Juankosken ruukki

Juankosken ruukki (ruots. Strömsdalsbruk) - sittemmin Juantehdas - perustettiin vuonna 1746 Juckaisjoen rannalle Kuopion pitäjän alueelle. Perustajina olivat manttaalikomissaari Brynolf Brunou (1720-1749) sekä kanssaosakas Kuopion silloinen kirkkoherra Henrik Argillander (1673-1756). Ruukin erikoisuutena oli ainoastaan järvi- ja suomalmin käyttäminen raudan valmistuksen raaka-aineena.

Ruukkialueen pienoismalli vuoden 1905 mallin mukaan. Mallin rakentajat Juha ja Mika Castorman.

Savon järvimalmiruukit

Hävettävän vähän tiedän loppujen lopuksi Savon alueen teollisesta historiasta, vaikka olen täällä käytännössä koko elämäni asunut. Tiedän huomattavasti enemmän alueen taidehistoriasta (mm. Halosten suku, Juhani Aho, Juho Rissanen, Minna Canth jne.), jonka vuoksi halusin tehdä tutkimusmatkan Juankosken ruukkihistoriaan. Olen vieraillut aiemmin Fiskarsin ja Billnäsin ruukkialueilla.

Savon järvimalmiruukit ovat merkittävä osa Suomen teollisuushistoriaa. Ne osoittivat rautateollisuuden uuden painopisteen syntymistä Itä-Suomeen, jossa raudan lähteenä olivat järvi- ja suomalmi. Etelä- ja länsirannikon ruukit käyttivät Ruotsista tuotua kaivosmalmia tai takkirautaa.

Pohjois-Savon alueella merkittävimmät ruukit olivat Sonkajärven Jyrkkä, Vieremän Salahmi, Karttulan Souru ja Etelä-Savossa Pieksämäen Haapakoski. Juankosken ruukki on Suomen vanhin, pisimpään toiminut ja parhaiten säilynyt järvimalmia hyödyntänyt ruukkikokonaisuus.

Järvimalmi

Järvimalmista on valmistettu kansanomaisesti rautaa jo noin 2000 vuotta sitten. Järvimalmi on vuorilajien rapautumisen yhteydessä pohjaveteen liuenneista rauta- ja mangaanisuoloista saostunutta rautamangaanihydroksinia, joka syntyy pohjaveden tullessa ilmakosketukseen. Järvimalmia on helmen, kolikon ja kilven muotoisina kappaleina, joka uusiutuu noin 10 vuoden välein.

Järvimalmin nostoon lähdettiin veneillä ja lautoilla yleensä kesällä. Toisinaan malmia nostettiin myös talvella, jolloin malmi nostettii jäälle. Työtä tehtiin parin hengen ryhmissä. Malmia kannatti etsiä matalahkoilta järvenrannoilta, purojen ja virtapaikkojen läheisyydestä, 1.3 metrin syvyydestä.

Itä-Suomessa järvi- ja suomalmilöytöjä tehtiin sora- tai hiekkamaaperäisistä järvistä. Hyvä malmijärvi antoi jopa 2000kg malmia päivässä.

Savossa malmikiveä nostettiin eniten 1890-luvun puolivälissä. Vaikka järvimalmi uusiutui noin 10 vuoden välein, alkoivat malmivarat ehtyä kovan käytön seurauksena. Kertyminen ei yltänyt korvaamaan poistettua mineraalia. Nostua tehtiin 1900-luvun alussa edelleen käsityönä. Koneellistettu nosto ei yrityksistä huolimatta onnistunut.

Malmi sulaa taikinaksi 1100 asteessa ja on punaista/oranssia velliä 1200 asteessa. Sulatus on pyrittävä pitämään mahdollisimman lähellä tätä lämpötilaa. Jos lämpötila nousee 1528 asteeseen, raudan sulamispisteeseen, sekoittuu rauta kuonan kanssa palaen valkohehkuiseksi kuonaksi.

Valumuotit

Valumuotteja on tehty kivestä, savesta, raudasta, puunkäävästä, puusta ja hiekasta. Rakenteeltaan muotit ovat avo- tai umpimuotteja. Avomuotit ovat tasaiselle pinnalle tehtyjä esineen muotoisia syvennyksiä, joihin metalli kaadetaan ylhäältä käsin. Umpimuoteissa on puolestaan esineen muotoinen onkalo, johon metalli valetaan muotissa olevan valuaukon kautta.

Järvimalmiruukin kultakausi 1851-1900

Järvimalmista valmistettu raakarauta oli 1850-luvun aikaan hyvässä suhdanteessa. Hinta kohosi ja menekki lisääntyi, lähinnä Venäjän markkinoilla, sillä Krimin sota (1853-56) vaikutti kysyntään. Strömsdalsbruk-Juantehdas sai suuria tilauksia. Venäjällä raaka-aineen ja valurautatuotteiden kysyntä oli suurta erityisesti armeijan ja aseteollisuuden tarpeisiin.

Juantehtaan tuotteet

Juantehtaalla valmistettiin ensisijaisesti valutavaroita, kuten kattiloita, patoja, pannuja, helloja, silitysuuneja, kaakeliuunin peltejä, painoja, hautapatsaita ja aitoja, myllyjen ja valssilaitosten tarpeita, silinteri- ym. puhalluslaitteita, mutta sepät takoivat myös nauloja ja maanviljelystyökaluja. Nämä tuotteet menivät pääasiassa kotimaan markkinoille, kun taas Venäjälle kankirataa vietiin sellaisenaan.

Työyhteisön olot

Tehtaan patruuna omisti maat ja rakennukset ja hallitsi yhteisön elämää. Hallitsemiseen kuului myös sosiaalinen vastuu. Tehdas huolehti työväestään kehdosta hautaan.

Ruukin hoitaja, isännöitsijä, kantoi käytännössä tehtaanjohdon raskaimman kuorman ja hänellä oli pääasiallinen vastuu. Hänen vastuunsa oli monipuolinen etenkin venäläisellä kaudella, kun tehtaan omistajat oleilivat pääasiassa Venäjällä.

