Kuolema-työpaja

Mietin pitkään mihin väliin alan tätä kirjoittaa, mutta koska kuolema tulee aina enemmän tai vähemmän yllättäen, asettukoon tämä postaus nyt tähän. Galleria Beckerissä päättyi 18.2.2015 kuvanveistäjä Heidi Hännisen näyttelykokonaisuus Surullisten piknik. Hänninen ammensi teoksiinsa estetiikkaa niin venäläisiltä hautausmailta kuin betonin karusta kauneudesta. Betoni onkin taiteilijan lempimateriaali. Häntä kiinnostavat hautausmaat, viimeinen matka ja kuoleman jälkeinen maailma. Hänninen sanoo olleensa pienestä asti viehättynyt aiheesta, josta ei juurikaan suomalaisessa kulttuurissa enää puhuta. Taiteilijan isä kuoli yllättäen vuosi sitten, mikä antoi pitkään käsitellylle aiheelle uusia ulottuvuuksia. Surullisten piknik nosti esille suomalaisille vieraita tapoja surra. Venäjällä kuolleita muistetaan aivan eri tavalla kuin Suomessa. Värikkäät tekokukat täyttävät hautausmaita ja vainajia mennään muistelemaan ja kunnioittamaan viettämällä hautausmailla piknikejä. Hautausmaasta tehdään ikään kuin toinen koti, jossa on lupa kohdata vainaja, muistella kuollutta, surra, itkeä ja nauraa. (Lähde: Minna Vilkuna, Suur-Jyväskylän Lehti, 4.2.2015.)

Hännisen näyttely yhdistettiin osaksi yliopiston taidekasvatuksen Taide ja hyvinvointi-kurssia. Hänninen veti kolmena iltana Kuolema-työpajan nimellä kulkenutta kurssia, jossa käsiteltiin aihetta taiteen ja keskustelun keinoin. 

Ulla Remes: osa teoksesta Muualla tuuli soi, 2014, installaatio.

Ensimmäiselle tapaamiskerralle jokainen osallistuja toi jonkin tuntemansa taideteoksen, joka käsitteli jollain lailla kuolemaa. Esittelin itse Ulla Remeksen installaatiokokonaisuudesta osion, joka oli nimetty Muualla tuuli soi. Kyseinen teos vaikutti Myllyn kesänäyttelyssä. Toiset esittelivät mm. Theodor Kittelsenin kuvia, Jiri Trnkan kuvituksia, Hugo Simbergin Kuolema-hahmoja ja Heli Pukin runoja. Ensimmäisenä iltana tutustuttiin toisiimme ja jokainen sai halutessaan kertoa omista suruistaan.

Jiri Trnka: kuvitus H.C. Andersenin satuun, jossa Kuolema painaa keisarin rintaa,1959. Kuva täältä.

Toisena iltana oli kaikille avoin keskustelutilaisuus, jossa olivat puhumassa sairaalapappi Asta Rusanen sekä saattohoitoon erikoistunut syöpäsairaanhoitaja Heidi Tammela. He kertoivat omasta työstään ja hämmästyin, kuinka elämäniloisia ja "normaaleja" naiset olivat siitä huolimatta, että kuolema on niin voimakas osa heidän työtään. Astan mukaan elämän suola on se, että hän saa olla tekemisissä isojen asioiden kanssa. Hän menee omaisen menettäneen läheisen tai kuolevan tueksi kutsuttaessa, kun Heidi on puolestaan pidemmän prosessin kuolevan rinnalla. Heidi sanoi omaisten kohtaamisen olevan haastavaa, mutta harvoin tulee negatiivista palautetta ja siitäkin edestä kiitosta. Ei ole kuulema päivää jolloin ei jaksaisi mennä töihin, johon vaikuttaa mm. hyvä työyhteisö. Molemmat sanoivat, ettei kuolemaa voi pelätä tai muuten he eivät voisi tehdä työtään. 

Theodor Kittelsen: The Pauper (Fattigmannen), 1894-1896. Kuva täältä.

Heidi antoi tiukkaakin kritiikkiä lääkäreiden asenteita ja lääketeollisuutta kohtaan. Tuntui hyvältä, että välillä kylmältä tuntuvassa yhteisössä/kulttuurissa on yksilöitä, jotka taistelevat auktoriteetteja vastaan ihmisyyden ja inhimillisyyden puolesta. Heidin tavoitteena on tehdä jokaisen potilaan viimeisestä hetkestä kaunis ja toivoisi, että onnistunut kotisaattohoito olisi yleisempää. 

Asta kertoi, että samalla paikkakunnalla pitkään työskennelleenä ja asuneena alkaa vainajien joukossa olla tuttuja ja läheisiä. Tällöin pitää miettiä, tarvitseeko työ delegoida jollekin toiselle, sillä samaan aikaan ei voi olla sekä surijan että auttajan roolissa. 

Molemmat tuntuivat saavansa työstä jotain, nauttivansa siitä, vaikka itsestä tuntui, etten koskaan voisi vaihtaa paikkaa heidän kanssaan. Arvostus oli sitäkin suurempi ja työnsä kautta molemmat arvostavat varmasti elämää ylipäänsä ihan toisella tavalla. Pinnallisten ja tyhjänpäiväisten valitusten kuunteleminen jää todennäköisesti minimiin.

Hugo Simberg: Kuolema kuuntelee, 1897. Kuva täältä.

