Merkitykselliset ihmiset

Design: Anne Vasko.

Toimittaja ja motivaatiopuhuja Sanna Mämmi puhui Instagram-tilillään ystävistä. Tai itse asiassa hän esitteli aiheen otsikolla "Merkitykselliset ihmiset eivät tule meidän elämään vahingossa". Ajattelen itse tällaisia ihmisiä ystävinä. Hän jakoi ihmiset eri tyyppeihin sen mukaan, kuinka he elämäämme vaikuttavat:

• Jotkut on "esteitä", jotka tulee pysäyttämän sut, jotta sä muutat suuntaa.
• Jotkut on "opettajia". Nämä ihmiset tulee sun elämään, jotta sä kehityt ihmisenä.
• Jotkut on "enkeleitä". He tuo sun elämään rakkautta, ja auttaa sua ymmärtämään, että olet oikealla tiellä.
• Jotkut on "tienviittoja". Nämä ihmiset näyttää sulle sen, miksi sä haluat tulla.
• Jotkut on "heimolaisia", eli niitä, jotka pysyvät sun matkassa mukana.

Oman kokemukseni mukaan joku saattaa vaikuttaa elämääni useammassa roolissa.

Koen olevani sosiaalisesti lahjakas, mutta - en nyt huono - mutta äärimmäisen hidas ystävystymään. Minulla on laaja tuttavapiiri, joka on täynnä mahtavia tyyppejä. On mukava huomata, kuinka erilaisia elämänpolkuja he kulkevat, ja kuinka meidän polkumme ovat tavalla tai toisella kohdanneet.

Minä kiinnyn ihmisiin hyvin voimakkaasti, joka on osittain syy siihen, miksi pidättelen ystävyysasteelle siirtymistä pitkään. Tämä taas johtuu siitä, että minun on vaikea luopua mukavista ihmisistä. Luopuminen tarkoittaa sitä, että kaikkia ihmisiä ei ole tarkoitettu olemaan elämässämme välttämättä koko elämää, mikä on aivan luonnollista. Tätä tapahtuu esimerkiksi työ- ja opiskeluelämässä. He ovat arjessamme tietyn aikaa, kunnes polkumme erkaantuvat. Luopuminen toisesta ihmisestä on minulle helpompaa, jos en kiinny toiseen liikaa.

Kaipaus

Minulle on henkisesti vaikeaa päästää esimerkiksi työkavereita vaihtamaan työpaikkaa, tai päästää heitä eläkkeelle. Tästä on tullut yleinen vitsi nykyisessä työpaikassa. Lähiaikoina olen huomannut esimerkiksi kaipaavani erästä vuosi sitten eläkkeelle jäänyttä työkaveria, joka muisti joka kerta toivottaa minulle "Turvallista kotimatkaa!", kun toivotin hyvää viikonloppua. Hän sai minut myös näkemään asioita uudella tavalla, eli hän oli eräänlainen Sanna Mämmin kuvailema opettaja.

Kaipaus on positiivinen tunne, haikea, mutta positiivinen. Kaikkia ihmisiä ei tarvitse kantaa mukanaan, kun oppii hyväksymään sen, että kaikella on aikansa.

Lapsellinen vs. kyyninen

Tunnustan olevani monessa asiassa vähän lapsellinen. Voimakas kiintyminen toisiin liittyy tähän, mutta lapsellisuudesta huolimatta en ole hyväksikäytettävissä. Ympärilläni olevat ihmiset ovat tietämättään pitkässä testissä, jossa arvioin sitä, ovatko he luottamukseni arvoisia. Päästän heidät todella lähelle vasta, kun olen varma, etteivät he satuta minua. Tämän vuoksi jaan todella henkilökohtaisia asioita itsestäni todella harvoille, vaikka koen olevani monella tavalla avoin myös täällä blogissa.

Lapsellisuuteen liittyy myös ilo ja innostuminen. Nämä ovat minulle helppoja tunteita ja näytän ne luonnostaan. Minua henkilökohtaisesti tuntemattomat saattavat tulkita ilon väärin ja kääntää sen tahallaan tai tahtomattaan teeskentelyksi ja pinnallisuudeksi. Tiedän, että selkäni takana on sanottu muun muassa lause: Voiko se oikeasti olla niin iloinen? Minulle on aivan sama mitä muut sanovat tai ajattelevat, kun ympärilläni oikeasti olevat ihmiset tietävät totuuden.

Olen mieluummin lapsellinen ja hassutteleva kuin kyyninen ja katkera. Viimeksi mainitut tunteet kuluttavat todella paljon energiaa ja syövät ihmisestä kaiken positiivisuuden, ilon ja valon.

• Lapsellinen = sinisilmäinen, kokematon, teeskentelemätön, suoraviivainen, vilpitön, viaton.
• Kyyninen = pilkallinen, välinpitämätön, kylmä, julkea. Kyynisyyttä voi olla esimerkiksi jonkun toisen henkilön innon tai jonkin asian leimaaminen lapselliseksi lannistavalla tavalla.

Kiitoskirjeet

Ihmiset, jotka päästän henkilökohtaisen kuoreni sisäpuolelle ovat sellaisia, jotka haluan pitää elämässäni ja lähellä, vaikka emme näkisi usein. Nämä ovat niitä opettajia, enkeleitä, tienviittoja ja heimolaisia. Haluan panostaa ystävyyssuhteisiini ja minulle on tärkeää osoittaa heille, että he ovat merkityksellisiä.

Ei se määrä vaan laatu. Tämä pätee sekä ystävien määrään että tapaamisten tiheyteen. Luottamuksen saavutettua voin luottaa myös siihen, että ystävyys kantaa arjen kiireiden yli. Minulla on silloin tällöin tapana lähettää kirjeitä tai kortteja ystäville ja kertoa, että he ovat tärkeitä. Puhun kiitoskirjeistä, joissa kohdistan kiitokseni kyseiselle ystävälle. Vaikka ystävä olisi todella läheinen, minulle on välillä helpompaa kirjoittaa ajatukseni kuin sanoa ne suoraan. Tällöin otan tietoisesti myös aikaa miettiessäni kyseistä ystävää ja sitä, mitä ja miten haluan hänelle kertoa, että olet merkityksellinen. Pidän ajatuksena myös siitä, että hänelle jää (halutessaan) konkreettinen muisto sanoistani.

