Miten sitä lomaillaan?

Kello alkoi tänään lähestyä kahta ja olin ehtinyt saada työt siihen pisteeseen, että voisin siirtyä lomalle. Mieli oli kuitenkin työmoodissa, etten olisi halunnut vielä lähteä. Tuntui myös haikealta, etten näkisi työkavereita. "Siinä ajassa ehdit hyvin unohtaa meidät" oli työkaverin vastaus, kun kerroin hänelle milloin palaan takaisin. Mutta en halua unohtaa teitä!

Kiinteistöhallinto joutuu hetken aikaa olemaan ilman mekkotyttöä. 

Joten täten ilmoitettakoon, että KYSin taideasiat ovat kanssani kesätauolla. Yritän olla lukematta sähköpostia. Tosin sanoin, että mikäli jokin taidekatastrofi tapahtuu (toivottavasti ei), haluan että minulle ilmoitetaan. "Joo Henna, me ilmoitetaan sinulle jos jokin menee rikki ja laitetaan sitten kuva, kun me ollaan se liimattu ja korjattu."  Niinpä niin.... tällaisen avun antamisen olen heiltä kyllä kieltänyt.

Tuntuu, että putoan töiden jälkeen tyhjän päälle, kun lomalle ei ole kamalasti suunnitelmia. Tiedostan, että loma tulee kyllä tarpeeseen. Tämä vain vaatii hieman totuttelua. Toivon, että saisin ylläpidettyä järkevää päivärytmiä lomallakin, sillä sen kääntäminen sitten loman jälkeen on raskasta. Pieni kotimaan matka on varattu, muuten olisin varmasti aivan tyytyväinen, vaikka loma tiivistyisi tähän näkymään ja tunnelmaan:

Lukemisen lisäksi haluaisin edistää viime kesältä jäänyttä maalausprojektia, kitkeä kukkapenkkiä, ulkoilla ja jättää tilaa sattumille. Niin kuin tänään, kun töiden jälkeen kohtasin torilla tuttavan, joka ehdotti mahdollista yhteistyötä blogiin ja tapahtumiin liittyen. Katsotaan millainen kesä tästä tulee.

"Minä olen lomalla. 

Aion unohtaa kaiken muun

paitsi muutamat hauskat asiat,

jotka ovat minusta tärkeitä."

- Ruttuvaari (Muumilaakson marraskuu) -

Emmi Tavela: Vain lumous puuttuu

Villa Lanten maiseman lisäksi olen ostanut kesän aikana toisenkin piirroksen. Kuvataiteilija Emmi Tavelan (s.1977) teoksia olen seurannut jo pidemmän aikaa. Pidän hänen tavastaan maalata luonnosmaisesti, jolloin teokset ikään kuin hengittävät. Sivellintyöskentelyn lisäksi hänen käyttämänsä värimaailma miellyttää. Tavela yhdistelee värejä, jotka ovat minulle eräänlaisia voimavärejä. Maisemien lisäksi hän maalaa usein erilaisia asetelmia. Lähtökohdat teoksiin ihastumiselle ovat siis olleet olemassa, ja olen tiedostaen odotellut, että mikä teos herättää sen oikeanlaisen tunteen.

Emmi Tavela: Vain lumous puuttuu, 2021, pastelli paperille, 36x28cm.

Näin kävi pastellipiirroksen kohdalla. Vain lumous puuttuu -teos kolahti taidehistorioitsijan kuvastoon. Rakastan taiteessa taidehistoriallisia viittauksia, mutta suorat toisinnot nykyisin harvoin toimivat. Tavela on onnistunut tekemään ikonisesta Leonardo da Vincin maalauksesta omansa. Se ei pyri kopioimaan alkuperäistä valokuvamaisesti, ei toistamaan sfumaton (valohämyn) ja hymyn lumousta, vaan on omanlaisensa tutkimusmatka itse aiheeseen.

Leonardo da Vinci: Mona Lisa (La Gioconda), 1507, öljymaalaus puulle. Musée du Louvre, Pariisi. Kuva: Wikipedia.

