maanantai 21. syyskuuta 2020

Salokivi: Tyylikirja

Taidehistorian perusopintoihin kuuluu teosklassikoiden lisäksi tyylien tuntemus. On romaanista, goottilaista, renessanssia, barokkia ja rokokoota. Antiikin Kreikka ja Rooma sekä myöhemmät kertaustyylit. Jokaisella tyylillä on omat erityispiirteensä. Taidehistoria on taipuvainen luokitteluun ja lokerointiin, missä on omat hyvät ja huonot puolensa. Luokittelu ja lokerointi selkiyttää taiteen ja tyylien hahmottamista, mutta pitää muistaa, että kaikki ei ole lokeroitavissa.
Minua ovat aina viehättäneet erilaiset tyylioppaat ja -kirjat, sillä niihin on puristettu taiteen historia äärimmäisen tiiviiseen pakettiin. Suppea katsaus ei tietenkään palvele kaikkea tarkoitusta, mutta vetämällä "mutkat suoriksi" ymmärtää tyylin ytimen. 
Bibliofiilinä ilahduin saatuani ystävältä Santeri Salokiven kirjoittaman ja kuvittaman Tyylikirjan. WSOY:n 1927 painama kirjanen on säilyttämisen arvoinen piirrosten, ei niinkään tekstillisen sisältönsä vuoksi. Tuntuu hieman mahtipontiselta, että Salokivi on tiivistänyt "rakennus-, huonekalu- ja koristetyylit Muinais-Egyptistä nykyaikaan" ainostaan 58:aan sivuun.... "(---) Se ei ole ammattimiehiä, vaan vasta-alkavia, näiden tyylien tuntemiseen pyrkijöitä varten. Lyhyessä ja helppotajuisessa muodossa se tutustuttaa eri kansojen kauneuspyrintöihin ja saavutuksiin mainittujen taiteiden aloilla. Historia puolestaan osoittaa, miten läheisesti tyylit ovat kuva kansojen eri aikakausien sivistyksestä sekä sisäisistä ja ulkonaisista virtauksista", Salokivi kirjoittaa esipuheessa.
Tämä on sellainen teos, jota on kiva vain selailla ja katsoa. Piirrokset ovat kauniita ja niissä näkyy kädenjälki, piirtäjän persoona. Kirjanen päättyy "nykyaikaan" esittelemällä huonenäkymän 1860-luvulta. Jäin pohtimaan, että tarkoittaako "isoäitimme salista" lause sitä, että kuvassa on Salokiven isoäidin sali vai sitä, että salinäkymä viittaa yleisesti tuon ajan "isoäitien saleihin".
Tämä on jälleen niitä teoksia, jolla ei varsinaisesti tee mitään, mutta arvostaa niin paljon, että haluaa antaa sille elämän paperinkeräyksen sijaan.

sunnuntai 20. syyskuuta 2020

Äitini nimi

Kholod Hawash ja Saddam Jumaily.
Galleria Ars Liberassa on parhaillaan esillä näyttely, joka meni ensinäkemältä ihon alle. Avajaisissa oli vaikea hymyillä, vaikka näyttely on hieno, taiteilijat sydämellisiä ja avajaisvieraat tärkeitä. Mieli oli kuitenkin pohjalla surullinen, ehkä vähän häpeilevä. Miten en ole ottautunut tällaisiin aiheisiin aiemmin, miksi en ole ottanut selvää? Olen tuudittautunut suomalaisen yhteiskunnan näkemykseen taiteesta ja taiteilijoiden vapaudesta. Suomessakin taiteilijoiden asemassa on parannettavaa mutta koen, että täällä asioihin voidaan vaikuttaa. 

Irakissa syntyneet Kholod Hawash (s.1977) ja Saddam Jumaily (s. 1974) ovat taiteilijapariskunta, joka on tuonut Kuopioon ensimmäisen yhteisnäyttelynsä "Äitini nimi - My mother's name". He ovat olleet Suomessa puolitoista vuotta ja olleet mukana ryhmänäyttelyissä. Haluan kirjoittaa näyttelystä, mutta tällä kertaa asia teosten takana on näyttelyä suurempi. Tämän vuoksi koen, että aihe vaatii taustoittamista.

