maanantai 24. kesäkuuta 2019

Valamon luostarimuseo

*Näyttelyssä valokuvaaminen on kielletty ilman erillislupaa
Heinävedellä Uuden Valamon luostarissa avautui uudistettu Luostarimuseo jo kesäkuun ensimmäisenä päivänä, mutta arkkimandriitta Sergei siunasi tilat 18.6. Museolla on luostarissa pitkät juuret, sillä Laatokan Valamon luostariin avattiin Muinaismuistokokoelma jo 1911. Siinä esiteltiin luostarin kokoelmiin kerättyjä erikoisuuksia ja harvinaisuuksia. Nyt Heinävedellä Valamon luostarissa avautuneessa näyttelyssä kerrotaan luostarin tarina ja historia kokonaisvaltaisemmin. Esillä on luostarin vanhimpia tekstiilejä, keisarillisia lahjoituksia sekä papiston käyttämiä ristejä, päähineitä ja evankeliumikirjoja 1800-luvulta. Suuri osa esineistöstä on esillä museossa ensimmäisen kerran.
Näkymä Laatokan Valamon luostarisaarelta, dioraama, 1800-luku.
Pyhittäjäisät Sergei ja Herman Valamolaiset.
Toisen maailmansodan myötä Valamon veljestö ja esineistöä evakuoitiin Laatokalta Kanta-Suomen puolelle. Veljestö löysi lopulta uuden kodin Heinäveden Papinniemestä. Luostarimuseossa arvoisensa paikan on saanut ns. ”perustamisikoni”. Laatokan Valamon luostari oli lahjoittanut kyseisen Pyhittäjäisiä Sergei ja Herman Valamolaista esittävän ikonin jo vuonna 1928 Hollannin prinssi Henrikille, joka vieraili luostarissa. Myöhemmin prinssi vieraili ja lepäsi Yrjö Herman Saastamoisen omistamassa Papinniemen kartanossa Heinävedellä ja unohti ikonin sinne. Saastamoinen asetti ikonin kartanon seinälle. Luostarin johtokunta etsi evakossa olevalle veljestölle uutta kotia vuonna 1940. Igumeni Hariton saapui Papinniemen kartanoon selvittääkseen sen soveltuvuutta ja huomasi seinällä olevan ikonin. Igumeni piti tätä merkkinä siitä, että luostarin perustajat, pyhittäjäisät olivat jo läsnä. Näin luostari päätti ostaa uudeksi kodikseen Papinniemen tilan.
Uusi-Valamo 1940-luvulla, pienoismalli tehty vuonna 1988.
Feloni, 1817. Yksityiskohta olkakappaleesta, johon on kuvattu Pyhittäjäisät Sergei ja Herman Valamolaiset Kristuksen kirkastumisen kirkon molemmin puolin. Suomen ortodoksisen kirkkomuseon RIISAn näyttelylaina.
Vigilian esineistöä.
Uudistunut Luostarimuseo on tunnelmallinen ja elämyksellinen. Uusi valaistus ja väriteemat luovat mystisen ja kauniin kokonaisvaikutelman. Esille on uskallettu nostaa isoina pintoina rohkeita ja voimakkaita värejä, jotka eivät kuitenkaan vie huomiota esineiden ja tekstiilien olemassaololta vaan päinvastoin korostavat sitä.
Matkaikonin hopeakannet, yksityiskohta, 1799.
Eri vitriineissä esitellään mm. liturgiaan, vedenpyhitykseen, sairaanvoiteluun- ja ehtoolliseen liittyvää esineistöä. Pääsalin seinälle oli koottu näyttävä kokonaisuus Valamo-säätiön Katri ja Harri Willamon ikonikokoelmasta. Esillä on ensimmäistä kertaa läpileikkaus koko Willamon kokoelmasta. Ikonit on asetettu esille tyylisuunnittain alkaen kansanikoneista klassiseen ikonimaalaukseen, barokkiin ja kansallisromantiikkaan. Esillä on tunnetumpien pyhien ja aiheiden lisäksi myös harvinaisia ikoneita.
Munkkidiakonin pääsiäisjumalanpalveluspuku Laatokan Valamosta, 1900-luvun alku.
Esineistön rinnalle yhdelle seinälle on koottu kymmenien valokuvien kokoelma Laatokan ja Heinäveden Valamoista. Näissä kuvissa näkyy kaksi kotia, mutta samalla myös se, että haasteista huolimatta elämä jatkui jumalanpalveluksineen ja kuuliaisuustehtävineen myös sotien jälkeen.

