Puolentoista vuoden aikana on ehtinyt muutama työkaveri vaihtua. Tämä lienee isohkossa työyhteisössä ja töiden projektiluonteen vuoksi ihan ymmärrettävää. Silti minun on ollut vaikea hyväksyä heidän lähtöään. Työkaverit kiinnittävät minut työyhteisöön ja yhteisön sisällä tapahtuvat muutokset vaikuttavat aina jollain lailla henkilökemioiden uudelleen järjestelyyn. Muutokset tekevät aina hetkellisesti olon vähän turvattomaksi, kun pitää "opetella uutta" myös sosiaalisesti. Minua neuvottiin ottamaan jokainen uusi ihminen mahdollisuutena, eikä uhkana. Tämä oli hyvä neuvo, mutta suhtaudun muutoksiin silti aina varauksella. Lähteviä henkilöitä on helpompi ikävöidä, kuin miettiä tulevia henkilöitä, joista en tiedä vielä mitään.
Enkä tarkoita, etteivätkö ihmiset saisi ottaa vastaan uusia ammatillisia haasteita. (Olen tosin ilmoittanut enemmän tai vähemmän tosissani ääneen, ettei kukaan saa lähteä.) On vain ollut yllättävää huomata, kuinka paljon olen lyhyessä ajassa kiintynyt ihmisiin, joiden ajattelin etukäteen olevan minulle monin tavoin täysin vieraita.
Olen itse vetänyt tietoisesti rajat työminän, blogiminän ja henkilökohtaisen minän välille. Töissä en juurikaan puhu henkilökohtaisista asioista, mikä saattaa tuntua joistain kummalliselta. Ajattelen siitä huolimatta olevani töissä helposti lähestyttävä. Tunnen myös luottamusta työkavereitani kohtaan ja tunnen olevani luottamuksen arvoinen. Tästä syystä ikävän tunne työkaverin "menettämisestä" sisältyy tosiasiaan, etten olisi tavannut kyseisiä henkilöitä todennäköisesti missään muualla kuin itselleni aluksi vieraassa työympäristössä. Enkä oikein osaa nähdä, että törmäisimme vapaa-ajallakaan missään, sillä jokaisella on omat arkensa, harrastuksensa ja kiireensä.
Huumori on liima joka sitoo yhteen
Viihdyn töissä hyvin ja minusta on mukavaa mennä töihin. Kiireen tunne suhteessa töiden määrään vaivaa ajoittain, mutta päivittäinen ilo ja huumori kumoavat stressaavaa tunnetta. Kahvihuoneessa kuulee usein parhaimmat jutut ja kaikki ovat huomanneet, että tie työkavereiden sydämeen käy vatsan kautta. Tällä viikolla kahvihuoneeseen oli tuotu Hanna Partasen (valtavia) possumunkkeja. Huvittaa, kuinka intensiivisesti herkkuihin työkavereiden keskuudessa suhtaudutaan. Keskustelu meni jotakuinkin näin:
Työkaveri 1: Henna, tule ottamaan kun näitä vielä on.
Minä: Kuka on tuonut munkkeja?
Työkaveri 1: [sanoo nimen].
Minä: Ai ne on noin isoja. Minä otan puolikkaan. [Työkaverin 2 nimi], otatko minun kanssa puolet?
Työkaveri 2: En, kun minä otan kokonaisen.
Työkaveri 3: Munkkeja EI puolitella! Ne syödään kokonaisina!
(Yhteistä naurua.)
Minä: Ai tähänkin on joku määräys? No minä nyt kuitenkin puolitan tämän.