Naiset vs. miehet

Ystävyyssuhteissa minulle on tärkeintä rehellisyys, avoimuus ja teeskentelemättömyys. Minulle on tärkeää, että toinen osapuoli on oma itsensä, eikä yritä miellyttää muita tai esittää muuta kuin on. Aitouden kautta löytää helpommin ne henkilöt, jotka tuntuvat omaan elämään sopivilta. Tähän heijastuu suoraan se, että silloin uskallan myös itse olla heidän seurassaan oma itseni.

Minulla on ystävinä enemmän miehiä kuin naisia ja ajattelen, että se liittyy osittain rehellisyyteen ja teeskentelemättömyyteen. Olen puhunut tästä joidenkin naispuolisten ystävieni kanssa ja usein saattaa olla niin, että etenkin ongelmien ilmetessä naiset tuppaavat tukemaan toisiaan oli tilanne mikä hyvänsä. Pidän kyllä naisten välistä lojaalisuutta ja tukea äärimmäisen tärkeänä, mutta en rehellisyyden kustannuksella.

Minulle ystävät ovat myös sitä varten, että he sanovat jos olen väärässä, tai kyseenalaistavat tarvittaessa näkemykseni positiivisella tavalla. En halua, että kanssani ollaan samaa mieltä vain siksi, että pysytään samanmielisinä. On mielestäni rohkeutta ja rakkautta kyseenalaistaa ystävän mielipiteet ja ajatukset, jos ne pystyy perustelemaan. Oman kokemukseni mukaan miehet pystyvät tähän naisia helpommin ja huolettomammin, kun asiat sanotaan niin kuin ne on, eikä mietitä sitä, että mitä minä haluan kuulla sanottavan. Poikkeuksiakin on.

Töissä kerroin jokin aika sitten eräälle naispuoliselle työkaverilleni, että olen muuttanut asennettani ja ajatuksiani tiettyä asiaa kohtaan. Käytännössä siis myönsin hänelle olevani väärässä ja näin ollen osoitin haavoittuvuuteni. Hän tokaisi: "Tiedätkö, olin miettinyt, että miten sanoisin tuon asian sinulle ääneen, mutta olipa hyvä, että sinulla syttyi lamppu itsestään!"

Sekunnin sadasosan mietin mielessäni, että kuinka hän kehtaa sanoa noin! Nielaisin tunteen, ja seuraavassa sekunnissa mietin, että juuri noin hänen tulikin sanoa. Noilla suorilla sanoilla hän astui lähemmäs henkilökohtaista reviiriäni. Olemalla rehellinen ja avoin, loukkaamatta.

"Ole erityisen kiinnostunut tästä hetkestä,
sillä siinä vietät koko elämäsi."

-Juhani Töytäri-

Hyvää ystävänpäivää ja kiitos, kun kuljet matkassa mukana!

Ystävänpäivänä

Tänä vuonna jäivät ystävänpäiväkortit lähettämättä. Uskon siihen, että ystäväni tietävät olevansa minulle tärkeitä ilman korttiakin. Koen kuitenkin tärkeänä osoittaa ystävyyttä tapaamalla tai pitämällä muuten yhteyttä. Välillä tulee tarve purkaa ajatuksia syvemmin, jolloin kirjoitan lyhyen tai pidemmän viestin kiitokseksi ystävälle. Vaikka ystävyyden parhaimmillaan tuntee tiedostamatta asiaa sen suuremmin, on sen äärelle silti hyvä välillä pysähtyä. Kaikilla ei ole ystävyyden tuomaa supervoimaa. Silloin yksittäinen ystävällinen sana saattaa olla tuntemattomalle arjen keskellä äärimmäisen merkityksellinen.

Mikko Valtonen: Paras sarjakuvalehti, 1992. Kuopion taidemuseon näyttely Mikko Valtonen - Syvään päätyyn, 2022.

"Toisen ilahduttaminen voi tuottaa sellaista mielihyvää,
että tekee mieli kiittää häntä siitä."
-Henry de Montherland-

Hyvää ystävänpäivää!

Ystävyydestä

Koen olevani onnekas ja onnellinen, sillä en ole joutunut koskaan kokemaan sellaista yksinäisyyttä, joka murentaisi elämänlaatua. Olen saanut kuulla olevani helposti lähestyttävä ja avoin, mutta lämpenen todellisuudessa erittäin hitaasti, jonka vuoksi päästän harvoja ihmisiä lähelle yksityiselämääni. 

Se ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö voisi kiintyä ihmisiin, joiden kanssa en olisikaan ns. sydänystävätasolla. Pidän ihmisistä, mutta olen omimmillani pienemmissä ryhmissä, ja parhaimmillani kahden kesken, kun voin antaa toiselle täyden huomioni.

Toivon, että ympärilläni olevat ihmiset tietävät kuinka tärkeitä he minulle ovat. Minua on siunattu monenlaisilla ystävillä. Koen arvokkaana sen, että saan erilaisten ystävien kautta täytettyä puuttuvia palasia itsestäni (mm. perheystävät, taideystävät, ortodoksiystävät, työystävät). Ystävyys on minulle vastavuoroista; molemmilla on oltava tunne, että saa toiselta jotain henkistä hyvää itselleen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että toisen kanssa tarvitsisi olla koko ajan tai edes tasaisesti yhteydessä. Riittää molemminpuolinen tunne, että toinen on aina siellä jossain minua varten, kun tarvitsen häntä.

Ystävät ovat niitä, jotka sanovat sellaisiakin asioita suoraan, joita et ehkä haluaisi kuulla. Rehellisyys on rakkautta, mutta tärkeintä on valita sanansa oikein. Usein ystävät aiheuttavat tällaisen tunteen:

"Sinun ystävyys on minun supervoima,

koska sinulle saan olla minä."

