Lepikon torppa

Pielavesi. Jos paikkakunnasta ei tule muuta mieleen, niin presidentti Urho Kekkosen (1900-1986) ajan kokeneet tunnistanevat sen ainakin Lepikon torpasta, Kekkosen synnyinkodista.

Tämä on Lepikon torppa, synnyinkotini. Niillä eväillä, jotka olen saanut kodistani, vanhemmiltani ja heidän ystäviltään, sekä elämänympäristöstäni vuosisadan alussa, olen elämässäni selvinnyt. Urho Kekkonen

Lepikon torppaan on uusittu tänä kesänä pärekatto.

En muista koskaan aiemmin käyneeni Lepikon torpassa, vaikka täällä Savossa olen lähes koko elämäni viettänyt, joten se valikoitui siksi yhdeksi kesäkohteeksi.

Torpan synty

Torppa muodostettiin 1800-luvun puolivälissä. Tuolloin se oli yksi Suomen suuriruhtinaskunnan 73 000:sta torpasta. Ensimmäinen varma merkintä siitä, että Lepikko on kohonnut mäkituvasta torpaksi, on tiluskartassa vuodelta 1864. Tuolloin Lepikossa asui Juho Laurinpoika Laukkanen perheineen. Torpan asuinrakennus oli silloin vain yhden huoneen käsittävä savupirtti.

Lepikon tontti on Pielaveden Niskasten vanhan sukutilan Niskalan manttaalia. Manttaali (ruots. mantal = miesluku) oli Ruotsin valtakunnassa käytetty veroyksikkö, jonka pohjalta laskettiin maatilojen verotus. Niskaset luopuivat talostaan 1860-luvun vaikeina vuosina (mm. nälkävuodet 1866-68). Päätilan nimi muuttui Niskalasta Lehdoksi virallisesti 1897, mutta Lepikko pysyi Lepikkona. Nimi viittaa vanhaan kaskimaahan. Usein kasketut havu- ja sekametsät kasvoivat leppää.

Torppa on entisöity Museoviraston johdolla 1900-luvun alun mukaiseen asuun. Torpassa on tupa ja kamari sekä niiden välillä porstua, jonka perällä on vielä yksi huone, niin sanottu kylmä puoli. Omilla nurkillaan oleva kamari on rakennettu seinässä olevan merkinnän mukaan vuonna 1863. Tekijä lienee ollut kirjainmerkinnöistä päätellen Heikki Laukkanen.

Lepikon torpassa asukkaat vaihtuivat harva se vuosi. Elämä ei ollut helppoa, ja torpparikysymys oli yksi 1800-luvun loppupuolen keskeinen ratkaisua odottava yhteiskunnallinen ongelma. Torpparit maksoivat torppansa vuokran maanomistajalleen tyypillisesti tekemällä päivätöitä eli taksvärkkiä vuokranantajansa tilalla. Vuokraehdot kiristyivät 1800-luvun lopulla ja ne saattoivat olla torppareille kohtuuttomia. Vuokraa korotettiin vaatimalla lisää päivätöitä tai muita suorituksia. Osa vuokrasuhteista perustui ainoastaan suullisiin sopimuksiin, jolloin sopimusehtoja saatettiin kiristää kesken kauden. Torpparilla ei välttämättä ollut minkäänlaista irtisanomissuojaa vuokranantajan häätöä vastaan. Torppareiden aseman aiheuttamaa kiistaa pidetään yhtenä syynä Suomen sisällissodan syttymiseen vuonna 1918.

Kekkosten muutto Pielavedelle

Juho Kekkonen työskenteli metsätyönjohtajana eli tukkiasioitsijana Halla Osakeyhtiössä. Halla Oy oli Kymin kunnassa vuosina 1875-1932 toiminut metsäteollisuusyritys, joka omisti useita sahalaitoksia eri puolilla Suomea. 

Juho Kekkonen hankki 1800-luvun lopussa itselleen ja vaimolleen Emilialle (os. Pylvänäinen) tukikohdan Pielavedeltä. Paikkakunta oli tuolloin lähes koskematonta metsää. Lepikko-torppa sijaitsi Halla Oy:n tonttia vastapäätä, tien toisella puolella. Emilia ja Juho Kekkosen muutto on merkitty Pielaveden kirkonkirjaan 24. heinäkuuta 1900. Torpan myyjä oli Heikki Laukkanen ja hinnaksi oli määritelty 700 markkaa.