1900-luvun alkupuolella yhteiskunnalliset erot olivat selvät: herrat olivat herroja ja työläiset työläisiä. Työväen ja ruukinhoitajien suhteissa ei kaihdettu myöskään fyysistä kontaktia. Ruukinhoitajat kurittivat työläisiä kepillä, jotka tosin humalapäissään saattoivat antaa takaisin. Tehtaanjohtajat pitivät kovaa kuria perusteltuna, sillä 1800-luvun lopulla irtolaisten määrä kasvoi vapautuneiden asetusten myötä.

Mukavuudet olivat tehtaan virkailijoilla toista kuin työväenasunnoissa. Päärakennuksessa oli sisävessa jo 1922, kun taas osassa työväenasunnoista asioitiin ulkohuusseissa vielä 1970-luvulla.

Kurista huolimatta, tai siitä johtuen, yrityksen tärkein menestystekijä on ollut tunnollinen ja ammattitaitoinen henkilökunta. Vaikka työnteon luonne aikojen kuluessa oli muuttunut, tehdastyöhön tottunutta työväestöä oli paikkakunnalla kouliintunut jo sukupolvien ajan.

August Myöhäsen suku on ollut palvelussuhteessa Juantehtaalla viidessä sukupolvessa. 

Palkkaa maksettiin ammattitaidon ja arvostuksen mukaan. Osalla työntekijöistä oli kiinteä vuorokausi- tai vuosipalkka, osalla palkkaus oli sidottu tuotantoon. Ammattitaitoinen työmies sai suuremman palkan, ammattitaidoton vähemmän. Ammattitaidon merkitys korostui valimossa ja konepajassa, joiden työläiset olivat yhteiskuntansa "eliittiä".

Palkat Juantehtaalla verrattuna muihin, lähialueiden ruukkeihin, eivät olleet suuria, mutta toisaalta asuminen sekä muut luontaisedut, kuten polttopuut ja perunamaa olivat ilmaisia tai lähes ilmaisia. Tehdas rakennutti työläisilleen 1860-luvulta alkaen suuria asuinkamareita eli pytinkejä.

Raskas arki

Raudantekijän työ alkoi aamulla klo 5.00 ja kesti klo 20.00 asti illalla. Ruokataukoa ei ollut, vaan vaimot veivät ruoat miehilleen työpaikalle. Ateria lämmitettiin sopivan hetken tullen astiassa jonkin tulisijan päällä. Lauantaina työt loppuivat klo 14.00 ja päästiin viikonloppulomalle. Arki-iltaisin ei aina ehditty kotiin, vaan nukahdettiin johonkin nurkkaan.

Raudan valmistuksesta kartongin valmistukseen

Järvimalmimasuunit eivät enää 1900-luvun alkupuolella kyenneet raudanvalmistuksessa kilpailemaan markkinoilla. Juankosken ruukin masuuni hiljeni syksyllä 1910. Pelastajaksi osoittautui paroni Anton von Alfthan, joka osti ruukin 1904. Hänen aikansa oli merkittävä käännekohta Juantehtaan historiassa. Tehdasyhdyskunta siirtyi rauta-ajasta puunjalostukseen. Puuhiomon (1906-08) ja kartonkitehtaan (1913) perustaminen merkistivät selvää suunnanmuutosta. Järvimalmin jalostus lopetettiin kokonaan 1913.

Juantehdas Kymin Osakeyhtiön (nyk. UPM) omistuksessa 1915-1987

Juantehdas siirtyi 1915 Kymin Osakeyhtiön haltuun, joka oli Suomen suurin osakeyhtiö ja pohjoismaiden suurin paperinvalmistaja. Suurin artikkeli oli ns. olutpahvi, josta tehtiin olutlasien alusia. Lisäksi valmistettiin laatikko- ja rasiakartonkia. Kymiyhtiön aika Juankoskella oli toistaiseksi pisin yhtäjaksoinen yhden omistajan kausi tehtaan historiassa.

Olutlasin alusen tarina

"1960-luvun lopussa valmisteltiin uutta peruskoululakia tulevaksi voimaan 1970-luvulla. Monet pienet kunnat olivat uudistuksesta huolissaan ja arvoivat, etteivät kunnan resurssit riitä yksin toteuttaa uudistusta aluellaan.

Huoli sai Säyneisen, Juankosken ja Muuruveden kuntien edustajat suunnittelemaan kuntaliitosta. Koska kunnilla ei ollut yhteistä maarajaa Säyneisen suuntaan, todettiin että tarvittaisiin mukaan myös pieni pala Kaavin ja Nilsiän kunnista. Kunnat pääsivät asiasta yhteisymmärrykseen ja ryhtyivät yhdessä ajamaan asiaa."

"(---) Kuopion läänin maaherra vastusti suunnitelmaa ankarasti. (---) Kuntien edustajat eivät eivät maaherran täystyrmäyksestä lannistuneet, vaan pyrkivät ajamaan asiaa entistä sisukkaammin. Tukea saatiin vahvasti myös Kymi Oy:n Juantehtaalta. Tehdas teetti olutpahvisia olutlasin alusia, joissa oli hahmoteltu uuden Juankosken kunnan rajat. (---) Näitä lasinalusia kuntien edustajat jakoivat ahkerasti kansanedustajille, ministereille ja kaikille mahdollisille päättäjille.

(---) Vuonna 1970 lähti Helsinkiin Juankosken, Säyneisen ja Muuruveden päättäjien lähetystö tapaamaan sisäministeriä ja vaatimaan kuntaliitoksen hyväksymistä. (---) Lähetystön ajellessa yhteisellä kyydillä kohti Koillis-Savoa, kuultiin autoradiosta uutinen, että valtioneuvosto on hyväksymässä kuntaliitoksen."

