250 vuotta kuvia Kuopiosta

 *Lippu esitykseen saatu

Savonia Musiikki ja tanssi ja Kuopion konservatorio esittivät Kuopion Musiikkikeskuksessa näyttämöteoksen Anssi Tikanmäki: Maisemakuvia Suomesta. Tapahtuma oli osa Kuopio 250-juhlavuoden ohjelmaa. Teos yhdisti säveltäjä Anssi Tikanmäen (1955-2024) klassikkoteoksen tanssin ja kuvataiteen kokonaisuudeksi. Musiikista vastasi 40-henkinen AmKo-sinfonia johtajanaan kapellimestari Rauno Tikkanen.

Juho Rissanen: Hauta-Heikin mummo, 1897, vesiväri paperille, yksityiskokoelma. 

"Lavalla kuopiolaiset kuvataiteen teokset eri aikakausilta heräävät henkiin maisemineen ja tarinoineen. Teos kuljettaa katsojan halki Kuopion historian 1800-luvulta nykypäivään – mukana ovat muun muassa Järnefeltien retkiseurue, Hauta-Heikin mummo ja Minna Canth. Mitä tapahtui maalauksen ulkopuolella? Mitä kuvassa olevat ihmiset tekivät kuvan ottamisen jälkeen? Tämä teos vastaa kysymykseen tanssin ja musiikin keinoin – kuvista syntyy liikettä, tunnetta ja elämää. Teoksen on käsikirjoittanut ja ohjannut näyttämötaiteen monipuolinen ammattilainen Virve Varjos."

Aika meissä

Ilta alkoi Lapin tunturit-kappaleella, jossa lavan taustalla olevalle valkokankaalle heijastettiin Juho Rissasen maalaus Hauta-Heikin mummosta. Lava täyttyi kymmenistä pienistä tanssijoista, jotka oli puettu 1800-luvun henkisiin maalaislasten asuihin. Hauta-Heikin mummona tanssi Airi Kostet, joka paitsi "paimensi" lapsia, myös näytti hätistelevän heitä helmoistaan maailmalle. Koreografian olivat suunnitelleet Iekku Reinikainen ja Sirpa Möksy.

"Meijän väliin mahtuu monta vuotta, 

mutta ei väliä - ei kuilua. 

Vaan käsi käessä, askel askeleelta, 

tulee se tie tutuksi."

Puijo

Illan suosikkini oli Puijo-esitys, jossa musiikkina toimi Aamu lakeuksilla. Tanssijat oli puettu talven kylmyydestä inspiroituneisiin asuihin, jolloin liike näytti kuin lumihiutaleet ja pakkaskiteet olisivat liikkuneet ilmassa. Lumisadettakin pöllyteltiin. Silmäkulmiin alkoi kohota kyyneliä, kun nuoret tanssijat nostivat pienemmät tanssijat päänsä yläpuolelle, lentämään kuin Lumiukko-elokuvassa. Koreografian oli suunnitellut Terhi Kuokkanen. Tämä oli visuaalisesti kaunein toteutus. Pukumuotoilusta vastasivat Eveliina Jäppinen, Katarina Kiskonen ja Emma Timoharju.

"Maisema, joka kiinnittää meidät paikkaan ja muistoihin, jotka tekevät meistä sen, mitä olemme. Puijon torni ei ole vain fyysinen rakennus, vaan osa kulttuuria ja historiaa, joka elää meissä joka päivä. Sen huipulta avautuva näköala on kuin rakkauskirje kotiseudulle - maisema, joka ei koskaan lakkaa puhuttelemasta. Jokainen kaarre, jokainen mäki, jokainen järven jäätynyt ulappa on osa yhteistä tarinaa."

Retkiseurue

Taidehistorioitsijalle mieluisin kuvaus oli Ferdinand von Wrightin Retkiseurue-maalauksesta tehty tarina, joka alkoi maalauksen asetelmasta. Tanssijat oli puettu aikakauden runsaisiin asuihin ja itse taiteilija von Wrightikin istui lavan vasemmassa reunassa. Pukumuotoilusta vastasivat Karoliina Soronen ja Ilona Rautiainen. Iloa ja riemua sisältävä tarina, jossa koreografiaan (Sirpa Möksy) oli lainattu otteita salonkitansseista. Musiikkina soi Kesäranta Etelä-Saimaalla.

Ferdinand von Wright: Retkiseurue Haminalahdella, 1869. Nordean Taidesäätiö. Kuva: Museokuva, Matti Huuhka & Co.

"Maisema, jossas aika pysähtyy ja ihmiset asettuvat osaksi ympäröivää luontoa - ei hallitsijoina, vaan sen lempeinä vieraana. Tanssijat kuljettavat katsojan läpi 1800-luvun Haminalahden, mutta myös johonkin ajattomaan - siihen hetkeen, jolloin valo lankeaa veden pintaan ja kesä kertoo hiljaista tarinaansa."

Kaiku

Yleisön puolelta lavalle asteli karjahuutoja imitoiva tanssija, jonka ääni kaikui kauniisti Ellen Thesleffin maalauksen hengessä. Myöhemmin mukaan astui useampia tanssijoita, jotka oli puettu maalauksen kaltaisiin asuihin (pukusuunnittelu Inka Anjala) ja koreografiassa (Sirpa Möksy, Terhi Kuokkanen) oli hyödynnetty myös puisia sauvoja rytmittämään liikettä. Musiikkina soi haikean kaunis kappale Kiutaköngäs, jossa huilu kuulostaa kuvittavan myös maalauksen kaikua.

Ellen Thesleff: Kaiku, 1891, öljy kankaalle. Anders Wiklöf Collection. Kuva: Wikipedia.

"Kaiku on äänen ja tilan tutkimus. Kohtaus tuo esiin tytön äänen - hiljaisen, mutta voimakkaan, joka nousee työnteon keskeltä. Se on ääni, joka ei pelkää ottaa omaa tilaa, vaikka ympäröivä maailma on täynnä odotuksia ja velvollisuuksia."

Huddle

Viimeinen esitys toi kokonaisuuden nykyhetkeen, jossa hyödynnettiin Topi Ruotsalaisen maalausta Huddle, jossa pukumiehet ovat kumartuneet toisiaan vasten kädet toistensa hartioilla. Tanssijat oli myös puettu toimistotyylistä ammentavaan pukumuotoiluun (Roope Könönen) ja musiikkina soi Muuttuva maaseutu. Tanssiin yhtyivät lopulta kaikki illan aikana esiintyneet tanssijat. Koreografian olivat toteuttaneet Terhi Kuokkanen, Sirpa Möksy ja Iekku Reinikainen. Tähän esitykseen tiivistyi kauniisti yhdessä tekemisen henki, iätön ja ajaton halu  - tarve - ilmaista tunteita taiteen ja kulttuurin keinoin. Vaikeaa oli olla herkistymättä, kun näki kaikki musiikin ja tanssin opiskelijat ilmaisemassa Anssi Tikanmäen teoksia kuopiolaista kuvataidetta hyödyntäen näin kokonaisvaltaisesti.

Topi Ruotsalainen: Huddle, 2011, öljy kankaalle. Kuva: Topi Ruotsalainen.

"Huddle on hetki, jossa kylmyys ei pääse lähelle, sillä ihmiset, eläimet tai sydämet kerääntyvät tiiviisti yhteen. Yhteinen kokemus, jossa kaikki osat tulevat lähelle toisiaan, kuin hiljainen sopimus: tässä hetkessä olemme yhdessä.

Ei ole yksinäisyyttä, ei etäisyyttä, vaan ainoastaan tämä hetki, tämä läsnäolo, jossa jokainen on osa suurempaa kokonaisuutta. Meitä ympäröi suuri maailma, mutta meidän ei tarvitse kohdata sitä yksin."

Terveisiä Hauta-Heikin mummolta

Juho Rissanen: Hauta-Heikin mummo, 1897, vesiväri paperille, yksityiskokoelma.

"No mutta Kuopijo rakas - kaksisataaviisikymmentä vuotta yhteistä elloo, ja koko ajan sinä oot pitänä meijät koossa, niinku vanaha navetta juhannuksena: vähän nitisöö mutta ei kuavu.