Lepikko oli Kekkosten ensimmäinen oma koti. Edellinen asunto Mikkelissä oli ollut vuokrakamari. Kekkoset asuivat Lepikkoon muutettuaan jonkin aikaa savutuvassa, joka oli tyypillinen erä- ja kaskikauden asumus. Lopulta Juho alkoi kuitenkin kunnostaa vanhuuttaan rapistuvaa tontin mökkiä. 

Urho syntyy

Mökin kunnostusta lienee vauhdittanut esikoisen syntymä. Kaksi kuukautta Lepikkoon muuton jälkeen, syyskuun 3. päivänä 1900, syntyi Urho Kaleva. Kasteen toimitti kirkkoherra Castrén ja kummeina toimivat tien toiselta puolelta Halla Oy:n kassanhoitaja Aapeli Lyytikäinen ja hänen vaimonsa.

Urho torpan portaalla.

Savutuvan kiuas korvattiin savupiipullisella uunitakalla, jonka Juho itse muurasi ja jossa oli uutuutena hellalevy. Seinät veistätettiin, jotka olivat siihen saakka olleet pyöreät, kuten tyypillisesti vielä 1600-luvun rakennuksissa. Samalla poistatettiin kolme savutuvalla ominaista poikkiortta. Pienet 6-ruutuiset ikkunat suurennettiin ja avartunut aukko peitettiin uusilla T-mallisilla ikkunoilla.

Emilia, Urho, Juho ja Siiri.

Perhe eli Lepikon torpassa Urhon kuusi ensimmäistä elinvuotta. Siellä syntyi myös perheen tytär Siiri (1904-1969). Joulun alla 1906 Kekkoset muuttivat metsäsavottoja seuraten Kuopioon ja myöhemmin Lapinlahdelle, Iisalmeen ja lopulta Kajaaniin 1911.

Lepikon torppa kulttuurikohteeksi

Kekkosten jälkeen Lepikko vaihtoi usein omistajaa. Lopulta torppa tuli Pielaveden kunnan omistukseen. Kunnan asutuslautakunta myi Lepikon torpan 1929 puuseppä Juho Karhuselle, joka lunasti sen torpparilain perusteella asutustilaksi. Hän myi torpan pojalleen Heikki Karhuselle vuonna 1936. Heikki Karhunen kuitenkin kaatui sodassa 1944 ja torppaan jäi asumaan hänen leskensä Martta kolmen tyttärensä kanssa. Martan mentyä uudelleen naimisiin torppa jäi kolmen tyttären asunnoksi.

Pihasauna on rakennettu milte kokonaan uudestaan. Sisäpuolella alareunan hirret näyttivät palaneilta.

Tällä tavalla torppa säilyi lähes entisellään siihen saakka, kun Urhosta oli tullut Suomen moninkertainen pääministeri ja lopulta presidentti vuonna 1956. Tuolloin Lepikon torpan historiallinen merkitys paikkakunnan kannalta havaittiin. Ensimmäisiä asian oivaltajia oli tien toisella puolella, entisellä Halla Oy:n tontilla, asunut piiriesimies Kalle Turpeinen, joka oli myös Pielavesi-seuran puheenjohtaja.

Syyskuussa 1964 perustettiin Lepikko-säätiö, jonka tarkoituksena on huolehtia tasavallan presidentti Urho Kekkosen syntymäkodista. Kun säätiö oli saanut kerättyä varoja kokoon, se osti Lepikon torpan Heikki Karhusen perikunnalta 1966. Saman vuoden syyskuun 3. päivä, Urho Kekkosen syntymäpäivänä, avattiin Lepikon museo.

Lepikon torppa. Kuva: Matti Poutavaara. Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma. Finna-tietokanta.

Urho Kekkonen vierailee syntymäkotinsa kulmalla Pielavedelle 1959. Rakennusta ei ole kuvassa vielä entisöity. Kuva: U.A. Saarinen. Museovirasto. Finna-tietokanta.

Urho Kekkonen kertoo Lepikon torpasta ja lapsuudestaan (Elävä Arkisto)

Ympäröivä asutus on tullut vuosikymmenten myötä lähelle Lepikon torppaa, mutta siitä huolimatta pihapiiri on säilyttänyt rauhallisuutensa. Olen nähnyt torpasta joskus mustavalkoisia valokuvia ja nyt tuntui hienolta nähdä kaikki väreissä.

Tekstilähteet: Lepikon torpan painettu esite (IS-paino Iisalmi 1990).