Näytetään tekstit, joissa on tunniste eläimet. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste eläimet. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 13. marraskuuta 2022

Helena Blomqvist: On the Ending of Species

Helena Blomqvist: The Promised Land, 2022. Kyltissä lukee: "Welcome to Paradise".

Kuivunutta, halkeillutta aavikkoa, kipsattuja ja sideharsolla käärittyjä eläinten raajoja, hautakiviä, inhimillistettyjä eläimiä, muoviroskaa vedessä. Galerie Forsblomissa esillä oleva Helena Blomqvistin näyttely On the Ending of Species -näyttely ei ole helppoa katsottavaa. Pitkään aikaan näyttelyssä ei ole tullut näin surullista oloa.

Helena Blomqvist: In Shallow Water, yksityiskohta, 2022.
Helena Blomqvist: Greetings from the Happy Hunting Grounds, 2022.

Valokuvateokset on rakennettu kauniisti, kuvat ovat kauniita, mutta niiden esittämä tarina - totuus - on niin ilmiselvä, että tekee ihmiskunnan puolesta pahaa katsoa kuvia. Tämä on mielestäni näyttelyn kärki. Katsoja saadaan ajattelemaan (ihmiskunnan tekoja), mutta sitä ei tehdä brutaalisti, vaikka lopputuloksia on nähtävissä jatkuvasti yhä kasvavavan lajien sukupuuton myötä.

Helena Blomqvist: Greetings from the Happy Hunting Grounds, yksityiskohta, 2022.
Helena Blomqvist: Greetings from the Happy Hunting Grounds, yksityiskohta, 2022.

Kuvissa on niin huutavan suuri ristiriita, että näkemäänsä on vaikea käsitellä. Greetings from the Happy Hunting Grounds -teoksessa leveät portaat johtavat näköalatemppelille, jonka katoksen reunassa lukee ironisesti "Happy hunting grounds". Osa eläimistä näyttää kuin katselevan vuoren alapuolelle levittäytyviä metsästysmaita, mutta osa eläimistä istuu temppelille johtavilla portailla raajat paketoituna. Valitettavasti uhanalaisten eläinten metsästys ei ole edelleenkään kadonnut maailmasta, vaikka lajien pelastamiseksi tehdäänkin paljon. Vieläkin tekee fyysisesti pahaa vuoden 2018 uutinen, jossa kerrottiin viimeisen leveähuulisarvikuonon (zairenleveähuulisarvikuono) kuolemasta. Minun lapsuudessani saimme vielä opiskella erottamaan suippohuulisarvikuonon ja leveähuulisarvikuonon toisistaan. Tällä vauhdilla lähestymme sitä, että tulevat lapset eivät tunnista sarvikuonoa lainkaan, koska niitä ei enää ole. Suojelutyöllä ja tieteellä yritetään saada muutosta aikaan:

Helena Blomqvist: Cemetery for Extinct and Endangered Species, 2022. 
Lopullinen sinetti näyttelylle on teoksen Cemetery for Extinct and Endangered Species -teoksen äärellä. Polku johtaa katsojasta kohti äärettömyyttä ja tien varrella, molemmin puolin on loppumaton jono sukupuuttoon kuolleiden tai uhanalaisten lajien hautakiviä.
Helena Blomqvist: Cemetery for Extinct and Endangered Species, yksityiskohta, 2022.
Ihminen on metsästänyt sukupuuttoon muun muassa nämä lajit (muistutan, että sukupuuttoon johtaa myös esimerkiksi elinympäristön ja ilmaston muutokset):
Helena Blomqvist: Portal I, 2022.
Helena Blomqvist kertoo käsittelevänsä teoksissa myös symbolisempaa tasoa: "On the Ending of Species -kuvasarja kuvaa meditatiivista tilaa, eläinten hiljaista havainnointia maailman tilasta (---). Jokainen kuva on osa suurempaa kerrontaa, jonka pääosassa ovat uhanalaiset lajit. Ihmisellä on aina ollut kaipuu kuoleman jälkeiseen parempaan maailmaan. Valokuvat ovat runollisia visualisointeja siirtymisestä tuonpuoleiseen: harvinaisiin metsästysmaihin, sateenkaarisillalle, ikuiseen lakeuteen ja paratiisiin; maagisen ratkaisun etsintä ja portaalit, jotka johtaisivat parempiin paikkoihin. Myös eläimet tuntevat tämän kaipauksen. Ne vaeltavat ympäriinsä ja tarkkailevat tulen runtelemia ja kuivuneita paikkoja maan päällä. Kuvasarja on surulaulu maapallon eläinten katoamisesta."
Helena Blomqvist: Forest Lake; The Origin of Everything; Until the End of All Time; Eutrophication; In Shallow Water, 2022.  
Kuvissa ei ole ihmisiä (Birdgirl -teosta lukuun ottamatta), mutta ihmisten teot ja niiden vaikutukset ovat näkyvissä. Vaikka toivon pääasiassa saavani taiteen äärellä hyviä kokemuksia, tarvitaan myös näitä nurjia puolia herättelemään yleisöä. Tämä näyttely meni möykyksi ihon alle, jolloin taiteilija onnistui välittämään minulle sen olennaisimman mitä taiteelta odotan. Tunteen.

Surullisen kaunis On the Ending of Species on esillä Galerie Forsblomissa 20.11.2022 saakka.

lauantai 11. syyskuuta 2021

Pelkojen voittamisesta

Kun uskaltaa olla avoin uusille ehdotuksille, sitä saattaa huomata voittavansa pelkojaan. Olin silloin tällöin kuullut työkaverini juttuja hevosestaan, kunnes yhtenä päivänä tuli kutsu tulla tutustumiskäynnille. Sanoin, että voin tulla silitysetäisyydelle. Tiedustelin etukäteen, että miten minun pitää valmistautua vierailuun; voinko tulla värikkäissä vaatteissa vai ärsyttävätkö värit hevosia? Sain vastauksesi, että "Kunhan on housut". Tällä kommentilla viitattiin myös mekkotytön taannoiseen työmaakierroksen valmisteluun töissä.

En ole koskaan ollut mikään heppatyttö. Serkkuni ja ystäväni ovat harrastaneet ratsastusta ja koulussa oli samalla luokalla tyttö, joka harrasti vikellystä (akrobatiaa juoksevan hevosen selässä...!), mutta minulla ei ole ollut paloa hevosten pariin. Olen pitänyt niitä kaukaa kauniina, mutta liian isoina ja vähän pelottavina. Niinpä olen jättänyt hevospuuhat mielelläni muille. Mutta kun nyt tarjoutui tilaisuus päästä lähelle hevosia ajattelin, että kyllä kai nyt aikuinen ihminen tilanteesta selviää?

Hevoset olivat kaukana laitumella. Sitten minulle sanottiin, että mennään laitumelle. Mietin: ai minut viedään tuonne samaan tilaan, hevosten reviirille...?! Hevoset käyttäytyivät onneksi rauhallisesti. Jännitys alkoi nousta siinä vaiheessa, kun hevoset alkoivat kävellä kohti ja niiden koko alkoi hahmottua. Noniin, ne on isoja, pysyt vain rauhallisena. Olin kaukaa viisas ja tuonut mukanani leipäpaloja. Ehkä yhteisymmärrys löytyy ruoan kautta? Kiinnittävät enemmän huomiota leipään eivätkä minuun. En ollut kuitenkaan ajatellut tätä ihan loppuun asti, sillä kaksi metrin mittaista naamaa tullessa ihan lähelle omaani huomasin sykkeeni taas kohoavan.

Pian huomasin olevani kahden hevosen välissä ja niiden liikkuessa aloin jäädä niiden taakse. Mieleen tulvi muistisääntö: Älä koskaan lähesty hevosta takaa! Työkaverini työnsi hevosia kauemmas ja hän sai tuotua hevoset pihan puolelle. Minulle annettiin köysi, jonka päässä toinen hevonen oli. Onneksi eläin tuntui keskittyvän enemmän nurmikon syömiseen kuin mihinkään muuhun. Eihän tämä nyt niin kamalaa olekaan. Yllätyin miten lämpimältä hevosen iho (karva? turkki? nahka?) tuntui.