Tiiätkö, ei se oo vaan talot eikä tiet, mikä sinut tekköö - se on ne immeiset. Meijjän porukka. Se, että torilla joku aina huikkaa 'päevee', vaikkee ees tiiä nimmee. Että nuapuri tuo mustikkapiirakkoo, ja kohta on koko rappu kahvilla. Että jos Puijolla joku kuatuu, niin kaks nousoo auttammaan ja yks ehtii jo tarjoomaan makkaroo.

Sinä oot paekka, jossa savolaesuus ei oo vuan murre - se on tapa olla ihmisiks. Myö osataan nauroo ittellemme, ja silti meissä on semmonen salanen voema, josta ulukopuoliset ei ota selevee ennenku ne jää tänne talaveks.

Ja kuule - ei me yksin olla tätä tehty. Tiällä on ollu aika käet töissä ja sydämet auki. Talakoilla, laulamalla, riijjaamalla ja santsikupin iäressä.

Pijä ny vaan jatkossakkii torit elävänä, järvet kirkkaana ja ihmiset lähellä toisiaan. Kuopijo, sinä et oo vuan kaupunki - sinä oot meijän yhteinen tarina."

Onnea Kuopio 250 vuotta! Olet ehtinyt nähdä jo paljon. Toivottavasti ymmärrät seuraavatkin 250 vuotta, mitä kulttuuri sinulle merkitsee. Kuinka taide kaikissa muodoissaan on kuljettanut kulttuuriperintöämme tähän päivään saakka - pitää sen elävänä - ja kuljettaa sitä edelleen, jos kunkin aikakauden päättäjät antavat sille mahdollisuuden kukoistaa. Jotta voimme tulevaisuudessakin nauttia siitä kaikesta, mitä kaupunki on luontoineen, arvoineen ja toimintoineen asukkailleen antanut. Että on tulevaisuudessakin mahdollisuus olla ylpeä ja kiittää siitä, että asuu juuri "hyvän elon, ilon ja olon piäkaupungissa".

Tekstilainaukset: tapahtumaesite.

Ajatuksia Kuopion kulttuurikentästä

Koen olevani kulttuuripositiivinen persoona ja pyrin omalla toiminnallani edistämään kulttuurin merkitystä. Tähän liittyy myös blogin kirjoittaminen. Ostan silloin tällöin kuvataidetta, olen työskennellyt museokentällä, käyn konserteissa, teatterissa, taidenäyttelyissä ja seuraan kulttuuria valtakunnallisesti. Olen kiitollinen, että saan työskennellä hyvinvointialueella taideasiantuntijana, sen myötä minut on nimetty myös HVA:n edustajana Pohjois-Savon liiton alaisuudessa toimivaan Kulttuurin ja luovien alojen työryhmään. Yksityishenkilönä liityin kutsuttuna myös Suomen Kulttuurirahaston kannatusyhdistykseen.

Kaikesta tästä huolimatta jaan Kuopion Kulttuurifoorumeissa useamman kerran esiin nousseen kommentin siitä, että Kuopio identifioituu urheilu- ja (lääke)tiedekaupunkina, eikä niinkään kulttuurikaupunkina. Meillä on esimerkiksi Kuopio Tanssii ja Soi, ANTI-festivaali ja Vilimit, mutta meillä olisi mahdollisuuksia paljon muuhunkin, koko Pohjois-Savossa.

Yhteistyöllä uutta voimaa

Kulttuurifoorumissa ammattitaiteilijoiden osalta kuului myös tyytymättömyyttä ja väsymystä arvostuksen puutteeseen. Taide- ja kulttuurikentän toimijoiden odotetaan tekevän asioita innovatiivisesti, intohimoisesti ja paikoin ilmaiseksi. Väitän jokaisen ymmärtävän, että kulttuurikentällä on iso merkitys sille, minkä vuoksi kaupungit ovat vetovoimaisia. Museot, teatterit ja orkesterit vetävät puoleensa paitsi kaupunkilaisia myös turisteja. Taiteilijat tuottavat esimerkiksi paljon erilaisia tapahtumia ja heidän toivoisi myös tulevan toimeen tekemällään työllä. Kohtuuhintaisia työtiloja on usein vaikea löytää ja näyttelytilamahdollisuudet ovat rajalliset.

Koen, että arvostuksen lisäämiseen tulee tehdä rohkeasti yhteistyötä uudenlaisilla tavoilla. Yhteistyöt mahdollistavat parhaimmillaan töitä ja tuloja myös taiteilijoille. Kuopion taidemuseo paikkasi kaupunkia pitkään vaivannutta näyttelytilan puutetta perustamalla tiloihinsa taidegallerian ja taidelainaamon yhteistyössä paikallisen taiteilijaseuran kanssa. Tämä edesauttaa taiteilijoiden näkyvyyttä ja teosten myyntiä.

Kuopion taidemuseo on osannut ja uskaltanut katsoa toimintaansa uudella tavalla. Heillä käynnistyi Seinätön taide -hanke yhteistyössä Savonia-ammattikorkeakoulun kanssa. Ely-keskus rahoittaa vuoden 2027 alkupuolelle kestävää hanketta noin 400 000 eurolla Euroopan sosiaalirahastosta.

"Hanke pyrkii vahvistamaan muun muassa nuorten ja yhteiskunnassa heikommassa asemassa olevien osallisuutta, yhteenkuuluvuutta, henkistä kriisinkestävyyttä ja hyvinvointia taiteen avulla. Seinätön taide – taiteillen osallisuutta inhimilliseen arkeen -nimeä kantavassa hankkeessa tehdään uudenlaista yhteistyötä monenlaisten yhteistyökumppaneiden kanssa, kuten kuvataidepainotusoppilaiden, TUVA-ryhmien, S2-ryhmän ja Niuvanniemen sairaalan kanssa."

Uudenlaiset yhteistyöt ja ideat mahdollistavat myös parempia rahoituskanavia, näkyvyyttä ja tuloksia, kun yhdistetään voimavaroja ja ammattitaitoa myös kulttuurikuplan ulkopuolelta. Myös hyvinvointialueella on hankehakuja käynnissä kulttuurinäkökulmiin liittyen.

Kulttuuria ja urheilua ei pitäisi nähdä toistensa vastakohtina

Kulttuurifoorumissa näyttelijä ja monessa mukana oleva kulttuuriaktiivi Virpi Rautsiala piti erinomaisen puheenvuoron herättelemällä foorumin osallistujia: "Käsi ylös, jos joku tuntee kaikki tässä tilassa olevat henkilöt?" Yhtään kättä ei noussut. Rautsiala huomautti, että vaikka kulttuurikentällä on vahva yhteenkuuluvuuden tunne, ovat kulttuurikentän toimijat siitä huolimatta kuplautuneet. Hän kannusti tulemaan pois omalta mukavuusalueelta ja tutustumaan paitsi muihin kulttuuritoimijoihin myös esimerkiksi yrityksiin.

Virpi Rautsiala kysyi Kuopion kaupungin tapahtumatuotantovastaava Kari-Pekka Seppäseltä, että mitä kaupungissa pitäisi tehdä toisin? Seppänen on työskennellyt aiemmin Etelä-Suomessa muun muassa isojen urheilutapahtumien yhteydessä. Hänen mukaansa kulttuuri näkyy Etelä-Suomessa myös urheilutapahtumien rinnalla, eivätkä ne ole erillisiä tai toistensa kilpailijoita. Kuopiossa paitsi kaupungin myös kulttuuritoimijoiden tulisi tehdä yhteistyötä isojen tapahtumien yhteydessä, koska se auttaisi markkinoinnissa, myös kävijöiden vetovoimaisuudessa.

Tunnistan kuplautumisen omassakin toiminnassani. Silloin kun työskentelin vielä museokentällä, olin tyytyväinen siihen, että olin omassa kulttuurikuplassani. Ehkä jopa hieman ylpeä siitä. Pidin itseäni aivan yhtä kulttuurimyönteisenä ja -valveutuneena kuin nytkin, mutta en edes halunnut nähdä kulttuurikuplan ulkopuolelle. Ajattelin oman ammatillisuuteni ja asiantuntijuuteni olevan korkealla tasolla ja riittävän. Näin ei kuitenkaan ole ja se paljastui minulle nykyisen työni myötä.