Stromsdal Oyj 1988-2008

Juantehdas siirtyi vuoden 1988 alusta Savon ensimmäisen pörssiyhtiön, Stromsdal Oy:n omistukseen. Tuotevalikoima koostui erilaisista kartongeista, joita käytetään mm. vaativissa graafisissa painotöissä. Tuotteista vientiin meni yli 90%, pääasiassa Eurooppaan. Maailmanlaajuinen lama päätti velkaantuneen Stromsdal Oyj:n konkurssiin vuonna 2008.

Juankosken kartonkitehtaan toimintaa on 2010-luvulta lähtien koettanut käynnistää Premiun Board Finland Oy. Yrityksistä huolimatta tehtaalla on ollut vain lyhyitä tuotantojaksoja, eikä jatkuvaan tuotantoon ole päästy.

Viiratehdas jatkaa Kymin jalanjäljissä

Ennen Helsinkiin vuonna 1931 perustettua viiratehdasta kaikki paperiteollisuuden tarvitsemat viirat tuotiin Suomeen ulkomailta. (Märkäviira on paperikoneen märkäosan viira, joka on vastuussa paperikuidun muodostamisesta.)

Viiratuotannon siirryttyä Helsingin Malmilta Juankoskelle 1978, vaihtui yhtiön nimi Viira Oy:ksi. Viira fuusioitiin vuonna 1984 Tamfeltiin, jonka alaa olivat puristinhuovat ja kuivatusviirat. Nykyään Juankoskella toimii Valmet Oy:n märkäviiratehdas, joka on Suomen ainoa märkäviiratehdas. Suurin osa tuotannosta viedään ulkomaisille paperi- ja kartonkitehtaille. Juankosken tehdas työllistää nykyisin noin 200 työntekijää.     

Ruukkialue

Historiallisen ruukkimiljöön useat vanhat rakennukset ovat osittain uusiokäytössä. Omatoimisesti aluetta pääsee katselemaan Museo Brunouta lukuun ottamatta vain ulkoa. Rakennuksista vanhin on empiretyylinen Patruunanpytinki vuodelta 1826. Monet rakennukset ovat 1800-luvun jälkipuoliskolta. Museo Brunou Juankosken tehtaan- ja työväenmuseo toimii Kahvilapytingissä, osoitteessa Laivarannantie 2, 73500 Juankoski.

Juankosken ruukkialueeseen voi tutustua myös virtuaalisesti. Ruukkialueen AR-kierroksen kohteet nähtävissä täällä.

Tekstilähteet: Museo Brunoun näyttelytekstit, Juankosken verkkosivut.

Palomuseo

Kuopiossa, Neulamäen uudella pelastusasemalla sijaitsee Pohjois-Savon palomuseo. Museon historia alkaa vuodesta 1995, jolloin palomuseon rakentaminen käynnistyi edelliselle, nyt jo puretulle pelastusasemalle aktiivitoimijoiden avulla. Palomuseo vihittiin käyttöön Kuopion palomuseona kesäkuussa 2001. Alueellisen pelastustoimen syntymisen johdosta vuonna 2005, museon nimi muutettiin Pohjois-Savon palomuseoksi. Kyseessä ei ole ammatillisesti hoidettu museo, vaan vapaaehtoisvoimin toimiva kokonaisuus.

Palokunnan tallit sijaitsivat 1913 kaupungintalon itäpäädyssä. Tulliportinkadun paloasema valmistui 1929. Neulamäen aiempi pelastusasema valmistui 1983.

Ennen vakituista palokuntaa Suomessa toimi vapaapalokunta. Vapaapalokunnan syntyyn vaikutti lähes koko Turun tuhonnut tulipalo vuonna 1827. Ensimmäinen vapaapalokunta syntyikin juuri Turussa 1838. Valtaosa vapaapalokunnista syntyi Suomeen 1800-luvun loppuun mennessä. Kuopion VPK perustettiin vuonna 1877.

Palokaluston muututtua hevoskäyttöisistä moottoriajoneuvoaikaan tarvittiin osaamista autokaluston rakentamiseen, korjaukseen ja huoltoon. Paloautojen pohjiksi etsittiin edullisia käytettyjä ajoneuvoja, jotka muutettiin itse palokuntakäyttöön sopiviksi. Ajoneuvoja korjattiin jatkuvasti ja niiden käyttöajat olivat pitkiä. Monet vanhoista autoista tuhottiin lopulta katsastuskelvottomina ja loppuun ajettuina. 

Avopaloauto. Ford AA vm.1928. Normaali miehitys: ruiskumestari, viisi palomiestä.

"Ensimmäiset moottoriajoneuvokäyttöiset paloautot tulivat Suomessa palokunnille vuoden 1910 jälkeen ja olivat malliltaan avopaloautoja. Aluksi autot soveltuivat miehistön kuljettamiseen. Myöhemmin niihin asennettiin palopumppu, palopumppu ja muuta sammuttamiseen tarvittavaa kalustoa. Avopaloautot olivat käytössä aina 1950-luvulle saakka. Kuopion vakinainen palokunta hankki ensimmäisen  autonsa vuonna 1923."

Palomuseossa esillä oleva Ford AA vuosimallia 1928 paloauto on evakuoitu talvisodan aikana vuonna 1940 Pitkärannasta Kuopioon. Saastamoinen Yhtymä osti auton Itkonniemen tehdaspalokunnalle. Paloheimo Oy lahjoitti auton Kuopion pelastuslaitokselle vuonna 1992.

Elämää paloasemalla

Jo yleisen sammutusvelvollisuuden aikaan 1800-luvulla kaupungin palomestarit ja ruiskumestarit eivät saaneet poistua kaupungista ilmoittamatta järjestysoikeudelle. Palopaikalle lähdettiin kotoa hälytyksen tapahduttua. 

Kaupunkien kasvaessa niin asukas- kuin rakennusmääriltään, teollisuuden ja elinkeinoelämän lisääntyessä, ei vapaapalokunnan sammutusorganisaatiot enää riittäneet. Tarvittiin palokuntamuoto, jossa sammutushenkilöstö olisi välittömästi käytettävissä ja lähtövalmiina onnettomuuden sattuessa.

