Humanismin puolestapuhuja

En ole koskaan ollut liiemmin kiinnostunut taloustieteestä, mutta ekonomisti Sixten Korkmanin (s.1948) puheenvuorojen myötä aihe on alkanut kiinnostaa. Talouden ja kulttuurin on ajateltu usein vääristyneesti olevan kaukana toisistaan, ikään kuin ne olisivat toistensa vastakohtia. Korkman on puhunut jo vuosia ekonomistin ominaisuudessa kulttuurin, hyvinvointivaltion ja koko ihmisyyden sisällään pitävän humanismin puolesta. Tämä innoitti minut lukemaan myös hänen uusimman teoksensa Talous ja humanismi (Otava, 2023). Erinomainen, kansantajuinen, esimerkkejä sisältävä ja monipuolinen tietokirja aiheesta. Itse asiassa niin inspiroiva, että aihe kirvoitti viime vuonna minutkin kirjoittamaan teemasta kulttuurin leikkausuutisten keskellä.

Juho-Pekka Rantala haastattelee Sixten Korkmania.

Sixten Korkman oli Juho-Pekka Rantalan haastateltavana Ylen keskusteluohjelmassa Itse asiassa kuultuna (2024). Poimin tähän blogitekstiin itselleni ajatuksia herättävimmät Korkmanin puheenvuorot. Tämä maailma ja yhteiskunnallinen ajankohta tarvitsee enemmän Korkmanin kaltaisia vaikuttajia puhumaan humanismin puolesta. Ja jos humanismi sanana kuulostaa vaikealta, niin lyhyesti tiivistettynä se tarkoittaa ihmisyyteen perustuvaa elämänkatsomusta. Minulle humanismi tarkoittaa ihmisyyden lisäksi myös sivistystä, kaikissa sen merkitysmuodoissa. Ja lukekaapa, kuinka talousasiantuntija puhuu humanismin merkityksestä. Tekstit ovat suoria lainauksia Sixten Korkmanin haastattelusta.

Jotta saatte kokonaisvaltaisen ymmärryksen Korkmanin ammattitaidosta, liitän tekstiin otteita useammasta kohdasta haastattelua. Taustatiedoksi vielä mainittakoon, että Korkman on puoluepoliittisesti sitoutumaton ja suhtautuu uskontoihin ateistina.

TALOUS

Millaista on hyvä talouskeskustelu, jota käydään muualla kuin akateemisissa piireissä?

"Kaikki lähtee liikkeelle siitä, että pitäisi olla jotain substanssia, eli pitäisi olla jotain sanottavaa. Joku pointti, joka kiinnostaa myöskin lukijaa, jossa on merkittävää sisällöltään. Ja tottakai vaaditaan selkokielisyyttä. Eihän kommunikoinnissa ole järkeä, jos se vastaanottaja ei ymmärrä mitä se viestin lähettäjä yrittää sanoa.

Mutta onhan siinä paljon muutakin. Mielelläni näkisin, että pyrkisimme pitäytymään faktoihin, tosiasioihin. Pyrkisimme totuudellisuuteen. Ei se ole mikään itsestäänselvyys, koska faktojakin voi esittää valikoivasti ja silloin se kuva vähän vääristyy. 

On myöskin niin, että aika usein keskustelussa - ei niinkään ehkä talouskeskustelussa - mutta poliittisessa retoriikassa kylläkin, usein pyritään pikemminkin vetoamaan tunteisiin ja ikään kuin katkeruuteen, pelkoon ja lietsovaan, suoranaisesti vihaan ja vastakkainasetteluun. Se ei ole mikään rakentava tapa. Mutta se ei nyt talouskeskustelussa tule niinkään esille. Mutta siinäkin keskustelussa pitäisi yrittää kuulla, kuunnella, yrittää jopa ymmärtää mitä ne muut osapuolet ovat sanomassa, koska heillä voi olla erilainen kokemus, maailma takanaan. Heillä voi olla erilaiset arvot, erilaiset lähtökohdat, ja kullakin voi olla jotain mitä kannattaa ottaa huomioon. 

Mä pidän sellaisesta moniäänisyydestä keskustelussa. Eri tahoilta eri ihmiset käyttää puheenvuoroja, kun puhutaan yhdestä ongelmasta. Se ikään kuin valaistuu paremmin, kuin mitä muuten olisi asian laita. Kukaan ei ole erehtymätön, eikä kenelläkään ole monopolioikeutta totuuteen, vaan tässä kannattaa olla jossain mielessä jonkin verran nöyrä. Ettei ajattele, että se ymmärrys ja tieto olisi vain itsellä."

Miten arvioitte, että onko suomalainen talouskeskustelu hyvää?

"Se ei ehkä ole hirvittävän vilkasta. Mä sanoisin, että kyllä meillä on hyviä asiantuntijoiden puheenvuoroja. Siis ekonomistikunta tänä päivänä on verrattomasti paremmin koulutettua, fiksumpaa ilmaisemaan mielipiteitä kuin mitä se oli silloin, kun itse olin nuori. Tässä ollaan menty valtavasti eteenpäin. Poliittinen keskustelu - ehkä ei niinkään. Se mua ei aina tyydytä. Mutta kyllä mä pidän näitä nuoria kollegoja hyvinä keskustelijoina."

Kuunnellaanko päätöksenteossa riittävästi talouden asiantuntijoita silloin, kun taloudessa tehdään päätöksiä?

"Se vaihtelee kovasti, mutta yleisesti ottaen ehkä ei. Kyllä minusta on tällaista taipumusta, sanotaan nyt vaikkapa yhtenä esimerkkinä, että yritystuista on käyty paljon keskustelua ja ekonomistikunta on esittänyt paljon kritiikkiä, että ne on turhia, tai ne on suorastaan haitallisia ympäristön kannalta tai muuten. Ei tätä poliitikot halua välttämättä kuunnella, joten nyt tässä jokin aika sitten lopetettiin tällainen yritystukien tutkimusneuvottelukunta, koska tosiaan - [naurahtaen] se oli siinä mielessä loogista - että jos hallitus ei halua meidän mielipiteitä kuunnella, niin mitäpä niitä sitten tuottamaankaan.

Kyllä minusta on esimerkkejä siitä, että asiantuntijoiden näkemysten huomioon ottaminen on ehkä - jää jalkoihin siinä, kun poliitikoilla on muita paineita.

Viime vuosien keskustelussa pääaiheita ovat olleet julkinen velka ja kestävyysvaje. Mitä meidän pitäisi niistä nyt oikein ajatella?