Nyt kun toimin taideasiantuntijana Pohjois-Savon hyvinvointialueella, ja työkavereitani ovat kiinteistöhallinnon asiantuntijat, olen kulttuuritoimijana vähemmistön edustaja. Joudun perustelemaan kulttuuriin liittyviä asioita aivan toisella tavalla kuin kulttuurikentän sisällä. Eikä tämä ole pelkästään huono asia, vaikka aluksi ajattelin niin. Minut on pakotettu pois mukavuusalueeltani ja kulttuurikuplasta. Nykyisessä työssäni en pärjäisi muun muassa ilman rakennus-, kiinteistö-, sähkö- ja projekti-insinöörejä. Jos julkista taidetta sisällytetään rakennushankkeeseen, ei yksikään taidealan asiantuntija selviäsi siitä ilman moniammatillista yhteistyötä. Tämä on ollut itselleni yksi parhaimmista oivalluksista.

Kuka ottaa vastuuta kulttuurista?

On myös totta, että taide on arvovalintakysymys. Mikäli esimerkiksi rakennushankkeiden budjetteihin ja hankesuunnitelmiin ei sisällytetä taidetta, ei siellä ole paikkaa myöskään taiteilijoille. Kulttuuriasioiden edistäminen vaatii kulttuurialan ammattilaisia erilaisten rakenteiden sisälle. Se, että minä toimin Pohjois-Savon hyvinvointialueella, tekee minusta välittäjäyhdyshenkilön kulttuurikentän ja hyvinvointialueen välillä. Tiedän kuinka organisaation rakenteet toimivat. Ulkopuolelta on todella vaikea tuoda mitään rakenteiden sisälle, jos ei tiedä toimintatapoja ja yhteyshenkilöitä.

Olen käyttänyt useammassa yhteydessä esimerkkinä sitä, kuinka minulle on saatettu sanoa "Miksei tuolle sairaalan seinälle voisi laittaa taidetta?" Henkilö, joka ei työskentele sairaalassa, tai vaikka työskentelisikin, ei välttämättä tiedä tai ole kiinnittänyt huomiota tilan toiminnallisuuteen. Tietty seinä saattaa näyttää pitkältä ja tyhjältä (taiteelle oivalliselta seinältä) klo 8-12 välillä, mutta klo 12-15 välillä sen edessä saattaa olla pyykkirullakko tai jokin muu, mikä estää seinän käyttämisen taideteoksen sijoituspaikkana.

Tämä on vain yksi pieni esimerkki, mutta sama toistuu kaikkialla. Asioiden tuominen ulkopuolelta väkisin johonkin järjestelmään tai rakenteisiin ei onnistu, vaan se vaatii yhteistyötä. Kuopiossa on tällä hetkellä se ongelma, ettei täällä ole enää kulttuurijohtajaa kuten aiemmin. Taiteilijat ja muut kulttuurikentän toimijat eivät välttämättä tiedä kehen olla yhteydessä. Kuka on kaupungissa se henkilö, joka edistää kulttuuriasioita ja toimii yhteyshenkilönä siten, että asioita voitaisiin viedä päättäjille asti? Kaupungissa on kuitenkin Kulttuurin edistämisen tiimi, joka onneksi auttaa eteenpäin.

Hyvinvointialueella minä yritän edistää kulttuuriin liittyviä asioita parhaani mukaan muun työni ohessa. On kuitenkin sanottava, että isossa organisaatiossa asiat etenevät hitaasti ja se on vain hyväksyttävä. Esimerkkinä kerrottakoon, että minulla meni noin vuosi saada kasaan henkilöstön sisältä kulttuurihyvinvointityöryhmä, sillä ymmärrettävästi tämä on aihealue, joka ei kuulu sote-toiminnan ydinalueeseen. Koin kuitenkin nopeutta tärkeämmäksi sen, että työryhmässä olisi oikeasti aiheesta kiinnostuneita kuin tehtävään määrättyjä henkilöitä. Kiinnostus aiheeseen antaa hedelmällisen kasvupohjan onnistumisille.

Hyvinvointialueen kulttuurihyvinvointityöryhmän ensimmäisenä tehtävänä on laatia kulttuurihyvinvointisuunnitelma. Sen avulla määritellään muun muassa se, että kuinka kulttuuriasioita hyvinvointalueella edistetään. Hyvinvointialueella on yhdyspintatoimintoja kaikkien Pohjois-Savon kuntien ja kaupunkien kanssa. Suunnitelmassa on huomioitava yhdyspinnat, jotta yhteistyö saadaan tulevaisuudessa sujumaan sekä yksittäisten taiteilijoiden, yhdistysten että muiden toimijoiden kanssa. Jotta kaikki tiedämme kuinka toimia.

Kulttuurihyvinvointisuunnitelma on valmistuessaan tarkoitus viedä aluehallitukselle asti, jotta suunnitelmaan sitoudutaan myös päättäjien tasolla. Tällaisilla toimilla kulttuuriasioita saadaan juurrutettua myös rakenteisiin sekä kaupungeissa että hyvinvointialueilla. Mutta nämä askelet vievät aikaa.

Kulttuurin näkyväksi tekeminen

Uudenlaisten yhteistöiden ja rakenteisiin vietävän kulttuurimyönteisyyden edistäminen on hidasta, mutta ei mahdotonta. Uskon vanhaan viisauteen - hitaasti hyvä tulee - mutta samalla koen äärimmäisen tärkeäksi sen, että eri toiminnoista tiedotetaan ja pidetään ääntä. Tehdään asiat näkyviksi.

Kulttuurista kirjottamisen merkitys on vähentynyt kaikenlaisissa medioissa. Ja vaikka olenkin sitä mieltä, ettei kulttuuria ja urheilua pitäisi asettaa vastakkain, niin jokainen voi pohtia esimerkiksi sitä, kuinka isoilla otsikoilla, kuvilla ja merkkimäärällä lehdissä ja mediassa kirjoitetaan urheilijoista, urheilutapahtumista ja -tuloksista. Kulttuurisivut ovat kulttuuritoimittajien myötä vähentyneet mikä on johtanut siihen, ettei ole tarpeeksi henkilöitä ja asiantuntijoita, jotka nostaisivat esille kulttuurikentän toimijoita, tapahtumia ja ilmiöitä.

Oma kulttuurikirjoittaminen blogissa on alkuvuosista hidastunut, mutta pidän sitä edelleen tärkeänä. Kirjoitan tätä pääsääntöisesti edelleen itseäni varten, mikä ei ole luonut ulkopuolisia paineita. Silti huomaan, että kirjoituksillani on merkitystä. Juttuja on jaettu esimerkiksi koulujen ja yliopistojen kurssien opetusmateriaaleissa. Yksi aktiivisimmista kannustajistani ja hyvää selkäni takana puhuvista henkilöistä on ollut kuvataiteilija Timo Kokko. Hän on ollut isossa roolissa myös siinä, että aloin aikoinaan hinnoitella omaa ammattitaitoani. Vaikka olen ollut kiitollisessa asemassa siinä, että olen saanut elantoni kulttuurialalla kuukasipalkalla, Kokko on valanut minuun uskoa ja rohkeutta esimerkiksi juuri blogijuttujen asiantuntijuuteen liittyen.

En ole media-alan ja viestinnän asiantuntija, joten en osaa sanoa kuinka valtakunnallisesti voitaisiin ratkaista se, että kulttuurista kirjoitettaisiin enemmän. Että se saisi enemmän näkyvyyttä ja sitä kautta merkityksellisyyttä. Yksittäiset hype-ilmiöt - viimeisimpänä esimerkiksi Taidehalli ja Tommi Toijan työhuone - ovat hyvää ja tärkeää näkyvyyttä, mutta ei kaiken tarvitsisi olla hypeä, että se saa näkyvyyttä. Elämä ei muutenkaan ole pelkkää korkealentoa, vaikka hyvänolon dopamiinihakuisuus tuntuu olevan entistä pakkomielteisempää. Nopeita, näkyviä ja mahdollisimman paljon tunteita tuottavia elämyksiä. 

Kulttuurikirjoittamisen ja -näkyvyyden pitäisi olla tasaista ja jatkuvaa. Se pitäisi nähdä osana arkikulttuuria siinä missä puoli yhdeksän tai paikallisuutiset. Kulttuuri ei ole luksuspalvelu, vaikka meille yritetään niin väittää. Kulttuuri ei myöskään ole mitään puuhastelua, joka toimii pelkkien vapaaehtoisten varassa, vaan muun muassa ihmisyyden ytimen ja muistin ylläpitämistä.