1900-luvun alussa Kuopion palokunnan henkilöstö kävi hakemassa oppia Helsingin pääpaloasemalta jolloin todettiin, että Kuopion palotoimen ongelma on se, että sammuttajat nukkuvat kotona ympäri kaupunkia ja saapuvat myöhään palopaikalle. Helmikuussa 1913 Kuopiossa aloitti vakituinen palokunta, jonka vahvuus oli palomestari, ruiskumestari ja kahdeksan palosotilasta. Palokunnan tallit sijaitsivat Kuopion kaupungintalon itäpäädyssä.

Paloasema valmistui Tulliportinkadulle 1929. Asemalla oli muun muassa 5 huonetta naimattomille palosotilaille, ruokailu- ja peseytymistilat, voimistelusali, perheasuntoja, toimistotilaa ja palomestarin huoneisto. Asunto oli tapa houkutella miehiä palokuntaan.

Uusi paloasema mahdollisti perheiden asumisen paloasemalla. Lisäksi rakennuksen toisessa päässä toimi poliisiasema. Pihapiirissä liikkuivat palomiesten ja poliisien lisäksi naiset ja lapset. Palomiehen ammatti periytyi isältä pojalle ja asemalla asui ja työskenteli parhaimmillaan useita saman suvun jäseniä.

Palokunnan soittokunta 1891.

Työvuoro koostui palvelusta ja varallaolosta. Palosotilaiden toimenkuvassa palvelukseen kuuluivat hälytys- ja huoltotehtävien lisäksi päivittäiset harjoitukset: hevosten valjastus, palokaluston käsittely ja ulosajo, paikallistuntemuksen opiskelu, voimistelu sekä ensiapuharjoitukset. Viikko-ohjelmassa oli myös korjaustöitä kaupungilla, tornivartiointia sekä suursiivous lauantaisin. 

Vanhaan kasarmikuriin tuli uusia vapauksia työajan lyhenemisen myötä. Vapaavuorolla ei aiemmin saanut mennä Puijon merkkikiveä kauemmas ilman päällikön lupaa. Pahimman asuntopulan hellittäessä 1950-luvulla miehistö sai jo lupia muuttaa pois asemalta. Tämä helpotti etenkin monilapsisten perheiden arkea, koska aseman asuintilat olivat ahtaat ja epäkäytännölliset. Asemalla asuminen oli kuitenkin pakollista päällystölle alipäällystölle vielä 1960-luvun lopulle saakka. Tulliportinkadun paloasemalla asuttiin aina sen paloasemakäytön loppuun saakka. Uusi asema valmistui Neulamäkeen 1983, jonka myötä asumisvelvollisuus ja sen myötä perheiden arki paloasemilla jäi menneisyyteen.

Palokunnasta pelastuslaitokseksi

Vuoden 1934 Palolaki määräsi palotoimen kuntien vastuulle. Jokaisessa kunnassa piti olla palokunta, vakinainen palokunta yli 8000 asukkaan kunnassa ja vähintään VPK muissa.

Chevrolet HS 158-39 paloauto, vm. 1939. Ostettu uutena Kuopion palokunnalle 1939 Carlson Oy:ltä. Alkuperäinen korirakenne käsitti käsitti jatko-ohjaamon, kiintopumpun ja avolavan.

Kuntien itsenäiset palokuntajärjestelmät purettiin vuonna 2004 ja tilalle perustettiin 22 alueellista pelastuslaitosta. Alueellinen pelastuslaitos vastasi huomattavasti suuremmasta kuntakokonaisuudesta. Pohjois-Savossa pelastuslaitoksen toimialueeseen kuului aluksi 25 kuntaa. Alueellisten pelastuslaitosten myötä pelastustoimen tehokkuus parani merkittävästi, kun kuntarajoja ei enää ollut. Onnettomuustapauksissa apua lähetettiin aina lähimmiltä paloasemilta. Myös henkilöstön osaaminen parani entisestään ja kalustoa uusittiin.

Vuoden 2023 alusta alkaen pelastustoimi on kuulunut osaksi hyvinvointialueiden toimintaa. Pohjois-Savon hyvinvointialue ja Pohjois-Savon pelastuslaitos vastaavat näin ollen Ylä-Savon, Koillis-Savon, Kuopion, Sisä-Savon ja Varkauden seutukuntien alueista.

Vieraile Palomuseossa

Pohjois-Savon palomuseo on avoinna kesällä 2025 keskiviikkoisin klo 12-15 6.8.2025 asti. Esittelijöinä toimivat Kuopion paloveteraanit ry:n jäsenet. Museo on maksuton.

Palomuseo esittelee palotoimen kehitystä 1700-luvulta nykypäivään. Museossa voi myös perehtyä tämän päivän varautumista ja turvallisuutta koskeviin aiheisiin sekä testata omaa tietämystään turvallisuusasioista. Historiallisten esineiden lisäksi museovierailla on mahdollisuus päästä kokeilemaan huoneistopalon sammutusta virtuaaliympäristössä.

Huom! Autolla saapuvia museovieraita pyydetään huomioimaan, että pysäköinti ja saapuminen museoon tapahtuu Neulamäentien ajoliittymästä. Volttikadun ajoliittymä on tarkoitettu vain hälytysajoneuvojen käyttöön.

Osoite: Neulamäentie 2A, 70700 Kuopio

Tekstilähteet: Palomuseon näyttelytekstit.

Gothic Modern

Magnus Enckell: Ylösnousemus, Tampereen tuomiokirkon alttaritaulun vasemman puolen esityö, 1907, öljymaalaus. Kansallisgalleria, Ateneum.