V. Bondarenkon maalauksissa 1800-luvun lopulta näkyy kohtauksia Valamon erilaisista työpajoista ja verstaista. Nämä herättävät historian eloon uudelleen.
V. Bondarenko: Valamon kellopaja, 1898, öljymaalaus kankaalle. Yläpuolella oleva Valamon kellopajan kello on 1800-luvulta. 
Takana: Pyhien lahjojen säilytysarkku, 1800-luku, kullattua hopeaa. Edessä: Lampukka, 1800-luku, kullattua messinkiä. Ylösnousemuksen skiitta.
Seiniin on asennettu myös valaistuja lokeroita, joihin on nostettu esiin mm. erikoisuuksia ja harvinaisuuksia. Kuznetsovin posliinitehtaan valmistama kuppi, evankeliumikirja Smolenskin skiitasta, lasinen pääsiäismuna Venäjän ja Turkin sodan voiton sekä Bulgarian vapauttamisen vuosijuhlan muistoksi, mirhavoiteen säilytysastia ja igumeni Innokentin keisari Aleksanteri I:lta saatu timanttiristi.
Jerusalemin Jumalanäiti ja Apostolit sekä Valitut pyhät, tempera puulle ja näkinkulta. Riisa hopeaa, 1700-luku. Moskovalaisten kauppiaiden lahja Valamon luostarille 1904. Vasemmalla yksityiskohta kolmihaaraisesta lampukanjalasta, 1800-luku.
Valamon luostarimuseon ovat suunnitelleet ja kuratoineet kulttuuritoimenjohtaja Liisa Heikkilä-Palo ja johtava konservaattori Antti Narmala. He ovat luoneet ja nostaneet Luostarimuseon näyttelyn uudelle tasolle. Näyttelyhanketta on tukenut Valamo-säätiö. Luostarimuseo vahvistaa Valamon asemaa tärkeänä luostarielämää ja ortodoksisuutta ylläpitävänä tahona Suomessa. Itä-Suomessa ortodoksisuuden synergiaa täydentävät myös Lintulan luostari, RIISA – Suomen ortodoksinen kirkkomuseo, Ortodoksinen seminaari sekä Ortodoksinen Kulttuurikeskus.
Kulttuuritoimenjohtaja Liisa Heikkilä-Palo, arkkimandriitta Sergei ja johtava konservaattori Antti Narmala.
Luostarimuseo on avoinna maanantaista lauantaihin klo 10-17,
sunnuntaisin ja kirkollisina juhlapäivinä klo 12-17.