"Se on hyvä kysymys, ja minusta se on vähän sellainen, että siinä pitää löytää sopiva tapa muotoilla sitä. Toisaalta, tällainen jatkuva velkaantuminen se on erittäin vakava ongelma. Sitä voi perustella monella tapaa, minkälaisia ikäviä seurauksia siitä tulee. Itse olen ajatellut, että [Yhdysvaltojen 37. presidentti Richard] Nixonin talousneuvoston puheenjohtaja Herb Stein sanoi sen aika hyvin, kun hän sanoi, että 'Mikä ei voi jatkua loputtomiin, se tulee tiensä päähän'. Ja silloin on parempi, että se tulee tiensä päähän hallitusti niin, että politiikalla myötävaikutetaan siihen, ettei se tule tiensä päähän sellaisen kriisin kautta, joka ravistuttaa koko yhteiskuntaa. Koska ongelma on vakava.

Mutta toisaalta, emme me ole - vaikka poliitkot sanoo mitä - niin emme me ole 'Kreikan tiellä'. Ei meillä ole lankeamassa, tulossa syliin, tällainen äkillinen finanssikriisi huomenna tai edes ensi vuonna. Eikä meillä ole luottoluokitus romahtamassa. Vaikka me voisimme joutua Euroopan unionin tarkkailuluokalle, niin ei sekään ole mikään katastrofi. Itse asiassa meillä on vieläkin mahdollisuuksia käyttää sekä aikaa että harkintaa, että lopetamme tämän velkaantumisen tien. Käännämme sen, mutta järkevällä tavalla. Sillä tavalla, että yhteiskunnalliset vauriot jää mahdollisimman pieniksi.

Ja tämä ei tule onnistumaan tältä hallitukselta. Se ei ole yhden vaalikauden asia, vaan tässä tarvitaan pitkäjänteistä työtä ja siksi minä, ja ekonomistikunta yleensä, on ehdottanut, että pitäisi olla tällainen opposition ja hallituksen rajan ylittävä, tai vasemmiston ja oikeiston rajan ylittävä, parlamentaarinen sopimus siitä, että kukin hallitus vuorollaan - omilla keinoillaan - kutistaa sitä vajetta jonkin verran, kunnes ollaan päästy paremmalle uralle. Samaa esitti itse asiassa presidentti Niinistö viimeisessä uuden vuoden puheessaan."

Akseli Gallen-Kallela: Sammon puolustus, 1896, tempera kankaalle. Turun taidemuseo. Kuva: Wikipedia.

MAAILMAN ONNELLISIN KANSA

Miten itse kuvailisitte omaa maailmankuvaanne? Olette puoluepoliittisesti sitoutumaton, mutta millaisia ovat arvonne?

"Ehkä aika tavanomaisia. Mä ajattelen, että me elämme ikään kuin valistusajan [1600-luvun lopulla alkanut aatesuuntaus, joka korosti järjen ja tiedon merkitystä] kanssa. Että meillä on sellainen poliittinen järjestelmä, jota me kutsumme liberaaliksi demokratiaksi, ja se on itse asiassa kasvanut siitä valistusajan perinnöstä. Ja se on aika hyvä järjestelmä. Länsimaissa se on laajasti omaksuttu ja se on paljon parempi kuin sen vaihtoehto, joka on tuollainen autoritaarinen hallinto. 

Jos me nyt vertaamme vaikka Venäjään, niin onhan se nyt onneton tapaus, kun tällainen hallitsija, diktaattorin asemassa oleva, kun hän tekee vakavan virheen, niin sitä ei voida sitten korjata. Se olisi hänen pään menoaan. Demokratiassa on se hyvä puoli, että sillä on itseään korjaavia piirteitä. Jos hallitus tekee riittävästi tyhmyyksiä, niin se vaihdetaan. Tämä on yksi osa. Tällainen liberaalinen demokratia. Oikeusvaltio on siinä tärkeä. Ihmisoikeuksia.

Sanoisin muuten ohimennen siitä myöskin, että niistä valistusajan arvoista on kaksi, joita ollaan jonkin verran menetetty viime vuosien aikana. Ja yksi on pyrkitys totuuteen, joka on aika tärkeä. Tänä päivänä valehdellaan harva se päivä poliittisessa elämässä, ennen kaikkea Yhdysvalloissa, mutta kyllä nyt muuallakin maailmassa. Ja toinen on ihmisen arvokkuuden kunnioittaminen, siitä on lipsuttu taaksepäin. Demokratiaakin nakerretaan.

Toinen asia on, että poliittisen järjestelmän lisäksi me tarvitsemme sosioekonomisen järjestelmän. [Sosioekonominen asema koostuu sekä hyvinvoinnin aineellisista voimavaroista että edellytyksistä, joita tarvitaan aineellisten voimavarojen hankkimiseen. Näitä aineellisia voimavaroja ovat tulot, omaisuus ja asumistaso. Niiden hankkimisen edellytyksiä ovat puolestaan koulutus, ammatti ja asema työelämässä]. 

Ja meillähän on Suomessa, niin kuin muissakin Pohjoismaissa, sellainen erityinen kompromissi: me haluamme markkinataloutta ja me haluamme hyvinvointivaltion. Ja me ajattelemme, ettei niiden välillä ole mitään vastakkainajattelua. Ei se ole joko tai, vaan hyvinvointivaltio täydentää markkinataloutta ja tekee siitä siedettävän. Mä olen joskus sanonut, että hyvinvointivaltio on markkinatalouden tai kapitalismin eettinen perusta. Jolla tarkoitan juuri, että ilman sitä markkinatalous olisi pelkkää raakuutta ja olisi monella tavalla hyvin, hyvin ongelmallinen. (---)"

"Tässä maassa on asiat todella hyvin"

"(---) Mutta meillä on tämä sosioekonominen järjestelmä, Pohjoismainen malli, ja minusta se toimii erinomaisen hyvin. Mua on aina viehättänyt toi [englantilais-suomalainen ohjaaja ja kirjailija] Neil Hardwickin tokaisu, että 'Suomi on hyvä maa, mutta kolme asiaa pitäisi muuttaa: maantieteellinen sijainti, ilmasto ja kansa.' Mä luulen, että tässä brittihuumorissa hän tarkoitti asian juuri päinvastoin. Että me ymmärtäisimme, että tässä maassa on asiat todella hyvin. 

Jos me vertaamme siihen, minkälaista elämä on ollut joskus aikaisemmin Suomessa, tai vertaamme muuhun maailmaan noin laajasti ottaen, niin kyllä se nyt on jonkunlainen lottovoitto syntyä Suomeen. Tai Pohjoismaahan, koska kaikissa Pohjoismaissa on hyvä. 