Tässä on tullut tehtyä monenlaista tunnetyöskentelyä, jonka vuoksi Ateneumissa vielä hetken avoinna oleva Gothic Modern -näyttely sopi erinomaisesti teemaan. Gotiikan taide oli keskiajalla syntynyttä taidetta, joka oli sidoksissa arkkitehtuuriin ja katoliseen kirkkoon. Pariisin Notre-Dame (1345) on yksi upea esimerkki gotiikan arkkitehtuurista. Taiteen uskonnollinen ilmaisu käsitteli paljon kärsimysmystiikkaa ja kuolemaa.

Ateneumin näyttelyssä on esillä 1800-1900-luvun taiteilijoiden teoksia, jotka ovat ammentaneet inspiraationsa gotiikasta, mutta modernilla ja ilmaisuvapaammalla tavalla. Taiteilijat ovat käsitelleet vahvasti tunnelatautuneita aiheita; syntymän ja kuoleman lisäksi teoksissa on mukana kärsimystä, seksuaalisuutta, uskontoa, alastomuutta ja väkivaltaa. Kansainvälisen näyttelyn yhteistyökumppaneita ovat Norjan Nasjonalmuseet ja Wienin Albertina Museum, joissa näyttely kiertää Ateneumin jälkeen.

Rolf Nesch: Näkymä Frankfurtin tuomiokirkolle, 1926, öljymaalaus. Nasjonalmuseet for Kunst, Arkitektur og Design, Oslo.

Gotiikka ja pyhimyslegendat

Näyttely alkaa esittelemällä teoksia kirkkoarkkitehtuurista ja muun muassa pyhien legendoista. Näin se kunnioittaa gotiikan juuria viemällä kokonaisuutta kuitenkin modernin ilmaisun suuntaan näyttelysali kerrallaan. Ensimmäisen näyttelysalin hieno yksityiskohta olivat goottilaiselle arkkitehtuurille ominaiset suippokaaret.

Pyhän Yrjön legendaa kuvaavassa maalauksessa hirviö oli yhdistelmä haukea ja lohikäärmettä. Hans Thoma: Ritari Pyhä Yrjö, 1889, öljymaalaus. Staatliche Museum zu Berlin, Alte Nationalgalerie. 

Salissa oli hienoja teoksia, mutta ohitin sen nopeasti, sillä mieltä kiehtoi nähdä pintaa syvemmälle kaivautuvia töitä.

Albrecht Dürer: Ritari, kuolema ja paholainen, 1513, kuparikaiverrus. Nasjonalmuseet for Kunst, Arkitehtur og Design, Oslo

Kärsimys

Modernin gotiikan teoksissa näkyy, kuinka "ihmisen psyyken pimeä puoli, outous ja pelottavien asioiden kuvaaminen kiinnosti taiteilijoita. Ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä maailmassa taiteilijat pyrkivät myös kuvaamaan tapaa, jolla ihminen kuuluu ympäristöönsä tai osaksi luontoa. Yhteisöllisyyden ja trauman kuvaaminen tuli osaksi modernin taiteen aiheita."

Edvard Munch: Kärsimyksen kukka, 1906-1914, puupiirros. Nasjonalmuseet for Kunst, Arkitektur og Design, Oslo.

Näyttelyn teoksista tunteet, tai ainakin tunnelmat, välittyvät vahvoina. Sen sijaan useissa teoksissa on symboliikkaa, joka ei välttämättä ensinäkemältä katsojalle avaudu. Köynnöskasvina tunnettu kärsimyskukka tai kärsimyspassio on saanut nimensä 1500-luvulla. Lähetyssaarnaajat toivat Etelä-Amerikasta Eurooppaan kasvin, jonka yksityiskohdissa nähtiin Kristuksen piinavälineitä, joilla häntä kidutettiin. He näkivät esimerkiksi kukan terälehtien yläpuolella olevassa rihmaisessa lisäteriössä Kristuksen orjantappurakruunun. Kukan viisi hedettä edustivat Kristuksen oletettuja viittä haavaa.

Lucas Cranach vanhempi: Hautaan laskeminen, ajoittamaton, puupiirros. Kansallisgalleria, Sinebrychoffin taidemuseo, kokoelma Antell; Collan.

Käthe Kollwitz: Sorretut, 1900, viivasyövytys, akvatinta, kuivaneula. Albertina, Wien.

Akseli Gallen-Kallela: Kalman kukka, 1895, puupiirros. Kansallisgalleria, Ateneum.

Akseli Gallen-Kallelan teoksessa Kalman kukka on teksti:

"Mustan lammen reunalla kasvoi kaunis kalpea kukka, unessani poimin mä sen, vaan unesta en herää - se oli kalman kalpea kukka..."

Teos on taiteilijan henkilökohtaisen kärsimyksen vertaus, sillä se on [Kalle Pihlaista lainatakseni] "syntynyt surutyönä vuonna 1895, taiteilijan nelivuotiaan Marjatta-tyttären kuoleman jälkeen. (---) On helppo kuvitella sureva isä, jonka on heijastuksessaan jatkuvasti kohdattava itsensä ja muistonsa. Tyttärensä kuoleman jälkeen Gallen-Kallela kirjoittaa tunteistaan sanoen: 

'[Kun] hänen [Marjatta-tyttären] olemassaolonsa ennen oli minulle elämänilon uskonto, on se nyt tuskan ja ahdistuksen. Tietoisuudessani hän on vielä olemassa, mutta kurkkuni kuristuu kokoon ajatellessani tätä yhtäkkistä muutosta olosuhteissa.'

Kuvaamalla sydämen, joka muistaa, Kalman kukka rakentaa sillan elämän ja kuoleman välille."

Josef Sattler: Kuolema seppelöi Kristuksen, sarjasta Moderni kuolemantanssi, 1912, jäljennös piirustuksen mukaan. Letter Stiftung, Köln, Cologne.  

Kuolema - luuranko

Kärsimyksen, surun ja kuoleman yhteydessä taiteessa tavataan usein luuranko tai pääkallo. Nämä "elävät" luurangot ovat useimmille tuttuja esimerkiksi Hugo Simbergin taiteesta. Kuolema ei kuitenkaan Simbergin töissä ole pelkästään surullinen ja pelottava, vaan osa elämää ja arkea. Hahmo, jonka kanssa ollaan läsnä, keskustellaan ja kulutetaan aikaa.