Kun arkityössä on tekemisissä kristillisen kulttuurin ja kuvaston, ja vapaa-ajalla länsimaisen (suomalaisen) nykytaiteen parissa, unohtaa helposti, että maailmalla on paljon muutakin taidetta. Samalla unohtaa, että maailmalla taiteilijoiden asema on toisenlainen kuin Suomessa. Maailmalla on taiteilijoita, jotka ovat vaarassa tekemänsä taiteen vuoksi, sillä heidän ilmaisun- ja sananvapauttaan rajoitetaan. Jossain sitä ei ole ollenkaan. Kuinka moni tietää tai muistaa, että Suomen perustuslakiin on kirjattu pykälä taiteen vapaudesta:

16§ Sivistykselliset oikeudet: "(---) Tieteen, taiteen ja ylimmän opetuksen vapaus on turvattu." 
Tieteen termipankki tarkentaa pykälän sisältöä näin: "Perustuslain 16 §:n 3 momentissa säädetään taiteen vapaudesta. Säännös on ohjelmallinen ja julistuksenomainen. Taiteen vapauden ydin muodostuu sen harjoittamisen periaatteellisesta rajoittamattomuudesta. Taiteen vapauteen kuuluu myös oikeus itse valita aiheensa, menetelmänsä ja ilmaisemisen tapansa. Taiteen vapaus ei koske vain yliopistoissa ja eri instituutioissa harjoitettavaa taidetta, vaan myös itsenäisten taiteen harjoittajien vapautta olipa kyse ammatillisesta taiteen harjoittamisesta tai harrastuspohjaisesta toiminnasta. Osa taiteen vapautta on oikeus nauttia taiteen saavutuksista."
Tämä on minulle itsestäänselvä asia, jonka vuoksi olin hieman häpeissäni, etten ole osannut arvostaa asiaa sen kummemmin. Ennen kuin Äitini nimi -näyttelyn avajaisissa.

Kholod Hawash ja Saddam Jumaily ovat kärsineet kotimaassaan henkensä uhalla mm. siitä, että islamilainen kulttuuri kieltää ihmisen kuvaamisen. Taiteilijapari on taistellut taiteensa avulla sanan- ja ilmaisunvapauden puolesta, naisten aseman parantamiseksi. Mutta millainen suhde islamilla ja taiteella olikaan?

"Juutalaisuuden (Älä tee itsellesi patsasta äläkä muutakaan jumalan kuvaa, 2 Moos. 20:4) tavoin samoista juurista kasvanut islamkin suhtautuu ehdottoman kielteisesti jumalan visuaaliseen kuvaamiseen. Koraani itsessään ei suoraan kiellä ihmisen kuvaamista, joskin se kieltää idolit eli 'epäjumalain kuvat'. Islamilainen perimätieto suhtautuu kuitenkin kielteisesti ihmisten ja jopa eläinten kuvaamiseen. 
Aihetta koskeva teologinen keskustelu alkoi 600-luvulla ja kiihtyi 700-luvulla, samoihin aikoihin kun sekä kristinuskon että juutalaisuuden piirissä käytiin samankaltaista keskustelua. Islamissa se kiteytyi ajatukseen, jonka mukaan taiteilija ei saa kuvata elävää olentoa, sillä viimeisellä tuomiolla hänen olisi kyettävä puhaltamaan siihen henki. Muuten hän joutuu helvettiin, sillä vain jumalalla on kyky luoda elämää. Kuvakiellon taustalla vaikuttavat mm. seuraavat näkemykset:
  1. Ihminen on jumalan kuva, joten sitä ei saa imitoida taiteessa, sillä taide voi heijastaa jumalan luomistyötä vain vajavaisesti.
  2. Mikään idoli eli epäjumalankuva ei saa olla ihmisen jumalan näkymättömän läsnäolon välissä."(Lähde
Islamin kuvakiellossa on kuitenkin yksi poikkeus, kuvitetut käsikirjoitukset eli miniatyyrit, joiden kulta-aikaa olivat Persiassa 1300-1500-luvut. Näissä käsikirjoituksissa kuvat liittyivät oleellisesti kirjoitettuun tekstiin, joka kehittyi islamin piirissä arvostetuksi omaksi taidemuodokseen, kalligrafiaksi. Tekstien yhteyteen maalatut ihmis- ja eläinhahmot olivat kuitenkin kaksiulotteisia ja tyyliteltyjä, jolloin niitä ei voitu sekoittaa pakanallisiin kulttikuviin. Miniatyyreissä saatettiin kuvata myös itse profeetta Muhammed, mutta hänen kasvonsa peitettiin aina valkealla liinalla, jotta kuvakieltoa ei rikottaisi.