Kolmantena iltana keskustelutilaisuudessa työstään ja kokemuksistaan kertoivat Konneveden seurakunnan kirkkoherra Olavi Virtanen ja runonlausuja Maija Piitulainen. "Me olemme aika särkyviä astioita", kuvaili Maija ihmisiä surun kohdatessaan. Hän lisäsi, että "surua ei voi oppia jos sitä ei tunne." Se on totta. Kukaan ei voi tietää miltä suru tuntuu ennen kuin menettää läheisen. Keskusteluillassa todettiin myös, että tässä ajassa ei ole enää rituaaleja sureville. Ei tiedetä mitä tehdä, kuinka käsitellä surua. Enää ei käytetä suruhuntuja tai -nappeja. Surua ei saa tietyllä tavalla enää näyttää.

Kuolemasta puhuminen ja kuunteleminen oli voimauttavaa. Niin ikävältä kuin se tuntuukin, se on luonnollinen asia elämän kiertokulussa, vaikka ei kuolisikaan ns. luonnollisella tavalla. Yhtenä päivänä synnytään ja toisena kuollaan. Kukaan ei tiedä päiviensä määrää. Mikä on surullista on se, että kuolema ja sen myötä tulevat kirjavat tunteet ja niiden ilmaisu on lakaistu maton alle. Etenkin Astan ja Heidin keskustelutuokio rikkoi tabuja ja antoi toivoa. Kuolemaa ei kaunisteltu, mutta sillä ei myöskään peloteltu.

Keskustelutilaisuuksien lisäksi me kurssille osallistuneet saimme poimia ja maalata huoneen nurkasta sen kokoisen ja painoisen kiven, joka kuvasi sen hetkistä surua. Mietimme ja keskustelimme myös siitä, missä haluaisimme kuolla jos kaikki olisi mahdollista. Demonstroimme myös näyttelytilassa mihin asentoon haluaisimme kuolla. Jokainen sai käsiinsä kylmää das massaa, joka tuli lämmittää ja muotoilla käsissä silmät kiinni surun tai kuoleman muotoon. Tuotoksen kanssa tuli kirjoittaa pieni keskustelu.

Miksi olet tuon muotoinen?

- Olen pyöreä ja käteen sopiva, mutta jokainen suru ja menetys kasvattaa minuun uuden piikin.

Voiko piikit kadottaa?

- Et sinä oikeasti halua piikkien katoavan, muuten unohtaisit menetyksesi. Kun aikaa kuluu voit ajatella, että muutun kuin perunaksi, joka alkaa itää. Terävistä piikeistä tulee jotain pehmeää, joka kasvaa joksikin muuksi, tuottaa lopulta satoa. Mutta jos mietit vain piikkejä, etkä anna minun muuntua, sinuun sattuu aina, kun nostat minut käteesi.

Pidimme vielä myöhemmin yhden illan tapaamisen, jossa esiteltiin toisillemme omat tuotokset, jotka käsittelivät surua tai kuolemaa. Suuri osa oli tehnyt kuvallisen tuotoksen musteella, akvarelleilla tai lyijy- tai värikynillä, mutta pari ilmaisi tunteitaan myös runon muodossa.

Eihän tällaisia kursseja voi jättää väliin, kun on mahdollisuus ravistella omia kipupisteitä, oppia jotain uutta ja kyseenalaistaa normeja. Nyt pitäisi vielä kirjoittaa varsiainen essee tentaattorille kokemuksellisesta oppimisesta. 

PURJEENPAIKKAAJA

Tuuli laulaa lähtijöille,
kutsuu kauas kulkijoita.

Ota heidät vastaan, purjeenpaikkaaja
väsyneet
veneensä särkeneet
purjeensa puhkaisseet.

Avaa suojainen satama
ja laske levottomat laineet
tuuli tuima taltuta.

Parsi purjeet puhjenneet
korjaa korkeat salot
mastot miehenmittaiset.

Anna turvaksi tuuli joka rantaan asti kantaa.

Pidä lyhtyä yllä jotta näen kotiini tulla.

- Heli Pukki - 

Runossa on lohtua ja toivoa. Viedään kaikkien purjeet paikattaviksi. 

Väsyneiden, veneensä särkeneiden ja purjeensa puhkaisseiden.

Näytetään valoa, jotta jokainen pääsee kotiin.

Arjesta irrotettua

Hyvää viikon alkua! Täällä se tosin alkoi heräämällä liian aikaisin. Hyppäsin pyörän selkään kahdeksan jälkeen, että ennätin palauttaa kirjat yliopiston kirjastoon ennen kuin suuntasin Mattilanniemeen gradukurssille. Olin paikalla hyvissä ajoin ennen yhdeksää, mutta kun tajusin istuvani tietokoneluokassa yksinäni, tarkistin lukujärjestyksen ja huomasin, että seuraava gradutapaaminen onkin vasta tiistaina 3.3. Alkaa näemmä nämä lähipäivien aikatauluttamiset näkyä siinä, ettei muista tarkistaa kyseisen päivän tapahtumia. Noh, tulipahan tehtyä vielä toinen kirjastokierros ja kerättyä teosesimerkkejä tulevia näyttelyopastuksia varten (näistä lisää myöhemmin).

Huomasin kerryttäneeni muistiin yksittäisiä ajatuksia, mutta koska tuntuu tyhmältä tehdä niille jokaiselle oma postauksensa, saatte näin viikon alkuun tällaisen iloisen sillisalaatin arjesta irrotettuna.