lauantai 22. kesäkuuta 2019

Puutarhassa

Tässäpä kurkistus Hurmioituneen puutarhaan. Kun kauppakirjat oltiin kirjoitettu ja avaimet saatu käteen, talon pihalla oli puoli metriä lunta eikä puutarhasta tietoakaan. Edellinen omistaja kertoi kuitenkin pihalla olevista omena-, tyrni- ja luumupuusta. Olin innoissani talosta, mutta hieman kauhuissani pihasta. En ole puutarhuri tai omenanviljelijä. Talven jälkeen kevät tuli kuitenkin hitaasti ja ajatukseen ehti totutella. Ensin suli lumet ja paljasti perennapenkin, josta en etukäteen osannut tunnistaa ainuttakaan kukkaa. Sitten pihan perällä luumupuu aloitti kukintansa. Kuinka kaunis valkoinen pitsiverho! Mitä nopeammin kevät kääntyi kohti kesää sitä enemmän aloin ihastua myös pihaan. Jokaisen uuden kukan myötä aloin miettiä, josko sittenkin olisin viherpeukalo? Eihän kukaan ole seppä syntyessään - kai tämänkin asian voisi opetella? Vähän kerrassaan.
Luumupuu.
Kevättähti.
Puistolemmikki.
Vaahtera.
Kevätvuohenjuuri.
Iiris/kurjenmiekka.
Uusia lajeja tunnistetaan viisaammilla. Perennapenkissä on se hyvä puoli, että se on runsas eikä rikkakasveja juurikaan mahdu joukkoon. Olen kitkenyt silloin tällöin, mutta aika helppohoitoiselta se näyttää vaikuttavan. Työkaveri lahjoitti mökiltään vanhoja iiriksen mukuloita, joita istutin etupihan puolelle. Ajan saatossa huomasin, että samaa lajia löytyi perennapenkistäkin. Mutta iirikset ovat ehdottomasti yksiä lempikukkiani. Taidehistorioitsija bongaa näitä etenkin Monet'n, Renoirin, Cezannen ja van Goghin  maalauksista. Iiristen jälkeen höpsähdin kukkiin ihan täysin ja harkitsin, että istutan pihalle myös pioneja. Mutta niitä löytyikin talon nurkalta! En vain tunnistanut kukkaa ennen kuin se alkoi kasvattaa kukkapalleroa.
Omenapuu.
Pihalla on kaksi omenapuuta, jotka olivat päässeet melko takkupallon näköisiksi. Naapurit sanoivat, että huonoja omenoita on ollut kuulema paljon. Enkä ihmettele, sillä oksia oli aivan liikaa, ne olivat kietoutuneet toisiinsa ja puut olivat päässeet liian korkeiksi. Niinpä ensimmäisiä puutarhahommia keväällä oli opetella leikkaamaan omenapuut. Youtube toimi tässä hyvänä opettajana. Karkeilla hanskoilla sai samalla siliteltyä puunrungosta jäkälät ja sammalet. Ystäväni nauroi, että tutustun silittelemällä pihapuihin... 
Heikkisen Kukkatarhalla.
Mitä lähemmäs kesää päästiin, sitä enemmän aloin odottaa että saisin laittaa laatikoihinkin kukkia. Heikkisen Kukkatarha Kuopiossa (Hiltulanlahti) on ehdottomasti vierailemisen arvoinen, vaikkei mitään ostaisikaan. Kaunis paikka käydä vaikka kahvilla. Valtava paratiisi täynnä havu- ja lehtipensaita sekä sen miljoona erilaista kukkalajiketta. Olen jo vuosia ollut kallellaan pelargonioihin ja pitäähän niitä rintamamiestalossa olla.
Kerrottu idänunikko.
Iirikset ja pionit ovat suosikkiperennojani, mutta kun näin pihalla ensimmäisen avautuneen unikon lisäsin ne saman tien listaan. En ollut koskaan aiemmin nähnyt tällaisia kerrottuja unikoita. Nelliinan puutarhassa on samanlaisia. Onneksi en mennyt kitkemään näitä silloin kun luulin niitä vielä ohdakkeiksi... Kannatti odottaa, sillä yllätys oli iloinen. :)
Jalopähkämö.
Keltapäivänlilja.
Näiden lisäksi pihasta löytyy mm. syreenejä, mustaviinimarjapensaita, pari kärsineen näköistä karviaismarjapensasta, raparperiä, lipstikkaa, oreganoa/mäkimeiramia, mongolianvaahtera ja töyhtöangervoa. Voi olla, että syksyllä ollaan sadonkorjuun kanssa ongelmissa, mutta tämän vuoksi olen ottanut ilolla vastaan kaikki tarjoukset joita kiinnostavat luumut, omenat ja marjat. Laitetaan hyvä kiertämään.

Nautitaan kesästä. Aurinkoista juhannusta!