Lepikon torppa

Pielavesi. Jos paikkakunnasta ei tule muuta mieleen, niin presidentti Urho Kekkosen (1900-1986) ajan kokeneet tunnistanevat sen ainakin Lepikon torpasta, Kekkosen synnyinkodista.

Tämä on Lepikon torppa, synnyinkotini. Niillä eväillä, jotka olen saanut kodistani, vanhemmiltani ja heidän ystäviltään, sekä elämänympäristöstäni vuosisadan alussa, olen elämässäni selvinnyt. Urho Kekkonen

Lepikon torppaan on uusittu tänä kesänä pärekatto.

En muista koskaan aiemmin käyneeni Lepikon torpassa, vaikka täällä Savossa olen lähes koko elämäni viettänyt, joten se valikoitui siksi yhdeksi kesäkohteeksi.

Torpan synty

Torppa muodostettiin 1800-luvun puolivälissä. Tuolloin se oli yksi Suomen suuriruhtinaskunnan 73 000:sta torpasta. Ensimmäinen varma merkintä siitä, että Lepikko on kohonnut mäkituvasta torpaksi, on tiluskartassa vuodelta 1864. Tuolloin Lepikossa asui Juho Laurinpoika Laukkanen perheineen. Torpan asuinrakennus oli silloin vain yhden huoneen käsittävä savupirtti.

Lepikon tontti on Pielaveden Niskasten vanhan sukutilan Niskalan manttaalia. Manttaali (ruots. mantal = miesluku) oli Ruotsin valtakunnassa käytetty veroyksikkö, jonka pohjalta laskettiin maatilojen verotus. Niskaset luopuivat talostaan 1860-luvun vaikeina vuosina (mm. nälkävuodet 1866-68). Päätilan nimi muuttui Niskalasta Lehdoksi virallisesti 1897, mutta Lepikko pysyi Lepikkona. Nimi viittaa vanhaan kaskimaahan. Usein kasketut havu- ja sekametsät kasvoivat leppää.

Torppa on entisöity Museoviraston johdolla 1900-luvun alun mukaiseen asuun. Torpassa on tupa ja kamari sekä niiden välillä porstua, jonka perällä on vielä yksi huone, niin sanottu kylmä puoli. Omilla nurkillaan oleva kamari on rakennettu seinässä olevan merkinnän mukaan vuonna 1863. Tekijä lienee ollut kirjainmerkinnöistä päätellen Heikki Laukkanen.

Lepikon torpassa asukkaat vaihtuivat harva se vuosi. Elämä ei ollut helppoa, ja torpparikysymys oli yksi 1800-luvun loppupuolen keskeinen ratkaisua odottava yhteiskunnallinen ongelma. Torpparit maksoivat torppansa vuokran maanomistajalleen tyypillisesti tekemällä päivätöitä eli taksvärkkiä vuokranantajansa tilalla. Vuokraehdot kiristyivät 1800-luvun lopulla ja ne saattoivat olla torppareille kohtuuttomia. Vuokraa korotettiin vaatimalla lisää päivätöitä tai muita suorituksia. Osa vuokrasuhteista perustui ainoastaan suullisiin sopimuksiin, jolloin sopimusehtoja saatettiin kiristää kesken kauden. Torpparilla ei välttämättä ollut minkäänlaista irtisanomissuojaa vuokranantajan häätöä vastaan. Torppareiden aseman aiheuttamaa kiistaa pidetään yhtenä syynä Suomen sisällissodan syttymiseen vuonna 1918.

Kekkosten muutto Pielavedelle

Juho Kekkonen työskenteli metsätyönjohtajana eli tukkiasioitsijana Halla Osakeyhtiössä. Halla Oy oli Kymin kunnassa vuosina 1875-1932 toiminut metsäteollisuusyritys, joka omisti useita sahalaitoksia eri puolilla Suomea. 

Juho Kekkonen hankki 1800-luvun lopussa itselleen ja vaimolleen Emilialle (os. Pylvänäinen) tukikohdan Pielavedeltä. Paikkakunta oli tuolloin lähes koskematonta metsää. Lepikko-torppa sijaitsi Halla Oy:n tonttia vastapäätä, tien toisella puolella. Emilia ja Juho Kekkosen muutto on merkitty Pielaveden kirkonkirjaan 24. heinäkuuta 1900. Torpan myyjä oli Heikki Laukkanen ja hinnaksi oli määritelty 700 markkaa.

Lepikko oli Kekkosten ensimmäinen oma koti. Edellinen asunto Mikkelissä oli ollut vuokrakamari. Kekkoset asuivat Lepikkoon muutettuaan jonkin aikaa savutuvassa, joka oli tyypillinen erä- ja kaskikauden asumus. Lopulta Juho alkoi kuitenkin kunnostaa vanhuuttaan rapistuvaa tontin mökkiä. 

Urho syntyy

Mökin kunnostusta lienee vauhdittanut esikoisen syntymä. Kaksi kuukautta Lepikkoon muuton jälkeen, syyskuun 3. päivänä 1900, syntyi Urho Kaleva. Kasteen toimitti kirkkoherra Castrén ja kummeina toimivat tien toiselta puolelta Halla Oy:n kassanhoitaja Aapeli Lyytikäinen ja hänen vaimonsa.

Urho torpan portaalla.

Savutuvan kiuas korvattiin savupiipullisella uunitakalla, jonka Juho itse muurasi ja jossa oli uutuutena hellalevy. Seinät veistätettiin, jotka olivat siihen saakka olleet pyöreät, kuten tyypillisesti vielä 1600-luvun rakennuksissa. Samalla poistatettiin kolme savutuvalla ominaista poikkiortta. Pienet 6-ruutuiset ikkunat suurennettiin ja avartunut aukko peitettiin uusilla T-mallisilla ikkunoilla.

Emilia, Urho, Juho ja Siiri.

Perhe eli Lepikon torpassa Urhon kuusi ensimmäistä elinvuotta. Siellä syntyi myös perheen tytär Siiri (1904-1969). Joulun alla 1906 Kekkoset muuttivat metsäsavottoja seuraten Kuopioon ja myöhemmin Lapinlahdelle, Iisalmeen ja lopulta Kajaaniin 1911.

Lepikon torppa kulttuurikohteeksi

Kekkosten jälkeen Lepikko vaihtoi usein omistajaa. Lopulta torppa tuli Pielaveden kunnan omistukseen. Kunnan asutuslautakunta myi Lepikon torpan 1929 puuseppä Juho Karhuselle, joka lunasti sen torpparilain perusteella asutustilaksi. Hän myi torpan pojalleen Heikki Karhuselle vuonna 1936. Heikki Karhunen kuitenkin kaatui sodassa 1944 ja torppaan jäi asumaan hänen leskensä Martta kolmen tyttärensä kanssa. Martan mentyä uudelleen naimisiin torppa jäi kolmen tyttären asunnoksi.

Pihasauna on rakennettu milte kokonaan uudestaan. Sisäpuolella alareunan hirret näyttivät palaneilta.

Tällä tavalla torppa säilyi lähes entisellään siihen saakka, kun Urhosta oli tullut Suomen moninkertainen pääministeri ja lopulta presidentti vuonna 1956. Tuolloin Lepikon torpan historiallinen merkitys paikkakunnan kannalta havaittiin. Ensimmäisiä asian oivaltajia oli tien toisella puolella, entisellä Halla Oy:n tontilla, asunut piiriesimies Kalle Turpeinen, joka oli myös Pielavesi-seuran puheenjohtaja.

Syyskuussa 1964 perustettiin Lepikko-säätiö, jonka tarkoituksena on huolehtia tasavallan presidentti Urho Kekkosen syntymäkodista. Kun säätiö oli saanut kerättyä varoja kokoon, se osti Lepikon torpan Heikki Karhusen perikunnalta 1966. Saman vuoden syyskuun 3. päivä, Urho Kekkosen syntymäpäivänä, avattiin Lepikon museo.

Lepikon torppa. Kuva: Matti Poutavaara. Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma. Finna-tietokanta.