Puolitan munkkia haarukalla ja veitsellä etten sotkisi itseäni sokeriin, kun kahvihuoneeseen astuu työkaveri 4 ja sanoo nauraen: "Ai Henna ajattelit syödä sen munkin ihan haarukalla ja veitsellä.... :D "
Tämän jälkeen keskustelu eteni vielä seuraavan työkaverin kanssa kasvot sotkevaan sokeriin, josta ei sen enempää, mutta kerrottakoon, että naureskelin tilanteelle vielä töiden jälkeenkin kaupan hyllyjen välissä. Näytti varmaan vastaantulijoiden mielestä fiksulta.... Kyllä saa työkavereiden vuoksi hävetä omaa käytöstään.
 |
| Kuva: T. Haatainen. |
Tämä "munkkicase" toi mieleen joulun alla tapahtuneen suklaarasiatapauksen, kun kahvihuoneessa saatiin aikaiseksi isomman porukan "huutoäänestys" siitä, voiko kerrossuklaarasian alempaan kerrokseen siirtyä, jos ylätaso ei ole vielä syöty (No ei tietenkään!). Jotenkin kummallisesti tämäkin keskustelu kulminoitui muka minuun:
"Henna, milloin sinusta on muka tullut noin insinöörintarkka? Eikö sinun taideasiantuntijana ja LUOVANA ihmisenä pitäisi nimenomaan hyväksyä tällainen kerrosten välillä siirtyily?"
On välillä ihan hämmästyttävää, millä kaikilla aasinsilloilla he saavat käännettyä keskustelun minun työnkuvaan...
 |
| Tämä on asenteeni töissä. Kun muut saavat oloni iloiseksi, yritän jakaa sitä hyvää oloa myös heille takaisin. Kuva täältä. |
Psykologinen turvallisuus tarkoittaa myös toisista huolehtimista
Huumori ja sen myötä tuleva luottamus luovat minulle myös psykologisen turvallisuuden ilmapiiriä. Työelämän kehittämisen erikoislehdessä (Telma 4/2021) Rauno Hanhela sanoitti pääkirjoituksessa:
"Psykologinen turvallisuus on jaettu käsitys siitä, että ryhmä on turvallinen henkilökohtaiselle riskinotolle ja jokainen voi olla oma itsensä ilman, että joutuu naurunalaiseksi. (---) Työntekijöiden välinen avoin vuorovaikutus on jopa yksilöiden kykyä tärkeämpi tekijä tiimin suoriutumisessa. Niinpä psykologinen turvallisuus on mitä suuremmassa määrin myös organisaation tuottavuuteen vaikuttava tekijä.
Avoimen keskustelun ja dialogin tukeminen on kaikkien yhteinen asia. On uskallettava kertoa myös virheistä ja pohtia yhdessä, miten niitä voisi välttää.
(---) Myös valmistelun läpinäkyvyys ruokkii psykologista turvallisuutta. Jos johto uskaltaa tuoda esille keskeneräisiä asioita, kaikkien työyhteisön jäsenten on helpompi tuoda ideoitaan yhteiseen keskusteluun.
Muuttuvassa työelämässä myös tehtävänkuvat muuttuvat koko ajan. Ketään ei pidä heittää suoraan uusiin tehtäviin huolehtimatta siitä, että jokaisella on valmius ja työkalut annettujen tehtävien tekemiseen. Työntekijällä pitää olla tunne siitä, että minä osaan tämän ja onnistun tässä.
Psykologinen turvallisuus tarkoittaa myös toisista huolehtimista. Uskallamme toimia rohkeammin, kun tiedämme, että työyhteisö on tukena. Turvallisuuden tunteeseen vaikutetaan johtamisella ja esihenkilötyöllä, mutta yhtä tärkeää on koko työyhteisön keskinäinen arvostus ja luottamus."