Käspaikka

Tämä on tavallista henkilökohtaisempi postaus, sillä yleensä pyrin pitämään perheen, ystävät ja työkaverit nimettömänä blogissa, vaikka he siellä tekstien sisällä usein ovatkin. Tänään sain kuitenkin lahjaksi niin käsittämättömän suurella rakkaudella ja ammattitaidolla tehdyn lahjan, että haluan tämän olevan avoin kiitos ja rakkaudenosoitus Sinulle Leena! (Teksti julkaistaan hänen luvallaan.)

Käspaikan (ja reunapitsin) on suunnitellut ja kirjonut Leena Säppi.

Tekstiilikonservaattori Leena Säppi teki uransa Suomen ortodoksisessa kirkkomuseossa. Hän vastasi vuosikymmeniä museon valtavasta tekstiilikokoelmasta, johon kuuluu esimerkiksi kulta- ja hopeabrokadisia liturgisia asuja 1700- ja 1800-luvuilta. Hän on kirjoittanut useita artikkeleja mm. jumalanpalveluspukuihin, kirkollisiin tekstiileihin ja tekstiileissä kuvattuihin kuvioihin ja symboleihin liittyen. Hän on kirjoittanut ja jakanut mm. tekstiilien hoito-ohjeita ortodoksisiin seurakuntiin, pitänyt luentoja, kursseja ja neuvonut ja auttanut aina, kun joku on apua tarvinnut. Hän on kirjoittanut useita kirjoja, joista käsityöalan ammattilaiset ja harrastajat tietävät takuuvarmasti ainakin kaikki käspaikkakirjat (Käspaikka - Muistiliina; Minikäspaikkaa kirjomaan; Ruusuja ja unikoita - Kirjottuja aarteita Valamon luostarista).

Käspaikka on ikonin päällä käytettävä pitkä liina, jonka molemmat päät on koristeltu samanlaisella kuviolla. Karjalaisissa käspaikoissa on käytetty perinteisesti punaista etupistokirjontaa ja tyypillisiä koristeaiheita ovat erilaiset linnut, puut, kasvit ja kukat, joilla kaikilla on oma symboliikkansa. Käspaikkojen kuviot viestivät monenlaisia tarinoita, ja niitä on käytetty myös rituaaliliinoina esimerkiksi häissä.

Jos minulta kysytään, käspaikkojen kirjominen on äärimmäisen haasteellista, sillä pinnan ja kirjontajäljen tulee olla siisti ja viimeistelty käspaikan molemmilta puolilta. Sen sijaan täydellisyyteen kirjojan ei pidä pyrkiä, koska uskomuksen mukaan "vain Jumala pystyy täydelliseen". Tämän vuoksi käspaikkoihin jätetään tai tehdään "virhe".

Oikea ja nurja puoli.

Minä tutustuin Leenaan vuonna 2008, kun menin suorittamaan silloisen oppilaitokseni työssäoppimista. Pääsin valokuvaamaan museon kokoelmia: kaikkea ikoneista ja sakraaliesineistä jumalanpalveluspukuihin. Henkilökunnan ohjauksessa tietoa karttui valokuvaamisen lomassa. Leena kertoi mm. eri asujen osista, tekstiilien tyylihistoriasta ja käyttötarkoituksesta, materiaaleista ja valmistustavoista. Tekstiilien tarinoista. Kuka mitäkin on käyttänyt, milloin, mistä ne ovat evakuoitu ja millaisen matkan ne ovat vuosisatojen myötä kulkeneet.

Tietotaitoa karttui ja hiljaista tietoa siirtyi huomaamatta, kun teimme töitä yhdessä. Opin vuosien myötä ortodoksista sanastoa: dikiri, trikiri, epigonaatio, epitrakiili, epitafi, feloni, kenotafi, skufia, antiminssi, stikari, sakkos, mitra, ripidi, ilma, analogi, tsata, diskos, panagia, enkolpion..... Tämä yksi työssäoppiminen mahdollisti minulle myöhemmin kesätöitä museosta, erilaisia projektitöitä ja lopulta taidehistorioitsijaksi valmistuttuani, amanuenssin tehtävät.

Olemme tunteneet Leenan kanssa 14 vuotta. Vuosien myötä työkaverista muodostui ystävä. Leena jakoi tietoa minulle avoimesti ja yhteistyö oli saumatonta. Muistan esimerkiksi tapauksen, jossa museoon hankittiin vanha ikoni, jonka ajoituksesta olin itse epävarma. Olin mielessäni ajoittanut ikonin maalaustyylin ja pinnassa olevan riisan mukaan tietylle vuosisadalle, mutta en ollut varma. Ikonin kääntöpuolelle oli kuitenkin kiinnitetty kuviollinen tekstiili. Pyysin Leenaa ajoittamaan pelkän tekstiilin. Molemmat käytimme omaa ammattitaitoamme ja ajoitimme ikonin yhdessä 1700-luvulle. Koin tärkeäksi, että museossa jokainen jakoi omaa ammattitaitoaan yhteiseksi hyväksi. Tallennettiin ja jaettiin yhdessä merkityksellistä (esineellistä) kulttuuriperintöä.

Leena jäi eläkkeelle samaan aikaan, kun minä vaihdoin amanuenssin tehtävät taideasiantuntijan pestiin. Hän näki minun kasvuni opiskelijasta ammattilaiseksi. Tunsin hänen arvostuksensa minua kohtaan, ja samalla hän tuntui minulle eräänlaiselta kakkosäidiltä. Piti huolta, kannusti, kehui ja rohkaisi. Leena näki minun hyvät hetkeni, mutta jakoi myös ne vaikeat hetket. Kaiken yhteisen historian jälkeen tämä saamani lahja liikutti minut kyyneliin:

Oikeaoppisesti suunniteltuna käspaikan koristekuvio alkaa vasta ikonin alareunan kohdalta, jotta se ei vie huomiota ikonilta.

Leena kertoo suunnittelemastaan ja kirjomastaan käspaikasta:

"Käspaikkaan on kirjottu elämänpuu ja riikinkukot – klassinen tapa on ollut sijoittaa linnut puun molemmin puolin. Nämä kuviot olen suunnitellut käspaikkaan ystävääni ajatellen, kuvastamaan häntä, lämpöä ja valoa, jota hän luo lähelleen.

