Kotipihalla

Kotona olisi paljon pieniä juttuja näytettäväksi, mutta kaikki ylimääräinen aika tuntuu kuluvan ulkona. Vielä kaksi vuotta sitten olin sitä mieltä, että aikakauslehtien kesä- ja puutarhanumerot olivat tylsiä. En pitänyt pihajuttuja mielenkiintoisina. Kunnes talon ostamisen kylkiäisenä tuli vähän liian iso piha ja ihana perennapenkki, hedelmäpuut ja marjapensaat. Nyt kevättä ja kesää odottaa ihan toisella tavalla. Pihalla pitää käydä päivittäin kiertelemässä ja katselemassa milloin syntyy nuppuja ja milloin ensimmäiset kukat avautuvat. Puutarhaterapia on melko osuva ilmaisu. Viime vuoden puutarhapostaus on katsottavissa täällä.

En ollut mikään puutarhaihminen tai viherpeukalo ennen kodinostoa. Paljon on pitänyt opetella ja opettelua on vielä edessä. Mutta niin sitä vain ihastui näkemäänsä entistä enemmän, kun talven jälkeen huomasi mitä kaikkea puutarha pitää sisällään. Perennapenkki on onneksi runsas eikä vaadi juurikaan kitkemistä, mutta huomaan löytäväni itseni rikkaruohojen kimpusta siitä huolimatta. Pihasta tekee mieli pitää huolta. Samalla tavalla kuin tästä vanhasta talosta. En ole kuitenkaan sellainen "siistitään saksilla nurmikkoa" -tyyppinen henkilö, vaan teen pihajuttuja silloin kun siltä tuntuu. 

Sen verran puutarhan hoitotaso on viime kesästä noussut, että pienelle kasvimaatilkulle kokeiltiin istuttaa porkkanaa ja yksi penkkirivi perunaa. Kaksi amppelimansikkaakin vaativat kastelua. Vesi nousee ämpärillä pihalla olevasta kaivosta. Joten jos olette samanlaisia kuin minä kaksi vuotta sitten, eivätkä puutarhakuvat kiinnosta, hypätkää tämän postauksen yli. Mutta jos tunnette omakohtaista rakkautta puutarhaan, jaatte varmasti tunteeni näitä kuvia kohtaan.

Ensikertalaiseltakin näyttää kasvatus onnistuvan.

Entisten asukkaiden jäljiltä yrttipenkistä oli ilmeisesti karannut ruohosipuli, joka löytyi kun jätti nurmikon pidemmäksi aikaa leikkaamatta.

Aurinkoista juhannusta!

Kesäyön uni

Kuopion kuvataidekenttä heräilee poikkeusolojen jälkeiseen aikaan. Galleria Ars Libera on saanut uuden kodin osoitteesta Maaherrankatu 3. Kuopion kuvataiteilijat ovat saaneet myös toiminnanjohtajan. Tehtävään valittiin Toni Ledentsa, joka on "monipuolisesti kokenut kuraattori, kirjoittaja ja tuottaja, joka on toiminut erilaisissa taiteellisissa organisaatioissa ja projekteissa, erikoistuen nykytaiteeseen sekä kansainvälisiin kulttuurihankkeisiin. Viime vuosina hän on toiminut mm. Hug Culture -taiteilijaresidenssin projektikoordinaattorina ja tuottajana Madridissa, sekä Alpo Aaltokoski Companyn toiminnanjohtajana. Hänet tunnetaan myös vuosina 2011–2015 Helsingissä toimineen XL Art Spacen perustajana ja kuraattorina." 

Olen aivan innoissani, että kaupunkiin on saatu tällainen ammattilainen rikastuttamaan kulttuurikenttää!

Galleria Ars Libera avautui uudessa osoitteessa 10.6. ja ensimmäinen näyttely on Emma Rönnholmin ja Salla Vapaavuoren yhteisnäyttely Uneksija. Kokoontumisrajoitukset huomioiden teokset on asetettu gallerian ikkunoihin, jolloin niitä tarkastellaan tilan ulkopuolelta.