Tammikuussa varsinaisesti alkanut (jatkunut) gradun kirjoitusprojekti jatkuu edelleen mukavalla mallilla. Taustoitus/johdanto-osio on lähetetty tukihenkilölle kommentoitavaksi ja nyt odotellaan palautetta.  Olen soitellut seurakuntiin ja lähetellyt sähköposteja, joihin saa tuhraantumaan yllättävän paljon aikaa. Nyt ymmärrän, miksi jotkin henkilöt eivät välttämättä vastaa kaikkiin sähköposteihin, toisin sanoen priorisoivat ajan puutteessa kenelle/mitä vastaavat. Vannon kautta kiven ja kannon, etten (enää) piikittele graduohjaajaani viesteihin vastaamattomuudesta tai niiden myöhästymisestä. (Itse tosin otti asian puheeksi.) Minulta meni yksi työpäivä kahden kirkon asioiden selvittämiseen, eikä silloinkaan kaikki ollut tyhjentävästi selvitetty. Tarkennettakoon nyt kuitenkin, ettei minua suinkaan ole ohjauksessa unohdettu, sillä sain vinkiksi yllä olevan, tutkimusaluettani sivuavan Graham Howesin The Art of the Sacred, jossa pohditaan uskon ja taiteen välistä suhdetta. Aika kivasti ajateltu, kaiken sen kiireen keskellä.

Graduprojekti siis edistyy ja nyt on jopa hahmoteltavissa alustavia tutkimustuloksiakin, jonka ansiosta lähdetään hyvillä mielin hiihtolomailemaan. Lomailun ehtona oli, että saan lähetettyä ensimmäisen osion gradusta kommentoitavaksi, ja saan otettua itseäni niskasta kiinni ja soitettua seurakuntiin. Done and done. Noita puhelinsoittoja tosin lykkäsin päivätolkulla, sillä vieraille ihmisille soittaminen on pelottavaa. Ensimmäisten positiivisten soittokokemusten jälkeen homma alkoi sujuakin sitten sutjakasti.

Noiden graduun liittyvien viestittelyjen lisäksi olen lähetellyt sähköpostin jos toisenkin Turkuun, jossa lomailemme keskiviikosta perjantaihin. Nyt on kuvausluvat museoihin kunnossa ja en malta odottaa, että pääsen kiertämään näyttelyitä! Tämän kyseisen reissun aikatauluttaminen saattoi vaikuttaa tämänaamuisen olemattoman päiväohjelman unohtamiseen.

Kirppareita olen laiminlyönyt varmaan kuukauden verran, joka on minulle pitkä aika, ja yllä olevat lasiesineet ovat tammikuun alkupuolen löytöjä. Heikki Orvolan Miranda-kynttilänjalkoihin menin tosin sortumaan eBayssä sen jälkeen, kun olin tilannut sieltä itselleni aiemmin mainitun Howesin opuksen. Koskaan, milloinkaan, mitään ei pitäisi tilata eBaystä, näin siinä käy. Hintaa näillä oli 20 puntaa (~27e), mutta postikuluineen nousivat n. 40 euroon. Lohduttauduin sillä, että pelastin kotimaista designia Britanniasta takaisin Suomeen, ja että huuto.netissä samoista näytetään pyydettävän 65 euroa. Tuo Oiva Toikan Nuutajärvelle suunnittelema pieni Vilja-maljakko hieman kompensoi tuota edellistä, sillä siitä maksoin vain 1,50 euroa.

 Mitäs ruudun sille puolen kuuluu? Millaisia suunnitelmia oli/on hiihtolomalle?

Luonnonmaiseman ja kulttuuriympäristön välissä

Mökkejä Utsjoen Mantojärven rannalla. Kuva täältä.

Saamelaismuseo Siidan tutkija, Päivi Magga, nosti Tahiti 6 -konferenssin puheenvuorossaan Mitä maa kertoo, esiin kulttuuriympäristökäsitteen saamelaisesta näkökulmasta. Valtaväestöön kuuluvana sitä tulee harvoin miettineeksi, kuinka eri tavoin saamelaiset ymmärtävät kulttuuriympäristön, vaikka opinnoissa käy koko ajan ilmi, että käsitteiden ja sanojen merkitys on aina kulttuurisidonnaista. Sitä usein ajattelee me ja muut -käsiteparia kansainvälisesti, vaikka valtakunnallisestikin on havaittavissa selviä eroja.

Saamelaisia noin 1900-1920-luvulta. Kuva täältä.

Tähän liittyen keskustelimme ystäväni kanssa pihan käsitteestä. Piti ihan kurkata pihan käsitettä Wikipediasta, jossa sitä selitetään näin:  Piha on rakennukseen liittyvä alue, joka rajautuu erilleen muusta ympäristöstä. Pihan voi rajata ympäristöstä esimerkiksi aita, tontin raja tai erilainen maankäyttö. 

Olemme ystäväni kanssa kotoisin samalta paikkakunnalta Pohjois-Savosta ja piha merkitsee meille kotia. Ystäväni kertoi hauskan sattuman puhelinkeskustelustaan toispaikkakuntalaisen kesken. Ystäväni oli tiedustellut, voisiko mennä kylään kyseisen henkilö luokse kysymällä: "Oletko pihassa siihen ja siihen kellonaikaan?". Langan toisessa päässä ollut henkilö oli vähän närkästynyt kysymyksestä, että missä/kenen pihassa hänen pitäisi olla ja miksi. Ystäväni tarkoitti siis kysyä, olisiko tämä kotona, kun hän tulisi vierailulle. Käsitämme siis sanan pihassa samaksi kuin kotona sisällä, kun taas pihalla tarkoittaa, että ollaan talon ulkopuolella. Lapsuudenkotiin soittaessani huomaan usein, että toinen saattaa vastata "missäpä olet?" kysymykseen:  "just tulin pihhaan". Eikä ole käynyt mielessä, etteikö joku ymmärtäisi mitä sillä tarkoitetaan.

Kuva täältä.