"Kirjoituksen taide eli kalligrafia liittyy islamilaisessa perinteessä suoraan Koraanin jumalalliseen ilmestykseen. Koraaniin on koottu Muhammedin saamat ilmestykset. Siksi kirjoitus, jolla se on merkitty muistiin, on välittömässä yhteydessä islamin pyhimpään ytimeen. Lisäksi Koraanissa itsessään viitataan sen 'ylittämättömän kauniiseen' kirjoitusasuun. Tämä on innoittanut ja innoittaa edelleen kalligrafeja, jotka kopioivat sen säkeitä.
Kalligrafian lisäksi islamilaiselle kulttuurille ominainen taiteen muoto on ornamentiikka. Islamin piirissä, missä ihmisten ja eläinten kuvaaminen ei ollut suotavaa, ornamentiikka kehittyi itsenäiseksi, kokonaisia rakennusten seiniä tai esineiden ja tekstiilien pintoja peittäväksi rikkaaksi kuvioinniksi." (Lähde)
Kholod Hawash: Kuten äitini ennusti, 2020, 170x100 cm, käsinommeltu kangas. 
Näiden taustatietojen valossa on ymmärrettävää, että islamin suhtautuminen esittävään taiteeseen on ongelmallinen. Maailma on kuitenkin muuttunut ja nykymaailma elää esittävien kuvien keskellä, etenkin sosiaalisessa mediassa. Kholod Hawash ja Saddam Jumaily ovat ottaneet taiteellaan kantaa nimenomaan naisten kuvaamiseen.  Jo se, että Hawash on kieltäytynyt käyttämästä hijabia on islamilaisessa kulttuurissa tabu. Saati se, että hän naisena kuvaa taiteessaan alastonta naisvartaloa. Tämä tuntuu ajatuksena niin tukahduttavalta, että on vaikea pukea ajatuksia sanoiksi. Vaikka kuinka ymmärtäisi taustalla painostavan islamilaisen kulttuurin vaikutuksen, en voi ymmärtää kuinka mikään voi mennä ihmisoikeuksien edelle siinä määrin, että yksilö joutuu pelkäämään henkensä puolesta.  Hawash ja Jumaily pakenivat Irakista sen jälkeen, kun Kholodin käsille heitettiin happoa ja Saddamin sisko ammuttiin. Saddam pelastui ampumavälikohtauksesta täpärästi.  ”Irakissa uskonnolliset ryhmät eivät hyväksy tanssimista, kuvanveistoa, maalaamista, laulamista. Mutta se ei ole uskontoa vaan politiikkaa. He käyttävät sitä ihmisten kontrolloimiseen”, Jumaily sanoo.
Kholod Hawash: Kuten äitini ennusti, yksityiskohta, 2020.
Kholod Hawash: Kuten äitini ennusti, yksityiskohta, 2020.
Kholod Hawash: Kuten äitini ennusti, yksityiskohta, 2020.
Kuten äitini ennusti -teos kertoo Hawashin lapsena näkemästään painajaisesta, jossa hänellä oli valtavan pitkät hiukset, hän oli alasti, raskaana ja yksin. Kholod kertoi unestaan äidilleen, joka sanoi unen ennustavan pahaa. Pidempään Hawashin taiteilijanuraa seurannut, Artist at Risk-taiteilijaresidenssiverkoston toinen perustaja Marita Muukkonen, sanoi näyttelyn avajaisissa, että Suomeen tultuaan Hawashin taide on saanut iloisempia ja kirkkaampia värejä. Nyt hän uskaltaa ja saa kuvata niitä aiheita, joita hän on aiemmin pelännyt tehdä. 

