maanantai 26. kesäkuuta 2017

Taistelevat met...fasaanit

Tänä keväänä ja kesänä on kuulunut fasaanikukkojen huutoja. Pihapiirissä on tepastellut aamuisin komea punaposki, mutta juhannuksena pääsin todistamaan kahden kukon kohtaamisen. Neitoja ei ole vielä ollut näköpiirissä.
En tiennyt, että fasaani on alun perin aasialainen peltokanalintu, mutta joka on istutettu riistalinnuksi ympäri maailmaa. Enkä tiennyt kyllä sitäkään, että fasaanit istutti Suomeen suklaistaan tunnettu Karl Fazer vuosina 1901-1902. Fasaani on ensimmäinen Suomeen pysyvästi istutettu vieras riistaeläin. Ensimmäiset kuusipeurat tuotiin Suomeen jo 1890-luvulla, mutta ne eivät vielä tuolloin muodostaneet pysyvää kantaa.
Phasianus colchicus.
Kaunis lintu.

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Skeema

Panttasin Suomalaisen Kirjakaupan lahjakorttia siihen hetkeen, kun Marko Annalan Värityskirja julkaistiin. Kävin ostamassa kirjan työpäivän päätteeksi Joensuusta, ja bussimatkalla takaisin Kuopioon pääsi jo hyvin alkuun. Sanon alkuun siksi, että kirjassa on aika paljon makusteltavaa. Aiheina masennus ja koulukiusaaminen ovat rankkoja käsiteltäviä, mutta rakastan Annalan tapaa kuvailla mm. voimauttavaa luontoa. Muusikkona ja sanoittajana hän osaa käsitellä kieltä, löytää oikeat ilmaisut ja luoda sanoilla tunnelmia sekä tasoja. Pelkäsin etukäteen, että kirja olisi yhtä synkkä kuin sen kansi, mutta kuten Eija Komu Savon Sanomissa kirjoitti: 
"Marko Annala kuvaa tarkoin masennuksen kulun edestakaisin sahaavaa liikettä. Koskaan ei voi tietää, mikä laukaisee uuden aallonpohjan, mutta onnellisista hetkistä oppii pitämään kiinni." 

Seuratessani lauseita sivu toisensa perään, yllätyin täydellisesti tiedosta, että Annala oli pohtinut aikuislukion jälkeen jatkavansa opiskelemaan ortodoksista teologiaa. Aihe kietoutuu Pyhiinvaeltaja-osion keskiöön, jossa Annala tekee syksyisen pyörämatkan Valamoon:
 "Olen ottanut matkalleni vain yhden kirjan. Matkalukemiseni on valikoitunut erikoisen sattumuksen kautta. Loppukeväästä tutkin Lappeenrannan kirjaston parapsykologian hyllyä, enkä löytänyt sieltä enää yhtään teosta, jota en olisi jo lukenut. Pettyneenä astelin kirjastosta ulos, kun jäin repustani kiinni palautettavien kirjojen kärryyn. Yksi kirja mätkähti kärrystä jalkojeni juureen, ja päätin lainata sen.  Opusta selaillessani kävi ilmi teoksen olevan ensimmäinen osa Filokalia-kirjasarjasta, joka sisälsi vanhaa ortodoksista munkkien hartauskirjallisuutta. Teos puhutteli minua suuresti. Se selitti minulle omaa nukkavierua minääni, joka huolimatta halusta elää ihmisten kanssa haaveilee samalla omasta rauhasta ja eristäytyneisyydestä. Luin sarjan pikavauhtia läpi, mutta säästin yhden osan matkalleni."

"Jollakin kummallisella tavalla tämä paikka [Valamon luostari] ottaa minut syliinsä. En tiedä tästä paikasta juuri mitään, kuten en ortodoksisuudestakaan. Luettuani Filokaliat tutkin Lappeenrannan kirjaston internet-koneella luostarin kotisivuja, mutta tulin tänne silti vailla syvempää käsitystä siitä mitä täällä tehdään."