Tämän alustuksen myötä koin melkoisen valaistumisen, kun Päivi Magga kertoi omista ajatuksistaan kulttuuriympäristön käsitteen eroista. Hän oli käynyt useissa tapahtumissa ja lukenut erilaisia julkaisuja kulttuuriympäristöstä ja huomannut, että pisteillä karttoihin merkityt arvokkaat kulttuurikohteet harvenivat sitä mukaa mitä pohjoisemmaksi siirryttiin. Magga alkoi kyseenalaistaa näkemäänsä ja kuulemaansa. Eikö Pohjois-Suomessa muka ollut arvokkaita kulttuuriperintö- ja -ympäristökohteita? Sitten hän ymmärsi, että käsitteiden määrittely oli erilaista. Siinä missä valtaväestöön kuuluvat henkilöt määrittelevät kulttuuriympäristöön ja kulttuuriperintöön kuuluvat asiat suurelta osin konkreettisten ja käsinkosketeltavien, ihmiskäsin rakennettujen esimerkkien kautta, saamelaiset suhtautuvat asiaan toisin. Magga esitti ajatuksia herättävän kysymyksen: Miksi kulttuuriympäristössä painotetaan vain kädenjälkiä? Saamelainen perinne perustuu siihen, että kaikki tehdyt ihmisen kädenjäljet pyritään hävittämään luonnosta, jotta kaikki olisi hyvin. Luonto pyritään pitämään luonnollisena. Saamelaisilla ei ole edes sanaa kulttuuriympäristö, sillä heillä ei ole jakoa kulttuurin ja ympäristön välillä. Heille kulttuuriperintöä on tieto esimerkiksi siitä, mitä uomaa pitkin porot parhaiten kulkevat, missä kannattaa hillastaa ja kuivalla säällä kalastaa jne. Heillä perinne on pitkälti suullista perinnettä, käsin koskematonta.

Kilpisjärvi. Kuva täältä.

Juuri tämä perinnetieto on saamelaisten vahvuus. Tieto opitaan yhdessä tekemällä, jolloin se muuttuu taidoksi. Tarinoiden ja henkiökohtaisuuksien kautta perinteet tulevat eläviksi ja merkityksellisiksi. Samalla kun valtakulttuuri pyrkii tallentamaan kulttuuria sen kaikissa muodoissa sähköiseen ja kaikille avoimeen muotoon, saamelaiset kamppailevat käsitteiden kesken. Suullista perinnettä on vaikea kääntää muille ymmärrettävään muotoon, sillä esimerkiksi pyhiin paikkoihin liittyvän tiedon pelätään joutuvan kaltoin kohdelluksi. Saamelainen kulttuuri jää ikävästi puhtaan luonnonmaiseman ja kulttuuriympäristön käsitteiden väliin. Maggan mukaan saamelaisten on itse osallistuttava käsitteiden määrittelyn, sillä jokainen saamelainen on oman alueensa asiantuntija.

Ivalo. Kuva täältä.

Pidin tärkeänä, että konferenssissa oli useampi puheenvuoro liittyen Lappiin ja saamelaisuuteen. Saamelainen kulttuuri kuuluu osaksi suomalaista kulttuuria, samoin kuin eri murrealueiden erot valottavat kulttuurimme kokonaiskuvaa.

Mitä asioita sinä haluaisit säilyttää omasta (suomalaisesta, alueellisesta tai perheen) kulttuurista tuleville sukupolville?

Kirkot uusiokäyttöön?

Göteborgin yliopiston professori Ola Wetterberg korkkasi Tahiti 6 -konferenssin puheenvuorollaan Old Churches - New Values? Use and Management of Churches in a Changing Society. Sehän istui omaan kirkkotaiteeseen kallellaan olevaan tutkimusalueeseeni paremmin kuin hyvin. Wetterberg on keskittynyt rakennetun kulttuuriperinnön suojeluun ja sen tutkimiseen. Puheenvuorossaan hän esitteli ongelman, joka koskettaa koko Ruotsia: kirkkoja on tarpeeseen nähden liikaa ja seurakuntalaisia liian vähän huolehtiakseen niistä. Luento keskittyi avaamaan monimutkaista suhdetta, joka syntyy pyhien ja maallisten arvojen kohdatessa. 

Vuonna 1995 Ruotsissa tehtiin periaatepäätös, jossa kirkko ja valtio erotettiin toisistaan. Päätöksessä todettiin, että kirkollisen kulttuuriperinnön säilyttäminen kuuluu koko väestölle, ei vain seurakuntalaisille. Vuonna 2000 Ruotsin kirkosta tuli virallisesti vastuunkantaja kaikista Ruotsin kirkoista. Valtio maksaa kirkolle 460 miljoonaa, jotta se voi  ylläpitää kirkkoja kaikille avoimina ja yhteisinä. Tutkimusprojektien avulla halutaan selvittää, onko mahdollista irrottaa kirkko rakennuksena uskonollisesta kontekstistaan, ja virallistaa sille jotain maallista käyttöä. Kirkkojen uusien käyttömuotojen myötä tutkitaan myös sitä, millaisia muita arvoja rakennukset saavat osakseen suojelullisen ja uskonnollisen näkökulman lisäksi.

Itse asiassa tuntui hieman ironiselta, että samalla kun Ruotsissa mietitään mitä tehdään kaikille ylimääräisille kirkkorakennuksille, minä tutkin 2000-luvulla Suomeen rakennettuja uusia luterilaisia kirkkoja ja niiden alttaritaideteoksia. Ei tuo Ruotsin ongelma tosin ole aivan tuntematon Suomessakaan. Meillä ei tosin ole "ylimääräisinä" sellaisia määriä keskiaikaisia kirkoja mitä länsinaapurissa, mutta meilläkin on laitettu myyntiin kirkkoja ja seurakuntasaleja. 

Kouvolan Vuohijärven kirkko myytiin kulttuuritaloksi. Kuva täältä.