Tämän me tiedämme myös, että jo seitsemän vuotta peräkkäin on todettu, että tässä maassa asuu maailman onnellisin kansa. No sitähän meidän on hirveän vaikea uskoa ja ymmärtää. Mulle tulee mieleen, kun professori [Anna-Liisa] Keltikangas-Järvinen kerran esitti sellaisen arvion kirjassaan, että 'Kaukana kylmässä Pohjolassa asuu maailman synkin, pessimistisin ja kateellisin kansa.' Siihen mä sanoisin, että synkkämielisyyteen meillä on taipumusta, mutta katemielisyyttä on kyllä kaikkialla. 

Joka tapauksessa sanoisin, että kaikki Pohjoismaat ovat siellä onnellisimpien maiden joukossa, eikä se ole sattumaa, vaan se johtuu siitä, että tämä meidän sosioekonominen järjestelmä yhdistää talouden tehokkuutta ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta paremmin kuin muut järjestelmät. Ja antaa sellaista turvallisuutta ja palveluja yhteiskunnan jäseneille, joita he arvostavat. (---)"

"Miksi olemme onnellisempia kuin ruotsalaiset?"

"(---) Sitten voi ihmetellä, että miksi me olemme onnellisempia kuin ruotsalaiset? Kun niillähän on kaikki vähän paremmalla tolalla, ja se on ikään kuin vähän fiinimpää kuin meillä. Siihen mä luulen, että vastaus kenties voisi olla - nyt mä heittäydyn amatööri sosiaalipsykologiksi - mutta mä ajattelen, että meillä on sellainen historiallinen muisti. Me tiedämme, että tässä maassa on ollut nälänhätää, on ollut sotaa veljeä vastaan, sotaa Neuvostoliittoa vastaan, talvisota, jatkosota, päälle vielä Lapin sota. On ollut lamaa, joukkotyöttömyyttä, konkurssikierteitä. Kun me sen tiedostamme, ja se on jollain tavalla siellä kollektiivisessa [yhteisessä] muistissa, niin me osaamme arvostaa sitä, että nyt on monta vuosikymmentä ollut hyvin rauhallisia, seesteisiä oloja. 

Ja siksi me olemme onnellisia, mikä on viisautta. Kun taas ruotsalaiset, eihän niillä ole vuosisatoihin ollut mitään ongelmia. Ne eivät osaa arvostaa sitä nykytilaa samalla tavalla kuin me."

Albert Gebhard: Orpo, 1896, öljy kankaalle. Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria / Kari Soinio.

EKONOMISTIN HUMANISTINEN ARVOMAAILMA

Uusimmassa teoksessanne Talous ja humanismi pohditte muun muassa talouden ja kristinuskon suhdetta, mutta mihin itse uskotte? Olette sanonut olevanne ateisti, mutta olette kuitenkin kirkon jäsen.

"(---) Olen kiinnostunut siitä [vasta aikuistuttuani]. Kysymys ei ole teologiasta tai henkilökohtaisesta uskosta vaan siitä, että mielestäni kristinusko on hyvä esimerkki ideoiden merkityksestä. Se on muokannut länsimaista kulttuuria yli vuosisatojen, jopa vuosituhansien. Sen merkitys on ollut tavattoman suuri. Ja merkittäviltä osiltaan jopa myönteinen, vaikka siitä voidaan esittää monenlaisia näkemyksiä."

"Politiikan tulee kantaa osavastuuta yhteiskunnasta"

Lukioaikoinanne luitte ruotsalaisen työläiskirjailija Harry Martinsonin teoksen Nokkoset kukkivat [ilmestynyt ensimmäisen kerran 1935]. Se oli ilmeisen tärkeä kirja teille?

[Harry Martinsonin omaelämäkerrallinen romaani kertoo pojasta, jonka koti isän kuoltua hajoaa, äiti lähtee Yhdysvaltoihin ja jättää neljä lastaan. Poika joutuu olemaan huutolaisena kolmessa talossa ja lopuksi kunnalliskodissa.]

"Ei hän [Harry Martinson] esitä siinä kirjassaan mitään suosituksia, ei hän ota poliittisesti kantaa mihinkään, mutta kyllähän se teki vahvan vaikutuksen teinipojan arvomaailmaan. Mä olen joskus jälkeenpäin ajatellut, ja kirjoittanutkin, että se antoi sellaisen rokotteen. Minua ei koskaan puhutellut esimerkiksi taistolaisliike, joka oli vahva siellä missä asuin sitten myöhemmin, Helsingissä nuorena. Liike minusta on kärsinyt moraalisen ja älyllisen haaksirikon, jonka se ansaitsi.

Eikä minua ole koskaan myöskään puhutellut tällainen markkinafundamentalistinen uusliberalismi [valtiollista sekaantumista markkinoiden toimintaan pidetään negatiivisena], joka on ollut vahva ennen kaikkea angloamerikkalaisissa maissa talouspolitiikan doktriinina [oppijärjestelmä]. Vaan ken on nuorena lukenut vaikkapa Nokkoset kukkivat -teoksen, niin ei voi koskaan menettää uskoaan siihen, että politiikalla täytyy pyrkiä parantamaan yhteiskuntaa ja kantamaan osavastuuta, ainakin nyt lapsista jos ei muuten.

Ja sen takia mä pidän niin tärkeänä tätä hyvinvointivaltiota ja pohjoismaista mallia. Näin mä oon ajatellut siitä asti, kun olin teini-ikäinen, vaikka mä en ole aina artikuloinut sitä samalla tavalla."

Albert Edelfelt: Suru, 1894, öljy kankaalle. Antellin kokoelma. Kansallisgalleria. Kuva: Kansallisgalleria / Jenni Nurminen.

TARVE YMMÄRTÄÄ MAAILMAA

Päädyitte Helsinkiin opiskelemaan hetken aikaa sosiologiaa ja sitten löytyivät taloustieteet. Miten se tapahtui?

"Mä muistan sen hyvin, että luin taloustieteen approbaturia niin silloin tämmöinen pääkirja oli [kanadalainen akateemikko ja taloustieteilijä] Richard Lipseyn 'Introduction to positive economics' -oppikirja. Ja se oli mulle kyllä suuri ahaa-elämys, koska siinä kirjassa, joka oli hyvin selkokielinen, hyvin teoreettinen, mutta siinä osoitettiin myöskin, kuinka teoreettisilla välineillä voi ikään kuin valaista yhteiskunnan ongelmia. Ei tietenkään tyhjentävästi, mutta voi saada jollain tavalla näköalaa tällaisiin merkittäviin ongelmiin. Se innosti mua suuresti. 

Sit mä rupesin oikein ahkeroimaan. Itse asiassa valmistuin sitten maisteriksi kahdessa vuodessa, koska mä luin vaan kirjat ja kävin tenttimässä. Että kursseilla mä en juuri paljoakaan käynyt. Tänä päivänä tollanen olisi mahdotonta. Ja täytyy sanoa, että oli siitä se varjopuoli, että sen jälkeen mä totesin, että mä en ole oikeastaan oppinut mitään. En mä nyt oikeastaan ymmärrä yhteiskuntaa ja taloutta.

