"Kesätyöntekijän" viime tunnelmat

Se olisi kuulkaa enää yksi työpäivä jäljellä ennen kesälomalle lompsimista! Muuten on ollut mukavaa, mutta nämä heinäkuun kaksi-kolme edellistä viikkoa ovat olleet tahmeita. Nyt alkaa tuntua, että lomaa todella kaipaa. Toimistolla on ollut henkilöstöä vähemmän, jonka vuoksi se on ollut hyvää aikaa kirjoittaa Pohjois-Savon hyvinvointialueelle kulttuurihyvinvointisuunnitelmaa. Lupasin työryhmälle esitellä alustavaa versiota syyskuussa. Tiedän, ettei minulla tule olemaan aikaa kesäloman jälkeen intensiiviselle kirjoitustyölle, joten yritin saada tekstiä aikaiseksi mahdollisimman paljon kesän aikana.

Yasushi Koyama: Karhun kalaonni, 2022. Pohjois-Savon hyvinvointialueen taidekokoelma.

Taidesiirtoja, isompia muuttoja ja inventaarioita, yhteistyötä

Kesän ja kesälomien vuoksi jotkin asiat hidastuvat, mutta tänä vuonna taideasioita on ollut asialistalla todella paljon. Olen saanut omia rästitehtäviä hoidettua, kuten siirrätettyä kuvissa näkyvän Yasushi Koyaman Kuopion yliopistolliselle sairaalalle lahjoittaman karhuveistoksen remonttityömaan tieltä. Kirjoitin lahjoituksesta ja veistoksen siirrosta sairaalaan täällä.

Erilaisia taidemuuttoja ja -inventaarioita olen tehnyt eri tiloissa, ja tämä on kuljettanut kenttätöissä myös sairaalakampuksen ulkopuolella. Viimeisin teossiirto tehtiin tänään, kun Julkulan entisestä psykiatrisesta sairaalasta siirrettiin Taru Mäntysen pronssiveistos sairaalakampukselle uuden Lainesairaalan (psykiatriatalo) yhteyteen. Teos on hankittu kokoelmiin vuonna 1979 ja sen nimi on Oma tahto. Nyt veistoksen nainen katselee päättäväisesti kohti Lainesairaalaa. (Mikäli et ole vielä nähnyt Lainesairaalaan hankittuja taideteoksia, niihin pääset kurkistamaan täällä.)

Taru Mäntynen: Oma tahto, 1978. Pohjois-Savon hyvinvointialueen taidekokoelma.

Taru Mäntynen (s.1944) asuu ja työskentelee Varkaudessa. Häntä pidetään yhtenä modernin pronssivalun edelläkävijänä Suomessa. Mäntynen on veistänyt myös Kuopion kauppahallin edessä olevan Siskotyttö-patsaan (1984). Kuvanveistäjä, professori Jussi Mäntynen (1886-1978) oli Taru Mäntysen isoisä.

Antero Koposen näyttely Väreistä voimaa Kaarisairaalan ja pääsairaalan yhdistävässä G2-käytävägalleriassa.

Kesän aikana on vaihtunut myös näyttelyitä, mutta näytteyiden ripustaminen on pääasiassa näytteilleasettajien vastuulla. Tämä ei siis (onneksi) työllistä minua liikaa. Sen sijaan yhteistyötä on aloitettu (tai jatkettu) taideasioihin liittyen muun muassa seuraavien yksiköiden kanssa:

• Lastenneurologia ja lastenkirurgian poliklinikka
• Palliatiivinen poliklinikka
• Naisten akuuttikeskus
• Nuorisopsykiatrian osasto

Minut on varattu syksyllä puhumaan sairaalataiteesta eräälle liitolle ja teen yhteistyötä myös Itä-Suomen yliopiston kanssa erääseen kulttuurihyvinvointikurssiin liittyen. Joten kesäloman jälkeen on paljon asioita, joita odottaa.

Taideasiat voivat lomailla

Tämä viikko on ollut kiireinen, sillä yritän saada kaikki keskeneräiset asiat sille mallille, että voin hyvillä mielin jäädä lomalle. Hyvinvointialueen taideasiat eivät siirry kenellekään muulle, joten ne lomailevat myös. Harvemmin nämä minun asiat edes ovat sellaisia, etteivätkö ne voisi odottaa tai järjestellä siten, että lomailu onnistuu. Tämänkin kesän osalta suunnittelin vaihtuvien näyttelyiden kalenterin siten, että kesälomani aikaan ei tarvitse tehdä yhtään näyttelynvaihtoa. Akuuteissa taideasioissa työkaverini tietävät mitä tehdä. Tämä tarkoittaa lähinnä tilanteita, jos taideteoksille sattuu jotain, tai jotain pitää siirtää äkillisesti jonnekin.