Seuraavassa kappaleessa kerrotaan Valamon luostarin museosta, mutta tuo kappale laittoi minut kävelemään töissä tämän vitriinin äärelle:
Rukousta ja kilvoittelua esittelevä vitriini RIISAn Pyhyyden portailla-kokoelmanäyttelyssä.
"Museossa pysähdyn erään vitriinin äärelle. Sen sisus salpaa hengitykseni. Katson kuin naulittuna vitriiniin aseteltua asua, joka kiehtoo minua. Aivan kuin tietäisin miltä se tuntuu, kuinka se tuoksuu ja miltä sitä tuntuisi kantaa yllään. Sen tummanpuhuva ilme puhuttelee minua. Se on tehty mustaakin mustemmasta kankaasta, sen reunoissa kulkee valkoisella kirkkoslaavitekstejä, sen kasvot kokonaan peittävä huppu on koristeltu risteillä ja pääkalloilla, ja sen vyötäisillä on musta pitkä rukousnauha. (---) 
-Se on skeemamunkin asu, toteaa museovirkailija ja ravistelee keskustelunavauksellaan minut hereille. Hän kertoo kuinka munkkiudessa on eri asteita ja suuri skeema on niistä viimeinen. Suureen skeemaan vihitty munkki vapautetaan kaikista muista palveluksista ja hänen tehtäväkseen jää ympärivuorokautinen rukoilu. Suureen skeemaan ei Suomessa ole vihitty ketään yli viiteenkymmeneen vuoteen, valistaa virkailija minua."
Skeema - skeemamunkin vaate, Petsamon luostari, 1800-luvun loppu, villa ja kirjonta. RIISAn - Suomen ortodoksisen kirkkomuseon kokoelmat.
Oli häkellyttävää löytää Värityskirjasta jotain, joka ei keskivertokansalaiselle kerro yhtään mitään (tai sitten skeema-sana vie ajatukset psykologiaan ja mielen sisäisiin malleihin). Siinä Annala kuitenkin kuvaili tuntojaan ja ajatuksiaan skeeman ääressä. Skeeman, joka on tietyllä tavalla minun työarkeani päivittäin. Siellä ne ovat, näyttelyn joukossa kertomassa omaa tarinaansa ortodoksisen kirkon ja kulttuurin historiasta Suomessa. Ja minä olen päässyt osaksi sitä ketjua, joka saa välittää tietoa eteenpäin tuleville sukupolville.
Nil Stolbenskin veistokset 1800-luvulta ja 1800-1900-lukujen vaihteesta. RIISAn - Suomen ortodoksisen kirkkomuseon kokoelmat.
RIISAn skeemavitriinissä on myös kuusi puuveistosta, jotka esittävät pyhittäjä Nil Stolbenskia skeemassaan. Hän syntyi Novgorodin hiippakunnassa 1400-luvun lopulla ja antoi munkkilupauksen Kripetskin luostarissa. Myöhemmin Nil siirtyi Tverin läänissä sijaitsevalle Stolobnojen saarelle ja kilvoitteli täydellisessä yksinäisyydessä 27 vuotta.  Hieman ennen hänen kuolemaansa saarella kävi Nikolskin luostarin johtaja Sergei ja antoi Nilille ehtoollisen. Kun hän seuraavana päivänä tuli veljestön kanssa takaisin saarelle, hän huomasi Nilin kuolleen. Nil Stolbenski on kuvattu puuveistoksissa sellaisena kuin hänet löydettiin 1555: istuma-asentoon kuolleena, kainalotukien varassa. Sergei siunasi ja hautasi Nilin saarelle. Saarella uskotaan tapahtuneen lukuisia ihmetekoja, ja myöhemmin saarelle muuttaneet munkit rakensivat sinne kirkon. Tsaari Aleksei Mihailovitsin hallituskaudella (1645–1676) saarelle rakennettiin kivikirkko, jonne pyhittäjän jäännökset siirrettiin 1671.
Marko Annalan Värityskirja sai siis aivan uudenlaisen sivujuonteen tämän yhtymäkohdan ansiosta.
Oletteko jo lukeneet Värityskirjan?

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Parasta nyt

Muistan kuinka viime kesänä tuntui, että kesä juoksee ohi ilman että minä ehdin töiltäni tehdä mitään muuta. Noh, homma korjaantui sillä, että otti sitä aikaa tekemiseen ja näkemiseen. Tämän vinkin antoi jo viime vuonna Paluumuuttajatar: ei sitä aikaa tule, jollei sitä itselleen ota. Onpa hyvin sanottu. Viime viikko oli tiivistahtinen, sillä samalle viikolle oli päivätty sekä Joensuun näyttelyn avajaiset, Kuopion taidemuseon Oi maamme! -näyttelyn avajaiset ja perjantaina olisi Jyväskylässä ollut vielä Fuck All Ya Folks - Virtual Streality in 2D -näyttelyn avajaiset. Viimeinen piti jo jättää välistä, sillä uni tuntui tärkeämmältä. Tuostakin näyttelystä tulenee jossain vaiheessa jotain ajatuksia. Ja hei, Taiteentuntijan puolelta löytyy tunnelmia Ars Liberan kesänäyttelystä Alahovin viinitilalta.
Parasta tässä hetkessä on kuitenkin tuo maisema mikä ikkunan takaa avautuu. Olen töiden jälkeen parina iltana istunut toripöydällä jätksillä ystävän kanssa ja parantanut maailmaa. Ja omaa elämää. Niillä saa hetkeksi pysäytettyä ajan kulun.  Instagramin puolella pysytte tarkemmin tunnelmissa mukana. Se päivittyy nopeampaan tahtiin, vaikka koenkin blogin lopulta tärkeämmäksi. 
Varsinainen kesälomani häämöttää vasta elokuun puolella, vaikka aionkin napata pari pidennettyä viikonloppuvapaata ennen sitä. Tiedossa olisi ainakin Joensuuta, Ilomantsia, Tamperetta ja kenties Taipalsaarta. Turussakin pitäisi ehtiä käymään, sillä siellä olisi esillä ihana Jacob Hashimoto
Mitäs teidän kesäänne kuuluu?