Se vaivas mua, vaikka mä sit suoritin lisensiaattitutkinnon ja kirjoitin väitöskirjan. Mä sanoisin, että koko elämäni mä olen jollain tavalla yrittänyt korjata tätä hätiköintivirhettä, että luin liian nopeasti. Ja olen lukenut aika paljon yhteiskunnallista tietokirjallisuutta ja myöskin poliittista filosofiaa. Yrittänyt jollain lailla lisätä ymmärrystäni. Se heijastuu nyt viimeksi tuossa pari vuotta sitten, kun julkaisin kirjan otsikolla Talous ja humanismi. Se heijastaa pyrkimystäni ison kuvan hahmottamiseen. Jos voisi jotenkin ymmärtää, mistä tässä maailmassa on kysymys. Ja se on mua aina jonkin verran vaivannut."

Albert Edelfelt: Leikkiviä poikia rannalla, 1884, öljy kankaalle. Ahlströmin kokoelma, Kansallisgalleria. Kuva: Kansallisgalleria / Hannu Aaltonen.

HERKÄSTI LIIKUTTUVA OPTIMISTI

Siiretään talouskysymykset hetkeksi syrjään. (---) Lastenlapset ja monet läheiset ovat havainneet, että liikututte varsin helposti.

"Se on ihan totta. Se on lastenlapsille suuri ilonaihe, kun mä luen jotain satukirjaa, vaikkapa näitä Astrid Lindgrenin tarinoita. Ensimmäisenä minä rupeen kyynelehtimään ja minusta se on äärimmäisen kiusallista. Se mua suoranaisesti kyllä harmittaa, mutta lapsille ja lastenlapsille se on joskus antanut iloa, ja olkoot sitten näin."

Löysin tuossa runon, joka on kirjoitettu elämän tarkoituksesta ja kuuluu näin:

'Ei se ole kilpailukyky, kulutus, markkinavoimat tai hyvinvointivaltio, ei se ole välineellistä. Elämän tarkoitus on etsiä, kysyä ja pohtia. Omakohtainen ja omaehtoinen prosessi, jotenkin se liittyy runouteen.'

Arvaatteko kirjailijan?

"[Naurahtaen] En muista enää mihinkä kirjaan toi tuli, mutta kyllä mä muistan, että toi värssy on minulta. Ja kyllä kai se on kirjoittajansa näköinen jollain tavalla. Siinä mielessä se on ihan oikea. Niin kuin mä äsken totesin, että kyllä minusta ihmisen kannattaa jossain määrin välillä pysähtyä sellaisten eksistentiaalisten ongelmien pohtimiseen. Olemassaolon peruskysymysten: kuka minä olen, mistä minä tulen ja mitä minä pidän tärkeänä, mitä tavoittelen ja toiminko nyt järkevästi? 

Näkisin myöskin mielelläni, että ihminen voisi säilyttää sellaisen optimistisen perusasenteen. Mä joskus siteeraan tota [itävaltalais-brittiläinen tieteenfilosofi] Karl Popperin sanoja, että 'Optimismi on velvollisuus. Maailma on avoin.' Tähän mä nyt vähän tarraan, vaikka maailma on niin kauhea paikka tänä päivänä, jos ajatellaan vaikka ilmasto-ongelmaa, jota emme ole käsitelleet tässä. Mutta kyllä mä ymmärrän, että monilla nuorilla on ahdistusta, että tää maailma on menossa niin monessa suhteessa täysin väärään suuntaan.

Ja tähän haluan liittää myös senkin näkökohdan, jota olen korostanut monessa yhteydessä, että paitsi että me tarvitsemme toimivan poliittisen järjestelmän - mikä meillä suurin piirtein on - paitsi että me tarvitsemme hyvän sosioekonomisen järjestelmän - mikä meillä Pohjoismaissa on, niin maailma on kuin pieni kylä. Tää keskinäinen riippuvuus on erittäin suurta ja kaikki suurimmat ongelmat, Suomen kannalta, niin ne on yhteisiä koko maapallon ongelmia, kuten juuri ilmaston lämpeneminen, luonnon monimuotoisuuden tuhoutuminen, geopoliittiset konfliktit, sodat ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Ja siksi me tarvitsisimme paremmin toimivaa kansainvälistä yhteisöä, paremmin toimivaa kansainvälistä yhteistyötä. Ja tämä on se syy, minkä takia minua surettaa, kun Donald Trump valitaan presidentiksi ja minua surettaa, kun tällainen kansallismielinen populismi etenee myöskin Euroopassa, koska he kieltävät juuri sen yhteistyön, jota me tarvitsemme, jotta maailman suuria ongelmia voitaisiin korjata."

Olette sanonut, että pessimisti ei pety, mutta optimistina eläminen on hauskempaa. Onko tämä toteutunut kohdallanne?

"On se minusta. En mä nyt hypi innosta joka päivä, mutta kyllä mulla on edellytyksiä siihen, että elämäni olisi sillä tavalla hyvää, että ihan hävettää, koska ymmärrän, että monilla on paljon suurempia ongelmia. Minäkin tapaan välillä ihmisiä, joilla on todella suuria ongelmia henkisesti, kenties aineellisestikin. Mä toivon, että he osaavat ja pystyvät säilyttämään sellaista optimismia. 

Mä oon joskus nuorille ihmisillekin sanonut, siteerannut ruotsalaista kirjailijaa Hjalmar Söderbegia (---) eli, että 'On se hieno asia ikääntyä, koska nuoruus on usein tuskallista'. Siihen liittyy niin paljon epävarmuutta ja pelkoa. Jos nuori on ahdistunut niin sanoisin hänelle, että 'ans kattoo', se helpottaa kyllä elämän kehittymisen myötä. Mutta mä luulen, että tää ei oo valinta. Joko sinä olet optimisti tai sitten et. Se ei ehkä ole sellainen asia, johon voi itse kovin helposti vaikuttaa."

"Sixten Korkman. Kiitos haastattelusta." 

Berndt Lindholm: Rantamaisema, kylpeviä lapsia, 1872, öljy kankaalle. Kokoelma Montgomery, Kansallisgalleria. Kuva: Kansallisgalleria / Henri Tuomi.