Vähän on vielä jännitystä havaittavissa; puristan köyttä nyrkkiin. Kuva: T. Haatainen.
Aikani hevosta siliteltyäni työkaverini kysyi, että joko uskallan kokeilla nousta selkään? Tässä vaiheessa huomasin, että hän oli tietoisesti käsikirjoittanut tilanteen siten, että saa minut nousemaan hevosen selkään.
Minä: No jos et sitten liikuta sitä mihinkään. (Ajattelin, että voin käydä istumassa ja sitten todeta tuntuuko tilanne hyvältä vai pahalta.)
Hän: No mikäs järki siinä nyt on? :D
Mietin, että en kyllä ikinä osaa nousta hevosen selkään, mutta hän oli ratkaissut jo tämänkin ongelman huomaamattani etukäteen: pihalla oli valmiina askeljakkara, jonka avulla tilanne kävi näppärästi.

Edellisestä "ratsastuskokemuksestani" on sellaiset 30 vuotta ja tilanne näytti tältä:
En olisi lähtenyt tähän touhuun, jos en olisi etukäteen kuullut esimerkkejä, että hevonen on kiltti ja rauhallinen, ja että siellä köyden toisessa päässä on luotettava henkilö. Kun pääsin hevosen selkään, satulatuntuma oli hyvä. Luulin, että satulassa olisi jotenkin vaikea istua. Joko mennään? -kysymyksen jälkeen ei voinut enää perääntyä. Huomasin miettiväni ryhtiäni, jokaista lihasta ja etenkin jalkoja: nyt et sitten purista pohkeita tai anna mitään muitakaan käskyjä hevoselle kehollasi. Jälkikäteen työkaverini sanoi, että hevonen aisti jännitykseni, kun lähti kuulema kävelemään niin hitaasti ja rauhallisesti. Työpaikan kahvihuoneessa tälle myöhemmin naurettiin, että hevonen varmaan liukui eteenpäin niin rauhallisesti, etteivät kaviot edes nousseet maasta. Jälkikäteen tälle on osannut jo itsekin nauraa, mutta tilanne oli vähän pelottava, kunnes kävelyn rytmiin ja omaan tasapainoon alkoi saada jonkinlaisen kontaktin.
Nyt jo hieman vapautuneempi tunnelma. Kuva: T. Haatainen.
Pihakierrosten jälkeen jatkoimme matkaa tielle ja hevosen askel tuntui olevan jo pidempi. Työkaverini höpötteli matkalla, jolloin tunnelma pysyi rentona. Kunnes tieltä alkoi kuulua auton ääni ja vastaan ajoi kuorma-auto(!). Hevonen alkoi pyöritellä korviaan ja huomasin sykkeeni jälleen nousevan. Mietin: No niin, tämä on nyt se kauhuskenaario mistä hevosten kanssa aina varoitetaan, että hevonen pillastuu eikä minulla ei ole tilanteeseen minkäänlaisia käyttöohjeita. Minä aistin hevosen paniikin ja hevonen aistii minun paniikkini. Onko parempi yrittää pysyä jollain keinoin selässä vai heittäytyä selästä?! Luojan kiitos kuorma-autokuski pysäytti ja sammutti auton, kun huomasi meidät. Käännyimme takaisin ja tilanne pysyi onneksi rauhallisena.

Pääsin turvallisesti takaisin pihaan.
Hän: Nyt sitten otat jalat pois jalustimista.
Minä: Onko pakko?
Hän: No jos sinä meinaat tulla sieltä alas niin on. 

En ollut etukäteen ajatellut selästä laskeutumista, mutta luulin että se tapahtuisi samalla tavalla kuin selkään nouseminen, että saisin käyttää askeljakkaraa. Otin jalat pois jalustimista.