Elämänpuu voi haaroittuvine oksineen täyttää koko käspaikan pään. Se voi myös olla suvun vaiheista kertova puu, jonka maanalaiset juuret saattavat kertoa jo manalle menneistä esi-isistä ja tuoreet latvaoksat uusista sukupolvista. Tämä elämänpuu haluaa kertoa avautuvine liljamaisine kuvioineen vahvasta uskosta tulevaisuuteen. Suunnittelin sen yläpuolelle kolmannen friisin, mikä on varsin yleistä käspaikoissa, mutta tämä elämänpuu halusikin kurkottaa vapaasti kohti taivasta.

Lintu on ollut kenties rakkain kuvioaihe karjalaisilla käspaikan kirjojilla. Se symboloi lämpöä, valoa ja satoa. Käspaikkoihin kirjotut linnut ovat monenlaisia, esim. pie­niä siroja 'kukkilintuja' tai uhkeita itämaisia riikinkukkoja.

Riikinkukkoa on Kiinassa pidetty onnen sanansaattajana ja yhtenäisyyden ylläpitäjänä. Venäläisessä kansanperinteessä riikinkukkoa on kutsuttu tulilinnuksi, jonka yhden sulan väitettiin riittävän valaisemaan huoneen. Jo tuo yksi sulka miellettiin etsinnän kohteeksi ja tavoitellun onnen merkittäväksi välikappaleeksi. Huoneen valaisemisella viitataan luonnollisesti ihmisen henkisen olemuksen aktivoitumiseen ja valaistuneempaan mielentilaan. Mayoille riikinkukko oli hyvien enteiden sanansaattaja. Se ennakoi muutoksen tuulien voimistumista, jonka myötä uuden kehitysjakson alulle oli suotuisat olosuhteet.

Pitsin aiheen sain elämänpuun rungon kuvioista ja alafriisin kehyksen pienistä risteistä. Pitsistä virkkaan aina hiukan käspaikkaa leveämmän, koska ajan kuluessa pitsi vetäytyy kasaan."

Te, ketkä tunnette minut henkilökohtaisesti paremmin, pystytte lukemaan/tulkitsemaan myös käspaikasta ja Leenan tekstistä otteita elämästäni. Minusta tuntuu niin käsittämättömän ihmeelliseltä, että olen saanut tällaisen ihmisen elämääni. Ja että olen saanut työskennellä valtakunnallisesti merkittävän ja arvostetun ammattilaisen kanssa!

Leena pääsi yllättämään minut tällä lahjalla niin täydellisesti, että tilanne liikuttaa vieläkin. Kun tiedän mikä työmäärä tällaiseen kaiken kaikkiaan menee, se jättää sanattomaksi... (Käspaikkaan on jätetty kuulema myös "virhe".) Tuntuu äärimmäisen hyvältä saada tuntea ihminen, joka sydänmutiaan myöten toivoo ja tekee toisille vilpittömästi hyvää. Leena on myös henkilö, jonka tiedän puhuneen minusta selkäni takana hyvää muille. Hän on halunnut minulle hyvää ja mahdollistanut minulle esimerkiksi uusia verkostoja puhumalla minusta hyvää eteenpäin. En voi kiittää tästä tarpeeksi, mutta Leena näit jo lahjaa ojentaessasi aidon reaktioni. 

Kiitos.

Aitoja kohtaamisia

Kävin taas pitkästä aikaa kodin alkuperäisasukkaan luona kylässä. Lupasin mennä käymään jo tammikuussa, mutta koronatilanne paheni, ja olen ollut ekstravarovainen iäkkään (88v) ystävän tapaamisen suhteen. Soitin edellispäivänä, että uskaltaako hän ottaa minut kylään? Hän liikuttui ja sanoi, että "Totta kai uskallan, ihanaa kun tulet!" Lupasin tuoda kahvileivät, jos hän keittäisi kahvit.

Vein suolaisen ja makean tarjottavan lisäksi kahvia ja tulppaaneja. Hän alkoi jo ovella nauraa, kun näki tuliaiseni. Oli kuulema edellisenä päivänä soittanut (heti minun soittoni jälkeen) asioitaan hoitavalle sukulaiselleen arvuutellen:

"Minulle tulee huomenna vieras...." 

"Ahaa, no kukas sieltä on tulossa?"

"Se nuori nainen, joka asuu nykyisin meidän entisessä kodissa."

"Tuoko hän tarjottavia mukanaan? Pitäisikö minun käydä kaupassa?"

"Ei tarvitse käydä. Hän lupasi tuoda kahvileivät."

Hän nauroi, että olin tuonut sitten hieman ennustamaani enemmän tuliaisia; ja vielä lempikahvia! (Olin laittanut merkin muistiin aiemmilla kerroilla.) 

Tietenkin minä vein kahvileivät, jos kutsun itseni noin lyhyellä varoitusajalla kylään. Ja tulppaanit olivat mielestäni kiva kevään odotuksen toivotus. Enkä nyt muutenkaan ajatellut mennä hänen luokseen passattavaksi, vaan juttelemaan.

Autoin häntä avaamaan kahvipaketin ja hymyilin, sillä hän näytti niin äärimmäisen iloiselta ja onnelliselta tuoksutellessaan monta kertaa syvään vasta-avattua kahvipakettia. Pieni, mutta merkityksellinen hetki. Juttelimme mm. "yhteisen kotimme" yläkerran vuokralaisista, siitä kuinka hän oli tavannut ja ihastunut edesmenneeseen mieheensä, kuinka miehen evakkomatka ja lapsuus Karjalassa oli mennyt. Luimme yhdessä myös lähettämääni kirjettä, joka saattoi meidän ystävyytemme alkuun. Hän kertoi työurastaan miesvoittoisilla aloilla, josta löysimme yhtymäkohtia toisiimme (minä tosin vasta aloittelen).