Sixten Korkman, sivistynyt ja sydämeltään humanistinen ekonomisti. Hänen puheenvuoroaan haluaisin joskus päästä kuuntelemaan livenä. Toinen samaan kategoriaan kuuluva asiantuntija on tähtitieteen emeritusprofessori Esko Valtaoja, jota olen onnekseni päässyt pariin kertaan kuuntelemaan. Hänkään ei rajaa maailmankuvansa ja asiantuntijuutensa ulkopuolelle mitään, vaan on kiinnostunut kaikista ympärillämme tapahtuvista ilmiöistä ennakkoluulottomasti. Tällaisia henkilöitä tarvitaan yhteiskunnassa kumoamaan tieteen avulla erilaisia vastakkainasetteluja.

Meeri Koutaniemi, irti kuvasta

Outi Pieski ja Meeri Koutaniemi. Kuvakaappaus Irti kuvasta -jaksosta 8. Kieli jota vieras ei ymmärrä.

Jos ette ole vielä katsoneet, katsokaa. Yle Areenassa on Meeri Koutaniemen luotsaama sarja Irti kuvasta, joka esittelee kahdeksan taiteilijaa (yhden taiteilijaparin). Mukana ovat: Juhana Moisander, Antti Laitinen, Juliana Hyrri, Teija ja Pekka Isorättyä, Anne Koskinen, Henry Wuorila-Stenberg, Jussi TwoSeven ja Outi Pieski.

Sarjan jaksot ovat tiiviitä puolituntisia, joissa päästään suoraan asiaan. Koutaniemi osaa kysyä oikeita kysymyksiä, joissa mennään pintaa syvemmälle. Hän avasi sarjan ideaa vieraillessaan Puoli seitsemän -ohjelmassa (15.12.2021):

"Sarjan idea lähti siitä, että olis hienoa näyttää ja valottaa sitä ikkunaa taiteen prosessiin. Minkälainen se työskentelyprosessi on alusta loppuun. Me mennään museoihin ja näyttelyihin, saadaan eteemme valmis teos, ja syntyy siitä reaktioita, oivalluksia, tunnetiloja, mutta me saadaan täysin uusi ulottuvuus taiteeseen sillä, että me kuunnellaan taiteilijan mielenmaisemaa. Mistä kaikki on lähtenyt? Miksi ne tekee omaa taidettaan? Vahvana teesinä on myös taiteen filosofia."

Meeri Koutaniemi ja Antti Laitinen. Kuvakaappaus Irti kuvasta -jaksosta 2. Mies joka rakensi itselleen saaren.

Koutaniemi tiivisti Puoli seitsemän -ohjelman haastattelussa taiteilijoiden yhteisen tarpeen taiteen tekemiseen:

"Kaikkia heitä [Irti kuvasta-sarjan taiteilijoita], meitä, yhdistää se pakonomainen intohimo. On asioita, ideoita, tunteita, joita ei voi jättää elämättä tai luomatta. Silloin se ei ole edes niin rationaalinen päätös, että mitä teen ja miten teen. Henry Wuorila-Stenberg kiteytti sen hienosti omassa jaksossaan, että 'En minä voi mennä maalaamaan jotain tiettyä tunnetilaa, vaan mun pitää saada antautua sille prosessille niin vilpittömästi kuin vain mahdollista. Sieltä tulee mitä tulee ja hän on siinä välineenä'."

Törmään itse edelleen puheeseen siitä, että taidetta on vaikea ymmärtää. Meeri Koutaniemi sanoitti hienosti omatkin ajatukseni:

"Meillä on sellainen harhaluulo, että taiteen ymmärtämiseen on jonkinlainen kynnys. Tai että se ei kuulu just mulle. Sarja ja nämä tekijät osoittaa, että taide on kaunein ja autenttisin samaistumispinta ihmisyyteen. Ei tarvitse puhua enää edes taiteesta, vaan ihmisyydestä ja sen luomista ulottuvuuksista. Ehkä taide onkin tie sinne ihmisyyteen, eikä ihmisyys tie taiteeseen ja sen ymmärtämiseen." 

Aihetta sivuten linkitän tähän aiemman blogitekstini, mikä käsitteli kulttuurin merkityksellisyyttä otsikolla: Kuinka mitata kulttuuria? Taiteen ja kulttuurin ajatellaan usein olevan jotain "ylimääräistä". Unesco (United Nations Educational, Scientific and Cultural Organization) määrittelee kulttuurin kuitenkin tyhjentävästi: "Kulttuuri on yhteiskunnan tai ihmisryhmän henkisten, aineellisten, älyllisten ja emotionaalisten ominaisuuksien koostumus, ja se sisältää taiteiden ja kirjallisuuden lisäksi elintavat, yhteiselämän, arvojärjestelmät, traditiot ja uskomukset."

Juhana Moisander ja Meeri Koutaniemi. Kuvakaappaus Irti kuvasta -jaksosta 1. Papit ja pirut huussin seiniltä museoihin.

Ihmisen taipumiskohdat ja murtumapisteet

Meeri Koutaniemi saa välittömällä ja vilpittömällä olemuksellaan taiteilijoista esiin kiehtovia puolia ja ohjaa mielenkiintoisiin keskustelunaiheisiin. Juhana Moisander kertoi sarjan ensimmäisessä osassa (Papit ja pirut huussin seiniltä museoihin) ihmisen eri puolista:

"[Ihmisessä kiehtovat eniten] Ongelmalliset ja pimeät puolet, sellaset taipumiskohdat ja murtumispisteet, että missä sä menetät - on se sitten oman yksilösi tai kontrollin - tai petät tai petyt itseesi. Joka ei ole sitä kulttuurista ideaalia myötäilevää. Miksi me mielletään se hyvä ihminen? Ne taitekohdat kiinnostaa."

Koutaniemi pohtii samaisen jakson lopussa: "Jäin miettimään Juhanan sanoja siitä, missä on ihmisen taitekohdat ja missä murtumapisteet tapahtuu. Ihminen on venyvyydessään soljuva olento, jonka vallanhimo ja hierarkian pelko vääntävät yhtäaikaisesti kättä. Ovatko hyvä ja paha keskenään vihollisia vai yhteenkasvaneita kaksosia? Taiteen tehtävänä on luoda tarttumapintoja, jotka osoittavat hyvän ja pahan samanaikaisen olemassaolon. (---) Taide voi läpinäkyvyydessään olla portti, joka kutsuu tarkastelemaan ihmisen omaa ristiriitaisuutta."

Juliana Hyrri ja Meeri Koutaniemi. Kuvakaappaus Irti kuvasta -jaksosta 3. Muistijälkiä sarjakuvan ruuduilla.