Teoksessa ei ole toistettu myöskään alkuperäisen Mona Lisan värejä, vaan Tavela hyödyntää okran ja vaaleanpunaisen hempeää liittoa. Taiteilijan pastelliliidun viiva puhuu toisenlaista kieltä kuin Leonardon valokuvamaisen pehmeä ja tarkka öljyvärisivellin. Silti teos antaa välittömän mielleyhtymän esikuvastaan.

Emmi Tavelan teokset ovat läpikuultavuudessaan hengittäviä, mutta niissä on sopivasti rosoisuutta ja rujoutta, mikä puhuttelee minua katsojana.

Saija Leskinen: Näkymä Villa Lantesta

Taidetta pitää ostaa mielestäni silloin, kun se pysäyttää. Jos taidetta ostaa vain sillä ajatuksella, että mikä sopii sisustukseen, siihen todennäköisemmin kyllästyy, kun muoti ja maku muuttuvat. 

Viimeisin taideostoni on Saija Leskisen (1912-2003) tussipiirros vuodelta 1957. Taiteilija ei ole minulle entuudestaan tuttu, eikä sillä itse asiassa ole mitään väliä. Maiseman nähtyäni se pysäytti ja tunnistin sen välittömästi.

Teos on signeerattu "Rooma 1957", mutta jokainen tuossa näkymässä joskus seisonut tunnistaa sen olevan Gianicolo-kukkulalta, Suomen Rooman Instituutin sisäpihalta kohti Roomaa kuvattu maisema.

Maisema on piirretty tältä tasanteelta.

Tämä on edelleen ehdottomasti taidehistorian opintojeni huippuhetki. Minulla oli etuoikeus päästä mukaan kahden viikon opintomatkalle Roomaan vuonna 2013, jossa pääsimme majoittumaan renessanssihuvila Villa Lanteen! Enemmän itse rakennuksesta ja sen historiasta voitte katsoa/lukea aiemmasta postauksesta täältä. Olihan se uskomatonta herätä tuohon maisemaan, kun joka aamu Rooma aukeaa kokonaisuudessaan makuuhuoneen ikkunasta.

Maisemanäkymä Villa Lanten makuuhuoneen ikkunasta.

Villa Lantesta (kukkulalla vasemmalla) on vain noin 10 minuutin kävelymatka Vatikaaniin. Oikealla näkyy Pietarinkirkon kupoli.

Mikään huviretki ja löhöilyloma opintomatka ei todellakaan ollut, sillä jokainen päivä piti sisällään ohjelmaa ympäri kaupunkia (ja ajoittain kaupungin ulkopuolelle) klo 9-18. Silti tuo oli minulle unohtumaton matka, jonka toteutumista jännitin etukäteen todella paljon. Kurssille mahtui vain noin 10 osallistujaa ja hakijoiden tuli perustella osallistumisensa motivaatiokirjeellä ja tutkimusaiheella. Muistan vieläkin sen pettymyksestä järisyttävään riemuun tunnelman. Sähköpostiviesti matkalle päässeistä tuli nimittäin niin, että nimet oli listassa päällekkäin. Luin nimilistaa ylhäältä alaspäin, eikä omaa nimeäni näkynyt. Silmieni ehtiessä listan puoliväliin olin ehtinyt jo pettyä. Tavallisesti oma H-alkuinen sukunimeni on listoissa suht alkupäässä. Mutta se oli pudotettukin listan viimeiseksi!

Tussipiirustus on siis minulle enemmän kuin pelkkä maisematoisinto. Se on mielenmaisema ja tunnelma, joka tiivistää Rooman opintomatkan. Minusta on mukavaa, että piirros on vanha ja se on silti edelleen täysin tunnistettava. Kiehtovaa on myös se, että Suomen valtio oli ostanut Villa Lanten taidemesenaatti Amos Anderssonin lahjoitusvarojen turvin vain 7 vuotta aiemmin, 1950. Rakennus vihittiin instituutin käyttöön vuonna 1954 restaurointitöiden jälkeen. Saija Leskinen on siis kuvannut piirroksessaan Rooman maiseman instituutin alkuvuosina.

Villa Lantessa voi vierailla arkisin maanantaista perjantaihin klo 9-12, kun varaa ajan etukäteen.