sunnuntai 16. kesäkuuta 2019

Keittiö ennen ja jälkeen

Siirrytään Firenzen tunnelmista kotijuttuihin. Sydäntalvi on vaihtunut kesään ja kotiin on tutustuttu pikkuhiljaa, sen luonteeseen ja toimintoihin. Nyt sisätilojen lisäksi myös pihalla. Kirjoitin aiemmin siitä, että oman kodin omistaminen tuntuu epätodelliselta. Niin se tuntuu itse asiassa vieläkin, puolen vuoden jälkeen. 
Lähtötilanne.
Talo tuntuu kuitenkin enemmän kodilta kuin aiemmin, sillä sisälle on vähitellen siirtynyt omia tavaroita. Tosin kaikki eivät vieläkään ole löytäneet paikkaansa. Keittiö on tällä hetkellä ainut suurin piirtein valmiiksi luokiteltava huone, joten ajattelin vilauttaa teille matkaa lähtötilanteesta tähän hetkeen. Keskeneräisyys on ollut yllättävän paljon mieltä rassaava asia. Tiesin sen olevan haasteellista, mutta en ehkä kuitenkaan etukäteen ymmärtänyt kuinka paljon se loppujen lopuksi häiritsisi. Tuttava sanoi hienosti, että keskeneräisyyttä kestää paremmin, kun tekee yhden huoneen valmiiksi - ja se on kyllä totta. Vaikka muualla olisi kaaos voi sitä tunnelmaa paeta tässä tapauksessa keittiöön.
Tilanne työn alla.
Ennen kuin taloon tuotiin ainuttakaan huonekalua, alakerran lattiat hiottiin ja valkolakattiin (ja homma teetettiin ammattilaisella). Tämä on ollut ehdottomasti paras asia, sillä ihastelen vaaleita lattioita päivittäin. Valo heijastuu pinnasta nyt todella kauniisti ja lopputulos näyttää puhtaalta. Ensimmäinen omatoiminen pintaremontti alkoi keittiön migreeniseinistä. Suttuisesti maalatut vihreät seinät maalattiin valkoiseksi ja samalla mietittiin tulevaa maalisävyä. 
Tilanne työn alla.
Puhdas seinätilanne ja hiotut/lakatut lattiat.
Halusin keittiöön retrotunnelmaa ja ensin ajatuksissa oli maalata seinät sorbetinkeltaisiksi. Ajan mittaan mieli kallistui seinien suhteen neutraalimpaan suuntaan ja maalisävyksi valikoitui hento mintunvihreä (Tikkurila Spa X442). Tämä on tuntunut hyvältä, sillä sävy syvenee ja kevenee valon määrän ja suunnan muuttuessa. Keltainen tuli mukaan tekstiilien muodosssa.
Välillä tuntuu, että eihän tässä ole vielä saanut mitään aikaiseksi, mutta näiden kuvien myötä muistaa, että onhan sitä ehtinyt tapahtua vaikka mitä. Edellä mainittujen lisäksi keittiössä on:
  • purettu ja lahjoitettu eteenpäin keittiön nurkkakaappi 
  • irroitettu, purettu ja kasattu takaisin muut kaapistot
  • vesipisteen takana on vesieristys
  • opeteltu silikonisaumausta
  • hiottu ja öljytty työtasot (toinen mustaksi lakattu taso palautettiin myös puunväriseksi)
  • saatu lattialistat paikoilleen! 
  • kunnon kokoinen pöytä (lainassa siihen saakka kunnes serkku kenties tarvitsee sen takaisin)
  • keittiön tuolien tuunauksesta voi edelleen olla iloinen 
Kodin sisustus-, tuunaus- ja huoltohommat ajoittuvat pääasiassa vain viikonloppuihin, joten siihen nähden olen iloinen edistyksestä. Kun keskeneräisyyden oppii hyväksymään tekeminen tuntuu mukavalta. Tekee silloin kun tuntuu hyvältä, eikä yritä tehdä kaikkea kerralla ja yhtä aikaa. Ystäväni käytti sanaa terapiatalo ja se oli aika osuvasti ilmaistu. Arkitöiden vastapainoksi on ihana tehdä kotijuttuja, olla pihalla ja puuhastella puutarhassa. Seuraavaksi taidattekin päästä sinne puutarhaan.

sunnuntai 9. kesäkuuta 2019

Galleria dell'Accademia

Oma suosikkikohteeni Firenzessä oli San Marcon luostarimuseo (ja arkkitehtuuriltaan vaikuttava Duomo), mutta kaupungista ei voi puhua mainitsematta Michelangeloa ja sitä kuuluisinta veistosta. Daavid seisoo Piazza della Signorian aukiolla Palazzo Vecchion edustalla, mutta alkuperäinen veistos siirrettiin Galleria dell'Accademiaan jo 1873.
Cosimo I de' Medici (1519-1574) perusti Firenzen taideakatemian (Accademia delle Arti e del Disegno) vuonna 1562. Akatemia jatkoi 1300-luvun alusta toimineen Pyhän Luukkaan killan perinteitä. Akatemiassa opetettiin piirtämistä, maalausta, kuvanveistoa ja arkkitehtuuria. Samalla akatemia hankki vuosien kuluessa laajan taidekokoelman, joka avattiin yleisölle 1784 suurherttua Pietro Leopoldon aloitteesta. Esillä on toscanalaisen maalaustaiteen ja kuvanveiston merkittävimpiä teoksia 1200-luvulta 1500-luvulle. Kokoelmassa on mm. Giambolognan, Bronzinon, Pontormon, Filippo Lippin ja Sandro Botticellin teoksia.