Identiteettiä määrittelee menneisyys

Sarjan kolmannessa osassa (Muistijälkiä sarjakuvan ruuduilla) Koutaniemi haastattelee sarjakuvataiteilija Juliana Hyrriä, jonka jaksossa keskiössä ovat muistot ja muistaminen. Hyrri käsittelee taiteessaan mm. kuolemaa ja lapsen seksuaalisuutta. Koutaniemi kuvailee muistin merkitystä jakson alussa:

"Muistijälki, eletty tarttumapinta. Häilyväinen, yksityiskohtainen, kirkas, sumea. Muistot luo meidän identiteetin rajapinnat. Se luo meille uria, mihin heijastamme persoonaamme. Mistä tiedämme mitkä muistomme pitävät paikkaansa? Muisti on kyky tallentaa ja palauttaa mieleen menneitä kokemuksia. Muistin toiminnassa on neljä vaihetta: tallentaminen, säilyttäminen, palauttaminen ja tunnistaminen. Osa tiedoista on muistissa vain muutaman sekunnin ajan. Traumat, pelot ja shokit piirtyvät mieleemme varoittamaan meitä psyykettämme vahingoittavista kokemuksistamme. Sanotaan, että ihmisen suurin identiteettiä määrittelevä hetki ei ole nykyhetki, vaan menneisyys."

Meeri Koutaniemi ja Henry Wuorila-Stenberg. Kuvakaappaus Irti kuvasta -jaksosta 6. Häpeä on hyvä opettaja, romahdus vielä parempi.

Ego katoaa maalatessa

Henry Wuorila-Stenberg kertoo Koutaniemelle maalaamisen pakonomaisesta tarpeesta ja kuinka se on osa hänen syvintä olemustaan (Häpeä on hyvä opettaja, romadus vielä parempi): 

"Oli mulla mikä huono mielentila, suru tai ahdistus tai aggressio tai mitä tahansa, niin maalaus, se eheyttää. Semmoset tunteet häviää. Eli toisin sanoen, silloin kun mulla on ollut hyvin vaikeeta elämässä mä olen tosi pitkään työhuoneella, koska se on niin lohdullista. Mutta se ei tarkoita sitä, et mä maalaisin sitä kipua tai hätää tai vihaa, vaan ne muuntautuu maalauksessa tilaks, jossa ei ole tämmöistä. Mun egoa ei ole maalaamisessa. En maalaa sillä ajatuksella, että minä maalaan nyt, tai siitä ei tuu mitään."

Taiteilijan luottamus toiseen

Jokaisen jakson keskustelujen lomassa Koutaniemi ottaa taiteilijoista muotokuvan. Nämä olivat keskusteluaiheiden lisäksi katsojalle, minulle, tärkeitä hetkiä. Taiteilija luottaa itsensä avoimesti toisen taiteilijan (Koutaniemi) kuvattavaksi. Toiset tuntuvat antautuvan tilanteille ennakkoluulottomammin, toiset hieman pidättyvämmin. Hetket, joissa Koutaniemi näyttää ottamiaan kuvia kuvattavilleen ovat lämpimiä. Epäilyjen jälkeen vilpittömät hymyt lopputuloksen herkkyydestä ja kauneudesta, voimasta tai puhuttelevuudesta saavat katsojankin hymyilemään. Sarja tekee hyvää suomalaiselle kuvataiteelle ja taiteilijoille. Näkökulma on raikas ja tervetullut. 

Olen iloinen, että jaksoissa kohtaavat kaksi taiteilijaa; Koutaniemi ja haastateltava. Näin molemmat tuntevat taidekentän, ainakin omasta näkökulmastaan, läpikotaisin. Haastatteluissa ei tarvitse lähteä siitä iänikuisesta kysymyksestä, että miksi taidetta tehdään ja mikä merkitys sillä on? Se on merkityksellistä itsessään. Haastattelija ja haastateltava ovat samalla puolella, tietävät mitä taiteen tekeminen vaatii, vaikka tekniikat olisivatkin erilaisia. Koutaniemi selvittää onnistuneesti taiteilijoiden suhdetta kulttuuriin laajemmin, ja kaivaa esille sen Unesconkin määrittelemän sisällön, jossa kulttuuri on "henkisten, aineellisten, älyllisten ja emotionaalisten ominaisuuksien koostumus, ja se sisältää taiteiden ja kirjallisuuden lisäksi elintavat, yhteiselämän, arvojärjestelmät, traditiot ja uskomukset."

Kiitos Meeri ja Yle! Joko uuden kauden jaksot ovat työn alla? ;) 

Merkkien salat

Symbolitutkija Liisa Väisänen, toimittaja Ella Kanninen sekä Femkanten Median kuvausryhmä.

Kesäkuun puolivälissä Yle Teemalla käynnistyi 2. kausi Merkkien salat -sarjasta. Tämä on jälleen niitä sarjoja, joiden vuoksi maksan yle-veroni äärimmäisen mielelläni. Ohjelma, joka on yhtä aikaa yleissivistävä, opettava, koukuttava ja mielenkiintoinen:

"Merkkien salat -sarjan toinen tuotantokausi käsittelee symboleita, joita löytyy suomalaisten elämästä ja arjesta. Uuden kauden aiheita ovat mm. hakaristi, vaatteet, kasvit, käärme ja Suomen symbolit. Meitä ympäröi valtava salattu maailma, joka kätkeytyy niin populaarikulttuurin merkkeihin kuin uskonnollisiin symboleihin. Symbolien avulla ihmiset voivat kommunikoida keskenään, vaikka eivät ymmärtäisi sanaakaan toisen puheista. Symbolitutkija Liisa Väisäsen ja toimittaja Ella Kannisen vetämä sarja avaa symbolien merkityksiä. Sarjan katsottuasi ymmärrät maailmaa paremmin."

Toimittaja Ella Kanninen otti yhteyttä keväällä 2020 ja kysyi, voisivatko he tulla kuvaamaan RIISAan Merkkien salat -sarjaa. Jouduin ehkä hieman pidättelemään riemunkiljahduksiani, sillä fanitin sarjan ensimmäistä kautta jo siinä vaiheessa. 

Tuotantoyhtiö Femkanten Media Oy:n kuvausporukka vieraili museossa kesällä 2020. Pääsin tuolloin seuraamaan kuvauksia sivusta ja huomaamaan kuinka ammattilaiset asian hoitavat. Ohjaaja Atro Lahtelalla oli selvät sävelet kokonaisuudesta, ja ohjaustyötä oli mukava seurata. Ella ja Liisa pystyivät heittäytymään kohtaukseen kuin kohtaukseen luonnollisesti, puhetta vain pulppusi ja tilanteet näyttivät syntyvän "kuin itsestään". Siinähän se ammattilaisuus näkyy. Kuvausporukan ryhmäkemia heijastui sivusta seuraajiin iloisena ja välittömänä. Muistan miettineeni, että onkohan tuolla ryhmällä aina noin mukavaa kuvauspäivinä. 

