"Metatyötä sen eteen, että voisi työskennellä"

Anni Laukka: From the series of Unglory, 2022, sekatekniikka, löydetyt esineet, kierrätetty materiaali ja valo.

Kuva/Tila on Taideyliopiston uusi galleria Sörnäisten kampuksella Kuvataideakatemian uudisrakennuksen aulakerroksessa Helsingissä. Tracing Work -näyttely ehti päättyä jo 3.4., mutta mukana oli mm. aiemmin esitellyn Anni Laukan varjoveistoksia.

"Tracing Work -näyttelyssä työn ja työskentelemisen tematiikat kohtaavat eri teosten keskittyessä muun muassa taiteilijan näkymättömään työhön, toimeentuloon, työväenliikkeen historiaan, taiteilijan työn katoavaisuuteen ja säilyttämiseen. Tracing Work johdattaa ajatuksiin taiteen synnyttämistä muistoista, taiteilijoiden työn ja tulosten jäljittämisestä, maailman hahmottamisesta. Trace kääntyy suomen kielelle paitsi passiivisena jälkenä, myös aktiivisena tekoon  ja toimintaan viittaavana sanana. Tracing on jäljen jättämistä, merkkaamista ja merkitsemistä muistiin.

Näyttelyn rinnalla kulkee kysymys taidetyöhön ja tuotantoon liittyvistä seikoista. Taiteen tekemiseen liittyy yksinäisyys ja epävarmuus. Yhdessä tekeminen edellyttää neuvottelua, valintoja ja arvojen punnitsemista.

Työn ajatellaan usein olevan näkyvää ja tuloksellista. Suuri osa työstä on kuitenkin näkymätöntä, metatyötä sen eteen, että voisi työskennellä."

Anni Laukka: From the series of Unglory, 2022, sekatekniikka, löydetyt esineet, kierrätetty materiaali ja valo.

Anni Laukan varjoveistokset kuvasivat näyttelyn tematiikkaa hyvin. Seinälle heijastetut varjokuvat muodostuivat taiteilijatarvikkeista: siveltimistä, pensseleitä, maalituubeista ja -purkeista, maalauskankaista. Kaksi teosta kuvasi varsinaista taiteellista tekemistä, sitä ideaalia mielikuvaa taiteilijasta työnsä äärellä, joka tuntuu juurtuneen valtavirran mielikuviin.

Anni Laukka: From the series of Unglory, 2022, sekatekniikka, löydetyt esineet, kierrätetty materiaali ja valo.

Totuus on kuitenkin toisenlainen. Tätä maailmaa kuvasi kolmas teos, jossa taiteilija istuu kyyryssä tietokoneensa äärellä. Hahmon vartalo on muodostettu jätesäkeistä täynnä roskaa sekä rikkalapiosta ja harjasta. Pisteliäs kannanotto ajatukseen, että taiteilijat yhdistetään edelleen joissain puheissa "roskasakkiin, yhteiskunnan elätteihin".

Jos minulta kysytään, työllistyminen taide- ja kulttuurikentälle on vaikeaa. Etenkin, jos sillä aikoo elättää itsensä pidemmällä aikavälillä. Se vaatii motivaatiota, päättäväisyyttä, uskoa itseensä, epävarmuuden sietämistä, verkostoitumista ja kenties parhaassa tapauksessa ripauksen onnea. Kuvataiteilijat kuuluvat usein instituutioiden  (mm. museot ja teatterit) ulkopuolelle, jolloin koko työ perustuu pelkästään oman tekemisen ja taiteen ympärille.

Mielikuvat taiteesta ja taiteilijuudesta perustuvat usein (ymmärrettävästi) siihen, millaista taidetta näemme ympärillämme. Harva tulee kuitenkaan pohtineeksi sitä, mitä se vaatii, että taiteilija ylipäänsä saa teoksensa esille? Taiteesta tulee taidetta vasta sitten, kun se asetetaan esille, kun joku on sitä katsomassa.

Nykyisin yhä enenevissä määrin taiteilijuuteen kuuluu jokin ammattiin valmistava koulutus (ammatillinen ja/tai ammattikorkeakoulututkinto). Tämä on tarpeen, jotta taiteilijat osaavat valmistautua parhaalla mahdollisella tavalla siihen, mitä kaikkea ammatti pitää sisällään.

Anni Laukan "roskasäkkiteos" kuvasi totuutta. Iso osa taiteilijoiden ajasta kuluu tietokoneen äärellä: täytetään apurahahakemuksia, näyttelyhakemuksia, kirjoitetaan erilaisia selvityksiä, luodaan ja ylläpidetään verkkosivuja, päivitetään tietoja, markkinoidaan itseä ja taidetta. Kaikki tietokoneella vietetty aika on pois siitä näkyvästä tekemisestä - taiteesta - joka kenties herättäisi katsojien, museoiden ja gallerioiden - ostajien - kiinnostuksen. 

Se, että taiteilija saisi taiteensa ja itsensä näkyväksi vie aikaa. Eivätkä kaikki siitä huolimatta saavuta sellaista näkyvyyttä kuin toivoisivat. Uskon, että jokainen uraansa aloitteleva nykytaiteilija joutuu elämään tämän pelon tuoman epävarmuuden kanssa.

Anni Laukka: From the series of Unglory, 2022, sekatekniikka, löydetyt esineet, kierrätetty materiaali ja valo. Yun-Chen Chang: Still Changing - Landscape, 2022, installaatio ja esitys, 138 tuolia kolmessa eri variaatiossa.