Voiko sairaalataide olla liian julkista?

Samuli Naamanka: Älyn humaani valo, 2019, graafinen betoni. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

Aloittaessani KYSin taideasiantuntijana, minulla oli yksi selkeä päämäärä: tehdä sairaalataidetta näkyväksi. Sairaaloissa on parhaimmillaan paljonkin taidetta, kun osaa katsoa. Rehellisyyden nimissä on kerrottava, että minäkään en tiennyt taideasiantuntijan ammatista ennen kuin tehtävä tuli avoimeen hakuun. Että sairaalassa olisi joku, jonka tehtävä on huolehtia ja vastata taidekokoelmasta ja koordinoida taideasioita. Harvalle sairaalasta tulee ensimmäisenä mieleen taideasiat, mutta halusin osoittaa, että taiteella on sairaalaympäristössä merkitystä.

Pentti Otsamo: Järvellä, 2019, yksityskohta 4-osaisesta teossarjasta. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

Kun aloin saada kommentteja yksittäisiltä henkilöiltä, että he ovat minua seuraamalla alkaneet kiinnittää huomiota sairaalataiteeseen (tai julkiseen taiteeseen ylipäänsä), tiesin onnistuneeni tavoitteessani. Mieleeni on jäänyt myös eräs saamani sähköposti, jossa henkilö halusi kertoa kuinka merkittävänä hän oli erään KYSissä näkemänsä taideteoksen nuoruudessaan kokenut. Hän halusi kysyä, vieläkö se on jossain esillä. Lähetin hänelle kuvan teoksesta ja kerroin missä teos nykyään sijaitsee.

Koen, että olen saanut kasvatettua omalla työlläni kiinnostusta sairaalataidetta kohtaan, mikä tuntuu hienolta. Se näkyy myös siinä, että minua pyydetään kertomaan KYSin taiteesta erilaisiin tilaisuuksiin ja pitämään taidekierroksia. Yasushi Koyaman Karhun kalaonni on ollut suoranainen somejulkkis. Moni on käynyt sitä ohikulkiessaan kuvaamassa. Aihe tuntuu olevan selvästi positiivisessa nosteessa.

Ja silti takaraivossani jyskyttää ajoittain pelko, että onko sairaalataide jo liiankin julkista?

Jukka Hakanen: Kurkistus metsään, 2019, seinämaalaus. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

Terho Sakki: Primavera / Purot kalliossa, 1983, graniitti ja ruostumaton teräs. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

Halusin tehdä sairaalataidetta näkyväksi, mutta vastuu välillä pelottaa. Minua on kyselty jo ainakin viideltä eri taholta, että menisin kertomaan omasta työstäni KYSin somekampanjaan, mutta sisu on mennyt kaulaan. Vaikka vilpittömästi uskon sairaalataiteen asemaan, ajattelen myös, että sairaalassa tärkeintä työtä tekevät ihmisten kanssa työskentelevät henkilöt: he, joiden vuoksi sairaalaan tullaan. Viralliset somekampanjat kuuluvat mielestäni heille.

Pauno Pohjolainen: Aivoitus, 2010, teräs. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

Eemil Halonen: Äiti ja lapsi, 1925, pronssi. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

KYSin taideasiat kulminoituvat ymmärrettävästi minuun, mutta välillä tuntuisi turvallisemmalta jakaa vastuuta (ja näkyvyyttä) jonkun toisen kanssa. Museotyössä kaikki jaettiin yhteisesti: vastuut, haasteet ja onnistumiset. Muistutettakoon, että minähän en tee nytkään päätöksiä tai asioita täysin itsekseni, mutta tuntuisi vähän kummalliselta piiloutua taideasioissa Kiinteistöhallinnon muiden työntekijöiden taakse. Voisitko sinä projekti/lvi/sähkö/kiinteistö/rakennusinsinööri tulla minun kanssa puhumaan sairaalataiteesta, ettei minun tarvitsisi mennä yksin? Uskoisiko sitä kukaan? Haluan työkavereideni ja yksikköni joka tapauksessa olevan ylpeitä tekemästäni työstä, samalla tavoin kuin toivoin museotyökavereiden olevan ylpeitä edellisestä työstäni. Koen tekeväni töitä yksikköni, ja tietenkin myös sairaalan hyväksi.