Emmi Rönnholm & Salla Vapaavuori: Kesäyön uni, yksityiskohta, 2020, valokuvatuloste akryylimuoville, valo. Kuvalähteet: Emma Rönnholm, Salla Vapaavuori, Helsingin kaupunginmuseo.

Utuisia maisemia, kerroksia ja heijastuksia muodostuu helsinkiläistaiteilijoiden yhteisteoksesta Kesäyön uni. Katse vaeltaa kuvapinnalta toiselle, sumeiden ja terävämpien yksityiskohtien välillä. Teoksen valo on pehmeää puolipilvisen kesäpäivän valoa. Kokonaisuus on koottu monista yksityiskohdista, uudemmista värikuvista ja vanhoista mustavalkoisista valokuvista.

Emmi Rönnholm & Salla Vapaavuori: Kesäyön uni, yksityiskohta, 2020, valokuvatuloste akryylimuoville, valo. Kuvalähteet: Emma Rönnholm, Salla Vapaavuori, Helsingin kaupunginmuseo.

Teoksessa kohtaavat nykyinen ja mennyt. Tunnelma on haaveileva; luonto on asetettu pääosaan ja ihminen sivurooliin. Ihmisen läsnäolo ja vaikutus kuitenkin näkyvät. Kuvan etualalle, hiekkarannalle on asettunut pieni joukko ihmisiä, jotka katsovat horisonttiin käveleviä henkilöitä. Näyttää siltä kuin he haihtuisivat maisemaan. Suuremmassa kuvassa näyttää siltä kuin hiekkaranta muuttuisi leveäksi hiekkatieksi, jota reunustaa oikealla vihreä peltomaisema ja vasemmalla mäntyjen takana siintävä vesistö. Oikeasta reunasta, hiekkarantaa pitkin saapuu valkoinen auto peräkärryineen.

Emmi Rönnholm & Salla Vapaavuori: Kesäyön uni, yksityiskohta, 2020, valokuvatuloste akryylimuoville, valo. Kuvalähteet: Emma Rönnholm, Salla Vapaavuori, Helsingin kaupunginmuseo.

Kokonaisuuden vasemmassa reunassa on oma suosikkikohtani. Nainen näyttää olevan uimapuvussa ja laskeutuvan tai nousevan metsänreunasta kuin vedestä. Takana on kaunis luontomaisema. Tätä yksityiskohtaa palaan tuijottamaan useasti. Ihan kuin hän laskeutuisi sukeltamaan kansallismaisemaan.

Emmi Rönnholm & Salla Vapaavuori: Kesäyön uni, yksityiskohta, 2020, valokuvatuloste akryylimuoville, valo. Kuvalähteet: Emma Rönnholm, Salla Vapaavuori, Helsingin kaupunginmuseo.

Oikeassa reunassa, vihreän pellon laidalla seisoo pieni puinen rakennus. Utuisen kuvan saa hieman kirkkaammaksi kurkkaamalla akryylilevyjen väliin. Tämä kerroksellisuus tekee kokonaisuudesta jännittävän ja tarinallisen. Tekisi mieli nähdä enemmän! Näissä kuvissa näkyy myös hyvin uuden ja vanhan kuvan liitto; eri kuvat on rakennettu tarkasti jatkumaan ja yhdistymään toisiinsa.

Emmi Rönnholm & Salla Vapaavuori: Kesäyön uni, yksityiskohta, 2020, valokuvatuloste akryylimuoville, valo. Kuvalähteet: Emma Rönnholm, Salla Vapaavuori, Helsingin kaupunginmuseo.