Galleria dell'Accademian näyttelysalit alkoivat maalaustaiteen kokoelman esittelyllä, mutta tässä vaiheessa matkaa alkoi jo tuntua siltä, että toscanalaista maalaustaidetta oli tullut yliannostus, joten veistoksiin keskittyminen tuntui mukavammalta. 
Gipsoteca-sali esittelee Lorenzo Bartolinille (1777-1850) kuulunutta kipsiveistosten kokoelmaa. Miltei kaikki salin veistokset ovat alkuperäisiä Bartolinin itsensä veistämiä malleja. Mukana on myös Bartolinin oppilaan Luigi Pampalonin (1791-1847) töitä.
Akatemian ehdottomasti vaikuttavimmat ja odotetuimmat teokset olivat Michelangelon veistokset. Täytyy myöntää, että yksi sydämenlyönti meinasi jäädä välistä, kun astuin käytävämäiseen näyttelytilaan, jonka päässä näkyi Daavid. Päätin kuitenkin tarkoituksella jättää sen huomiotta ja keskittyä ensin Michelangelon keskeneräisiksi jääneisin veistoksiin. 
Michelangelo: Pyhä Matteus, 1503-1505, marmori, 271 cm.
Pyhän Matteuksen oli tarkoitus olla ensimmäinen Firenzen tuomiokirkon hoitokunnan 1503 tilaamasta kahdentoista apostolin sarjasta. Kun sopimus purettiin jo kaksi vuotta myöhemmin, Michelangelo oli saanut valmiiksi vain tämän osan Matteuksen hahmosta. 
Michelangelo: Heräävä orja, n.1530-1534, marmori, 275 cm.
Neljä Orjien sarjaan kuuluvaa veistosta tilasi alun perin paavi Julius II (1443-1513) omaa hautamonumenttiaan varten 1505. Julius II:n hautamonumentti löytyy Roomasta San Pietro in Vincoli -kirkosta, mutta sitä ei toteutettu alkuperäisessä muodossa. Michelangelon kerrotaan etsineen oikeanlaisia marmorilohkareita Carrarasta kahdeksan kuukauden ajan, mutta Julius II:n kiinnostus siirtyikin Pietarinkirkon rakentamiseen ja hautamonumenttihanke jäi kesken. Paavin kuolta 1513 Michelangelo jatkoi hautamonumentin valmistusta, mutta sai valmiiksi vain Mooseksen (San Pietro in Vincoli) ja Orjien (Louvre) hahmot, kunnes paavi Paavali III suostutteli hänet aloittamaan Sikstuksen kappelin Viimeisen tuomion maalaamisen. 
Michelangelo: Atlantti, n.1530-1534, marmori, 277 cm.
Michelangelo jätti Firenzen 1534 ja siirtyi Roomaan Sikstuksen kappelin maalausprojektin myötä. Keskeneräiset Orjien patsaat jäivät hänen työhuoneelleen. Michelangelon veljenpoika Leonardo Buonarroti lahjoitti patsaat Cosimo I de' Medicille, joka puolestaan antoi Bernardo Buontalentin sijoittaa ne Bobolinin puutarhassa sijaitsevaan luolaan. Sieltä ne siirrettin Galleria dell'Accademiaan 1909 ja puutarhaan sijoitettiin Orjien kopiot. 
Michelangelo: Parrakas orja, n.1530-1534, marmori, 265 cm.
Michelangelo: Parrakas orja, yksityiskohta.
Michelangelo(?): Palestrinan Pietà, n. 1555, marmori, 250 cm.
Michelangelon veistämänä pidetty Palestrinan Pietà on saanut osakseen epäilyksiä. Veistos sijaitsi alun perin Rosalie-kappelissa Barberinin palatsissa Palestrinassa lähellä Roomaa. Vähäiset tiedot patsaasta etenkin 1500-luvulta ovat herättäneet epäilyksen siitä onko veistos sittenkään Michelangelon käsialaa. Varmuus on tutkijoiden mielestä edelleen avoin. Ensimmäinen maininta kyseisestä veistosryhmästä Barberinin palatsissa ajoittuu 1670-luvulle, jonka jälkeen siitä on mainintoja milloin Michelangelon, milloin Gian Lorenzo Berninin tai jomman kumman heidän työhuoneidensa tuotoksena.