Hawash on itseoppinut tekstiilitaiteilija, joka auttoi lapsena isoäitiään tekstiilitöissä. Hän näki mm. laittaa langan neulansilmään. Isä ei hyväksynyt Kholodin haaveita taiteilijan ammatista, koska hän oli nainen. Hawash teki aiemmin piirroksia, mutta siirtyi lopulta kokeilemaan tekstiiliteoksia hyödyntämällä lapsuudessa ja nuoruudessa oppimiaan ompelutekniikoita. Tekstiilitaidetta hän alkoi tehdä vasta paettuaan Irakista Jordaniaan. Jumaily kannusti vaimoaan tekstiilitaiteen pariin. Hawash tekee kaikki työnsä käsin, istumalla ja ompelemalla lattialla. Jumaily on kuulema ostanut vaimolleen pöydän, mutta hän on kieltäytynyt käyttämästä sitä. Hawash pitää lattialla ompelusta, samoin kuin hänen isoäitinsä. Yhden tekstiiliteoksen valmistamiseen menee noin kaksi kuukautta. Hän kertoo ompelevansa päivittäin 3-4 tuntia.
Kholod Hawash: Rakastajat, 2017, 80x70 cm, käsinommeltu kangas.
Hawash käyttää teoksissaan kierrätysmateriaaleja. Tekniikka tuo hieman mieleen kotimaiset tekstiilitaiteilijat Pauliina Turakka Purhosen ja Ulla Pohjolan. Teoksissa on symboliikkaa ja ornamentteja, joita on riskialtista mennä tulkitsemaan länsimaisen kuvaston kautta. Joten en edes aio yrittää, sillä kristillisten silmälasien läpi islamilainen ornamentiikka vääristyy varmasti. Galleria Ars Liberan sivulla kuvaillaan Hawashin taidetta näin: "Hänen teoksensa saavat vaikutteita perinteistä ja arkeologisista maisemista hänen kotipaikkakunnaltaan Irakista. Teosten arkailettomat symbolit ja muodot välittävät vahvoja paikallisia kertomuksia."
Kholod Hawash: Kateus, 2020, 50x50 cm, käsinommeltu kangas.
Teoksista aistittava tunnelma on voimakas, kuten yllä olevassa teoksessa Kateus. Naisen katse kohti katsojaa on vahva, suora ja häpeilemätön. Kasvojen molemmin puolin on Fatiman käsi. "Islamilaisessa kansantaiteessa esiintyy usein pahalta silmältä eli kateellisten ihmisten katseelta suojaavia symboleita, joista yleisin on levitetty pystyyn nostettu kämmen, niin sanottu Fatiman käsi. Samaa tarkoitusta palvelevat myös turkoosikivet ja turkoosi väri." (Lähde) Minulle teoksesta välittyi sanoma, jonka mukaan jokaisen naisen tulisi olla ylpeä itsestään ja toisista naisista, hukkaamatta aikaa kateuteen. Katsoa toisiamme suoraan silmiin, tehdä yhdessä toisemme vahvoiksi ja näkyviksi.
Saddam Jumaily: Äitini nimi, maalausinstallaatio, 2020, eri kokoja, akryyli ja marmori kankaalle. 
Naisten voimaantumista, arvostamista ja kunnioitusta käsitteli Äitini nimi -kollaasissaan myös Saddam Jumaily. On merkittävää, että Jumaily nostaa aiheen esille nimenomaan miehenä. Hän on sanonut, että perinteisessä arabikulttuurissa ihmiset häpeävät äitiensä nimiä. Miehet piilottavat vaimonsa, äitinsä ja tytärtensä kehot kotien sisälle ja vaatetuksen alle toisten miesten katseilta. Tämä näkymättömäksi tekeminen heijastuu myös nimiin. Naisen nimeä pidetään osana hänen yksityistä minäänsä, kuten koko identiteettiä, joka tulee piilottaa. Jumaily kertoo tämän kuvastavan sitä rakenteellista väkivaltaa, mikä on kasvanut osaksi islamilaista kulttuuria. "Olemme ylpeitä äitiemme nimistä ja naisista yleisesti. Tämä näyttely ei kerro eritoten meistä tai äideistämme, vaan niistä kaikista naisista, joiden nimet on kätketty meiltä", taiteilijat sanovat. Tästä syntyi myös näyttelyn otsikko: Äitini nimi