Hän: Nyt sitten nojaudut mahalleen hevosen selkää vasten, pidät satulasta kiinni, heität oikean jalan selän yli ja liu'utat itsesi maahan.

Mietin, että en varmasti nojaudu mahalleen hevosen selkää vasten, että aivan varmasti pyörähdän maahan ja tallaudun kavioiden alle.... Mutta kun muuta keinoa ei ilmeisesti annettu, niin pakkohan se oli totella. Kuivaharjoittelin ohjeet kertaalleen mielessäni ja tein kuten oli ohjeistettu. Ja se meni ihan hyvin. Tosin selästä laskeutuessa huomasin jälleen hevosen koon, kun maa ei tullutkaan vastaan jalkojen alle niin pian kuin kuvittelin.
Jee! Selvisin!
Tunnelma oli jälkikäteen voimauttava. Olin uskaltanut mennä selkään ja pääsin turvallisesti poiskin. Olin voittanut pelkoni. Tosin ei minusta vieläkään heppatyttöä saanut. Voin silitellä niitä sujuvasti, mutta itsekseni en ohjaksiin suostu.

Kiitos kokemuksesta. ❤

sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

Trümmelbachfälle

Seuraava kohde oli yllätys, josta emme saaneet tietää etukäteen mitään. Kysyttiin vain: Pelätäänkö hissejä? Mitä sitä hissejä pelkäämään. Automatka kulki läpi korkeiden ja kiemuraisten vuoristoteiden. Maisemat vaihtuivat matalien ja keväänvihreiden laaksojen jälkeen lumisiin vuoristorinteisiin. 
Sveitsin matkahan ajoittui huhtikuun alkuun, joten puissa ei ollut vielä lehtiä. Tämä oli itse asiassa hyvä aika matkustaa, sillä silloin oli jo suhteellisen lämmintä, mutta alastomat puut antoivat tilaa vuoristomaisemille parhaimmillaan. 
Pian oltiin jo niillä korkeuksilla, että kylissä oli vielä lunta maassa. Saavuimme solaan, jossa vuorenrinteet kohosivat pystysuorina ylöspäin. Rinteillä näkyi upeasti jääkauden uurtamaa raidoitusta. Sitä tunsi itsensä hyvin pieneksi siellä solan pohjalla.

Lopulta pysähdyimme Lauterbrunnen laaksossa parkkipaikalle ja jatkoimme matkaa kävellen. Kävelimme kohti vuoren juurta ja näimme hissin. Siellä paljastui, että hissillä oli tarkoitus matkata vuoren sisällä katsomaan Euroopan ainutta vesiputousta Trümmelbachfällea, jota pääsee katselemaan vuoren sisäpuolelta. 
Lasiseinäisellä hissillä matka vuoren sisällä kesti minuutin verran. Samalla siis näki vuoren seinämät. Hissin pysähdyttyä jatkoimme vielä matkaa kävellen vuoren ulkoreunaan rakennettua polkua pitkin. Kuulin valtavaa kohinaa, mutta mitään ei vielä näkynyt. En koe olevani kovin korkean paikan kammoinen, mutta kun polku kiersi vuoren seinämän kulmaukseen, kroppaan hyppäsi pelko (polun pahin kulmaus näkyy yllä olevassa kuvassa). Kulmaus oli täysin avaralla paikalla ilman seinänvierustan suojaa, kun hetki sitten vuori oli muodostanut polulle ikään kuin suojaavan katoksen (katso aiempaa edellinen kuva). Kulmauksessa näkyi alaspäin vain pystysuorat seinämät jonnekin loputtoman syvälle. Portaat laskeutuivat yllättäen alaspäin, kun sitä ennen matka oli suuntautunut ylös (jolloin alaspäin katsomisen saattoi unohtaa). Samalla näin ja kuulin sen valtavalla voimalla syöksyvän vesimassan vuoren sisällä. Siinä vaiheessa tuntui, että juu, tämä taisi minun kohdaltani olla tässä.... 
Vuoren sisällä juoksee kymmenen vesiputousta, jotka saavat alkunsa Eiger- (3970m), Mönch- (4099m) ja Jungfrau-vuorten (4158m) jäätikkövesistä. Vettä syöksyy seinämiä pitkin parhaimmillaan 20 000 litraa sekunnissa, joten voitte kuvitella sen valtavan kohinan mikä tuolla vallitsee. Jokainen liikkuu alueella omalla vastuullaan (matkailun paras myyntilause?). Trümmelbachfälle kuuluu UNECOn maailmanperintölistalle.
Polku kuitenkin leveni pian tasanteeksi ja jatkoi matkaansa vuoren sisään. Sisällä oli pimeää ja märkää, mutta kulkeminen tuntui turvallisemmalta, kun ympärillä oli kiinteää seinää.
Vuoren sisällä perspektiivit tuntuivat häilyvän, sillä vesi oli kaivertanut seinämiin sadoittain erilaisia koloja ja muotoja. Vesi kohisi ja kieppui milloin mihinkin suuntaan. Tuntui kuin olisi katsonut abstraktia maalausta. Valokuviin ei saanut mitenkään tallennettua sitä tunnelmaa ja niitä mittasuhteita.
Sisällä vyöryvä valtava vesimassa valuu lopulta varsin maltillisesti laakson pohjalle, josta se jatkaa matkaansa laakson läpi.
Matkan ehkä mahtavin eläinkohtaaminen (Bernin karhujen lisäksi) tapahtui poislähtiessä, kun päidemme yläpuolella meitä katseli pelkäämättä vuorikauris. Alkujännityksen jälkeen tämä oli upea ja unohtumaton elämys!
Sveitsin luonto on mielestäni parasta mitä maa voi kävijöille tarjota.