Hugo Simberg: Kuolema pyytää kuvaa viikatteeseen, 1897, viivasyövytys. Kansallisgalleria, Ateneum.

Hugo Simberg: Kuolema kolkuttaa, 1900, pronssi. Kansallisgalleria, Ateneum.

Josef Sattler: Kolme arpanoppaa - Rutto, Kolera, Lavantauti, sarjasta Moderni kuolemantanssi, 1912, jäljennös piirustuksen mukaan. Letter Stiftung, Köln, Cologne.

Harvoin kuolemaa voi ennakoida, vaikka sen saapumisen voisikin aavistaa. Ennakoimattomuutta kuvaa hyvin Josef Sattlerin Kolme arpanoppaa-teos, johon on kuvattu kolme putkesta alaspäin pyörivää pääkalloa. Pääkallot kuvaavat kolmea kuolemaa tuovaa tautia: rutto, kolera ja lavantauti. Usein arvanheitto liitetään ihmisen kohtalon ratkaisevaan yli-inhimillisen voiman toimiin.

Josef Sattler: Pessimistin silmäkuoppa, sarjasta Moderni kuolemantanssi, 1912, jäljennös piirustuksen mukaan. Letter Stiftung , Köln, Cologne.

Silmäkuopassa näkyy hirttäytynyt luuranko. Josef Sattler: yksityiskohta teoksesta Pessimistin silmäkuoppa.

Edvard Munch: Kuolema ja nainen, 1894-1895, kuivaneula. Nasjonalmuseet for Kunst, Arkitektur og Design, Oslo.

Luurangon tanssiessa ihmisten kanssa puhutaan Kuolemantanssi-aiheesta. Taidehistoriassa muun muassa Edvard Munch on tunnettu tästä teemasta. 

Kuolemantanssi on ollut vertauskuva siitä, kuinka kaikki ihmiset ovat samanarvoisia, eivätkä yhteiskunnalliset sääty- ja luokkaerot enää merkitse mitään. Kenties espanjalaisesta kirkkotaiteesta saatujen esikuvien pohjalta 1400-luvun alkupuolella syntyi ajatus luoda kuvasarja, jossa luurangot tai viikatemiehet pakottavat kaikenikäiset ja yhteiskunnan kaikkia kerroksia edustavat ihmiset "hurjaan tanssiin" (ransk. danse macabre). Noissa kuvauksissa ylhäiset yrittivät epätoivoisesti välttyä siltä, mikä heitä väistämättä odottaa, kun taas köyhät suostuivat nöyrästi kohtaloonsa.

Gothic Modern-näyttelyssä Kuolema ja nainen suutelevat viettelevästi toisiaan Edvard Munchin teoksessa. Piirroksen ympärillä kiemurtelevat siittiöt, jotka muuttuvat lopulta sikiöksi. Elämä ja kuolema ovat kuvassa yhtä.

Marianne Stokes: Kuolema ja neito, 1908, öljymaalaus. Musée d'Orsay, Pariisi.

Itselleni yksi kauneimmista näyttelyn teoksista oli Marianne Stokesin maalaus Kuolema ja neito. Kiehtovaa maalauksessa on se, että kuvaustavassa on lainattu kristillisen taiteen tyypillistä Marian ilmestyksen sommitelmaa. Siinä vasempaan reunaan asemoitu arkkienkeli Gabriel saapuu ilmoittamaan oikeassa reunassa olevalle Neitsyt Marialle Kristuksen tulevasta syntymästä. 

Andrea Vanni: Neitsyt Marian ilmestys, 1390-1400, temperamaalaus puulle. Galleria degli Uffizi, Firenze.

Marianne Stokesin maalauksessa neito säikähtää saapujaa samoin kuin Marian ilmestyksessä, mutta tunnelma ei ole kummassakaan uhkaava. Kuolema levittää vasemman siipensä neidon suojaksi puhutellessaan häntä. Kuoleman saapumisesta viestivät myös yöpöydän vesilasissa terälehtensä pudottaneet kukat.

Marianne Stokes: yksityiskohta maalauksesta Kuolema ja neito.

Yöpöydällä on myös helminauha, johon liittyy paljon symboliikkaa. Helmeä on pidetty neitsyyden, kallisarvoisuuden, kauneuden, puhtauden ja täydellisyyden vertauskuvana. Helmet on liitetty myös kyyneliin ja kuolemaan, mutta niitä on pidetty myös hyveiden symboleina. Raamatussa Jeesus vertasi taivasten valtakuntaa kallisarvoiseen helmeen, jonka saadakseen ihminen on valmis luopumaan kaikesta muusta (Matt.13:45-46).

Marianne Stokes: yksityiskohta maalauksesta Kuolema ja neito.

Ejnar Nielsen: Mies ja nainen, 1917-1919, öljymaalaus. SMK, National Gallery of Denmark.

Rakkaudesta kärsimykseen

"Rakkauden ja kärsimyksen välinen yhteys nousee yhä uudelleen esiin elokuvissa, musiikissa, kirjallisuudessa ja kuvataiteessa. Raamatun kertomuksessa ensimmäiset täydelliset ihmiset Aatami ja Eeva rakastivat toisiaan, mutta lankesivat kiusaukseen ja joutuivat karkotetuksi paratiisista. Vuosisatojen saatossa aihe on saanut lukemattomia ilmauksia taiteessa. Modernien taiteilijoiden käsittelyssä vakiintuneeseen kuvastoon liittyi uusia merkityksiä, kuten pohdintoja ruumiillisuudesta, seksuaalisuudesta, ristiriitaisista ihmissuhteista ja rakkauden mahdottomuudesta nykymaailmassa."

Edvard Munch: Silmästä silmään, 1899-1900, öljymaalaus. Munch Museet.