Urho Kekkonen vierailee syntymäkotinsa kulmalla Pielavedelle 1959. Rakennusta ei ole kuvassa vielä entisöity. Kuva: U.A. Saarinen. Museovirasto. Finna-tietokanta.

Urho Kekkonen kertoo Lepikon torpasta ja lapsuudestaan (Elävä Arkisto)

Ympäröivä asutus on tullut vuosikymmenten myötä lähelle Lepikon torppaa, mutta siitä huolimatta pihapiiri on säilyttänyt rauhallisuutensa. Olen nähnyt torpasta joskus mustavalkoisia valokuvia ja nyt tuntui hienolta nähdä kaikki väreissä.

Tekstilähteet: Lepikon torpan painettu esite (IS-paino Iisalmi 1990).

Juho Rissanen 150 vuotta

Savolaisesta taidehistoriasta nousee ensimmäisenä mieleen Halosen taiteilijasuku ja Juho Rissanen (1873-1950). Viimeksi mainittu viettää tänä vuonna 150-vuotisjuhlavuotta, jonka myötä Kuopion taidemuseo, Kuopion korttelimuseo ja Kuopion kaupunginteatteri ovat luoneet toisiaan täydentävän yhteisohjelmiston taiteilijan kunniaksi.

Kuopiossa köyhiin oloihin syntynyt Juho Rissanen joutui todella tekemään töitä noustakseen tunnetuksi ja tunnustetuksi taiteilijaksi. Lähtökohdat huomioon ottaen on ihme, että näin tapahtui. 1800-luvun loppupuolella syntyneistä taiteilijoista valtaosa kasvoi säätyläisperheissä. Juho Rissanen oli savolaisen työläisperheen kasvatti. Rissasen Heikki-isä oli kiertelevä sekatyömies, juoppo ja käytökseltään väkivaltainen. Juhon äiti työskenteli piikana. Hänen viidestä sisaruksestaan neljä kuolivat kulkutauteihin alle 10-vuotiaina. Perheellä ei ollut vakinaista kotia Kuopiossa, vaan he kiertelivät loisina talosta toiseen.

Juho Rissanen: luonnos teokseen Lapsuuden muisto, 1902, liimaväri kankaalle, Kuopion taidemuseo.

Isän kuolema

Talvella 1884, Juhon ollessa 10-vuotias, Heikki-isä eksyi markkinoilta tullessaan Maljalahden jäälle ja paleltui humalapäissään kuoliaaksi. Tapahtuma jätti Juhoon trauman, jota hän käsitteli taiteessaan paljon vuosina 1900-1903 tehden erilaisia luonnoksia ja maalauksia. Rissasen oli tarkoitus toteuttaa aiheesta kolmiosainen teos, jonka aiheina olisivat olleet isän kuolema, ruumiin kantaminen paareilla sekä äidin ja pojan ruumissaatto. Teoksista valmistui vain keskimmäiseksi osaksi tarkoitettu Lapsuuden muisto (1903), joka sijaitsee nykyisin Budapestin taidemuseossa. Siinä Rissanen on kuvannut itsensä hämmentyneeksi lapseksi, sivustaseuraajaksi.

Juho Rissanen: Ruumiinpesijä, 1908, vesiväri, lyijykynä ja hiili paperille, Kuopion taidemuseo.

Rissasen lapsuus päättyi viimeistään isän kuolemaan. Hänestä tuli perheen elättäjä, joka työskenteli muun muassa juoksupoikana, muurarina, suutarina ja kirjakauppiaana. Juho pääsi myös oppipojaksi kuopiolaisen koristemaalarimestari Viktor Bergin verstaaseen 1889-1892. Tuolloin hän alkoi kiinnostua kuvataiteesta.

Albert Edelfelt: Juho Rissanen, luonnos, 1902, vesiväri ja lyijykynä paperille, Kuopion taidemuseo. Teos on luonnos kuvituksesta Vänrikki Stoolin tarinoihin, jossa Rissanen sai olla mallina Sven Dufvan hahmolle. Edelfelt käytti Rissasta mallinaan myös Turun Akatemian vihkiäiset 1640 -maalaukseen. Teos tuhoutui talvisodassa. Kopio teoksesta on esillä Helsingin yliopiston juhlasalissa.

Taiteilijan uralle

Juho Rissanen pääsi Albert Edelfeltin (1854-1905) avulla aloittamaan varsinaiset taideopinnot Helsingin Taideteollisuuskeskuskoulussa 1895. Edelfelt ei koskaan itse toiminut Rissasen opettajana, mutta auttoi häntä muuten monin keinoin. Hän esimerkiksi mahdollisti Rissaselle pääsyn Ilja Repinin (1844-1930) oppilaaksi. Toinen Rissasen tärkeä tukija etenkin rahallisesti oli Ferdinand von Wright (1822-1906), jonka kanssa Rissanen kävi paljon kirjeenvaihtoa. Suomen Taideyhdistyksen piirustuskouluun hän pääsi 1896 Albert Gebhardin (1869-1937) oppilaaksi. Rissanen jatkoi Gebhardin yksityisoppilaana 1896-97 ja kävi samaan aikaan Turun piirustuskoulua Victor Westerholmin (1860-1919) johdolla. Tuolloin hän maalasi yhden tunnetuimmista teoksistaan, Hauta-Heikin mummon (1897).

Juho Rissanen: Hauta-Heikin mummo, 1897, vesiväri paperille, yksityiskokoelma.

Savolaisten Mona Lisa

Hauta-Heikin mummo on maalattu 1897 Etelä-Savossa Puumalassa, missä Rissanen työskenteli opettajansa Albert Gebhardin kanssa. Aiheena on tervahaudanpolttaja Heikin vaimo. Kuopion seudulla maalaus tunnetaan myös nimillä Savolaisten madonna tai Savon Mona Lisa. Teos oli esillä Helsingissä Suomen Taiteilijain näyttelyssä 1899, joka oli Rissasen ensimmäinen julkinen esiintyminen taiteilijana.

Juho Rissanen: Palmikoitsija, 1916, hiili paperille, Kuopion taidemuseo / Kuopion kulttuurihistoriallisen museon talletus.

Savolaisten kuvaaja

Juho Rissanen tunnetaan nimenomaan tavallisen kansan ja savolaisten kuvaajana, mutta hän ei kuvannut ensimmäisissä teoksissaan kansaa työssä, vaan lepohetkien tai askareiden parissa. Tällaiset hiljaiset, arkipäivän huolet ylittävät kuvaukset sopivat myös tunnelmaltaan 1800-luvun symbolismin henkeen.

Ensimmäiset työtä kuvaavat teokset liittyvät vuoden 1900 Pariisin maailmannäyttelyyn, jonka Suomen paviljonkiin tilattiin suomalaista työtä kuvaavia teoksia. Maanviljelyshallituksen osastolla oli esillä Rissasen teokset Nuotallaonkijat ja Nuotanvetäjät. Teokset oli maalattu Savonkylässä (nykyinen Siilinjärven Koivusaari). Juho Rissanen palkittiin Pariisin maailmannäyttelyssä pronssimitalilla.

Juho Rissanen: Nuotanvetäjät, 1900, vesiväri ja lyijykynä paperille, Kuopion taidemuseo.

Kuopion taidemuseon näyttelyssä on esillä Nuotanvetäjien luonnos, johon liittyy jännittävä historia. Juho Rissanen jätti suuren Talvinuotanvetoa kuvaavan luonnoksen Taskilan talon tyttärelle Hildalle, jonka sängyn alta teos löytyi vuonna 1960. Juho ja Hilda pysyivät ystävinä koko elämänsä ajan. He tapasivat aina, kun Juho kävi Kuopiossa ja kirjoittivat kirjeitä toisilleen. Kerrotaan, että Hilda piti Juhon kuvaa yöpöydällään vielä vanhainkodissa asuessaan.

Köyhästä pojasta tunnustetuksi taiteilijaksi

Rissanen esitti ihmiset realistisesti korostaen nöyrän hiljaista työn suorittamista. Hän tunsi kuvaamansa kansanosan varmasti paremmin kuin muut aikalaisensa, sillä oli itse kasvanut heidän parissaan. Rissasella ei siksi ollut samanlaista kaipuuta kansanelämän alkuperäisyyden etsimiseen, mitä ylemmän keskiluokan kulttuuripiireissä harrastettiin. Hän tunsi tavallisen kansanihmisen läheiseksi, mutta pyrki tietoisesti itse nousemaan yhteiskunnallisesti arvostettuun taidemaalarin asemaan. 