sunnuntai 27. toukokuuta 2018

Luonto keskellä Berniä

Onpa ihana päästä pitkästä aikaa omalle tontille kirjoittamaan! Päivätyöt ja Taiteentuntija ovat vieneet oman aikansa, jonka vuoksi toukokuu on ollut Hurmioituneen puolella hiljaista. Instagram päivittyy nopeammin, joten sieltä voi kurkistella kuvamuodossa arkisia muruja hieman useammin. Täällä ovat edelleen kesken Sveitsin kuulumiset ja pysytään Bernin keväässä vielä hetki. Nyt ollaan kuitenkin kiritty vuodenajassa kiinni tuo vuoristomaa. Tänä keväänä sai ikään kuin kaksi kevättä: Sveitsissä ja Suomessa.
Edellisissä postauksissa esittelin Bernin historiaa ja kenties sen kuuluisinta asukasta. Einsteinin lisäksi kaupunki on tunnettu karhuistaan. Kyllä. Turkoosin Aare-joen rannalla keskellä kaupunkia on Bärenpark, karhupuisto, jossa elää kaupungin nimikkoeläimet, ruskeakarhut. Karhuja pääsee katsomaan ilmaiseksi ja puisto sijaitsee aivan Nydeggbrücke-sillan vieressä.
Ilmaista katsottavaa löytyy myös kasvitieteellisestä puutarhasta. Sekin sijaitsee joen varrella Lorrainebrücken ja Kornhausbrücken välissä. Kevät oli huhtikuun ensimmäisinä päivinä vielä aluillaan, mutta tarkkasilmäinen löysi paljon kukkia.
Puutarhassa oli hyönteishotelleja sekä rakennettuja kivimuureja sisiliskoille. Siellä ne paistattelivat päivää kylki kyljessä lämpimien kivien koloissa.
Tämä oli kaunis ja rauhallinen paikka viettää pieni evästauko. Kaupunkilaisetkin olivat ilmeisesti samaa mieltä, sillä moni oli tullut istumaan puiston penkeille ja nauttimaan auringosta eväineen. Parasta vastapainoa museokierroksille ovat tällaiset yksinkertaiset ja ilmaiset, mutta vaikuttavat kaupunkikohteet. Ei tarvinnut kuin istua ja ihailla.
Kuka muu kiertää kaupunkilomilla myös puutarhoja/luontokohteita?