós voskrése (Христос Воскрес!) eli Kristus nousi kuolleista! Tervehdykseen vastataan Voistinu voskrése (Воистину Воскресе!) eli Totisesti nousi! Koristeaiheina käytetään usein kasvikuvioita ja ornamentiikkaa. Uskonnolliset kuva-aiheet yleistyivät 1800-luvun puolivälissä. Tästä alkaen pääsiäismunissa alkoi näkyä mm. ikoniaiheita, enkeleitä ja kirkkoja.

Ensimmäinen kirjallinen maininta pääsiäisenä maalatuista kananmunista löytyy 900-luvulle ajoittuvasta käsikirjoituksesta, joka sijaitsee pyhän Anastasioksen luostarin kirjastossa lähellä Tessalonikaa. Käsikirjoitus kuvaa jumalanpalvelusjärjestystä, jonka loppuun on liitetty rukous juuston ja kananmunien siunaamiseksi.

Uskonnolliseen käyttöön pääsiäismunia on koristeltu Länsi-Euroopassa tiettävästi 1200-luvulta lähtien. Lasi- ja posliinimunien valmistus alkoi lännessä 1600-luvulla ja koristelu kehittyi omaksi kansantaiteen haaraksi erityisesti Keski- ja Itä-Euroopassa. Suomessa munia värjättiin sipulinkuorilla ja punajuuren mehulla 1800-luvulla.

Vuokko Nissinen tiivisti Savon Sanomien artikkelissa (27.3.2016) pääsiäismunan merkityksen näin: "Miten yksi muna voikin olla kaikki, oikeastaan koko elämä. Se on luomisen, hedelmällisyyden ja kasvun symboli. Koristeltu pääsiäismuna kuvastaa uuden elämän syntymisen ihmettä, iloa ja riemua, onhan pääsiäinen ilon ja kiitoksen juhla."

Näyttely herättää käsillätekijöissä varmasti innostuksen kokeilla koristelua myös itse. Näyttelyn sisältöä voi täydentää lisäksi näiden lähdelinkkien takaa:

• Aineeton kulttuuriperintö: Pääsiäismunien koristelu.
• YLE/Puoli seitsemän. Alexandra Kral-Leszczynski: Muna on pääsiäisen ja uuden elämän symboli.
• Savon Sanomat/Vuokko Nissinen: Ortodoksien suurin juhla on pääsiäinen, johon valmistaudutaan koristelemalla munia.
• Yle Areena: Munamummo. Aulikki Leinonen halusi keräillä koristemunia, mutta korkean hinnan takia päätyikin tekemään niitä itse.

Hyvää pääsiäistä!