Michelangelo(?): Palestrinan Pietà, yksityiskohta.
Palestrinan Pietàn veistämisen attribuointia Berninille tukee se, että Berninin tiedetään ihailleen suuresti Michelangeloa ja etenkin Bandinin Pietà -veistosta.
Michelangelo: Daavid, 1501-1504, marmori, 434 cm (jalustoineen).
Ajattelin etukäteen, ettei minua haittaisi jos Galleria dell'Accademia jäisi näkemättä. San Marcon luostarimuseo oli jo niin vaikuttava kokemus, että ajattelin sen riittävän. Meillä ei ollut etukäteen varattuja lippuja Akatemiaan, joten jonotimme sisään kaksi tuntia. Kun sitten näin tämän veistoksen, sen sijoituspaikan ja todellisen koon, kaikki yhdessä tekivät melkoisen vaikutuksen. Kannatti jonottaa (tosin suosittelen niiden lippujen ostamista etukäteen). Veistoksen kohtaamisessa oli samanlaista häkellyksen ja hurmioitumisen tunnelmaa kuin Louvressa Samothraken Niken äärellä.
Michelangelo: Daavid, yksityiskohta.
Veistoksella, tai itse asiassa alkuperäisellä marmorilohkareella, on mielenkiintoinen historia. Alun perin Agostino di Duccio (1418-n.1481) sai tilauksen veistää Firenzen tuomiokirkkoon tukipilariveistoksen vuonna 1463. Hän löysi Carraran marmorilouhokselta valtavan marmorikappaleen, joka oli riittävän suuri tarkoitusta varten. Duccio jätti työn kuitenkin pian kesken. Lohkareen veistämistä jatkoi Antonio Rossellino (1427-1479), mutta hänkään ei saanut työtä valmiiksi. 1500-luvun alussa Firenzen virkamies Piero Soderini (1450-1522) oli ensin puhunut lohkareen antamisesta Leonardo da Vincille (1452-1519), mutta harkitsi kuitenkin sen tarjoamista Andrea Sansovinolle (1467-1529), joka havitteli lohkaretta omaan käyttöönsä. Lohkare oli tuolloin 5,4 metriä korkea ja sitä kutsuttiin yleisesti Jättiläiseksi, joka seisoi tuomiokirkon varastopihalla käyttämättömänä. Michelangelokin oli todennäköisesti nähnyt Jättiläisen jo aiemmin Medicien hovissa asuessaan. Michelangelo palasi Firenzeen keväällä 1501 saatuaan ystäviltään kirjeitä, joissa häntä rohkaistiin tavoittelemaan lohkaretta itselleen. Katedraalin johtokunta hyväksyi Michelangelon ajatuksen lohkareen ideasta ja hän sai sen käyttöönsä 1. elokuuta 1501. Michelangelo alkoi työstää Jättiläistä 1. syyskuuta tuomiokirkon läheisyyteen rakennetussa vajassa.
Michelangelo: Daavid, 1501-1504, marmori, 434 cm (jalustoineen).
Michelangelo loi lohkareesta Vanhan testamentin sankarin Daavidin, joka kukisti taistelussa Goljatin. Michelangelo luopui tavanomaisten attribuuttien, kuten miekan ja Goljatin irtileikatun pään kuvaamisesta. Tämän vuoksi on oletettu, että veistos kuvaa hetkeä ennen kuolettavien kivien sinkoamista kohti Goljatia. Tuleva Israelin kuningas katselee vastustajaansa määrätietoisesti. Hän pitelee vasemmalla kädellään linkoa hartiallaan. Kontrapostosommitelma korostaa hahmon atleettista ruumiinrakennetta.
Michelangelo: Daavid, yksityiskohta.
Daavid otti sauvansa, valitsi joenuomasta viisi sileää kiveä ja pani ne paimenlaukkuunsa, jossa hän piti tavaroitaan. Sitten hän lähti linko kädessä astumaan kohti filistealaista [Goljatia]. (1.Sam. 17:40)