Minusta on ihana saada ihmiset nauramaan ja hymyilemään. Tässä tapauksessa se tuntui vielä erityisen hyvältä, sillä hän valitteli - ymmärrettävästi - yksinäisyyttään. Emme puhuneet tai edes sivunneet ikäviä uutisia, koronaa tai Ukrainan sotaa. Kolmen tunnin aikana mitään noista ei ollut olemassa. Minustakin oli rentouttavaa päästä hänen kanssaan hetkeksi pois oman arjen keskeltä. Aika pysähtyi ja tarvitsin sitä. 

Kyselin talosta ja hänen elämästään, puhuimme ruoanlaitosta ja kritisoimme itsekkäitä ja omahyväisiä ihmisiä. Siis ihan tavallisia juttuja, mitä nyt ystävien kanssa muutenkin jutellaan. Vääryyksiä ja epäoikeudenmukaisuuksia ihmissuhteissa sivutessamme huomasin, että molemmat omaamme samanlaisen tarvittaessa tulistuvan temperamentin. Olemme sydämellisiä, mutta ylitsemme ei kävellä, sillä osaamme pitää puolemme.

Olin tekemässä lähtöä ja hänen olemuksensa muuttui vaisummaksi: "Kiitos, kun annoit aikaasi." Vastasin: "Koen, että en ole antanut aikaani, vaan me jaoimme aikaamme. Luulen, että me molemmat saimme tästä kohtaamisesta taas aivan yhtä paljon iloa." Ja hän sai hymynsä taas takaisin. Lupasin tulla taas käymään.

Toinen iloa tuottava hetki tapahtui töissä, kun työkaverini toimitti minulle paksun kirjekuoren. "En ole tilannut mitään....", kunnes huomasin lähetyksen saapuneen sisäisessä postissa. Eräs työntekijä halusi erikseen kiittää, että olin auttanut häntä (= tehnyt työtäni) ja lähetti kortin kyljessä vielä suklaatakin. Minua on siunattu kivoilla lähityökavereilla, mutta en jaksa olla hämmästelemättä, miten sydämellisesti minuun suhtaudutaan myös sairaalan hoitohenkilökunnan keskuudessa. (Jännitän edelleen uusia kohtaamisia sairaalan puolella, mutta ilmeisen turhaan.)

"Sinä kun osasit noilla väreillä leikkiä..."

Kolmas kohtaaminen löi suorastaan ällikällä, sillä tilanne tuli täytenä yllätyksenä. Nousin naapuripaikkakunnalla bussiin, kun itseäni jonkin verran vanhempi mieskuski kysyi välittömästi astuessani kyytiin: 

Kuski: "Asuitko sinä ennen [asuinalueen nimi]?"
Minä: "Asuin! Onpa kiva, että jollain muullakin on yhtä hyvä kasvomuisti kuin minulla."
Kuski: "Sinä kun osasit noilla väreillä leikkiä, niin minä oon miettinyt, että mihinkä sinä oot hävinnyt."
Minä: "Kiitos, olipa kivasti sanottu!" 

Kerroin kuskille missäpäin nykyisin asun, mutta olin edelleen melko hämilläni, sillä olen käyttänyt kyseistä bussilinjaa (ja asunut kyseisessä paikassa) viimeksi lähemmäs neljä vuotta sitten! Vielä kummallisemman tilanteesta teki se, että harvemmin yksikään mies kommentoi noin spontaanisti pukeutumistani. Eikä tilanne ollut mitenkään epämukava; hän tuntui olevan vilpitön kommenteissaan. Kohtaaminen piristi iltapäivän.

Nämä ovat pieni osoitus siitä, miksi rakastan savolaista ihmisläheisyyttä ja keskustelukulttuuria.

Tarina jatkuu

Osa teistä on seurannut mukana yllättävää ystävyyttä kotini alkuperäisasukkaan kanssa. Kerroin aiemmin kuinka sain yhteyden kodin historiaan. Talon rakentanut mies ehti valitettavasti kuolla ennen yhteydenottoani, mutta koti sai kasvot, kun tapasin miehen vaimon (88v), hänkin talossa vuosikymmeniä asunut. Ensitapaaminen naisen kanssa sujui niin mutkattomasti, että lupasin tulla toistekin.

Tällä kertaa vein mukanani "hänen omenoitaan", joita nainen kertoi kaipaavansa taloa enemmän. Vein myös omenapiirakkaa. Kyläilyni aikaan vieraana sattui olemaan myös naisen nuorempi sisko (85v). Nainen oli kertonut minusta siskolleen etukäteen ja yhteydestämme "yhteiseen kotiin". Tämä pikkusisko oli kuulema jännittänyt, että pitääkö hänen lähteä "pois tieltä". Nainen sanoi kertoneensa siskolleen, että "Siinä on niin ihana tyttö, että ei tarvitse omaa olemistaan yhtään hävetä tai miettiä, tulet huomaamaan." Miten kauniisti sanottu! Tämä puheen ja ajatusten avoimuus oli välittömästi minua ja naista yhdistävä tekijä heti ensihetkestä alkaen.

Niin sitä vierähti kaksi tuntia mummojen seurassa nauraen. Huomasin kahvikupin ääressä miettiväni, että näyttäähän tämä ulkopuolisin silmin ehkä hieman huvittavalta, että tällaisen ikäeron omaavat (aiemmin toisilleen täysin tuntemattomat) naiset ovat nyt yhtäkkiä ystävystyneet. Mutta tässäkin tapauksessa ikä on vain numeroita. Löydän naisen luonteesta ja asenteesta paljon itseäni, ja sen vuoksi hänen seurassaan on niin mutkatonta olla. Hänessä on jotain sisäistä valoa ja voimaa mitä on vaikea pukea sanoiksi. Sisarusten yhdessäoloa oli myös ilo seurata. Molemmat ovat menettäneet miehensä, mutta jaksavat edelleen kikattaa kuin pikkulikat, vaikka fysiikka on hidastunut. Minäkin haluan säilyttää tuollaisen siskosuhteen vanhuuteen.