Luterilainen seurakunta myi Kuopion Männistön vanhan kirkon katolisen kirkon omistukseen. Kuva: Toni Pitkänen/Yle. Täältä.

Ruonalan kirkko Kotkassa on myynnissä. Kuva täältä.

Suomessa ollaan oltu varovaisia kirkon omistamien kiinteistöjen myynnin kanssa, vaikka kiinteistömassa rasittaa kirkon taloutta. Kirkon puolelta on havaittavissa painetta rakennusten myyntiin, mutta usein seurakuntalaisten on vaikea luopua rakennuksista. Maailmalla on melko eksoottisiakin esimerkkejä kirkkojen uusiokäytöstä:

Edinburghissa kirkko muuttui Frankenstein-teemaiseksi baariksi. Kuva täältä.

Frankenstein sisältä. Kuva täältä.

Metodistikirkko South Williamsportissa muuttui lasten sisäleikkipaikaksi. Kuva täältä.

Alankomaissa Dominikaanikirkko muutettiin kirjakaupaksi. Kuva täältä.

Tukholmassa kirkko muuttui start-up yritysten kehittämöksi. Kuva täältä.

Englannin Surreyssa entistä kirkkoa käytetään skeittihallina. Kuva täältä.

Miltäs tällaiset kirkkojen uusiokäytöt tuntuvat?

Tahiti 6 - Mitä se taidehistoria nyt olikaan?

Viime viikolla Jyväskylässä vietettiin Taidehistorian päiviä Tahiti 6 -konferenssissa. Tahiti ei viittaa siihen Tyynenmeren saareen (mikä siitä minulle tulee aina ensimmäisenä mieleen), vaan on lyhennys sanoista Taidehistoria tieteenä. Teemana oli tällä kertaa kulttuuriympäristö: käsitteet, keinot ja konkretia. Äkkiseltään olisi voinut luulla, että kyseessä olisi ollut jokakeväinen museologian seminaari, jossa ollaan useampaan otteeseen pohdittu mm. paikallismuseoita ja -kulttuureita, digitaalista kulttuuria ja sitä, että mitä ja missä muodossa kulttuuria tallennetaan. Mikä on säilyttämisen arvoista ja kuka sitä arvottaa?

Konferenssissa syntyi keskustelua myös siitä, että yksikään pääpuhujista ei ollut taustaltaan taidehistorioitsija. Göteborgin yliopiston professori Ola Wetterberg (rakennetun kulttuuriperinnön suojelu) puhui otsikolla Old Churches - New Values? Use and Management of Churches in a Changing Society, Suzie Thomas (FT) Helsingin yliopistosta puhui museologisesta näkökulmasta When Cultural Environment Hurt: "Dark Heritage", the Wilderness and the War in Finnish Lapland, Jyväskylän yliopiston taidekasvatuksen professori Pauline von Bonsdorff herätteli puolestaan ajatuksia aiheesta The Future as Common Ground: Caring for Diversity ja neljäntenä puhujana oli ympäristöneuvos Tapio Heikkilä Ympäristöministeriöstä, joka vei meidät kuvamatkalle Maisemiin ja aikoihin. 

Kukaan ei kritisoinut puhujavalintoja ja heidän herättämänsä näkökulmat olivat mielenkiintoisia, mutta tapahtuma palautti mieleeni erilaiset opiskeijakeskustelut siitä, mikä nykyisin lasketaan taidehistoriaksi. Monille ulkopuolisille se varmaan edelleen tarkoittaa sitä, että osaa luetella eri tyylisuunnat, taiteilijoiden taustat ja teosten vuosiluvut. Sekin toki kuuluu toimenkuvaan, mutta on melko yksipuolinen näkemys kokonaisuudesta. Sama kuin olettaisi, että kadulla vastaan tuleva ja hymyilevä henkilö olisi aina iloinen. Kandi- ja graduseminaareissa olemme pohtineet opiskelijoiden kesken mm. sitä, liittyykö esimerkiksi rakennetun kulttuuriperinnön tutkiminen taidehistoriaan vai museologiaan, kun toinen saattaa yhdistää tutkimuksessaan taidehistorian psykologiaan. Konferenssikansiossa sattui ohjelmalehtisen lisäksi olemaan Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen mainosesite, johon oli kirjattu lyhyt kuvaus jokaisesta oppiaineesta. Nostetaan esille niistä kolme:

Taidekasvatus: Taidekasvatuksessa käsitellään taidetta, sen traditioita ja asemaa. Kuinka ihmiset luovat ja vastaanottavat taidetta yksilöinä ja yhteisöinä?

Museologia: Opinnot tarjoavat vastauksia museoita, keräilyä sekä ympäristön hahmottamista ja hallitsemista koskeviin kysymyksiin. Museologia luo valmiuksia toimia kulttuuri- ja luonnonperinnön parissa.

Taidehistoria: Taidehistoria evästää hahmottamaan taideteosten ilmiasua ja merkitystä sekä ymmärtämään taiteen tekijöiden ja teosten yhteyttä historiaan, taidemaailmaan, yleisöön ja yhteiskuntaan.

Esittelyt luettuani olin jälleen tyytyväinen, että olin valinnut omakseni juuri taidehistorian. Se kuulosti edellleen eniten omimmalta. Nykyisin ei kuitenkaan voi tehdä suoria rajoja eri oppiaineiden välille, sillä melko poikkeuksetta opiskelijat ja tutkijat purjehtivat ja risteilevät onnellisesti toistensa vesillä, parhaimmassa tapauksessa jopa poikkitieteellisesti. Kaikissa kuvauksissa puhutaan jollain lailla ympäristön ja yhteiskunnan hahmottamisesta. Se on yhteistä humanistisille tieteille. Puhalletaan yhteen hiileen yhteisen ymmärryksen lisäämiseksi näennäisistä rajoista piittaamatta. Sen vuoksi oli hyvä kuulla, mitä annettavaa taidehistorialla olisi kulttuuriperinnölle ja päinvastoin. 