Töiden tauottaminen on kesälläkin tärkeää. Useampi työkaveri tuntui välillä tuskailevan sitä, että kesälomailevia työkavereita tuuratessa työmäärä kasvaa välillä melkoisesti. Monella heistä on sellainen tehtävä, jonka mukanaan tuomat työt eivät voi odottaa ja asioita pitää selvittää ja viedä eteenpäin. Tämän vuoksi muistuttelin eräänä päivänä taukojen merkityksestä tuomalla kahvihuoneeseen naposteltavaa. Taukoja voivat olla esimerkiksi kahvitauko, ruokatauko, juomatauko, jumppatauko, luova tauko...

Työkavereista ja kommunikoinnista

Eräänä heinäkuun päivänä toimistolla ei ollut itseni lisäkseni kuin neljä miespuolista työkaveria. Se oli kuulkaa mielenkiintoinen tutkimusmatka miesten kahvipöytäkeskusteluun. Olin tietoisesti hiljaa, sillä halusin kuulla millaisista aiheista he keskenään puhuisivat. 

Keskustelu alkoi jostain syntymäpäiviin ja ikään liittyvistä asioista. Toinen työkaveri arvuutteli kolmannen ikää ja veikkasi hänet kymmenen vuotta todellisuutta nuoremmaksi. Tämä varmasti imarteli, mutta samaan aikaan nauratti. Tämän jälkeen keskustelu eteni iän tuomiin terveyshaasteisiin, ja yksi jos toinenkin kertoi surullisia kohtaloista tuntemistaan miehistä. Puhuttiin lääkityksistä, muistaakseni myös verenpaineesta, tästä edettiin haimasyöpädiagnooseihin ja lopulta kuolemaan.

Yksi näistä miehistä luki ajatukseni: Kylläpä meni yhtäkkiä iloiseksi tämä keskustelunaihe.

Minä: Ja heti aamukahvilla! Voisitteko nyt jollain aasinsillalla kehittää vähän iloisempia puheenaiheita. :D

Mutta onhan ne työkaverit tämän työn suola, vaikka en aina olekaan heidän kanssaan samaa mieltä (tai samalla aaltopituudella). Huomaan, että olen vuosien varrella oppinut ymmärtämään eri persoonia ja heidän tapojaan toimia. Tähän liittyy vahvasti viestintä - se, miten kommunikoimme keskenämme.

Kommunikointiin ja viestintään liittyy arjessani kasvokkain käytävän keskustelun lisäksi post it-laput. Käytän muistivihkon lisäksi post it-lappuja tehtävistä muistuttamiseen, ja minusta ne ovat kivoja. Vaikka ne ovat arkisia ja muistuttavat tekemättömistä töistä, niillä saa parhaimmillaan myös pientä iloa arkeen. Kaikki riippuu siitä, miten asiat ilmaisee. Minä esimerkiksi liimasin työkaverini työpisteelle muistilapun, jossa kielsin häntä lähtemästä töistä, ennen kuin eräs asiakirja on allekirjoitettu. Sävy oli tietenkin käskevä, mutta kun sen kirjoittaa vaaleanpunaiseen muistilappuun, ei kohdehenkilö voi olla vihainen. (Lisäksi oletan hänen jo tietävän huumorintajuni.) 

Muistilaput toimivat meillä mielestäni hyvin, sillä jokainen joutuu enemmän ja vähemmän kulkemaan toimistolta ympäri sairaalaa - ajoittain myös maakunnan sisällä. Jos asialla ei ole tulenpalava kiire, muistilapulla viestiminen työpisteeltä toiselle on minusta mukavaa.

Ylösalaisin käännetyn näyttelysopimuksen päällä on post it-lappuviesteilyä.

Eräälle toiselle työkaverille jätin muistilapun, jossa pyysin häneltä apua ja ohjeistusta, sitten kun nähdään toisemme toimistolla. Tähän ei tietenkään olisi tarvinnut sen kummemmin mitään kommentoida, mutta hän oli jättänyt sydämenmuotoiseen post it-lappuun viestin: "Tämä käy hyvin! Nähdään kun tavataan". Tuollaisissa pienissä arjen asioissa ja hetkissä tiivistyy sellaista hyvänmielen huumoria, josta pidän. Ehkä tässä on jotain samanlaista mielihyvää, kun yläasteella erilaisia lappuja tuntien aikana lähetellessä. Tässä ei tosin häiritä tuntia, vaan keskitytään työasioiden hoitamiseen, eikä siihen kenenkä pojan kanssa katseet välitunnilla kohtasivat. Kirjeiden ja korttien ystävänä kaikenlainen "minikirjoittelu" on minusta mukavaa.

Kesälomaa odotellessa!