On sanottava, että tuki sieltä työkavereilta tulee. Aina. Ja suorasanaiset työkaverit osaavat palauttaa epävarmuuden keskellä painivan persoonani tarvittaessa maan pinnalle. Kerroin työkavereilleni tästä sairaalataiteen näkyvästä (ja "huolestuttavasta") kasvusta:

Minä: Minä olen nyt niin taidekuplassa, että pelottaa se ensimmäinen kritiikkikommentti, että "Jaaha, eikö siellä sairaalassa hoideta potilaita enää ollenkaan, kun kaikki on vaan pelkkää taidetta!"
Työkaveri 1: Henna....et sinä nyt yksistään NIIN paljon julkisuutta saa aikaan, että pelkästään taiteesta puhuttais.
Minä: No hyvä, jos tilanne näyttää ulospäin normaalilta.
Työkaveri 2: Siinä on taas perinteinen suomalainen, ei voi vaan nauttia, kun saa hyvää aikaiseksi. Nyt nauti!

Kari Juutilainen: Nimetön, 2016, akryyli kankaalle. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

Ulla Tonteri: Lukutuokio, 2009, öljy kankaalle. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

Hyvä julkisuus? Voiko se kuitenkaan kestää loputtomiin? 

Ehkä pitäisi osata jättää mahdolliset ulkopuolelta tulevat kommentit omaan arvoonsa ja keskittyä niihin lukuisiin kivoihin kommentteihin, jotka tulevat minulle sairaalan sisältä. Niin kuin tämä vähän huvittava tilanne, joka sattui itse asiassa työpäivän jälkeen kaupan hyllyjen välissä. Olin tutkimassa shampoohyllyä, kun viereeni tulee nainen:

Hän: Anteeksi, mutta nyt on pakko kommentoida!
[Saatoin näyttää hieman säikähtäneeltä...]
Hän: Minä näin sinut alkuviikosta KYSin uutisissa ja mietin jo sen kuvan nähtyäni, että kylläpä on kivannäköiset kengät ja sukkahousut, että mistähän tuollaisia saa. Niin siis, minä olen X ja työskentelen KYSissä. Ja nyt kun sinä sitten ilmestyit siihen niin ajattelin, että on pakko kysyä!

(Keskustelu lähti tässä kuvassa nähdyistä kengistä ja sukkahousuista.) Yasushi Koyama lahjoitti sairaalan taidekokoelmaan Karhun kalaonni -veistoksen. Kuva: Sakari Partanen / KYS.

Tämä ei nyt ollut suora kommentti sairaalataiteeseen, mutta kun olimme käsitelleet minun kengät ja sukkahousut, hän kertoi pitävänsä Yasushi Koyaman lahjoitusta hienona asiana. Hän kehui myös rakentuvan psykiatriatalon taiteilijavalintoja ja kertoi seuraavansa blogiani.

Kiitin häntä, että hän uskalsi tulla juttelemaan. Sanoin tiedostavani, että minua välillä tuijotetaan, enkä aina tiedä syytä, joten on mukavaa, kun joku uskaltautuu puhumaan. Tällöin rikotaan jää ja voi kohdata toisen henkilön aidosti. (Terveisiä, jos tunnistat itsesi tekstistä. Piristit iltapäivääni!)

Mari Arvinen: Viidakko-sarja, 2017, yksityiskohta. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

Kaisu Sirviö: Valo, puunlehdet, linnut ja kukat, luonnon lohdutus, 2022, yksityskohta 4-osaisesta teossarjasta. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

Ammatillinen itsevarmuuteni ei ole vielä isomman yleisön edessä (ja julkisesti) sillä tasolla, missä koen todellisuudessa olevani. Ja se vastuun kantaminen yksin jännittää. Pelottaa jo nyt etukäteen ne tilanteet, joihin olen ensi vuodeksi lupautunut.... Voisinko kuitenkin lainata jotain insinööriä henkiseksi esiliinaksi?