Tahiti 6 -konferenssin tarkoitus oli virittää keskustelua kulttuuriympäristön käsitteen sisällöstä, tutkimuksesta ja näkökulmista. Tavoitteena oli selventää taidehistorian ja visuaalisen kulttuurin asiantuntijuuden suhdetta kulttuuriympäristön tarpeisiin ja luoda vuoropuhelua eri asiantuntijuuksien välille. Minkälaisia näkymiä kulttuuriympäristön tutkimuksen monitieteistyvä luonne tuo mukanaan? Kuinka kulttuuriympäristön suojelemisen käytännöt suhteutuvat yliopisto-opetukseen ja -tutkimukseen? Konferenssi koostui mm. seuraavista teemoista:

Kuva, kokemus ja kulttuuriympäristö

Kulttuuriympäristöjen historia, rakennustutkimus ja rakennussuojelu

Kaupunkisuunnittelu ja kaavoitus 

Ympäristöestetiikka ja maisematutkimus 

Julkinen taide ja julkisen tilan kulttuurinen elävöittäminen 

Visuaaliset menetelmät, multimodaalisuus ja moniaistisuus kulttuuriympäristön tutkimisessa

Kuten edellä mainitusta listasta voi huomata, kulttuuriympäristöä käsiteltiin monesta kulmasta.
Joitain nostoja tapahtumasta on tulossa kenties blogiinkin.

Yllättävää ystävyyttä

Ystävänpäivän kunniaksi haluan jakaa teidän kanssanne yllättävän ystävyyden osoituksen. Tämä tapahtui itse asiassa jo helmikuun alkupuolella, mutta ajattelin että tämä on oikea ajankohta nostaa tapahtuma esille. Kaikki alkoi siitä, kun Materian taju esitteli blogissaan vanhaa Arabian lasten lautasta. Hän oli löytänyt tuon uudenveroisessa kunnossa olevan Nooan arkki -lautasen SPR:n kirpparilta. Näytin kyseistä postausta K:lle ja hän hihkaisi pettyneenä, että haluaa samanlaisen. Hän ei ole tiennyt, että olen yrittänyt etsiä kirppareilta ja netistä kyseistä lautasta hänelle viimeiset 2-3 vuotta. Edellisen kerran lautanen tuli puheeksi maaliskuussa 2014, kun vierailimme Kansallismuseossa ja bongasimme näyttelystä kyseisen sarjan emalimukin. 

Finelin valmistama Nooan arkki emalimuki 60-luvun lopusta. Kansallismuseon kokoelmat.

Jätin Materian tajun postaukseen kommentin, jossa kerroin etsiväni samanlaista lautasta. Ei mennyt aikaakaan, kun Lumivalkoista blogin Minnamarika otti minuun yhteyttä sähköpostitse ja kertoi, että hänellä on tuo etsimäni lautanen ja olisi valmis siitä luopumaan. Hän oli nähnyt viestini Materian tajun postauksessa. Viestin luettuani en malttanut pysyä aloillani ja teki mieli hihkua innosta, mutta piti hillitä itsensä, ettei yllätys menisi pilalle.

Gunvor Olin-Grönqvistin kuvioima lautanen vuodelta 1967.

Tehtiin Minnamarikan kanssa kaupat, ja kun hain paketin postista mietin, että olisinko säästänyt yllätyksen täksi päiväksi, mutta en malttanut, kun sen viikonkin salailu teki tiukkaa. Näytin varmaan tyhmältä aika ajoin itsekseni hymyillen, mutta en paljastunut. Annoin postipaketin K:lle avattavaksi ja sanoin, että se on ennakkoon annettu ystävänpäivälahja. Ei meillä tosin ole mitään perinnettä ostella toisillemme ystävänpäivälahjoja, mutta tämä oli erikoistilanne. Ja voi sitä iloa ja hymyä mikä siitä syntyi, kun hän huomasi mikä paketista paljastuu! Taisi olla rakkautta ensisilmäyksellä.

Kovasti hän pohti raaskiiko lautasta ottaa käyttöön mutta sanoin, että enemmän siitä lautasesta on käytössä iloa, ja viikonlopun kunniaksi tein vielä K:n lempparimakeaa, porkkanakakkua. Lautaseen tiivistyy paljon hänen lapsuusmuistojaan mummolasta ja tiedän omasta kokemuksesta, kuinka tärkeitä ne muistot voivat olla. Suuren suuri kiitos Sinulle Minnamarika vielä tätäkin kautta! Kuten sanoin, tämän hienommin lautanen ei olisi voinut uudelle omistajalleen päätyä. Lautanen pääsi hyvään kotiin.

Ystävänpäivän kunniaksi minut yllätettiin kotiin tullessa tulppaanikimpulla. Kun satuin kysymään millä perusteella tulppaanien väri oli valittu (lahjakukkien värillä ei koskaan ole itselleni mitään väliä, ajatus on tärkein), sain vastaukseksi: "No tuossa sai kaksi väriä yhden hinnalla". 

Miehet... ♥ ;D

Hyvää ystävänpäivää juuri Sinulle!

Näyttely kulttuuriluotsien silmin

*Yhteistyössä Jyväskylän kaupungin Kulttuuriluotsit

Saan silloin tällöin suullista palautetta ja kiitosta siitä, kuinka teen kulttuuria ja etenkin taidetta helpommin lähestyttäväksi. Sanat lämmittävät mieltä, vaikka en juurikaan ajattele tekeväni palveluksia kenellekään. Teen tätä omaksi ilokseni, koska tunnen saavani tästä itse jotain. Omalta osaltani tahdon puolestani välittää kiitokset jokaiselle, joka on tavalla tai toisella tekemisissä vapaaehtoistyön kanssa.