Nainen oli kiitollinen tuomistani tuliaisista; omenat olivat kuulema edelleen yhtä herkullisia. Omenapiirakka jäi kuitenkin siskoille myöhemmin nautittavaksi, sillä nuorempi sisko oli tehnyt omin käsin voirinkeleitä. Uunista tulleet rapeakuoriset rinkelit tuli kuulema syödä oikeaoppisesti voin kanssa, mutta kaupasta ei saa nykyisin enää sellaista voita kuin se oli silloin ennen vanhaan. Ja olihan ne itsetehdyt rinkelit nyt aivan erilaisia kuin kaupassa myytävät. Naurua aiheutti jälkikäteen tilanne, jossa kauhistellen katselin nuoremman siskon rinkelien halkaisua kättänsä vasten. Olin aivan varma, että veitsi lipsahtaa ja huomasin sanovani ääneen, että "Minua vähän pelottaa..." Vanhempi sisko jatkoi: "Niin minuakin...", meidän molempien katsellessa pitkäteräistä veistä. Nuorempi sisko kuitenkin ilmoitti ponnekkaasti, että "Minä olen kyllä rinkeleitä leikannut aiemminkin, sinulta tämä ei taitaisi enää onnistua" [viittasi vanhempaan siskoonsa]. Niinpä niin. Molemmilla naisilla on sellaista asennetta mistä pidän. Älkää tulko neuvomaan, sillä tiedän mitä osaan ja tiedän mihin kykenen. Ja tämä ei ollut sellaista uhkarohkeaa uhoa, vaan osoitus siitä, ettei teräväpäisiä naisia tarvitse paapoa, vaikka ikää onkin +80. 

Nainen kysyi ruoka-aiheista keskustellessamme, että "Noh, jokos olet testannut minun uunia ruoanlaittoon?" Hän viittasi tällä ensimmäisessä puhelinkeskustelussamme antamaansa ohjeeseen, jossa ohjeisti aloittamaan uunin käytön pannukakulla. Vähän nolosti vastasin, että en ole vielä kokeillut, mutta lupaan testata, kun aloitan lämmityskauden. Lupasin myös lähettää hänelle meidän yhteiskuvan, jonka nappasin ensimmäisellä vierailullani ja lisää kuvia talosta. Tällä tapaamisella selvisi myös, että pariskunta on pitänyt pihalla aikoinaan mehiläisfarmia. Hunajaa on saatu omaksi ja muiden tarpeiksi. Siihen en sentään ajatellut ryhtyä.

Minä: Oli ihanaa käydä!

Hän: Oli ihanaa että kävit. Tule uudelleen!
Minä: Varmasti.

Kevätpuuhaa

Olin jo vähän huolissani, että pihan ensimmäiset kevätkukat olivat kadonneet jonnekin, kun niitä ei näkynyt. Muiden kuvissa krookukset ja scillat kukkivat samoilla leveysasteilla jo viikkoja sitten. Mutta sieltä ne kevättähdet onneksi ilmestyivät! Näitä on vain pieni alue alapihalla ja olen miettinyt, että voisiko näiden määrää lisätä, mutta en tiedä miten se onnistuisi.

Pihakierros paljasti, että rusakot ovat käyneet nakertamassa omena- ja luumupuun sekä marja-aroniapensaan oksia.  Mansikantaimet ovat onneksi selvinneet talven yli. Omenapuiden leikkaus onnistui tänä vuonna hyvin, kun naapurin mies lainasi pitkävartista oksasahaa. Muoto alkaa olla kaunis ja sateenvarjomainen. Yllättävän kauan leikkaamiseen saa lopulta kulumaan aikaa. Kolme päivää kurkottelin yläilmoihin teleskooppileikkurilla, joka tuntui hartioissa. Samalla huomasin polttaneeni kasvoni auringossa. 

Harmittaa, että taisin tappaa verenpisaran vaihtamalla sille vääränlaista multaa. Eikä toinen mullanvaihto näytä pelastaneen tilannetta. Kahden talven yli se selvisi. Tomaatin- ja paprikantaimet kasvavat siemenistä hyvin, samoin köynnöskrassi, tuoksuherne, kiinanasteri ja matala auringonkukka. Sitruunamelissa ja laventeli eivät näytä elonmerkkejä. 

Kevään paras sijoitus on ollut uusi polkupyörä. Aiempi oli vaihteeton, ja lopulta myös jarruton pyörä, jonka kanssa kipeytyi pidemmällä matkalla polvet. Toimi talviajossa toisaalta ihan hyvin (kun jarrutkin vielä toimivat), kun ei tarvinnut huolehtia vaihteiden jäätymisestä. Nykyinen on 21-vaihteinen hybridi, vaikken ajatellut niin monta vaihdetta tarvitsevani. Koeajon jälkeen en muita enää ajatellutkaan (vaikka se mintunvihreä kaupunkipyörä koreineen olisi ollut nätti). 

Työkavereissani on muitakin pyöräilijöitä ja heidän ansiostaan löysin uuden työmatkareitin. Minulla on yleensä tapana jumahtaa samoihin reitteihin, vaikka muitakin olisi tarjolla. En vain ikinä muista etsiä vaihtoehtoreittejä etukäteen, ja aamun kiireessä on näppärämpi luottaa tuttuun reittiin. Tämän inspiroimana olen laajentanut myös lenkkipolkuvaihtoehtojani. Pidän siitä, että Kuopiossa pääsee kaikkialla veden äärelle.

Kuva: @wellu_t

Kevät on tuonut ystäväpiiriin myös uusimman karvavauvan. Toivon, että kevään ja kesän myötä koronatilanne helpottaisi, että voisi tavata ystäviä turvallisesti ja useammin. Tehdä enemmän asioita yhdessä. Haaveissa olisi kokea myös Repin Ateneumissa.

Pääsiäisiloa

Moni varmasti tunnistaa tunteen, että pääsiäinen tuntuu vain erityisen mukavalta pidennetyltä viikonlopulta ilman sen suurempaa merkitystä. Lapsena meillä vietettiin pääsiäistä koristelemalla koti, ja muutamia kertoja kävimme palmusunnuntaina virpomassa, mutta teini-iän myötä pääsiäinen "katosi" johonkin. Tiesin pääsiäisellä olevan erityismerkityksen ortodoksiselle mummolleni. Silti se tarkoitti minulle pitkään yhtä kuin pidennetyt viikonloppuvapaat.