Peltomaisema muuttuukin yhtäkkiä vedeksi, jossa kaksi hahmoa näkyy veneessä. Kokonaisuus on luotu taitavasti, sillä muutoksia ja rajoja on vaikea havaita. Ei ole ollenkaan outoa, että pelto muuttuu vedeksi, hiekkaranta hiekkatieksi tai taivaanranta metsiköksi. Teos on surrealistinen, mutta samalla uskottava. Ihan kuin unessa omituisetkin asiat tuntuvat täydeltä todelta.

Emmi Rönnholm & Salla Vapaavuori: Kesäyön uni, yksityiskohta, 2020, valokuvatuloste akryylimuoville, valo. Kuvalähteet: Emma Rönnholm, Salla Vapaavuori, Helsingin kaupunginmuseo.

Emmi Rönnholm & Salla Vapaavuori: Kesäyön uni, yksityiskohta, 2020, valokuvatuloste akryylimuoville, valo. Kuvalähteet: Emma Rönnholm, Salla Vapaavuori, Helsingin kaupunginmuseo.

Toinen suosikkikohtani teoksessa ovat metsän siimeksessä laiduntavat lehmät. Taidehistorioitsija ei voi olla näkemättä yhtymäkohtaa Victor Westerholmin (1860-1919) Lehmiä koivumetsässä -maalaukseen.

Victor Westerholm: Lehmiä koivumetsässä, 1886, öljymaalaus kankaalle. Kuva: Wikipedia/Public Domain.

Lehmälaitumelta kuva jatkuu ylöspäin kivisenä vallina kohti saarta, jossa kohoaa kerrostaloja. Tämä kuva muistuttaa voimakkaimmin ihmisen muokkaamasta ympäristöstä. "Kivinen kaupunki" on verhottu kapeiden puunrunkojen taakse.

Emmi Rönnholm & Salla Vapaavuori: Kesäyön uni, yksityiskohta, 2020, valokuvatuloste akryylimuoville, valo. Kuvalähteet: Emma Rönnholm, Salla Vapaavuori, Helsingin kaupunginmuseo.

Tuntui vapauttavalta nähdä pitkästä aikaa taidetta! Erityisen mukavalta tuntui se, ettei teoksen äärellä tuntunut surua tai ahdistusta. Kesäyön uni ei ollut julistava tai kantaaottava, vaan katsojat pauloihinsa kietova tarina. Jokainen tarinallistaa näkemänsä itse. Teoksen nimi johdattelee mielestäni onnellisiin hetkiin, mutta nimen kautta voi luisua tekemään johtopäätöksiä myös yhdistämällä se William Shakespearen näytelmään Kesäyön unelma. Näytelmä pitää sisällään erilaisia kommelluksia, väärinymmärryksiä ja maagisuutta. Jonkinlaista maagisuutta on myös Rönnholmin ja Vapaavuorenkin teoksessa, mutta pääosassa ovat rauha ja hiljaisuus. 

Huomaan harmikseni ehdollistuneeni tietynlaiselle taiteentulkinnalle aina, kun kyseessä on luonnon ja ihmisen yhdistäminen toisiinsa. Alan välittömästi muodostaa tarinaa luontoa sortavasta ihmisestä. Yritin kehittää samanlaista runkoa tällekin teokselle, mutta en saanut siitä uskottavaa. En uskonut siihen itsekään. Mielestäni teoksen ydinsanoma ei ole ihmisen väärinkäytös ja luonnon pahoinvointi, vaan vilpitön haaveilu kauniista hetkistä, luonnon ja ihmisen yhteiselosta. 

Kesäyön uni tuntuu sopivan erityisen hyvin tähän juhannusaikaan. Kun suomalaiset ja luonto tuntuvat olevan syvimmässä rakkaussuhteessa toisiinsa. Järvi, koivut, rannat, aurinko, ystävät ja kesä. Monesti haavekuvissa päädytään muistelemaan mennyttä, sitä parempaa aikaa. Mutta Kesäyön unessa molemmat yhdistyvät todeksi; kaikki mennyt on aina tavalla tai toisella osa myös tätä hetkeä. 