Rissanen viihtyi taiteilijapiireissä ja nautti saavutetusta asemastaan. Hänestä kasvoi kosmopoliitti, joka matkusti paljon maailmalla ja opiskeli taidetta muun muassa Pietarissa, Firenzessä ja Saksassa. Rissasen kerrotaan puhuneen ranskaa savolaisittain ja kirjottaneen kirjeitä rallitanskalla. Hän ei kuitenkaan kokonaan hylännyt tavallista kansaa ja savolaisia, jonka parista oli noussut. Hän vietti Suomessa kesiään ja lähetti kotimaahansa kirjeitä ja paketteja. Paketeista osa oli osoitettu Kuopion kulttuurihistorialliselle museolle, johon Rissanen lähetti muun muassa keräämiään esineitä.

Kuopion kaupunginteatteri: Maalari - Juho Rissanen.

Juho Rissanen piti tasaisesti yhteyttä ystäviinsä ja tuttaviinsa Kuopiossa ja Savossa. 1900-luvun alussa hän työskenteli useaan otteeseen Nilsiässä, jossa hänelle annettiin tehtäväksi alttaritaulun (Ristin tie, 1907) maalaaminen Josef Stenbäckin suunnittelemaan kirkkoon (1906). Kuopion kaupunginteatterin esitys Maalari - Juho Rissanen -näytelmä kertoo tuosta ajanjaksosta Rissasen elämässä. Näytelmä on visuaalisesti kaunis ja koskettava, mutta väritetty käsikirjoittajansa Antti Heikkisen luomalla fiktiolla ja huumorilla. Mukana ovat myös taiteilijan rakkaussuhteet nilsiäläiseen Saimi Juliniin (Lotta Vaattovaara) sekä säätyläisperheeseen syntyneeseen taiteilija Hilda Flodiniin (Lina Patrikainen). Juho Rissasen roolissa loistaa hämmästyttävän upeasti ja soljuvasti savon murteella näyttelevä Ilkka Pentti.

Juho Rissanen Miamissa 1940-luvulla. Juho Rissasen arkisto, Kuopion taidemuseo.

Pois Suomesta

Taiteilijan uralle päästyään Rissanen vietti suurimman osan elämästään ulkomailla. Kiinnostus ihmisiin kuitenkin säilyi ja ulottui kulttuureihin, jotka näyttäytyivät savolaissyntyiselle maailmankansalaiselle eksoottisina. Näyttelyssä on esillä muun muassa Algerian matkalla säilyneitä akvarelleja, tutkielmia heidän asuistaan ja ympäristöstään.

Rissanen kammoksui sotia. Ensimmäinen maailmansota palautti taiteilijan maailmalta takasin Suomeen 1914-1918, mutta kotimaassa syttynyt sisällissota sai hänet jättämään Suomen lopullisesti 1918. Hän muutti ensin Tanskaan, myöhemmin Italiaan ja Ranskaan. Toisen maailmansodan uhka 1939 sai 66-vuotiaan Juho Rissasen jättämään Euroopan ja matkustamaan Yhdysvaltoihin lopullisesti. Suomalaiset siirtolaiset auttoivat taiteilijaa asettumaan uuteen kotimaahansa. 

Rissanen oli pärjännyt auttavalla kielitaidollaan hyvin Euroopassa, mutta englantia hän ei koskaan kunnolla oppinut. Ulkomaalaisena, iäkkäänä ja kielitaidottomana hänen oli vaikea saada tilaustöitä. Hän kuitenkin jatkoi maalaamista ja pyrki saamaan elantonsa taiteella kaikin keinoin. Rissanen muun muassa maalasi valokuvien pohjalta muotokuvia ja laajensi aihepiiriään maisemiin. Talvet hän vietti vaihtuvissa osoitteissa Miamissa, kesäisin hän matkusteli amerikansuomalaisten parissa Amerikan pohjoisosissa. Valitettavasti Amerikan vuodet merkitsivät Rissaselle taiteilijauran hiipumista, mikä oli hänelle pettymys. Hän kuitenkin nautti lämpimästä ilmastosta ja Miami Beachin rannoista. Juho Rissanen kuoli Floridassa 1950, mutta hänen tuhkansa ovat haudattuna Kuopion Isolle hautausmaalle.

Juho Rissanen: Tappelu, 1939, vesiväri ja liitu paperille, Kuopion taidemuseo.

Viivassa on kaikki

Minulle Juho Rissasen taidokkuus tiivistyy hänen viivankäyttöönsä. Viivat ovat näkyviä ja vahvoja, hahmot sitä myöten hieman karuja ja jopa kulmikkata. Hiili ja lyijykynä tekee viivasta kuitenkin pehmeän. Hän tahtoi teknisesti hallita viivankäytön täysin ennen kuin alkoi käyttää värejä. Rissanen siirtyi väreihin asteittain, ensin akvarellitekniikalla sitten öljyväreillä. Mielestäni Rissanen on omimmillaan nimenomaan alkuvuosien piirros- ja akvarellitekniikkaa yhdistellessään. Öljyvärien myötä teoksista katoaa hengittävyys ja värit tuntuvat paikoin paksuilta ja raskailta, mikä vie huomiota itse aiheelta.

Juho Rissanen: Kutoja, 1937, öljy kankaalle, yksityiskokoelma. Juho Rissanen: Kukkien poimijat, 1939, öljy kankaalle, OP Pohjois-Savo.

Näyttelyssä on esillä kenties Rissasen viimeiseksi työksi jäänyt muotokuva (1950), joka on maalattu valokuvan pohjalta. Siinä taiteilija tuntuu kadottaneen oman viivansa jäljitelessään puhtaasti sitä mitä kuvassa on nähnyt. Teos on jopa hieman imelä kuvaus naisesta ja koirasta, mutta tilaustyönä Rissanen lienee tehnyt kaikkensa rahojensa eteen. Näyttely on hyvä läpileikkaus taiteilijan tuotantoon, opiskeluvuosilta viimeisiin vuosiin.

Juho elää kirjeissä

Näyttelyn parasta antia ovat kirjeet, joita saa kuulla sekä itsensä Juho Rissasen (näyttelijä Ilkka Pentin) kertomina että luettuna näyttelymateriaaleista. Kuopion taidemuseon arkistossa on valtava määrä Rissasen kirjeenvaihtoa, jotka on digitoitu. Kirjeissä taiteilijan oma ääni, persoona ja luonne pääsevät esiin. Niistä välittyy muun muassa syvä kiitollisuus Haminalahdessa eläneelle ja Rissasta taloudellisesti auttaneelle Ferdinand von Wrightille, jota Rissanen puhuttelee muun muassa Jalomielisenä ja kunnioitettavana  vanhuksena.

Juho Rissasen kirje Ferdinand von Wrightille, Helsinki 21.9.1897.

Juho Rissasen kirje Ferdinand von Wrightille, Helsinki 5.11.1897.

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun tutustuin Juho Rissasen taiteeseen muutenkin kuin vain taidehistorioitsijoiden kertomana. Kuopion taidemuseo tuo näyttelyssä esiin taiteilijan koko elämänkaaren ja vahvasti hänen itsensä kertomana. Se köyhistä ja surullisista oloista lähtenyt poika saavutti haaveilemansa taiteilijanuran, vaikka viimeiset vuodet eivät olleetkaan suotuisia. Sisukkuus ja määrätietoisuus kantoivat kahden ensimmäisen ja vaikean vuosikymmenen yli. Hänen kykyihinsä uskottiin, siitä kertoo muun muassa vanhempien taiteilijamestareiden tuki. Juho Rissanen on hieno esimerkki nyky-yhteiskuntaankin siitä, että kaikki on mahdollista, kun vain jaksaa tehdä paljon töitä. Se, että menestyy, vaatii kuitenkin ympärille oikeinlaisia ihmisiä kannattelemaan taitavaakin ihmistä siten, että unelmista tulee mahdollista.