Edvard Munch: yksityiskohta teoksesta Silmästä silmään.

Eugène Laermans: Rakkaus!, 1889, öljymaalaus. Yksityiskokoelma.

Eugène Laermansin maalauksessa Rakkaus! tunteet suorastaan kuohuvat kankaalta katsojan silmille. Alaston pariskunta tuo mieleen Aatamin ja Eevan, mutta kyseessä voisi olla mikä tahansa vastarakastunut pari. He suutelevat toisiaan intohimoisesti, mutta mies näyttää kuin työntävän kädellään pois vieressään seisovaa pikkupoikaa. Poika on Eros, kreikkalaisen mytologian rakkauden jumala. Kreikkalaiset liittivät Eroksen hedelmällisyyteen, haluun ja seksuaaliseen rakkauteen.

Eugène Laermans: yksityiskohta teoksesta Rakkaus!

Eros näyttää purevan miestä sormesta. Yrittääkö se erottaa miehen naisesta vai onko kyseessä intohimon sytyttävä rakkauden puraisu? Pariskunnan taustalla seisoo mustakaapuinen kuolema luurangon hahmossa ja siivet selässään. Kaikki seisovat kivisen palkin päällä. Palkin jalustaa tarkemmin katsellessa huomaa, että siihen on kuvattu miltei kuolleeksi riutunut nainen, jonka vieressä makaa mahallaan Eros. Elämän ja kuoleman ääripäät ovat vahvasti läsnä. Mutta imeekö Eros naisen rintaa? Onko rakkaudella muuta päätöstä kuin kuolema?

Edvard Munch: Vampyyri II, noin 1902, värilitografia ja väripuupiirros. Nasjonalmuseet for Kunst, Arkitektur og Design, Oslo. 

Luonnon voima

"Keskiajalla katovuodet, luonnonkatasrofit ja kulkutaudit olivat jatkuva uhka ihmisen selviytymiselle. Nykyään ihminen on valjastanut luonnonvarat käyttöönsä, ja samalla ajanut luonnon tuhon partaalle. Pandemiat, sukupuutot ja sään ääri-ilmiöt osoittavat, ettei ihminen ole edelleenkään saavuttanut voittoa luonnonvoimista. Myös 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa teollistuminen ja teknologian kehitys synnyttivät pohdintoja  ihmisen suhteesta luontoon. Keskiajan luontokäsitys tarjosi pohjan näkemykselle, jonka mukaan luonto oli outojen voimien lähde. Modernissa maailmassa tällaiset voimat pysyttelivät pinnan alla, mutta säilyttivät silti mahtinsa."

Magnus Enckell: Kuoleman vaellus, 1896, vesiväri ja lyijykynä. Kansallisgalleria, Ateneum, kokoelma Ahlström.

Suuret nälkävuodet vaikuttivat traagisesti Suomeenkin 1866-68. Laajamittainen nälänhätä sai alkunsa jo 1850-luvulla, jolloin Iso-Britannia pommitti Oolannin sodassa (1854-56) Suomen länsirannikkoa ja tuhosi viljavarastoja. Toipuminen tuhoista oli erityisen vaikeaa, koska sadot olivat heikkoja sodasta alkaen seuraavan kymmenen vuoden ajan. Tämä ajoi nälkiintyneitä ihmisiä kerjäämään sinne, missä sadot olivat onnistuneet paremmin.

Vuosina 1866-68 sadon epäonnistumiseen ja tuhoutumiseen vaikuttivat muun muassa syksyn aikainen halla, sateiset kesät, mikä mädätti perunan ja juurekset peltoon, syysvilja kylvettiin vaikeissa olosuhteissa ja talvi oli ankara ja pitkä. Kevään ja kesän kasvukaudet jäivät lyhyiksi useampana vuonna, mikä kiihdytti nälänhätää. Talvi tuli vuonna 1867 niin aikaisin, että viljalaivat jäivät vieraisiin satamiin. Nälänhädän lisäksi epätoivoa lisäsivät kulkutaudit, kuten lavantauti, punatauti ja hinkuyskä.

Akseli Gallen.-Kallela: Jaskalan torpan tyttö, 1895, öljymaalaus. Kansallisgalleria, Ateneum.

Sascha Schneider: Riippuvaisuuden tunne, noin 1893, öljymaalaus. Yksityiskokoelma.

Vertauskuvallista "luonnonvoimaa" (tai ihmisluontoa) kuvasi näyttelyssä järisyttävän vaikuttavasti Sascha Schneiderin Riippuvaisuuden tunne. Siinä kahleisiin sidottu alaston nuorukainen on kuin kallion keskelle vangittu urhi. Kalliomainen musta olio tuijottaa päänsä painanutta kahlittua kuin osoittaen, että et pääse tilanteesta karkuun. Sellaiseltahan riippuvuus tuntuu. Riippuvuus voi olla tahdosta riippumatonta vankina olemista. Maalaus oli todella suurikokoinen, minkä vuoksi teos tuntui myös vaikuttavalta, ja vaikealta katsella. Painostava tunne.

Sascha Schneider: yksityiskohta maalauksesta Riippuvaisuuden tunne.

Surua, kipua ja tuskaa

Taidehistoriassa vahvat tunteet on ilmaistu usein kiemurtelevilla ja vääntelehtivillä kehoilla. Tätä tapahtui etenkin barokin aikakaudella 1600-luvulla, mutta se on osoittautunut toimivaksi tunneilmaisun keinoksi myös muulloin. Tuska ja kipu näyttäytyisivät kenties muuten maalauskankaalla tai veistoksissa hiljaisilta, mutta todellisuudessa ne ovat kaikkea muuta. Jokainen tietää, että tunnevyöry laittaa sisuskalut sekaisin.

Käthe Kollwitz: Kuolema ja nainen, 1910, viivasyövytys, kuivaneula, pehmeäpohja. Albertina, Wien. 

Käthe Kollwitz: Nainen ja kuollut lapsi, 1903, viivasyövytys, kuivaneula, pehmeäpohja. Albertina, Wien.