Sain tukea työni alkutaipaleelle ja puolen vuoden jälkeen alkoi olla tunne, että "minä osaan tämän ja onnistun tässä". Puolitoista vuotta meni kuitenkin siihen, että ensimmäinen varsinainen moka sattui omalle kohdalleni. Tilanne lähti vyörymään useamman toimijan väärinymmärryksistä ja katkonaisesta kommunikoinnista. Tilanne kulminoitui kuitenkin minuun, koska minulla oli lopulta kaikki langat käsissäni. Oli myönnettävä ääneen, että mokasin. Eihän se kivalta tuntunut, mutta onneksi tilanne ei ollut peruuttamaton ja asian ääneen pohtiminen toi tilanteeseen lopulta ratkaisun työkavereiden avustuksella.
Tämä ei onneksi jättänyt tunnetta, että olisin epäonnistunut työntekijänä. Epäonnistuin tehtävässä, mutta koen edelleen olevani ammatillisesti pätevä ja osaava.
Ammatillisia haasteita
Pääasiassa koen olevani nykyisin työnkuvani päällä siten, että tiedän mitä teen, mihin olen asioita viemässä, miten ja miksi. Myönnän, että ammattillista epävarmuutta aiheuttaa välillä esimerkiksi Tarinan sairaalamuseon pakkaamisprojekti, ja senkin olen sanonut ääneen.
Kun ensimmäisen kerran ilmaisin, että en tunne olevani sinut esineistön kanssa, työkaverini kommentoi pilke silmäkulmassa:
"Mutta Henna, sinähän olet taidehistorioitsija. Eikös sinut ole koulutettu nimenomaan noihin museojuttuihin? Omanlaisiaan taide-esineitähän ne sairaalavälineetkin tavallaan on."
-Kyllä, minä olen TAIDEhistorioitsija, mutta huomautan, että minä olen kouluttautunut kristilliseen taiteeseen ja sakraaliesineisiin, en sairaalavälineisiin ja laitteisiin....
 |
| Muovitasku ja kertakäyttöiset kumihanskat. Kaksi esimerkkiä siitä, miksi muovia ja kumia ei ole tehty museoitaviksi ja aiheuttavat museoammattilaisille ongelmia. Kumihanskat murenevat käsiin jos ne nostaa tasolta. Voitte samalla pohtia, mitä muovitasku on tehnyt sen sisällä olleelle paperille. |
Mutta huumorin takana hän oli oikeassa. (Niin kuin he usein tuppaavat olemaan.) Olipa museo keskittynyt mihin aihealueeseen tahansa, samalla tavalla kaikkialla toimitaan. Vaikka en ymmärrä mitä niillä laitteilla ja välineillä tehdään tai mitä ne ovat nimiltään, valtaosa on inventointu ja järjestetty kategorioittain. Noudatan siis pakkausoperaatiossa samaa järjestystä ja kuljetan esineiden mukana inventaarinumeroita. Numeroiden avulla esineet tullaan löytämään jatkossakin. Jos ihan rehellisiä ollaan, on parempi etten tunne välineitä, sillä heti kun aletaan puhua esineiden kautta esimerkiksi verensiirrosta, luiden sahaamisesta tai mistä tahansa poraamisesta, leikkaamisesta, venyttämisestä tai viiltämisestä, alkaa heikottaa.
 |
| Taidehistorioitsija on välillä sairaalalaitteiden keskellä kummissaan. |
Voiko ammatillisuus kasvaa siitä, että nauttii työstään? Minä uskon niin, sillä niin minusta on aina tuntunut. Kun pitää työstään ja siitä mitä tekee (pahoinakin päivinä), sitä haluaa oppia ja kehittyä koko ajan. Sitten kun on vielä huumorin lisäksi huomaavaiset työkaverit (villasukat löysin joulun tienoilla rusettiin käärittynä sydänviestin kera työpisteeltäni), töihin on kiva mennä:
Kiitos työkavereille, jotka kasvatatte ammatillisuuttani tuomalla ympärilleni naurua. Ja mikäli joku entisistä työkavereistani lukee näitä rivejä, en ole unohtanut teitäkään. Vaikka joku saattoi niin valheellisesti väittääkin. Jokainen teistä on jättänyt minuun jälkensä.
.jpg)
