Hailuoto

Olen kirjoittanut aiemminkin maisemista ja siitä tunnelmasta, mitä ne herättävät. Ulkomailla ihaillaan huikeita vuoristoja, loputtomia hiekkarantoja, kirkasta ja lämmintä merivettä. Hurmioidutaan maisemista.

Kotimaassakin on kauniita maisemia, joista hurmioitua. Minulla on vielä paljon kokematta kotimaan maisemia, mutta Hailuoto teki ensikertalaiseen vaikutuksen. Lautalla sää oli vielä aurinkoinen ja kesäinen, mutta perille päästyä ilmanala muuttui harmaaksi ja sateiseksi. Ei se tunnelmaani kuitenkaan pilannut.

Suomen rannikkoalue on itselleni melko vierasta. Sanoinkin lautalle jonottaessamme, että maisema tuntuu kummalliselta. Maan- ja merenpinta olivat miltei samalla tasolla. Merinäkymä jatkui loputtomiin, eikä ollut mitään mihin kiinnittää katseensa horisonttia lukuun ottamatta. Tasaisuus ja päättymättömyys tuntuivat kummalliselta.

Muistan vieläkin sen hieman jännitystä aiheuttaneen tunnelman, kun matkasin bussilla Turusta Uuteenkaupunkiin. Bussi kiersi pienempiä paikkakuntia, jolloin ehti nähdä hieman rannikkoalueen maaseutuakin. Se peltojen koko oli häkellyttävä! Silmänkantamattomiin pelkkää tasaista peltoa. Onhan niitä peltoja Savossakin, mutta maisemaan tuovat runsautta järvet, lammet, metsät, mäet ja kukkulat. Istuin bussin kyydissä ja ajattelin ikkunasta katsellessani, että tuntisin varmasti oloni turvattomaksi keskellä peltoa. Se äärettömyys ja maiseman päättymättömyys tuntuu itselleni vieraalta, hieman pelottavaltakin, vaikka samalla voin ihastella näkymää.

Hailuodossa tunnelma oli hieman samanlainen. Avautuvat merimaisemat olivat uskomattoman kauniita ja minä tunsin olevani kuin ulkomailla. Ja tässä se ero kotimaisemiin onkin. Minä voin ihastella maisemia muuallakin, mutta Itä-Suomessa tunnen maiseman omakseni. Se on vahva tunne, kun pystyy sanomaan, että tänne minä kuulun. Eikä se tarkoita pelkästään savolaista maisemaa. Tunnen yhtä lailla esimerkiksi Kolin huiput tai Saimaan aallot omikseni, sillä maisema on samaistuttava.

Hailuoto kuitenkin viehätti ja paikka oli sellainen, jossa olisi voinut leikkiä turvallisesti saaristolaista ja lukea Tove Janssonia.

"Ihana meri on vaarallisin nähdä,
se herättää tulevien seikkailujen janon:
minä on tapahtunut sadussa,
on tapahtuva minullekin."
-Edith Södergran-

Sellainen seikkailun jano tästä matkasta kyllä heräsi. Että rannikkoa tekisi mieli tutkia enemmänkin. Tosin merelle minua ei ihan hevillä saa. Minulla ei ole kiinnostusta purjehdukseen, laivamatkailuun tai pidempiä aikoja veden päällä oleiluun. Ihailen vettä mieluummin rannalta käsin. Kivikkoinen ja karu maisema on kiehtova.

Ja jos jäitte miettimään, että millainen se oma maisemani on, johon tunnen kuuluvani ja jossa tunnen oloni turvalliseksi, niin esimerkiksi tällainen:

En jaksa lakata hämmästelemästä, miten monimuotoinen luonto Suomessa on.