RIISAssa kuvattiin jaksoa, joka käsittelee alkemiaa. Nyt kun sarjaa katsoessani näin muiden jaksojen teemat, harmittaa jälkikäteen, että taisi jäädä Liisalle esittelemättä näyttelyssä oleva pappien hakaristiketjuinen kaularisti. Se on nimittäin yksi esine, joka jaksaa hämmästyttää ja ihmetyttää kävijöitä, jotka huomaavat kiinnittää tähän yksityiskohtaan huomiota. Ja ei, silläkään hakaristillä ei ole mitään tekemistä natsien kanssa. Harmittaa, että ikiaikainen onnen symboli on mustamaalattu toisen maailmansodan myötä täysin. Hakarististä kertovassa jaksossa annetaan kuitenkin vinkki kuinka symbolin voisi puhdistaa maineestaan. Mutta työtä se vaatisi. 

Merkit eivät maailmasta lopu, joten toivon todella, että sarja saa jatkoa tulevaisuudessakin. Taidehistorioitsijana olen oppinut merkkien saloista yhtä sun toista, mutta Liisa Väisänen on kyllä kävelevä tietosanakirja mm. merkkeihin sisältyviin kulttuurisisältöihin liittyen. Kiitos Ella, Liisa, Atro ja muu Femkanten Median porukka, kun vierailitte Kuopiossa!

Merkkien salat Yle Areenassa keskiviikkoisin klo 21.00. Koko sarja on katsottavissa Yle Areenassa jo nyt:

• Hakaristi
• Arjen symbolit (jaksossa vieraillaan mm. Kuopion lääninhallituksen rakennuksessa)
• Käärme (jaksossa vieraillaan mm. Tampereen tuomiokirkossa ja Tampereen taidemuseossa Joseph Alasen näyttelyssä)
• Vaatteet (jaksossa vieraillaan mm. Teatterimuseossa)
• Alkemia (jaksossa vieraillaan mm. RIISAssa Suomen ortodoksisessa kirkkomuseossa)
• Suomen symbolit (jaksossa vieraillaan mm. Ateneumissa)
• Puutarha 

Muistutettakoon tässä myös siitä, että RIISA on avoinna tiistaista lauantaihin klo 10-16. Joten tervemenoa tutkimusmatkalle mm. symbolien, merkkien, alkemian, (hakaristin) ja puutarhan maailmaan ortodoksiseen kirkkomuseoon. Käyntikorttina käy esimerkiksi Museokortti. :)

Katsushika Hokusai: Kanagawan suuri aalto

Minua on aina kiehtonut Japanin kulttuuri ja taide, vaikka en ymmärrä kulttuurista juurikaan. En pysty "lukemaan" sen taidetta samalla tavalla kuin länsimaista taidetta. Tämän vuoksi se on jäänyt itselleni vieraaksi, vaikka sen kauneus viehättää. Tämä on myös syy miksi jumiuduin katsomaan Yle Teemalta Japanin taiteen historia -sarjaa. Ensimmäisessä osassa käsiteltiin japanilaisten suhdetta luontoon. Taidehistorioitsija James Fox kertoi mukaansatempaavasti mm. 1400-luvun abstraktinomaisista ja harmaasävyisistä mustemaalauksista, vuosisatoja eläneistä bonsaipuista, jotka on nostettu museoon veistoksiksi, hiekkapuutarhasta, neljästä vuodenajasta ja pyhästä vuoresta.

Katsushika Hokusai: Kanagawan suuri aalto, n. 1830, sarjasta 36 Fujivuorelle, väripuupiirros. Kuva: Wikipedia.

Olin pitkästä aikaa tv:n äärellä lumoutunut! Nämä BBC:n taidedokkarit ovat parhautta! ♥ Mielen räjäytti Foxin esittelemä Katsushika Hokusain (1760-1849) maalaama Kanagawan suuri aalto. Tämä on yksi maailmantaiteen merkkiteoksista ja hieman puhkikulunut jos minulta kysytään, vaikkakin vaikuttava teos.  

Mutta James Fox oli oikeassa kertoessaan, että harva katsoja tuskin pysähtyy tutkimaan teosta sen tarkemmin. Katseen kyllä vangitsee suuri aalto, mutta kuinka moni on huomannut veneissä istuvat siniasuiset miehet, joita on teoksessa peräti 22? Kalastajat ovat Foxin mukaan palaamassa pitkältä merimatkalta. Miehet ovat joutuneet vaikeuksiin; he pitävät kiinni veneen laidoista aaltojen heitellessä veneitä.

Katsushika Hokusai: yksityiskohta teoksesta Kanagawan suuri aalto.

Foxin tulkinnan mukaan kalastajat selviävät aallokosta hurjasta aallosta huolimatta, sillä taustalla heitä suojelee "aalloksi naamioitunut" pyhä Fuji-vuori. En ollut koskaan kiinnittänyt huomiota vuoreen! Toinen itsestäänselvä, mutta havahduttava huomio oli se, että me länsimaissa "luemme"  ja katsomme teosta vasemmalta oikealle. Liikumme ikään kuin suuren aallon mukana vasemmalta oikealle. Mutta japanilaiset lukevat teosta kulttuurinsa mukaan oikealta vasemmalle. Kuvattu tilanne näyttäytyy teoksessa aivan toisenlaisena. Veneissä olevat miehet taistelevat suurta aaltoa vastaan, jolloin kuva näyttäytyy pelottavana. Jokainen teoksen yksityiskohta tukee draaman tuntua: vaahtopäät ovat kuin sormia, jotka kurkottavat tarttumaan uhreihinsa.

Katsushika Hokusai: yksityiskohta teoksesta Kanagawan suuri aalto.

Taide osaa yllättää, vaikka kuinka luulisi "tuntevansa" teokset. Tämä oli myös osoitus siitä, että pitää tuntea kulttuuria, jotta voi tehdä kuvasta visuaalisia havaintoja ja tulkintoja. Kiehtova sarja! Ja visuaalisesti äärimmäisen kaunis jakso.

Rodin ja Helvetin portit

Tänään olisi jälleen taidehistoriasta kiinnostuneille televisiossa paljon tarjolla. Yle Teema näyttää klo 20.00 alkaen ohjelman Rodin ja Helvetin portit. Yksi veistos kyseisestä sarjasta oli esillä Zürichin Kunsthausissa. Helvetin portit -veistossarja oli kuvanveistäjä Auguste Rodinin mestariteos, jota hän työsti kuolemaansa asti. Ohjelmassa tutustutaan modernin veiston uranuurtajaan tämän taideteoksen ja sen luomisprosessin kautta.

Ohjelma on katsottavissa myös Yle Areenasta.