Oman ammattikunnan tuki tuntuu onneksi myös vahvana taustalla. Sain esimerkiksi pitää taidekierroksen entisille taidehistorian ja taidekasvatuksen opettajilleni Jyväskylän yliopistosta, joita katson ammatillisesti todella paljon ylöspäin. He ovat nähneet ammatillisen kasvuni opiskelijasta työelämään. Kierroksen lomassa eräs KYSin työkaveri toisesta yksiköstä pysähtyi luoksemme kesken opastuksen, ja puhui minusta hyvää näille naisille. Hän sai sanoillaan näyttämään minut hyvältä arvostamieni henkilöiden edessä. Sydänalassa liikahti melkoisesti. Joten pitäisi vain uskaltaa rohkeammin luottaa itseensä myös julkisesti, kun ympärillä on tuollaisia työkavereita!

Ikonin kaunistajat

Tihvinän Jumalanäidin ikonin riisoja 1800-luvulta, kullattua hopeaa.

Aiempien postausten kotimaan matkailusta puheen ollen, annan Kuopio-vinkkinä RIISAn uusimman näyttelyn. Ikonin kaunistajat esittelee ikoniliinoja, riisoja ja käspaikkoja.

Yksityiskohta Petsamon luostarin ikoniliinasta.

Ikoniliina on ikonin päälle ripustettu kapea, mutta molemmista päistään levenevä liina, joka on tavallisesti koristeltu kirjomalla tai applikoimalla. Ikoniliinoja valmistettiin etenkin 1800-luvulla ja niitä vaihdeltiin kirkkovuoden kierrossa vaihtuvien liturgisten värien mukaan.

Riisa on ikonia suojaava ja peittävä metallivaippa, jonka alta ikonista näkyy vain pyhien henkilöiden ihoalueet: kasvot, kädet ja jalat. Riisojen valmistus yleistyi 1600-luvulla, mutta eniten niitä valmistettiin 1700-1800-luvuilla. Ne tehtiin usein hopeasta, kuparista tai messingistä. Koristelussa vaikuttivat ajan tyylisuunnat, jotka omaksuttiin länsimaisten vaikutteiden myötä. Riisoja kaunistettiin esimerkiksi kullatulla hopealla, filigraanikoristelulla, emalilla, jalokivillä ja helmillä.

Käspaikka on ikonin päälle ripustettava leveähkö ja pitkä pellavapalttinaliina, jonka molemmat päät on koristeltu samanlaisella kuviolla. Karjalaisissa käspaikoissa on käytetty perinteisesti punaista etupistokirjontaa ja tyypillisiä koristeaiheita ovat erilaiset linnut, kasvit, puut ja kukat.

Vasemmalta oikealle: Konevitsan Jumalanäidin ikonin riisa, Pietari 1800-luvun alku; Tihvinän Jumalanäidin ikonin riisa, Pietari 1849; Sergei Radonezhilaisen ja Rostovin metropoliitta Dimitrin ikonin riisa, Pietari 1830. 

Riisa saattaa olla valtaväestölle kummallinen käsite, sillä nykyikoneissa, tai edes taidekirjoissa, niitä ei juurikaan näe. Ikonikirjoissa huomio keskitetään itse ikoniin, ei sen koristamiseen, mikä on ihan ymmärrettävää. Pidän RIISAn näyttelyä kuitenkin tärkeänä ymmärtää ikonin kaunistajien syvempää merkitystä. Kuten intendentti Katariina Husso avajaispuheessaan ilmaisi:  

"Riisat kertovat omaa tarinaansa uskovien rakkaudesta ja kunnioituksesta kirkkoa ja pyhiä [henkilöitä] kohtaan: ne on yleensä hankittu lahjoitusvaroin. Niitä voisi kutsua votiivilahjoiksi, koska ne ilmentävät ihmisten kiitollisuutta, toiveita ja rukouksia. Riisat eivät suinkaan ole rappiota, vaan vilpittömän rakkauden ja kunnioituksen tunnusmerkkejä. Kaikki esillä olevat riisat on aikanaan evakuoitu sodan jaloista. Loiston ohella niissä näkyy tuhon ja hävityksen jäljet: jotkut ovat kadottaneet ikoninsa, jotkut ovat vaurioituneet tai niistä on matkan varrella kadonnut kokonaisuutta kaunistaneet jalokivet."