Kunnes vuonna 2009 pääsin työharjoitteluun ortodoksiseen kirkkomuseoon. Sen myötä avautui ovi useamman vuoden tutkimusmatkalle ortodoksiseen kulttuuriin, ja todellisen pääsiäisjuhlan ymmärtämiseen. Pääsiäinen ei enää ollutkaan vain pidennetty viikonloppu, vaan pääsiäiseen valmistautuminen aloitettiin jo 40 päivää aiemmin suurella paastolla. Tuolloin vältetään eläinkunnan tuotteita, mutta paaston aikaan liittyy myös pidättäytyminen esimerkiksi toisten ihmisten loukkaamisesta sanoin ja teoin. Ei lainkaan turha asia, josta muistuttaa arjessa... Ylen tekemässä haastattelussa ravintoloitsija Ilkka Lappi kertoo, kuinka "Paastoruokien valmistus voi olla oiva tapa siirtyä pois kulutushysteriasta, palata perusasioihin valmistaen ruoka hyvistä yksinkertaisista raaka-aineista, mutta silti maukkaasti."

Niinpä niin. Paastosäännöt eivät ole "pakkopaita", vaan mielestäni hyvä muistutus siitä, mitä kohti on hyvä pyrkiä, ja että vähemmän voi olla enemmän. 

Pääsiäisyön ateria. Kuvat: @wellu_t

Pääsiäinen sai ortodoksista kirkkovuotta sivusta seuratessani aivan uudenlaisen merkityksen. Siitä tuli merkityksellinen. Paastoviikot huipentuivat vuosittain pääsiäisyön jumalanpalvelukseen ja pääsiäisyön ateriaan. Kristuksen ylösnousemuksesta kertoivat myös lukuisat Kristus nousi kuolleista! toivotukset, joihin vastataan Totisesti nousi!  Näitä toivotuksia annettiin aina ensimmäisen kerran kohdatessa sekä kasvotusten, puhelimessa että sähköpostitse. 

Ortodoksit ovat opettaneet ja välittäneet minulle pääsiäisen iloa. Siihen valmistaudutaan hieman samalla tavoin kuin valtaväestö jouluun, mutta ilman kulutushysteriaa (ja suuremmalla kunnioituksella). Pääsiäisaterioita valmistellaan ja valmistetaan huolella, mutta yhdessä olemiseen ja yhdessä juhlimiseen ei liity samanlaista materialismia kuin stereotyyppiseen ajatukseen nykyisestä joulusta. Tämä on ollut itselleni se tärkein syy miksi olen ihastunut pääsiäiseen uudelleen. Olen saanut seurata ortodoksien pääsiäisiloa, osallistua siihen ja tuntea itseni tervetulleeksi heidän Suurimpaan juhlaansa. Nykyisin en enää vietä pääsiäistä kuten lapsuuskodissa, vaan osaan jopa juhlia sitä. Ja vielä muistutuksena: pääsiäinen ei pääty tähän toiseen pääsiäispäivään. Se jatkuu aina 40 päivää helatorstaihin 13.5. saakka (Kristuksen taivaaseenastumisen muistopäivä). Joten pääsiäinen kantaa paljon pidemmälle kuin vain pidennetyn viikonlopun.  

Pääsiäisiloa ja aurinkoa alkaneeseen kevääseen!

Tervetuloa 2021

Uusi vuosi on aina ollut minulle muisteltava, sillä syntymäpäiväni on heti vuoden alussa. Siinä menee kahdet juhlat samalla muistamisella. Tällä kertaa en viettänyt kovin kummoisesti uutta vuotta, enkä ajatellut juhlia syntymäpäiviäkään. Sisko laittoi kuitenkin aamulla viestin, että olenko kotona. Eikä mennyt kauaa, kun ovikello soi ja oven takana seisoi kummipoikani onnea toivottamassa. Sisko oli käynyt ostamassa konditoriasta samppanja-mansikkakakun. Tuntuuhan se muistaminen mukavalta, vaikka en mitään odottanutkaan. Ja juuri siksi. Kaikesta huolimatta sain muutamia syntymäpäiväkortteja, pieniä lahjoja ja useita sähköisiä onnitteluja. Kiitos!  Onnitteluja lukiessa on aina kiva muistella mistä on saanut ihmiset elämäänsä. Vaikka ei muuten enää tekemisissä olisikaan. Mutta pienikin viesti kertoo minulle välittämisestä, siitä että toivoo toiselle hyvää.

Tältä vuodelta toivon, että pääsen rohkeammin kiertämään näyttelyissä, kuluttamaan kulttuuria ja halaamaan ystäviä. Ei kai se ole liikaa vaadittu? Pyydän jo etukäteen anteeksi. Minä olen todennäköisesti se henkilö, joka tulee tässä vuoden halausvajeessa halaamaan hieman liian pitkään, jolloin molemmat osapuolet miettivät, että nyt taidettiin astua kiusaantumisen puolelle.... Kenellä muulla on halausvaje?

Hymyillen vuoteen 2021! Kiitos kun kuljette mukana!

Uusi vuosi

 ...ja uusi vuosikymmen(!), mutta aion nauttia täysin siemauksin joulutunnelmasta vielä loppiaiseen saakka. Ensimmäinen joulu omassa kodissa tuntui merkitykselliseltä. Onnistuin välttämään joulustressin ja tunnelmoimaan rauhasta, kynttilänvalosta, joulukuusesta, kirjoista, elokuvista, perheestä, ystävistä ja joulumusiikista. Aloitin joulutunnelmoinnin oikeastaan itsenäisyyspäivästä, ja sen jälkeen hivutin joulumieltä arkeen vähitellen: Valamossa vierailu, Kauneimmat joululaulut, piparitaikinan valmistus ja pienten apulaisten kanssa leipominen. Aikuisena joulu tuntuu kokonaisvaltaisemmalta, kun joulu on muutakin kuin aattoilta. Joulunaika on odotusta ja rauhoittumista.