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Ortodoksinen kulttuurikortteli

Vetovoimaa ortodoksisesta kulttuurista-hanke huipentui avointen ovien päivään 7.6., jossa arkkipiispa Leo avasi ja siunasi uudistuneet näyttelyt. Ortodoksisessa kulttuurikeskuksessa voi nyt tutustua sekä Ristikansan vaellus-näyttelyyn että Lintulan luostarin historiasta kertovaan Enkelielämän tie-kokonaisuuteen. Hankkeen myötä toivotaan, että Ortodoksinen kulttuurikeskus, Ortodoksinen seminaari ja Pyhän Johannes Teologin ja Karjalan valistajien kirkko olisi tulevaisuudessa vetovoimainen ortodoksinen kulttuurikortteli. Kivenheiton päässä sijaitsee myös Pyhän Nikolaoksen kirkko.
Kutsuvierastilaisuuden ja tilojen siunaamisen jälkeen näyttelyihin, kirkkoon ja piha-alueeseen sai tutustua sekä omatoimisesti että oppaiden johdolla.
Juha Riikonen esittelemässä Ristikansan tie-näyttelyä.
Kokoushuoneissa on esillä erilaisia ikoninurkkia.
Äiti Ksenia luennoi kulttuurikeskuksen alasalissa otsikolla ”Lintulan Pyhän Kolminaisuuden luostarin tulo Palokkiin ja luostarin elämä tänä päivänä”.
Ikonikatoksen alle tulee myöhemmin tänä vuonna Konstantinos Ksenopouloksen toteuttama mosaiikki-ikoni.
Seminaarin kirkossa pidettiin ehtoopalvelus, jonka jälkeen piha siunattiin käyttöön.
Pihalla toimintaansa esittelivät myyntituotteiden kera Valamon ja Lintulan luostarit, Ortodoksisten nuorten liitto ONL ry, Pyhien Sergein ja Hermanin Veljeskunta ry, Filantropia ry, kansainvälinen kirkkomusiikkiyhdistys ISOCM ry, Karjalan kielen seura ry sekä partiolippukunta Karjalan korvenkävijät.
Iltapäivä huipentui Klyuch Razumeniyan lauluyhtyeeseen, joka esitti muinaisvenäläistä kirkkomusiikkia. Pieni pala esitystä katsottavissa täältä.
Joten tervetuloa tutustumaan myös Joensuun ortodoksiseen kulttuuritarjontaan! 
Johannes Teologin ja Karjalan Valistajien kirkko on melkoinen helmi.