Emma Rönnholmin ja Salla Vapaavuoren näyttely 

Uneksija/Dreamer on esillä Galleria Ars Liberassa 

5.7.2020 saakka.

Katsushika Hokusai: Kanagawan suuri aalto

Minua on aina kiehtonut Japanin kulttuuri ja taide, vaikka en ymmärrä kulttuurista juurikaan. En pysty "lukemaan" sen taidetta samalla tavalla kuin länsimaista taidetta. Tämän vuoksi se on jäänyt itselleni vieraaksi, vaikka sen kauneus viehättää. Tämä on myös syy miksi jumiuduin katsomaan Yle Teemalta Japanin taiteen historia -sarjaa. Ensimmäisessä osassa käsiteltiin japanilaisten suhdetta luontoon. Taidehistorioitsija James Fox kertoi mukaansatempaavasti mm. 1400-luvun abstraktinomaisista ja harmaasävyisistä mustemaalauksista, vuosisatoja eläneistä bonsaipuista, jotka on nostettu museoon veistoksiksi, hiekkapuutarhasta, neljästä vuodenajasta ja pyhästä vuoresta.

Katsushika Hokusai: Kanagawan suuri aalto, n. 1830, sarjasta 36 Fujivuorelle, väripuupiirros. Kuva: Wikipedia.

Olin pitkästä aikaa tv:n äärellä lumoutunut! Nämä BBC:n taidedokkarit ovat parhautta! ♥ Mielen räjäytti Foxin esittelemä Katsushika Hokusain (1760-1849) maalaama Kanagawan suuri aalto. Tämä on yksi maailmantaiteen merkkiteoksista ja hieman puhkikulunut jos minulta kysytään, vaikkakin vaikuttava teos.  

Mutta James Fox oli oikeassa kertoessaan, että harva katsoja tuskin pysähtyy tutkimaan teosta sen tarkemmin. Katseen kyllä vangitsee suuri aalto, mutta kuinka moni on huomannut veneissä istuvat siniasuiset miehet, joita on teoksessa peräti 22? Kalastajat ovat Foxin mukaan palaamassa pitkältä merimatkalta. Miehet ovat joutuneet vaikeuksiin; he pitävät kiinni veneen laidoista aaltojen heitellessä veneitä.

Katsushika Hokusai: yksityiskohta teoksesta Kanagawan suuri aalto.

Foxin tulkinnan mukaan kalastajat selviävät aallokosta hurjasta aallosta huolimatta, sillä taustalla heitä suojelee "aalloksi naamioitunut" pyhä Fuji-vuori. En ollut koskaan kiinnittänyt huomiota vuoreen! Toinen itsestäänselvä, mutta havahduttava huomio oli se, että me länsimaissa "luemme"  ja katsomme teosta vasemmalta oikealle. Liikumme ikään kuin suuren aallon mukana vasemmalta oikealle. Mutta japanilaiset lukevat teosta kulttuurinsa mukaan oikealta vasemmalle. Kuvattu tilanne näyttäytyy teoksessa aivan toisenlaisena. Veneissä olevat miehet taistelevat suurta aaltoa vastaan, jolloin kuva näyttäytyy pelottavana. Jokainen teoksen yksityiskohta tukee draaman tuntua: vaahtopäät ovat kuin sormia, jotka kurkottavat tarttumaan uhreihinsa.

Katsushika Hokusai: yksityiskohta teoksesta Kanagawan suuri aalto.

Taide osaa yllättää, vaikka kuinka luulisi "tuntevansa" teokset. Tämä oli myös osoitus siitä, että pitää tuntea kulttuuria, jotta voi tehdä kuvasta visuaalisia havaintoja ja tulkintoja. Kiehtova sarja! Ja visuaalisesti äärimmäisen kaunis jakso.