Välillä se rauhoittuminen on hankalaa. Vielä muutama vuosi sitten olin sitä mieltä, että joulun tulee olla tietynlainen, perinteinen lapsuusjoulu, että joulu tuntuu joululta. Sittemmin olen huomannut, että joulut menevät monta kertaa mukavammin, kun ei lataa etukäteen liikaa odotuksia. Antaa asioiden mennä omalla painollaan. Ja etenkin se, että ei lataa yhteen - kahteen päivään kaikkea. Ottaa joulun haltuun vähitellen. Jätin joulusiivoukset kokonaan tekemättä ja keskityin mukavampaan puoleen: joulukorttien askarteluun, ystäviin ja perheeseen, pipareiden koristeluun. Ei kaikkien joulujen tarvitse olla samanlaisia, että joulu tuntuu joululta. Pidän perinteistä (kuten esimerkiksi siitä, että joulupöytään kuuluu mummon padassa kypsytetty karjalanpaisti), mutta mieli pysyy rauhallisempana, kun ei pakota ajatuksia ja tilanteita tiettyyn muottiin, jos muotti on muuttunut. 

Eniten odotin kotiin oikeaa joulukuusta. Mietin hetken sitäkin, että nykymaailmassa muovikuusi taitaisi olla ekologisempi ja kestävä vaihtoehto, mutta pidin huolen että oma kuusemme tuli paikalliselta kuusiviljelijältä, jolloin tiedän mihin ja kenelle rahat menevät. Joulukuusi ja ystävät (lapsineen ja lemmikkeineen) toivat joulunajan oikeanlaisen tunnelman.

Kirjojen ja elokuvien myötä pääsee muihin maailmoihin. Joulun kokemuslistalla ovat olleet:

Kirjat:

• Saara Turunen: Rakkaudenhirviö (Tammi 2015)
• Jari Tervo: Loiri (Otava 2019)

Elokuvat:

• Céline Sciamma: Nuoren naisen muotokuva (Portrait de la jeune fille en feu), 2019
• Fernando Meirelles: Kaksi paavia, 2019
• J.A. Bayona: Hirviön kutsu, 2016
• Stephen Frears: Florence Foster Jenkins, 2016
• Klaus Härö: Miekkailija, 2015
• Edvin Laine: Prinsessa Ruusunen, 1949

Onnellista uutta vuotta 2020! 

Kulutetaan kulttuuria alkaneellakin vuosikymmenellä:

"Taide suojaa stressiltä ja lisää luovuutta", 

kuten University College Londinin tutkimuksesta käy ilmi.

Arjen huomionosoituksia

Yllättävän pitkälle selvisin ilman sairastelua, mutta niin se flunssa vain lopulta iski. Inkivääri, hunaja, tiikeribalsami, nenäkannu, nessut ja vitamiinit ovat olleet tämän viikon teema. Olo on muuten ok, kunhan hengitystiet pysyvät avoinna. 

Torstain olin varmuudeksi kotosalla. Heräsin viideltä ja klo 10 olin jo mökkihöperöitymässä. Ulkona oli ihanan aurinkoinen päivä, mutta piti ottaa rauhassa. Hieman teki kipeää katsoa Instagramista muiden ulkoilukuvia... Onni onnettomuudessa oli se, että ystävä jolla oli myös lievä flunssa tuli kyläilemään, joten sain juttuseuraa ja päivä meni nopeammin. Toisena kaverina oli Anna Kortelaisen uutuusromaani Siemen. Perjantaina palasin töihin, sillä olo oli jo parempi. Kahden tunnin palaveri ja sitä myötä puhuminen eivät kuitenkaan tehneet hyvää ja ääni alkoi kadota. Työkaveri oli ihana ja oli jättänyt termariin kahvia, sillä en ehtinyt kahvitauolle. Lisäksi hän oli jemmannut minulle kahvihuoneesta ylijääneet hedelmät bussieväiksi. ♥      

Tämä muistutti taas kuinka ihana on saada pieniä huomionosoituksia arjessa, jotka tuntuvat pitkään. Tällä viikolla sain itse asiassa huomionosoituksen myös tuntemattomalta. Olin aamulla kävelemässä bussipysäkille ja levitin kävellessäni kuiviin käsiin kookosvoidetta. Kuulin kuinka auto hidastaa takaa kohdalleni. Autossa oleva nainen avasi ikkunan ja kysyi mihin olen menossa, että tarvitsenko kyydin. Sanoin meneväni lähimmälle bussipysäkille, että pääsen siitä suoraan töihin, mutta kiitos kuitenkin. Nainen ilmeisesti luuli, että olin viluissani, kun hieroin käsiäni (kookosvoidetta) yhteen ja tarjoutui antamaan lämpimän autokyydin. En voi muuta kuin todeta, että savolainen lähimmäisenrakkaus ♥.

Kolmas ihana teko oli erään nopean valokuvaustehtävän jälkeen, kun henkilö katsoi suoraan silmiin ja sanoi kiitos Henna. Meillä kiitellään töissä toki puolin ja toisin, mutta tuossa oli jotain erilaista, joka meni ihon alle. Voimakkaammin kohdistettua. 

Flunssa pitäisi saada nujerrettua, sillä alkuviikosta on tiedossa kahden päivän valokuvauskeikka, josta ei voi oikein kieltäytyä. Toivotaan parasta. Ja toivotaan, että ruudun sillä puolen pysytte terveinä! :)

Ystävät ovat lahja

Hyvää ystävänpäivää!

Malamuutti

Olen esitellyt silloin tällöin sukulaisten ja ystävien karvaisia kavereita. Eläinkuumetta voi yllyttää edelleen mm. täällä, täällä ja täällä. Taas olisi vuorossa yksi, sillä ystäväpiiri kasvoi koiralapsella. Tällä kertaa hieman suuremmalla yksilöllä. Tämä tyttö on rodultaan alaskanmalamuutti, joten hän kasvaa vielä kokoa jonkin verran.  

Hän ei kyläillessä turhia stressaillut. Oli utelias ja kiinnostunut, mutta kun paikat oli tutkittu ja muutamat maitopurkit silputtu pienemmiksi, köllähdettiin päiväunille.

Tämäkin koiralapsi on tervetullut ystäväperheeseen! ♥

Ps. Taiteentuntijassa asiaa Tiklistä.