Saddam Jumaily: Äitini nimi, yksityiskohta, 2020.
Kollaasikokonaisuus on syntynyt kymmenistä muotokuvista, joihin Jumaily on kopioinut maalaamalla perhealbumien tai lehtileikkeiden valokuvia. Muotokuville on yhteistä se, että Jumaily on pikselöinyt naisten kasvot pienillä marmorinpaloilla. Hän sanoi, että halusi käyttää pikseleissä nimenomaan marmoria, joka on kova ja vahva materiaali. Jos hän olisi maalannut pikselit kasvojen päälle materiaali olisi ollut sama, ikään kuin sensurointi olisi tullut kuvasta itsestään. Nyt marmorinpalat tulevat kuvan ulkopuolelta, kuten yhteiskunnassa, jossa hän eli. Naisten piilottaminen ja kasvojen sensurointi on lähtöisin yhteiskunnan vaatimuksista. 
Saddam Jumaily: Äitini nimi, yksityiskohta, 2020.
Eniten hätkähdytti nähdä perhekuvia, joissa naisten kasvot oli  peitetty, mutta miesten - ja poikien - kasvot olivat näkyvissä. On surullista ajatella, että perhekuvista hävitetään, tuhotaan, naisten kasvot jälkikäteen vain siksi, että yhteiskunta painostaa häpeään naisia ja naiseutta kohtaan. Tulevat perheenjäsenet eivät tule näkemään esiäitiensä kasvoja. He eivät voi verrata silmiään, neniään, huuliaan tai poskiaan edesmenneisiin suvun naisiin, ja kasvattaa näin ylisukupolvisia juuria itsessään, jos he eivät saa mahdollisuutta nähdä sukunsa naisia. 
Saddam Jumaily: Äitini nimi, yksityiskohta, 2020.
Saddam Jumaily: Äitini nimi, yksityiskohta, 2020.
Saddam Jumaily ei aio hävetä. Kollaasikokonaisuuden keskellä on muotokuva hänen äidistään, jonka kasvoja ei ole sensuroitu. "Koen olevani huono ihminen ja huono poika, jos häpeäisin äitiäni. Miksi tekisin niin? Hänhän on sentään minun äitini! Haluan, että äiti saa ansaitsemansa arvostuksen, kuten kaikki naiset. Meitä ei olisi olemassa ilman naisia." Jumailyn äidin nimi merkitsee ihanaa, ihastuttavaa
Saddam Jumaily: Äitini nimi, yksityiskohta, 2020.
Ajatus oman äidin, tai ylipäänsä naiseuden, häpeästä tuntuu äärimmäisen kaukaiselta maassa, joka antoi naisille yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden ensimmäisenä maailmassa 1906. Tämä oli osa taloudellista ja poliittista uudistusta, johon naisille annettiin mahdollisuus. Naisen asema ei ole Suomessakaan vielä tasaveroinen mieheen verrattuna, mutta meillä naiseksi syntyminen ei ole häpeä. Ei ole häpeä kantaa äidin nimeä ja toistaa äidin piirteitä omissa kasvoissaan. Saamme näyttää omat kasvomme, oman identiteettimme.
Saddam Jumaily: Äitini nimi, yksityiskohta, 2020.
Kholod Hawashin ja Saddam Jumailyn näyttely oli puhutteleva. Ja herättävä. Se herätti siitä itsestäänselvyyden kuplasta, johon olin onnellisesti hautautunut. Olin kiitollinen, että taiteilijapari on selvinnyt koettelemuksistaan hengissä ja päässyt maahan, jossa taiteilijanvapaus on vain yksi perusoikeuksista. 
Kholod and Saddam, 
if you read these lines I wish you all the best and happiness in your life! 
Thank you for the exhibition experience. 
I hope you continue doing what heart tells you to do.