Jyväskylässä kypsynyt ajatus kulttuuriluotsitoiminnasta on levinnyt ympäri Suomea. Kulttuuriluotsit ovat koulutettuja vapaaehtoisia, jotka toimivat oman paikkakuntansa kulttuurikohteiden tarjontaan perehtyneinä vertaisohjaajina. Luotsien tehtävänä on toimia rohkaisijoina, oppaina ja kavereina erityistä kannustusta tarvitseville ihmisille, joiden ei muuten tulisi lähdettyä kulttuurikohteisiin. Kulttuuriluotsitoiminnan taustalla vallitsee ajatus siitä, että kulttuurin pitäisi olla kaikkien saatavilla. Kuka tahansa voi pyytää luotsia mukaansa kulttuurin pariin.

Bloggaajana toimin itse eräänlaisena kulttuuriluotsina itselleni, mutta tällä kertaa halusin antaa äänen heille, jotka oikeasti kohtaavat ihmisiä, jakavat ajatuksia ja rohkaisevat toisia kaikenlaisen kulttuurin pariin. Tutustuin kolmen kulttuuriluotsin, Anjan, Katjan ja Timon, kanssa Jyväskylän taidemuseon Ehtiihän sinne Pariisiin myöhemminkin -kokoelmanäyttelyyn. Tällä kertaa Hurmioitunut oli hiljaa ja antoi taideteosten tulkinnan kulttuuriluotseille.

Kaksi kolmesta kulttuuriluotsista on syntynyt Keski-Suomessa ja kolmaskin asunut Jyväskylässä pitkään, joten he olivat oivallinen trio tulkitsemaan keskisuomalaista taidetta vuosilta 1947-1973. Lyhyen ensitunnelmoinnin jälkeen siirryimme katselemaan luotsien valitsemia lemppariteoksia. 

Yksi Timon suosikeista oli Kimmo Jylhän maalaus/kollaasi Kolme sanaa vuodelta 1968, maalaus/kollaasi, öljyväri/paperi.

Aloitimme Timon ensimmäisestä valinnasta, joka oli Kimmo Jylhän maalaus Kolme sanaa. Timo kertoi, ettei tiennyt etukäteen mitä odottaa näyttelyltä, sillä hänellä ei ole yleensä juurikaan suhdetta kuvataiteeseen. Jylhän teos sai hänet kuitenkin hämmentyneeksi. Ensimmäisenä huomio kiinnittyi kasvoihin. Ne olivat kuin teatteri- tai kuolinnaamio. Oikeassa reunassa oleva kahtia jakautunut naamio toi Timon mieleen itse taiteilijan ja hänestä tuntui, kuin tämä olisi repinyt päästään hiustukkoja ja vuodattanut teokseen todella jotain itsestään. Timo sanoi maalauksessa olevan jotain tiedostamatonta ja hänelle teoksen punainen ja oranssi väri symboloivat alkuvoimaa. Hän ei kuulema ottaisi teosta omalle seinälleen, mutta maalauksen nimi Kolme sanaa saavat kuitenkin pohtimaan, mitkä ne kolme sanaa oikeastaan ovat.

Timon ja Katjan suosikiksi nousi Raimo Paavolan Sankarin muotokuva -öljymaalaus vuodelta 1964.

Timon toinen suosikkivalinta osui yhteen Katjan suosikin kanssa. Molemmat pitivät Raimo Paavolan maalauksesta Sankarin muotokuva. Läheltä huomaa yksityiskohtia, sävyjä ja siveltimenvetoja, kun kauempaa erottaa ihmishahmon. Timon mukaan hahmon värit olivat mielenkiintoiset ja niissä oli havaittavissa jotain kaikista vuodenajoista. Hänen mielestään teoksessa oli jotain arkkityyppimäistä. Teoksen nimi sai hänet pohtimaan sankaruutta. Sankarit syntyvät ja ne tehdään yhteystyönä; ketkä milloinkin nostetaan sankareiksi ja ketkä saavat jäädä sellaisiksi. Timon mukaan sankareita tarvitaan ja kauempaa moni saattaa näyttää sankarilta, mutta lähempi tarkastelu paljastaa lopulta totuuden.
Katjan mukaan hahmosta ei voinut ensisilmäyksellä sanoa onko se mies vai nainen. Teoksen hahmo oli hänen mielestään veistoksellinen, värit kiehtovia ja se toi mieleen antiikin sankarit. Kokonaisuudessa oli jotain salaperäistä. Katja pohti, että jos maalaus olisi tätä päivää, hän kenties näkisi teoksessa turbaanipäisen talibanin. Maalaus ei ollut hänelle kuitenkaan uhkaava ja Katja voisi kuvitella teoksen omalle seinälleen. Sankari-sanana viittasi molemmilla kenties lopulta kuitenkin enemmän maskuliiniseen, mutta kun Katja alkoi katsoa siveltimenvetoja, hän havaitsi teoksessa liikettä ja hahmo alkoi näyttää tanssijalta. Oli hauska huomata, että molemmat viehättyivät etenkin teoksen värimaailmasta.   

Anja valitsi suosikikseen Veikko Mäkeläisen maalauksen Tapahtuma, 1968.