Vetovoimaisuutta luomassa

Kuva: Jaana Pössi.
Omien museotöiden rinnalla olen vieraillut marraskuusta 2016 lähtien tasaisin väliajoin Joensuussa. Projektipäällikkö Jaana Pössin luotsaama Vetovoimaa ortodoksisesta kulttuurista kehittämis- ja investointihanke halusi uudistaa mm. Ortodoksisen kulttuurikeskuksen sisällön. Investointihankkeesssa kunnostettiin kulttuurikeskuksen vieressä olevan Ortodoksisen seminaarin kanssa yhteinen piha-alue. Piha-alueesta halutaan avoin areena esimerkiksi erilaisille kulttuuritapahtumille. Piha-alueelle suunniteltiin mm. ikonikatos, viheralueet ja ulkotiloihin sopivat kalusteet. Ikonikatokseen tulee loppuvuodesta 2017 Konstantinos Ksenopouloksen suunnittelema mosaiikki-ikoni.
Kuva: Jaana Pössi.
Kuva: Jaana Pössi.
Kehittämishankkeen näyttelytyöryhmään kuului itseni lisäksi Tarja Raninen-Siiskonen ja Iiris Heino Pohjois-Karjalan museosta sekä Antti Narmala Valamon konservointilaitokselta. Näyttelyn graafisesta ilmeestä vastasi Johanna Lyytikäinen Entra Oy:stä. 
Näyttelytila ennen uudistusta.
En ollut käynyt Ortodoksisessa kulttuurikeskuksessa ennen näyttelytyöryhmään osallistumistani. Mutta täytyy sanoa, että ei se edellinen näyttely kovin vetovoimainen ollut... Ikoneita seinillä, ja se oli oikeastaan siinä. Ortodoksinen kulttuuri kun on paljon muutakin.
Ensimmäisiä näyttelysuunnittelupalavereja. Kuva: Juha Riikonen.
Kantavaksi teemaksi uuden näyttelyn luomisessa tuli ortodoksisuus arjessa. Halusimme, että näyttely antaa helposti tietoa sellaisellekin henkilölle, jolle ortodoksisuus tuntuu vieraalta. Pääosassa ovat valokuvat, jotka hahmottavat parhaiten tapahtumia sekä arjessa että juhlassa. Tarjolla oli upeita kuvia mm. Petter Martiskaiselta ja Pentti Potkoselta, jotka ovat myös omia valokuvaajaesikuviani. He vangitsevat kuviin tunnelman pelkän dokumentoinnin sijaan, ja usein kuvat käyvät myös taideteoksesta. 
Kuva: Jaana Pössi.
Entisen näyttelyn purkamisen jälkeen oli kitattava seiniin jääneet reiät. Seiniin valittiin hieman sävytetty valkoinen, sillä entinen väri tuntui tekevän pienehköstä tilasta vielä pienemmän. Valkoisella pohjavärillä haluttiin tilasta valoisampi ja avarampi. Tämän jälkeen teemoitettiin näyttely, jota projektipäällikkö Jaana Pössi ja projektiassistentti Juha Riikonen alkoivat käsikirjoittaa. 
Kuva: Jaana Pössi.
Johanna Lyytikäinen suunnitteli tekstit ja kuvat isokokoisille kapalevyille, jotka ripustettiin seinille. Eri teemoille valittiin eri värisävyt: kultaista, violettia, sinistä, vihreää ja valkoista. Jokaisella värillä on symbolinen merkityksensä, ja viilasimme tarkasti esimerkiksi sinisen ja violetin tarkkaa sävyä. Tässä konservaattori Antti Narmala osasi ohjeistaa graafikko Johanna Lyytikäistä, että mihin suuntaan väriä tulee taittaa milläkin sävyllä, että lopputulos on toivottu paastonvioletti tai Jumalanäidin sininen. Työryhmän yhteistyö toimi saumattomasti, kun jokainen toi oman ammattitaitonsa mukaan.
Kuva: Jaana Pössi.
Kuva: Iiris Heino.
Varsinaiset haasteet syntyivät vasta ripustamisvaiheessa. Kapalevyjen lisäksi halusimme elävöittää näyttelyä esinenostoilla: ikoneilla, pääsiäismunilla, virpovitsoilla, vihkikynttilöillä ja -seppeleillä sekä luostarielämään liittyvillä esineillä. Näiden esineiden kiinnittäminen kapalevyyn oli ongelmanratkaisua parhaimmillaan... 
Kuva: Iiris Heino.
Esineitä sijoitettiin myös ns. kotialttarin laatikostoon. Laatikoiden pohjalle leikkasimme styrox-levyjä, jotka päällystettiin kankaalla. Näin esineet saatiin nostettua hieman pohjaa korkeammalle, ja esineet sai neuloilla kiinnitettyä paikoilleen siten, että ne eivät liukuisi pois paikoiltaan. Levyjä sai myös kaiverrettua siten, että esineitä sai upotettua paikoilleen.
Styrox-levyjen päällystämistä. Kuva: Jaana Pössi.
Antti maalaa puhtaan puukohdan samansävyiseksi kuin ajan patinoima hautaristi. Kuva: Jaana Pössi.
Ristikansan vaellus-näyttelyssä esitellään ortodoksisuutta kasteen, paaston ja pääsiäisen, luostarielämän ja avioliiton sekä praasniekkojen ja kuoleman kautta. Näyttelytyöryhmän osuus ja yhteistyö päättyi avajaisiin. Kiitokset vielä kaikille työryhmän jäsenille sekä useille lisäapukäsille hankkeen aikana. Näyttelyn avajaisia vietettiin avointen ovien päivässä 7.6., jossa samalla vihittiin käyttöön myös kulttuurikeskuksen ja seminaarin välinen piha-alue.

Seuraavassa postauksessa tunnelmia avajaisista.