Eino Leino kirjoitti Juho Rissasesta vuoden 1900 Pariisin maailmannäyttelyn jälkeen: 

"Rissanen (---) herätti oikeastaan ennemmin huomiota ulkomailla kuin kotimaassa. Tosin oli hän täälläkin jo pannut jonkun kerran näytteille ja oli hänen voimakas, miltei raaka maalaustapansa monta hämmästyttänyt. Ruvettiin katsomaan, mitä tästä pojasta tulee. Tuli sitten Pariisin näyttely ja sielläkös hienostuneet ranskalaiset kilvan ihailivat nuorta Rissastamme, joka 'talonpoikana talonpoikien keskuudessa' oli niin varmasti heidän elämäänsä kuvannut."

Juho Rissanen: Äidin muotokuva, 1941, hiili ja vesiväri paperille, Kuopion taidemuseo / Kuopion kulttuurihistoriallisen museon talletus.

Ote Juho Rissasen kirjeestä Miamista Kuopion (kulttuurihistorialliselle) museolle 11.8.1948:

"Nyt minä lähetän äitivainaajani kuvan vesivärein ja hiilelle tehty paperille, se on pakattuna vahvaan pahviputkeen, jonka en luule särkyvän ja siksi uskon, että se tulee hyvin perille, vaikka matka on pitkä ja mutkainen. Sitten kun se on saapunut perille, niin, että antaisitte sen kehystäjälle, että siihen laitettaisiin kehys, joka on vanhan kullan värinen ei kovin paksu ja lasi päälle. (---) Taulua ei pidä asettaa senlaiseen paikkaan, johon aurinko paistaa, eikä myöskään senlaiseen paikkaan, jossa on kostea. Minä maksan kulut tästä kaikesta kun annatte minulle tietää. Kiitän paljon edestäpäin ja lähetän tämän seudun kuumat terveiset kaikille yhteisesti, vastoja en voi lähettää, mutta löylyä täällä nyt on."

Näyttelyyn on hyvä varata kunnolla aikaa, sillä katsottavaa, luettavaa ja kuunneltavaa on paljon, jos haluaa löytää Rissasen persoonan teosten takaa. Hänen uransa ja elämänsä on uskomaton selviytymistarina, joka luo samalla uskoa ihmisten hyväntahtoisuuteen. Tästä kertoo myös esimerkiksi näyttelyssä esillä oleva, ennennäkemätön Juho Rissasen perikunnalta Yhdysvalloista lahjoituksena kesällä 2023 saatu teos Työstä paluu (1908). 

Juho Rissanen - Kuvauksen vilkkaus on esillä Kuopion taidemuseossa 7.4.2024 saakka.

Mikko Valtonen: Syvään päätyyn

Kuopion taidemuseossa on esillä Mikko Valtosen (1968-2019) elämäntyötä esittelevä näyttely Syvään päätyyn. Näin ensimmäisen kerran Valtosen taidetta Siilinjärven yläkoulun ruokasalissa, jonka seinällä oli valtavan kokoinen maalaus, jossa oli sarjakuvamaisen humoristinen ja pelkistetty ihmishahmo. Tausta oli tummanpunainen ja hahmo taisi kurkistaa teltasta. Kun vuosia myöhemmin näin Valtosen taidetta gallerioissa, yhdistin taiteilijan välittömästi tuohon koulun ruokalan seinällä nähtyyn teokseen. Tyylistä ei voinut erehtyä.

Hannu Lukin: Valtonen, 2005. Yksityisomistuksessa.

Pohjois-Savossa Siilinjärvellä kasvanut Mikko Valtonen oli pääasiassa itseoppinut taiteilija. Hän oli käynyt lyhyillä opintojaksoilla Limingan taidekoulussa ja Oriveden opistossa. Valtonen oli Taidemaalariliiton ja Kuopion kuvataiteilijat ry Ars Liberan jäsen.

"Lisää hellyyttä."

Aiheet taiteeseen tulivat arjesta ja ne kommentoivat elämän peruskysymyksiä. Valtosen kotisivuilla kerrotaan, että "yksinkertaistus sisälsi moninaisia, suorasukaisia pohdintoja ihmisen ja luonnon suhteista, sukupuolisuudesta, elämän ja kuoleman myyteistä ja ihmisen jokapäiväisen elämän itsestäänselvyyksistä. Valtonen piti taidetta vakavana perusehtona, elämään kuuluvana, metsästykseen ja kalastamiseen verrattavana, hengityksen kaltaisena toimintana." Valtonen on itse sanonut, että "Ei aiheita tartte miettiä, ne vaan tulee. Minä teen taidetta, koska mä haluun tehdä ja mun on pakko tehdä sitä. Hoitakoot muut sen miettimisen. Ja itse asiassahan mä teen taidetta itselleni, en näyttelyitä varten."

Mikko Valtonen: Hanhi-sarjakuva, 1993.

Syvään päättyyn -näyttely on toteutettu yhteistyössä Kuopion taidemuseon ja Mikko Valtosen siskon Anni Valtosen kanssa. Helsingin Sanomien artikkelissa Anni Valtonen kertoo veljensä taiteesta: ”Mikko näki maailman lapsenomaisesti. Hän ammensi paljon lapsuudestaan ja tavallaan rakensi rinnakkaistodellisuuden, joka oli kaukana siitä sekoilusta, jota hän varsinkin loppuelämänsä eli.”

”Jos Mikko ei olisi ollut niin arrogantti, vaan olisi jatkanut opintoja, hän olisi joutunut opettelemaan esimerkiksi taidemaailman verkostoitumista, josta olisi ollut hänelle hyötyä. Hän oli ihminen, jolla ei ollut mitään digitaalisia laitteita tai -taitoja, sillä hän kuvitteli, että pärjää ilman. Hän ei tajunnut, että tuli sillä tavalla syrjäyttäneeksi itsensä, että sillä tuli olemaan kohtalokkaita seurauksia”, Anni Valtonen jatkaa.

Mikko Valtonen eli lähes koko elämänsä Pohjois-Savossa. Hän tunsi olevansa erilainen, ei mahtunut stereotyyppiseen mieskuvaan ja erakoitui asumaan Lapinlahden Pällikkään vanhalle kyläkoululle. Anni Valtonen pohtii Helsingin Sanomien jutussa, olisiko veli voinut paremmin, jos olisi uskaltanut lähteä pieneltä paikkakunnalta esimerkiksi Helsinkiin, jossa hän ei olisi ollut niin poikkeava.

Mikko Valtonen: Perustuu hyvin pitkälle tositapahtumiin, 2014. Installaation hautakiven eteen kuului aikoinaan myös pieni kukka.

”Mikko oli vastakohtaisuuksien ihminen: levoton ja rauhallinen, erämies ja rokkari, miehekäs ja feminiininen. Kalastaminen, oman pihan kuuset, linnut ja luonnon lähellä oleminen rauhoittivat häntä, sillä aistiärsykkeet sekoittivat hänen päänsä. Maailma oli tavallaan hänelle liikaa”, Anni Valtonen kertoo. Hänen mukaansa Mikko omaksui jo varhain kärsivän taiteilijan roolin ja ajoi itsensä ääritiloihin. Mikon ahdistusoireet puhkesivat ensimmäisen kerran jo murrosiässä ja masennus kulki aina hänen mukanaan. Myöhemmin näiden päälle kasvoi myös päihdeongelma.

Jaakko Heikkinen: Hän eli elämäänsä, 2004. Kuopion taidemuseon kokoelma.

Mikko Valtosen kotialbumi.

Mikko Valtonen: Paras sarjakuvalehti, 1992.

Rujosta elämästään huolimatta Mikko Valtosen taiteessa elää iloa, toivoa ja huumoria. Herkkyys näkyy esimerkiksi teemoissa, joissa käsitellään rakkautta ja parisuhdetta, tarvetta tulla nähdyksi ja rakastetuksi.

Mikko Valtonen: Kodin koti (ylhäällä). Nimeämätön teos alhaalla.

Itselleni näyttelyn sykähdyttävin teos on rakkaudesta ja parisuhteesta kertovat "tikkaat". Siihen kuuluvat nuo kaikki Valtosen maalaamat sanat: "Minä rakastan sinua, annan anteeksi, minä vihaan sinua, tehtävä suoritettu, minua pelottaa." 