Galleriatila oli täynnä tuoleja, joita en ensinäkemältä ymmärtänyt taiteeksi. (Ja sekin on taiteen tehtävä!) Yun-Chen Changin installaatio Still Changing: Landscape muodostui 138:sta tilaan levitetystä tuolista. Muovituoleja, muovituoleja metallijaloilla ja puutuoleja metallijaloilla.

Tämä on juuri se mieltä ärsyttävä ja kutkuttava hetki, kun jää itselleen kiinni nykytaiteen tyypillisimmästä kysymyksestä: Onko tämä taidetta? Tuoleja hujan hajan? Changin teoskokonaisuus oli osallistava, jolloin aloin miettiä omaa suhdettani teokseen. Ennen kuin edes ymmärsin tuolien olevan taidetta, olin jo huomaamattani ottanut osaa teokseen: olin väistellyt keskellä tilaa olevia tuolikasoja ja yksittäisiä tuoleja. Olin siis suhteuttanut oman olemiseni tilassa tuolien mukaan.

Yun-Chen Chang: Still Changing - Landscape, 2022, installaatio ja esitys, 138 tuolia kolmessa eri variaatiossa.

Aloin katsella tuolikasoja uusin silmin. Valkoiset muovituolit olivat rumia, mutta itse asiassa valkoinen tuolikasa ikkunan edessä sai mielleyhtymän lumikasoihin, kun ulkotila yhdistyi sisätilaan. Tai no, eihän Helsingissä enää mitään lunta ollut. Kuopion korkeudella lumikasat ovat vielä arkea.

Yun-Chen Chang: Still Changing - Landscape, 2022, installaatio ja esitys, 138 tuolia kolmessa eri variaatiossa.

Mielenkiintoisin yhdistelmä oli vanha, kapea, samettipäällysteinen ja sirojalkainen sohva, jonka edessä oli metallijalkainen puutuoli. Ne oli asetettu kuin keskustelemaan keskenään. Jos saisit valita, kumpaanko istuisit? Tuolit viestivät sanattomasti myös vallasta. 

Jos kyseiset istuimet olisivat ystäväni kotona, voisin istua kumpaan vain. Todennäköisemmin kuitenkin tuohon pehmeään, jos molemmat mahtuisimme siihen vierekkäin. Jos tuolit olisivat yleisessä odotustilassa, istuisin miettimättä pehmeään versioon. Jos tilassa, jossa olisi vain nämä kaksi vaihtoehtoa, järjestettäisiin työhaastattelu, eikä haastattelija ohjaisi automaattisesti istumaan jompaan kumpaan, istuisin itse välittömästi puiseen tuoliin. Jättäisin pehmeämmän ja arvokkaamman istuimen haastattelijalle. Näinpä niinkin arkinen asia kuin tuoli, saa taiteen avulla esille ja pohtimaan esimerkiksi arvovaltakysymyksiä.

Uskon, että meistä jokainen kävisi mielessään läpi samanlaista tuolien aiheuttamaa ajatuspolkua, jos tilanne tulisi vastaan arjessa. Tuollaisia hetkiä ei ehkä pysähtyisi jälkikäteen miettimään, mutta taide antaa mahdollisuuden pohtia omia valintojaan ja kenties kyseenalaistaa niitä. Miksi valitsen näin?

Natalia Eliassen: Breastfall, 2022, vesiputousinstallaatio, kävijöiden kehoista valettuja rintaveistoksia.

Toisenlaista osallistavuutta oli Natalie Eliassenin installaatiossa. Vesi virtasi tasaisesti liplattaen Breastfall -teoksessa. Installaatio kasvoi ja kehittyi koko näytelyn ajan, sillä kuka tahansa saattoi osallistua teokseen ilmoittautumalla taiteilijalle ja suostumalla "valumuotiksi". Teoslapussa sanottiin, että "Voit lahjoittaa omat rintasi kasvavaan vesiputoukseen. Kaikki sukupuolet sekä kaiken muotoiset ja kokoiset kehot ovat tervetulleita. Muotin tekeminen Natalien kanssa kestää noin 1,5h."

Natalia Eliassen: Breastfall, 2022, vesiputousinstallaatio, kävijöiden kehoista valettuja rintaveistoksia.

Teos ei ollut seksuaalinen, vaan itse asiassa rauhoittava ja vesi elementtinä veti puoleensa. Rinnoista otetut muotit oli maalattu, osa hyvinkin kirkkailla väreillä, jolloin ajatus kehon osasta muuttui enemmän esinemäiseksi. Tämä toi omaan ajaukseeni särön ja mielikuvan vartalon esineellistämisestä, vaikka se ei varmasti ole ollut taiteilijan tarkoitus.

Natalia Eliassen: Breastfall, 2022, vesiputousinstallaatio, kävijöiden kehoista valettuja rintaveistoksia.

Koin, että osallistujat ovat olleet rohkeita antaessaan rintansa osaksi installaatiota. Se sai myös miettimään vallalla olevia kauneusihanteita ja niiden vaikutusta yhteiskuntaan. Koin hieman ristiriitaa taiteellisen tematiikan suhteen. Installaatio ei mielestäni yhdistynyt yhtä saumattomasti taiteilijuuteen ja sen prosesseihin kuin toisissa teoksissa. Kokonaisuus jäi tässä yhteydessä irralliseksi, vaikka ajatus osallistavuudesta ja turvallisesta intiimiydestä taiteilijan ja osallistujan välillä viehätti.  

Ennen tilasta poistumista siirsin yhtä tuolia. Jätin näyttelyyn jälkeni kenenkään huomaamatta, joka katoaisi kenties jo seuraavan galleriavieraan osallisuuden myötä. 

Tracing Work -näyttelyn kuratoivat Praxis-maisteriohjelman opiskelijat.