Ihmisluonteeseen sisältyy toisilla myös vaikeiden tunteiden tukahduttaminen tai suoranainen kylmyys - tunteettomuus. Ihminen kykenee valitettavasti kylmäverisiin ja pahoihin tekoihin, kuten esimerkiksi Akseli Gallen-Kallelan Velisurmaaja osoittaa.

Teos viittaa Kalevalan kohtaukseen, jossa veljekset Kalervo ja Untamo ajautuvat riitaan.  Untamon suku kalastaa luvatta Kalervon erävesillä, ja Kalervo katsoo oikeudekseen viedä saaliin. Tästä syttyy sota, joka tuhoaa Kalervon suvun, lukuun ottamatta raskaana olevaa piikaa, joka myöhemmin synnyttää Kullervon.

Akseli Gallen-Kallela: Velisurmaaja, 1897, tempera. Kansallisgalleria, Ateneum, kokoelma Antell.

Tarina on laajasti tunnetun veljessodan myytin paikallinen muunnos. Siinä poika tulee äitinsä luokse. Äiti kysyy, miksi pojan vaatteet ja miekka ovat veriset. Poika sanoo tappaneensa veljensä. Motiiviksi henkirikokselle hän sanoo veljensä halventaneen häntä, tai toisissa tarinoissa mustasukkaisuuden.

Kuoleman jälkeen eloonjääneet käsittelevät kuolleita - heidän ruumiitaan ja niitä tunteita, joita kuolema jättää jälkeensä. Käthe Kollwitzin teos Taistelukenttä oli vaikuttava. Mustan illan (tai aamun?) hämärässä vanha nainen kiertelee ruumiiden joukossa ja kokeilee pulssia, josko joku heistä olisi vielä hengissä.

Käthe Kollwitz: Raiskattu, sarjasta Talonpoikien sota, 1907, viivasyövytys, kuivaneula, pehmeäpohja. Albertina, Wien. 

Käthe Kollwitz: Taistelukenttä, sarjasta Talonpoikien sota, 1907, viivasyövytys, akvatinta, kuivaneula, pehmeäpohja. Albertina, Wien.

Sotiin ja lasten kuolemiin liittyvät kuvat olivat paikoin raskaita katsella. Mietin, että jos joku pystyy katselemaan kaikki näyttelyn teokset siten, ettei tunne-elämässä liikahda mikään, täytyy olla kylmä ihminen.

 

Heräämisiä ja valaistumisia

"Ennustukset, apokalyptiset aiheet ja ilmestykset olivat keskeisiä keskiaikaisessa taiteessa. Levottomassa ja kiihkeästi uudistuvassa 1800- ja 1900-lukujen vaihteen maailmassa tämän menneisyyden kuvaston kautta saattoi käsitellä modernin ihminen horjuvaa uskoa sekä hänessä asuvia pimeitä voimia ja tukahdutettuja tunteita. Ensimmäinen maailmansota [1914-1918] oli äärimmäinen katastrofi, joka näytti uhkakuvat toteen. Tuhovoimissa piili kuitenkin myös mahdollisuus uuteen alkuun, valaistumiseen ja heräämiseen."

Akseli Gallen-Kallela: Ad Astra, 1907, öljymaalaus. Villa Gyllenberg, Signe ja Ane Gyllenbergin säätiö. Kuollut Lemminkäinen, 1896, öljymaalaus. Gallen-Kallela Museo. 

"Ad Astran ja Kuolleen Lemminkäisen kuva-aiheet olivat alun perin osa Akseli Gallen-Kallelan 1890-luvulla maalaamaa teosta, jossa taiteilijan elottomasta ruumiista irtautunut sielu kohosi korkeuksiin läpi avaruuden. Myöhemmin Gallen-Kallela leikkasi kankaan kahteen osaan. Ad Astran toisinnossa vuodelta 1907 kuolematonta sielua esittävä alaston nainen on saanut kämmeniinsä Jeesuksen ristiinnaulitsemiseen viittaavat haavat, stigmat."

Emanuel Vigeland: Kuolema, luonnos Ihmiselämä uskon valossa-sarjaan, 1922-23, öljymaalaus. Emanuel Vigeland Museum, Oslo.

Vaikka näyttelyn aiheet ovat paikoin rankkoja, on kokonaisuus rakennettu todella hyvin. Teemallisuus avaa näyttelyyn eri näkökulmia ja koko kierroksen ajan oli into nähdä, että millaisia teoksia seuraavassa huoneessa olisi. Viimeisen näyttelysalin teokset käsittelevät nekin suurimmalta osalta kuolemaa, mutta lohdullisesti. 

Emanuel Vigeland: yksityiskohta teoksesta Kuolema, luonnos Ihmiselämä uskon valossa-sarjaan.

Gothic Modern liikuttaa tunteita ja saa ajattelemaan. Teema on mielestäni ajaton ja aina ihmismieltä kiehtova. Kuoleman, väkivallan, uskonnon, seksuaalisuuden ja alastomuuden aiheet on verhottu salaperäisyyteen ja yliluonnollisiin elementteihin. Näyttely on matka paitsi kuvattuihin aiheisiin, myös omaan mieleen, jossa tutkitaan taiteen tapoja käsitellä puistattaviakin aiheita kauniisti. 

Näyttelyn viimeinen teos on Edvard Munchin värikylläinen maalaus Aurinko. Teos tuntui aluksi irralliselta muuhun kokonaisuuteen liittyen. Huomasin sen kuitenkin ravistelevan, tai herättävän, positiivisella tavalla mielen paikoin melankolisestakin tunnelmasta kohti iloa.

Edvard Munch: Aurinko, 1910-13, öljymaalaus. Munch Museet.

Gothic Modern on esillä Ateneumissa 26.1.2025 saakka.

*Tekstilainaukset ovat Gothic Modern -näyttelyteksteistä, ellei muuta lähdettä ole mainittu/linkitetty tekstin joukkoon.