Jumalanäiti Palava pensas -ikoni, 1700-1800-lukujen vaihde, riisa valmistettu Pietarissa 1817, 

Yksityiskohta Jumalanäiti Palava pensas -ikonin riisasta.

Osa riisoista on palautettu alkuperäiseen loistoonsa yhteistyössä Metropolia ammattikorkeakoulun kanssa. "Näin saamme näkymän siitä, millaisiksi ne alun perin valmistettiin", Katariina Husso kertoo.

Yksityiskohta Jumalanäiti Palava pensas -ikonin riisasta.

Käspaikkojen keskellä on Älä itke minua äitini -ikoni 1700-luvulta, riisa ja sädekehä 1700-1800-lukujen vaihteesta.

Syksyllä 2021 RIISAn tekstiilikokoelma sai arvokkaan lisän, kun kokoelmiin saatiin lahjoitus mikä sisälsi 82 käspaikkaa. Suomalaiset tuntevat käspaikan kenties parhaiten juuri karjalaisena perinteenä, mutta niitä on käytetty monien kansojen kulttuureissa. Esimerkiksi Ukrainassa käspaikkaperinne on edelleen elossa ja näyttelyssä olevat ukrainalaiset käspaikat muodostavat oman kokonaisuutensa. "Käspaikka ei ollut tavallinen käsipyyhe, vaan rituaaliesine. Käspaikat seurasivat ihmistä läpi elämän – syntymästä kuolemaan", muistuttaa amanuenssi Ilona Pelgonen.

Käspaikat vasemmalta oikealle: käspaikka 1900-luvun alusta, tohtori Aino Yliruokanen toimi Äänislinnan lastensairaalassa 1941 ja sai käspaikan lahjaksi potilaiden omaisilta; käspaikka 1800-luvulta, venäjänkielisessä tekstissä lukee "syö leipää ja suolaa" ja "puhu totta", aiheena tyylitelty elämänpuu, kukkia ja lintuja; käspaikka 1900-luvun alusta, tohtori Aino Yliruokanen on saanut käspaikan lahjaksi potilaiden omaisilta.  

Samalla tavalla kuin riisat, myös ikoniliinat ja käspaikat tuovat kauneutta jumalanpalvelusten toimituksiin. "Liinat ovat yleensä seurakuntalaisten rakkaudella valmistamia. Kirkkoa kaunistava tekstiili on sekä tekijänsä rukous että lahja omalle pyhäkölle", Pelgonen kertoo.

Näyttelyssä on mukana ensimmäistä kertaa myös arvokasta arkistoaineistoa museon kokoelmista - karjalaisten käspaikkojen malleja. Sortavalan seminaarissa opiskellut Viivi Räbinä-Hernberg on kerännyt ja piirtänyt niitä Salmissa vuosina 1936–37. Teos sisältää 30 käspaikan mallia.

Korsunin Jumalanäidin ikoni, 1800-luvun puoliväli, riisa valmistettu Pietarissa 1852.

RIISAn kokoelmanäyttely Pyhyyden portailla kertoo paitsi Suomen ortodoksisen kirkon myös Suomen historiasta, toisesta maailmansodasta, evakuoinnista ja kulttuurin jälleenrakennuksesta. Samalla näyttelyssä pääsee tutustumaan myös henkeäsalpaavaan käsityötaiteeseen lähes loputtomilla tekniikoilla. Ikonin kaunistajat täydentää tätä näyttelykokemusta.

Yksityiskohta Kasperovin Jumalanäidin ikonin riisasta, 1700-luvun puoliväli.

Luterilaisin silmin ortodoksisen kirkon arvokkaat ja runsaat materiaalit voivat tuntua vierailta, mutta: "Arvokkaiden materiaalien käyttö kirkkotaiteessa on vanhaa perinnettä. Jalometalleja ja -kiviä käytettiin Bysantissa, millä on tietysti suora kytkös Bysantin hoviin ja kulttuuriin. Kuten tunnettua, kirkkotaiteen vaikutteet saapuivat slaavilaisille alueille Bysantista ja meille pohjolaan ne välittyivät tätä kautta", Katariina Husso muistuttaa.