Minä rakastan sinua ja annan anteeksi luovat pohjan tasapainoiselle parisuhteelle. Minä vihaan sinua on myös inhimillinen tunne, joka on hyvä ilmaista ja käsitellä. Tehtävä suoritettu sisältää mielestäni Mikon taidetta tuntien viittauksen seksiin, mutta se voisi liittyä mihin tahansa arkiseen tehtävään. Minua pelottaa on mielestäni listan tärkein sana, koska sen myöntäminen ääneen on usein kaikkein vaikeinta. Mutta sen sanomisen jälkeen toivoisi kuulevansa jälleen listan ensimmäisen lauseen: Minä rakastan sinua. Ja näin parisuhteen tasapaino pyörähtäisi jälleen vahvemmin eteenpäin.

Mikko Valtonen: Talo-sarjakuva, 1995.

Olen Valtosta nuorempaa sukupolvea, mutta tiedostan sen maailman ja kulttuurin, jonka keskellä Valtonen Siilinjärvellä kasvoi. Jos paikkakunta elää "eristyksissä", siellä oleva sosiaalinen käyttäytymiskulttuuri saattaa olla hyvinkin myrkyllinen. Minä selvisin nuoruusvuosista mielestäni hyvin, ja pystyn sanomaan hyvillä mielin olevani kotoisin Siilinjärveltä, mutta siellä oli paikkoja, tilanteita ja henkilöitä, joita kannatti varoa ja vältellä. Näin ympärilläni ihmiskohtaloita, joille ei käynyt yhtä hyvin. "Mikko Valtosia" oli muitakin. Mitä paremmin sulautui massaan sitä todennäköisemmin pysyi poissa vaikeuksista. Ja eihän sen niin kuuluisi olla. Jokaisen toivoisi voivan olevan syntymästään lähtien juuri sellainen kuin on.

Mikko Valtonen: Manalassa (vas.).

Lopulta Mikon keho ei enää jaksanut sitä elämää, mitä hänen viimeiset vuotensa olivat. "Hän oli mielenterveysongelmien ja päihteiden haperruttama", Anni Valtonen sanoo. Mikko kuoli sairauskohtaukseen 12.8.2019. "Idea näyttelystä ja siihen liittyvästä kirjasta [Mikko Valtonen - Elämän eränkävijä] oli toimittajana työskentelevän Anni Valtosen. Hän oli aina haaveillut, että jonakin päivänä hän ja veli tekisivät yhteisen projektin, vaikkapa lastenkirjan. Kuvataiteilijaveli vastaisi teoksen kuvituksesta, toimittajasisko tekstistä. Unelma ei ehtinyt toteutua Mikko Valtosen elinaikana, mutta Anni Valtoselle oli päivänselvää, että sen aika oli nyt."

Muistokirjoitus teoksesta "Mikko Valtonen - Elämän eränkävijä".

Mielestäni Kuopion taidemuseon näyttely ja teosten sisältämä taustateema: mielenterveysongelmat ja kamppailu yhteiskuntaan sopeutumisesta tai sopimattomuudesta, on äärimmäisen tärkeä. Pohjois-Savon rummutetaan uutisissa olevan jatkuvasti mielenterveystilastoissa Suomen synkintä aluetta. Miksi? Mielestäni siksi, että edelleen turvaudutaan helpommin päihteisiin kuin siihen, että ongelmista uskallettaisiin puhua ääneen.

Mikko Valtonen: Yksityisyrittäjä, 2007.

Tämä ei tietenkään ole ainut syy, mutta pidän edistysaskeleena esimerkiksi Mieliteko -kehitysohjelmaa, jossa halutaan lisätä Pohjois-Savossa mielen hyvinvointia ja vähentää päihteidenkäyttöä. Kuopion apulaiskaupunginjohtaja Pekka Vähäkangas sanoitti tyhjentävästi ja historiaa pohtien mielenterveysongelmien juuria muun muassa näin:

"Haastavat elinolosuhteet, oman tien kulkemisen perinne, oma tupa oma lupa -asenne, ahtaiksi rajatut yhteisöt ja puolison löytyminen naapuritalosta – siinä elämän realiteetteja, joiden Pekka Vähäkangas arvelee vaikuttaneen itäsuomalaiseen geeni- ja kulttuuriperimään.

'Kun tähän lisää putkinotkolaisuuden, alamme päästä pohjoissavolaisen keskustelukulttuurin juurille. Muualta tulleet nähtiin määrääjinä, joihin suhtauduttiin ennakkoluuloisesti. Avoimen kohtaamisen sijaan arvuuteltiin, millä asialla kulkija on – onko hän ryssä idästä vai verottaja Ruotsista', Vähäkangas karrikoiden analysoi.

Hän huomauttaa, että juuri kulttuuriseen käyttäytymiseen liittyvät asenteet periytyvät vahvasti sukupolvelta toiselle.

'Siksi niitä on hidasta muuttaa. Savolainen small talk on yhä sitä, että puhutaan paljon mutta sanotaan vähän. Asiat on totuttu ratkomaan oman perheen piirissä, niitä ei juuri muille levitellä. Meidän pitäisi jo oppia puhumaan myös vaikeista ja ikävistä asioista. Mutta koska luottamus muihin puuttuu, on helpointa vaieta. Avoimuuden oletetaan johtavan vielä huonompaan tilanteeseen. Vastaanottoa pelätään ja ymmärretyksi tulemista epäillään', Vähäkangas ruotii. (---) 'Haluaisin rohkaista alueemme asukkaita erilaisuuden ymmärtämiseen ja hyväksymiseen ja antamaan sille myös tilaa. Näin kaikkein hiljaisemmatkin uskaltaisivat paremmin omana itsenään kertoa mielipiteensä, vaikuttaa yhteisöönsä ja tuoda vahvuutensa sen hyväksi.' "

Mikko Valtonen: Paras sarjakuvalehti, 1992.

Viisaita sanoja Pekka, viisaita sanoja. Toivon, että pienin askelin voimme yhdessä ja omalla esimerkillämme muuttaa savolaista kulttuuria vetovoimaiseksi myös tästä näkökulmasta. Kulttuurinen muutos vaatii kaikilta asenteen ja toiminnan muutosta.

Anni ja Mikko Valtosen kotialbumit.

En tiedä onko taidemuseo ajatellut Mikko Valtosen näyttelyn kantaaottavana, mutta minulle se on sitä. Minulle näyttely osoittaa, että jokaisen tulisi saada kasvaa ja elää yhteiskunnassa turvallisesti juuri sellaisena kuin on. Ilmaista itseään, persoonaansa ja olemustaan juuri siten kuin haluaa. Erilaisuuden tulisi olla rikkaus eikä rajoite. Toivon, että Mikko Valtosen näyttely rohkaisee avoimeen keskusteluun kaikista aiheista, mitä näyttelyn teokset herättävät.

"Mikko jätti ihmisiin jäljen. Monet ikävöivät häntä. 

Hänen huumorinsa ja ujo ja aseistariisuva hymynsä eivät unohdu. 

Itse ajattelen, että olisin erilainen ihminen ilman Mikkoa. 

Kasvamme suhteessa toisiin ihmisiin. 

Jos perheessä yksikin palikka on toisenlainen, lopputulos on toisenlainen. 

Olemme sellaisia kuin olemme, koska ne toiset ovat sellaisia kuin ovat. 

Lapsuutemme ja nuoruusvuotemme muovaavat identiteettiämme enemmän 

kuin mikään muu elämänvaihe."

- Anni Valtonen teoksessa Mikko Valtonen: Elämän eränkävijä -

Syvään päätyyn -näyttely on esillä Kuopion taidemuseossa 18.9.2022 saakka.

Lähteet:

"Synkistä aiheista ammentaneen kuvataiteilija Mikko Valtosen elämäntarinasta tehdään näyttely", Marianne Mattila, Savon Sanomat 26.8.2021

"Surutyö muuttui ilotyöksi", Susanna Laari, Helsingin Sanomat 30.7.2022

Mielitekohaaste, Pekka Vähäkangas: "Savolainen small talk on sitä, että paljon puhutaan mutta vähän sanotaan", Katja Hedberg, Mieliteko -kehitysohjelma.

Anni Valtonen: Mikko Valtonen - Elämän eränkävijä, PunaMusta Oy, 2022.