Kholod Hawash & Saddam Jumaily: Äitini nimi - My mother's name 
on esillä Galleria Ars Liberassa 4.10.2020 saakka.

sunnuntai 6. syyskuuta 2020

(Saatuja) löytöjä

Kirppiskierroksilla oli pitkään hiljaista (koronan vuoksi en kierrellytkään missään) ja paljon erilaisia liinoja tuli työkaverin tyhjentäessä kotiaan. Sitä kautta sain esimerkiksi tämän ihanan riikinkukko-ompelutyön, josta tein tyynynpäällisen. Ompelutyön historia on sellainen, että se oli tullut työkaverilleni keskeneräisenä. Se on jokin vanha ompelupaketti, jossa oli englanninkieliset mustavalkoiset(!) ohjeet ja kaikki askartelukankaat mukana. Työkaverini ilmoitti, että hänellä on sellainen "aika kamala ompelutyö, joka on kyllä värikäs. Että jos tykkäät, niin voin tehdä sen valmiiksi". Kun näin kuvion ja värit, ihastuin heti. Pyysin kuitenkin jättämään tyllikangaskoristeet pois, sillä ne näyttivät mielestäni kitschiltä.
Toinen työkaverilta saatu löytö on vanha puulelu, ilmeisesti 60-luvulta. Ankan muoto on niin söpö, että nostin sen olohuoneeseen esille. Taloudesta ei löydy Oiva Toikan lasilintuja, mutta tämän puisen huolin kotiini mielelläni. Kaikki osat ovat irrotettavissa nokka ja jalat mukaan lukien.
Oiva Toikasta puheen ollen, tämä pieni Krouvi-tuoppi on myös ilmainen löytö, jonka pelastin jätekeskukselta. Minusta on hienoa, että jäteasemillekin jätetään vielä sellainen "viimeinen käyttömahdollisuus" -kontti. 
Kirpparilta olen ostanut tämän värikkään kiinalaisen emalivadin, josta ajattelin tehdä ensi kesänä lintujen juoma-altaan. Hintaa oli 6 euroa.
Tämä matala Rörstrandin uunivuoka oli niin nätti ja edullinen (3,50€), että se oli pakko ottaa mukaan. Kuvion on suunnitellut todennäköisesti Hertha Bengtsson.
En ole varsinaisesti muovisten Sarvisten keräilijä, vaikka niitä muutamia kodista löytyykin. Sarvisten hinnat tuntuvat nousseen vuosien varrella. Tämän vuoksi riemuitsin, kun löysin isokokoisen muovilaatikon (53 x 37 x 23cm) edulliseen 8 euron hintaan. Kassalla riemuitsin vielä enemmän, sillä kyseisen pöydän tuotteet olivat -50% alennuksessa, joten maksoin tästä lopulta 4 euroa. Pinta oli kulunut ja pinttyneen likainen, mutta Universal Stonella sain puhdistettua tummumat.
Haaveilen tällä hetkellä löytäväni kirppareilt lisää vanhoja hyllyjä. Jotain sellaisia mikä näkyy tuossa puuankan alla. Nämä hyllyt ovat kevyitä ja tarpeisiini sopivia, ja jotain muuta kuin String-hylly. Fyysisillä kirppareilla näitä tuntuu kuitenkin liikkuvan vähän, ainakin täällä Kuopiossa. Mutta se odottaminen ja metsästäminen onkin kirppiskierrosten parasta puuhaa.

Uspenie ja Lepäävä Buddha

Minulla on ollut pitkästä aikaa ikävä taidehistoriallista pohdintaa. Niinpä ajatelin nostaa esille pidempään mieltäni askarruttaneen aiheen, joka on jäänyt julkaisematta siksi, että tahtoisin tutkia aiheyhteyttä enemmän. Mutta aika tuntuu katoavan johonkin. Niinpä päätin jakaa pohdintani sen suuremmin miettimättä.

Taidehistoriassa minua ovat aina kiehtoneet eniten rinnastukset, esikuvat ja toisinnot. Tämän vuoksi kristillinen taide on kiehtovaa. Se on täynnä symboliikkaa ja vertauskuvia, joilla kerrotaan paljon enemmän mitä kuvassa varsinaisesti näkyy. Ortodoksinen kuvasto on töiden vuoksi jo melko tuttua, mutta yllätyin totaalisesti, kun löysin buddhalaisesta kuvastosta yhtymäkohtia ortodoksiseen ikoniin.