Ikonin kaunistajiin pääsee tutustumaan 7.1.2023 saakka.

Museossa on esillä myös Pääsiäismuna - Ylösnousemisen symboli -näyttely.

Tekstilähteet:
intendentti Katariina Husso, amanuenssi Ilona Pelgonen

Hailuoto

Olen kirjoittanut aiemminkin maisemista ja siitä tunnelmasta, mitä ne herättävät. Ulkomailla ihaillaan huikeita vuoristoja, loputtomia hiekkarantoja, kirkasta ja lämmintä merivettä. Hurmioidutaan maisemista.

Kotimaassakin on kauniita maisemia, joista hurmioitua. Minulla on vielä paljon kokematta kotimaan maisemia, mutta Hailuoto teki ensikertalaiseen vaikutuksen. Lautalla sää oli vielä aurinkoinen ja kesäinen, mutta perille päästyä ilmanala muuttui harmaaksi ja sateiseksi. Ei se tunnelmaani kuitenkaan pilannut.

Suomen rannikkoalue on itselleni melko vierasta. Sanoinkin lautalle jonottaessamme, että maisema tuntuu kummalliselta. Maan- ja merenpinta olivat miltei samalla tasolla. Merinäkymä jatkui loputtomiin, eikä ollut mitään mihin kiinnittää katseensa horisonttia lukuun ottamatta. Tasaisuus ja päättymättömyys tuntuivat kummalliselta.

Muistan vieläkin sen hieman jännitystä aiheuttaneen tunnelman, kun matkasin bussilla Turusta Uuteenkaupunkiin. Bussi kiersi pienempiä paikkakuntia, jolloin ehti nähdä hieman rannikkoalueen maaseutuakin. Se peltojen koko oli häkellyttävä! Silmänkantamattomiin pelkkää tasaista peltoa. Onhan niitä peltoja Savossakin, mutta maisemaan tuovat runsautta järvet, lammet, metsät, mäet ja kukkulat. Istuin bussin kyydissä ja ajattelin ikkunasta katsellessani, että tuntisin varmasti oloni turvattomaksi keskellä peltoa. Se äärettömyys ja maiseman päättymättömyys tuntuu itselleni vieraalta, hieman pelottavaltakin, vaikka samalla voin ihastella näkymää.

Hailuodossa tunnelma oli hieman samanlainen. Avautuvat merimaisemat olivat uskomattoman kauniita ja minä tunsin olevani kuin ulkomailla. Ja tässä se ero kotimaisemiin onkin. Minä voin ihastella maisemia muuallakin, mutta Itä-Suomessa tunnen maiseman omakseni. Se on vahva tunne, kun pystyy sanomaan, että tänne minä kuulun. Eikä se tarkoita pelkästään savolaista maisemaa. Tunnen yhtä lailla esimerkiksi Kolin huiput tai Saimaan aallot omikseni, sillä maisema on samaistuttava.

Hailuoto kuitenkin viehätti ja paikka oli sellainen, jossa olisi voinut leikkiä turvallisesti saaristolaista ja lukea Tove Janssonia.

"Ihana meri on vaarallisin nähdä,
se herättää tulevien seikkailujen janon:
minä on tapahtunut sadussa,
on tapahtuva minullekin."
-Edith Södergran-

Sellainen seikkailun jano tästä matkasta kyllä heräsi. Että rannikkoa tekisi mieli tutkia enemmänkin. Tosin merelle minua ei ihan hevillä saa. Minulla ei ole kiinnostusta purjehdukseen, laivamatkailuun tai pidempiä aikoja veden päällä oleiluun. Ihailen vettä mieluummin rannalta käsin. Kivikkoinen ja karu maisema on kiehtova.

Ja jos jäitte miettimään, että millainen se oma maisemani on, johon tunnen kuuluvani ja jossa tunnen oloni turvalliseksi, niin esimerkiksi tällainen:

En jaksa lakata hämmästelemästä, miten monimuotoinen luonto Suomessa on.