Anjan suosikkiteokseksi nousi Veikko Mäkeläisen maalaus Tapahtuma. Hän kertoi olleensa hieman allapäin näyttelyyn tullessaan, mutta melankolinen tunnelma vaihtui teoksen äärellä positiiviseen. Yleensä Anja pitää puhtaiden ja kirkkaiden värien sijaan murretuista ja maanläheisistä sävyistä, mutta tämä kokonaisuus teki Anjaan vaikutuksen. Hänelle tuli maalauksesta mieleen lapsuus ja nuoruus, puhtaus ja selkeys. Tapahtuman vieressä oli toinen Mäkeläisen maalaus Kasvu, joka oli hieman samantyylinen, mutta Anja piti tästä vaakasommitelmasta enemmän. Vihreät elementit olivat Anjalle kasveja, siniset pilviä ja hän näki tässä mm. luonnon kasvua.

Huomasin, että Anjalla oli onnistunut vaatevalinta, sillä hänen neuletakkinsa hehkui miltei kilpaa Mäkeläisen maalauskankaiden punaisten sävyjen kanssa.

Katjan toinen suosikki oli Onni Kososen Sienet -asetelmamaalaus vuodelta 1956.

Kun näyttelyyn astuessa kyselin missäpäin luotsien suosikkiteokset ovat, kaikki sanoivat suoralta kädeltä, että kolmannessa kerroksessa. Toisen kerroksen teokset olivat usein liian esittäviä noustakseen heidän suosikeikseen, ja moni sanoi ohittaneensa kyseisen kerroksen teokset melko nopeasti. Katja oli kuitenkin mieltynyt Onni Kososen asetelmamaalaukseen Sienet. Hän sanoi, että iän myötä myös asetelmat ovat alkaneet kiehtoa. Katjan mielestä Kososen Sienet-teos oli hienompi kuin myöhemmin Korpilahden kursseilla maalatut teokset, ja tämä asetelma kuulema ennakoi jo tulevaa Kososen tyyliä. Maalaus toi hänelle henkilökohtaisia muistoja sieniretkistä äidin ja muiden läheisten kanssa. Retkistä on jäänyt ihania muistoja ja yhdessäoloa. Tämä osaltaan vaikutti Katjan ajatuksiin teoksen tunnelmasta: lämmin ja kodikas. Lasiastiat eivät kuitenkaan olleet hänen mielestään suomalaisia, vaan asetelma olisi voinut olla niiden osalta vaikka italialainen. Yleisilmettä Katja kuvaili tunnelmaltaan pehmeäksi ja rohkeaksi. Värit olivat hänen mukaansa hieman liitumaisia. Timo päätti keskustelun Sienet-teoksesta sanomalla, että värimaailma on maukas. Se oli hienosti tiivistetty.

Anja, Katja ja Timo myönsivät, että toisten suosikkiteosten esittelyt tekivät teoksista merkityksellisempiä myös heille. Tarinat tekivät vaikutuksen ja saivat katsomaan kenties huomaamatonta tai itselle merkityksetöntä teosta uudella tavalla. Oli ihana huomata, kuinka yhden esille nostama ajatus jatkui toisen ajatuksissa, kuinka ei aina tarvita sanoja, jos jokin teos tuntuu hyvältä tai kuinka teos nostaa esiin jotain henkilökohtaista.  
Luotseilla on samanlainen intohimo ja mielenkiinto kulttuuria kohtaan kuin minulla ja se todistaa, ettei tarvitse olla ammattilainen tai opiskella kulttuurialaa nauttiakseen ja saadakseen siitä mielihyvää. Kulttuuriluotsit tekevät toisille hyvää kulkiessaan vertaisohjaajina, mutta saavat siitä hyvästä myös itse osansa.

Kiitos Anja, Katja ja Timo, teidän kanssanne oli ihana kulkea!

Eino Leinoa pop-tulkintoina

Eva Louhivuoren luotsaama ELE-yhtye vieraili Popparissa levyjulkkarikeikalla. Kuvauksen nettisivulta luettuani ei tarvinnut kauaa miettiä lähteäkö kuuntelemaan vaiko ei. 

"Albumi perustuu Eino Leinon rakastettuihin runoihin, jotka muuntuvat Ele-yhtyeen esittäminä moderneiksi pop-tulkinnoiksi. Ajankohtaiset ja kepeät sävellykset ovat sovituksiltaan kauniin pelkistettyjä. Musiikissa soi kaikuja niin jazzin improvisoinnista, pop-musiikin huolettomuudesta kuin kansanmusiikin tarinallisuudesta." 

Perinteisen soitinkattauksen lisäksi mukana olivat viulu ja sello (kappaleessa Sua katson vaan), joten eihän musiikista voinut olla tykkäämättä.

Ja kyllähän minä tykkäsin. Jouduin kuitenkin hieman pettymään, sillä ilmeisesti olin hehkuttanut musiikkia etukäteen liikaa, kuulematta aiemmin yhtään kappaletta. Louhivuorella on todella kaunis ääni ja hän käyttää sitä hyvin, soittajat tuntuivat tunnelmoivan täysillä mukana ja viulun ja sellon yhdistelmä toimii aina. Silti huomasin, ettei musiikki tehnyt sellaista vaikutusta kuin olin etukäteen toivonut. Ehkä kappaleita olisi pitänyt kuunnella ennakkoon, jotta olisi ollut enemmän tarttumapintaa. Mutta kyllä tämä minun musiikkimakuuni istuu, useammalla kuuntelukerralla vielä paremmin.

Kun kello seisoo singlekappaleen voi käydä kuuntelemassa Spotifyssa tai iTunesissa ja Levykauppa Äxän sivuilla voi kuunnella albumia tarkemmin.

Ps. Ylimääräisenä tietona kerrottakoon, että Ele-yhtyeen debyyttialbumin mesenaattina on toiminut näyttelijä-muusikko Riku "Putous-tähti" Nieminen.