Lepäävä Buddha, 41 metriä, Nanzoin temppeli, Fukuoka, Japani. Kuvalähde.
Lepäävä Buddha (Reclining Buddha) on veistoksena tuttu aihe, mutta en ole ajatellut sen merkitystä, sillä buddhalainen kulttuuri on itselleni hyvin vieras. Enkä ole kiinnittänyt aiheeseen sen suurempaa huomiota, kunnes jossain yhteydessä törmäsin Lepäävän Buddhan kuvaan, jossa hänen ympärillään näkyi muita henkilöitä. Tämä oli sellainen "salama kirkkaalta taivaalta" -huomio. Aivan kuin Uspenien ikoni!
Lepäävä Buddha, 100-200 vuosisata. Wikipedia/Public Domain.
Lepäävä Buddha, osa sarjasta Neljä kohtausta Buddhan elämästä, Parinirvana, 100-200-vuosisata. Wikipedia/Public Domain
Uspenie eli Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen muistopäivä on ortodoksisen kirkkovuoden viimeinen suuri juhla, jota vietetään 15.8. Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen ikonissa Jumalanäiti on kuvattu vuoteelle makaamaan, ikiuneen nukkuneena. Itse olen oppinut käyttämään ikonista verbiä "Jumalanäiti lepää vuoteella", joka hämmästytti vielä enemmän kun huomasin, että Reclining Buddha on suomennettu lepääväksi Buddhaksi. 
Jumalanäidin kuolonuneen nukkuminen, 1600-1650. Sinebrychoffin taidemuseo/Sara Hildénin säätiö. Kuva: Kansallisgalleria.
Raamattu ei kerro tai kuvaile Neitsyt Marian viimeisiä elämänvaiheita. Sen sijaan Apokryfikirjoissa mainitaan enkeli Gabrielin ilmoittaneen Neitsyt Marialle tämän kuolemasta kolme päivää etukäteen. Maria tahtoi nähdä Poikansa opetuslapset ennen kuolemaansa ja kutsui heidät luokseen. Kaikki saapuivat apostoli Tuomasta lukuun ottamatta. Kuolinpäivänä Kristus näyttäytyi äidilleen enkelijoukkojen ympäröimänä ja vei hänen sielunsa taivaaseen. Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen ikonissa Neitsyt Marian sielu kuvataan Kristuksen olkapäällä istuvaksi pieneksi hahmoksi, jonka Kristus saattaa taivaaseen. Apostoli Tuomas saapui paikalle Neitsyt Marian hautajaisten jälkeen murheellisena myöhästymisestään. Hän pyysi, että hauta avattaisiin uudelleen, mutta se osoittautui kuitenkin tyhjäksi.
Jumalanäidin kuolonuneen nukkuminen, 1500-luku. Venäläisen taiteen museo, Pietari. Wikipedia/Public Domain.
Lepäävä Buddha. Kuva: Facebook/Lama Thanka Painting School.
Lepäävän Buddhan kuvissa ja Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen ikoneissa on paljon visuaalisia yhtymäkohtia. Mutta mistä Lepäävä Buddha kertoo? Buddhalaisen kulttuurin kuva esittää edesmennyttä Mestaria, jota ympärillä olevat seuraajat ovat tulleet suremaan. Viimeisellä matkallaan Buddha pysähtyi Kushinagaraan lepäämään intianmerantipuiden alle, joiden kerrotaan puhjenneen kukkaan sesongin ulkopuolella. Kyseisellä paikalla Buddha kävi rauhallisesti pitkälleen, jätti viimeiset jäähyväiset seuraajilleen ja astui nirvanaan.

Ortodoksisen ja buddhalaisen kulttuurin kuvauksilla on siis enemmän yhteyksiä toisiinsa kuin voisi etukäteen kuvitella:  keskellä makaava - lepäävä - hahmo, jonka ympärille on kerääntynyt joukko ihmisiä muistamaan edesmennyttä. Kuolleesta puhutaan lepäävänä ja molemmat on kuvattu vuoteelle. Edesmennyt on asetettu kuvattavaksi siten, että hänen päänsä on vasemmalla ja jalat osoittavat oikealle. Pään ympärillä on sädekehä. Ympärillä olevat hahmot on kuvattu eri korkeuksille.

Tämä yhteys on vain yksi esimerkki maailman eri kulttuurien syvistä ja yhteneväisistä juurista. Tutkimalla kulttuureja voimme löytää niistä jotain tuttua johon samaistua, ja sitä kautta ymmärtää myös itselle vierasta.