Kun filistealainen lähti tulemaan Daavidia kohti, Daavid ryntäsi juosten häntä vastaan, pisti kätensä laukkuun ja otti sieltä kiven. Hän linkosi sen ja osui filistealaista otsaan. Kivi puhkaisi otsan, ja filistealainen kaatui suulleen maahan. Näin Daavid voitti filistealaisen ilman miekkaa pelkällä lingolla ja kivellä, kaatoi hänet maahan ja otti hänet hengiltä. Daavid juoksi filistealaisen luo, tarttui hänen miekkaansa ja veti sen tupesta, iski hänet kuoliaaksi ja hakkasi häneltä miekalla pään poikki. (1.Sam. 17:49-51)
Michelangelo: Daavid, yksityiskohta.
Vanhan testamentin kertomus Daavidista, joka voitti ylivoimaisen Goljatin, sai Michelangelon veistoksen myötä poliittisen merkityksen. Raamatun Daavid oli firenzeläisille tärkeä hahmo, sillä hän oli kaupungin vapaan tasavaltalaisen idean symboli.  Patsas oli jo melkein valmis 25. tammikuuta 1504, kun 30-henkinen toimikunta kokoontui päättämään sen sijoituspaikasta. Komiteaan kuuluivat tunnetut taiteilijat Leonardo da Vinci, Sandro Botticelli, Andrea della Robbia, David Ghirlandaio, Filippo Lippi ja Pietro Perugino sekä arkkitehdit Giuliano da Sangallo ja Antonio da Sangallo vanhempi. Komitea hyväksyi Michelangelon oman ehdotuksen patsaan sijoittamisesta Palazzo Vecchion edustalle. Firenzessä oli jo kaksi kuuluisaa Daavid-aiheista veistosta (Donatellon ja Verrocchion) sekä useita vähemmän tunnettujen kuvanveistäjien tekemiä Daavid-patsaita. Michelangelo oli kuitenkin ensimmäinen, joka poikkesi Daavidin tavallisesta poikamaisesta kuvaustavasta. Michelangelo loi Daavidista itsestään jättiläisen, kreikkalaisen sankarijumalan, aikuisen ja lihaksikkaan miehen. 
Michelangelo: Daavid, yksityiskohta.
Veistos oli uskomattoman lumoava. Tunne oli hämmentävä, sillä olin etukäteen ajatellut tämänkin klassikon olevan niin populaarikultturin kuluttama, ettei siinä pitänyt olla mitään ihmeellistä. Mutta niin siinä vain oli. Taidehistorioitsijoiden esi-isä ja Michelangelon aikalainen Giorgio Vasari (1511-1574) ylisti veistosta sen kauneudesta, mittasuhteista, harmonisuudesta, sommittelusta ja taiteellisesta taidokkuudesta. Vasarin mielestä Daavid oli hienoin koskaan tehty veistos ja aika lähelle samanlaisia tunnelmia pääsin minäkin. Tässä on kuitenkin yksi huomio. Veistos toimii parhaiten juuri tuosta suunnasta katseltuna, johon Daavid on Galleria dell'Accademiassa asetettu. Se toimii myös jos patsasta katselee oikeasta reunasta (Daavidin katseen suunnasta), mutta vasemmasta reunasta veistos ei toimi mielestäni lainkaan. Hahmo on hennomman näköinen, ranne liian ohut kämmeneen nähden ja mittasuhteet eivät ole enää niin näyttävät. Ja tärkeintä mielestäni on myös se, että veistosta katsellaan nimenomaan alakulmasta käsin. Huomasin nimittäin, että kun matkamuistomyymälässä oli sen sata erilaista sorttia Daavid-matkamuistoja, useassa esineessä veistos oli kuvattu kohtisuoraan. Tällöin alkuperäiset mittasuhteet vääristyivät tavalliseen katselukulmaan nähden. Pää ja kädet näyttivät luonnottoman suurilta, jolloin illuusio alkuperäisestä veistoksesta särkyy. Mittasuhteet toki ovat vääristyneitä, mutta ne on tehty tarkoituksella, sillä katselukulma on tarkoitettu olevan nimenomaan alakulmasta käsin.
Michelangelo: Daavid, 1501-1504, marmori, 434 cm (jalustoineen).
Keskeneräisten veistosten jälkeen Daavid näytti ja tuntui vielä uskomattomammalta. Kun Orjat oli kaiverrettu vain puoliksi esiin marmorista, Daavid oli luotu valkoisesta lohkareesta kokonaiseksi taideteokseksi. Hienovaraiset yksityiskohdat lihaksista verisuoniin tuntuivat niin aidoilta ja eläviltä että olisin voinut tuijotella veistosta loputtomiin. Aika upea päätös Firenzen matkalle.