Heti perään klo 21.00 alkaa mielenkiintoinen 9-osainen sarja Kulttuurien juurilla.

Kulttuuriohjelmia

Jälleen hemmotellaan kulttuurinnälkäisiä! Yle Teema ja Yle Fem yhdistyivät, ja löytyvät nyt kanavapaikalta 5, Yle Teema Fem. Nimestä viis, Teema on edelleen pullollaan ihania ohjelmia.

Tänään tiistaina 25.4. klo 20 alkaa 10-osainen Taideteosten salaisuudet-sarja (Smart Secrets of Great Paintings), jossa pohditaan mitä kuuluisat taulut kertovat niiden syntyajasta tai taiteilijan omista asenteista. Ensimmäisessä jaksossa ollaan 1800-luvun Pariisissa, joka säkenöi huolettomuutta ja vaurautta, mutta pinnan alla kuohui. Gustave Courbet'n taideteos taiteilijan ateljeesta on täynnä poliittisia vihjeitä ja kritiikkiä Napoleon III:n kautta kohtaan. 

Tulee katsottavaksi Yle Areenaan (valitettavasti vain Suomessa).

Kuva: Medici Masters of Florence.

Huomenna keskiviikkona 26.4. klo 20.00 alkaa uusi 8-osainen sarja: Medicit, Firenzen valtiaat (Medici - the Masters of Florence). Historiallinen draamasarja renessanssiajan Italian mahtisuvusta. Medicin pankkiirisuku vaikutti 1400-luvulla syvästi yhteiskuntaan ja politiikkaan Firenzessä, Roomassa ja laajemminkin Toscanan maakunnassa. Sarja perustuu todellisuuteen, mutta ottaa juonellisia vapauksia, joiden avulla luodaan kiintoisa taustatarina Medicien vastoinkäymisille ja menestykselle. Pääosissa: Richard Madden, Annabel Scholey, Stuart Martin, Guido Caprino ja Dustin Hoffman.

Kaikki jaksot nähtävissä jo nyt Yle Areenassa.

Lastenvaunumuseo Mukelo: Silvercrossit rivissä. Kuva: Yle/Juha Suomalainen.

Keskiviikkona klo 21.00 alkaa myös kotimainen 10-osainen Salatut museot-sarja. Kussakin 15 minuutin jaksossa toimii oppaana kulttuuritoimittaja Minna Joenniemi, museoiden ystävä. Katsoja pääsee kurkistamaan outoihinkin itse tehtyihin museoihin ja tapaamaan intohimoisia keräilijöitä niiden takana.

Kuva: Yle Areena.

Loppuun vielä vinkki, että mikäli joltain sattui menemään pääsiäispyhien aikaan ohi Tihvinän ihmeet -dokumentti, se on nähtävissä Yle Areenassa (valitettavasti vain Suomessa). Lisa Hovinheimon 2016 valmistunut dokumentti kertoo Tihvinän luostarin ihmeitätekevän Jumalanäidin ikonin tarinan. Perimätiedon mukaan ikonin maalasi 2 000 vuotta sitten apostoli Luukas Jerusalemissa, ja että ikoni itse lensi Tihvinään Bysantin Konstantinopolista 1300-luvun lopulla. Toisen maailmansodan aikana saksalaiset veivät ikonin Latviaan, josta se päätyi Yhdysvaltojen Chicagoon ja viimein 2004 takaisin Tihvinään, 180 kilometriä Pietarista itään. 

Dokumentissa nähdään myös RIISAn kokoelmissa olevia Tihvinän Jumalanäidin ikoneja. 

Mitäs vielä? Mikäli olette bonganneet hyviä kulttuuriohjelmia, 

jotka minulta ovat menneet ohi, saa vinkata!

Hieronymus Boschin unten puutarha

Olen monta kertaa hehkuttanut Yle Teeman upeita taidedokkareita. Tänään olisi jälleen tarjolla yksi: Hieronymus Boschin unten puutarha (El Bosco, el jardín de los sueños, Espanja 2016) klo 21 alkaen. 

Muun muassa Ludovico Einaudi pohtii Boschin näkyjä espanjalaisessa dokumenttielokuvassa. Kuva: Cine Español.

Prado-museossa sijaitseva Himojen puutarha (Maallisten ilojen puutarha, n. 1495-1505) on kiehtonut katsojia vuosisatojen ajan. Dokumenttielokuvassa Boschin näkyjä ja kuvia pohtivat muun muassa kirjailijat Salman Rushdie, Orhan Pamuk Laura Restrepo ja Cees Nooteboom, säveltäjä-pianisti Ludovico Einaudi, laulaja Renée Fleming, sarjakuvapiirtäjä Max sekä joukko historioitsijoita ja Boschin taiteen tuntijoita.

Suurennettu yksityiskohta helvettiä kuvaavasta oikeanpuoleisesta paneelista. Kuva: Wikipedia.

Dokumenttielokuvan jälkeen esitetään meksikolaisen Guillermo del Toron vuonna 2006 valmistunut fantasiaelokuva Faunin labyrintti (El laberinto del fauno). Espanjankielistä elokuvaa on aiemmin näytetty Suomessa kansainvälisellä englanninkielisellä nimellä Pan's Labyrinth. Kolmen Oscarin elokuva kertoo paitsi Espanjan sisällissodasta ja sen väkivaltaisista vaiheista 1944, myös fantasiamaailmasta, jossa del Toron tulkinnat kohtaavat Boschin näyt.

Faunin labyrintti. Kuva: Yle Teema.

Faunin labyrintti. Kuva: Yle Teema.

Himojen puutarhaan pääsee tutustumaan lähietäisyydeltä tämän nettisivun takaa, jossa on myös englanninkieliset tulkinnat maalauksen kohtauksista (kertojalla on ihana brittiaksentti ♥).

Hieronymus Boschin unten puutarha tänään 4.2. klo 21.00 ja myöhemmin Yle Areenassa 30 päivää.

Guillermo del Toron Faunin labyrintti tänään 4.2. klo 22.26 ja myöhemmin Yle Areenassa 30 päivää.

Poptaiteen tarina

Tiistaina ehti puoliksi livahtaa ohi taidekriitikko Alastair Sooken luotsaama Poptaiteen tarina (Soup Cans & Superstars: How Pop Art Changed the World, BBC 2015). Ohjelma tulee vielä tänään torstaina Yle Teemalta klo 18 ja on nähtävissä Yle Areenassa 12 päivää.

Kuva täältä.

"Taidekriitikko Alastair Sooken mukaan poptaide oli 1900-luvun tärkeimpiä taidesuuntauksia. Popin kuplivan ja ironisen pinnan alta paljastuu anarkistista älyn loistoa ja radikaaleja aatteita. Dokumentissa katsotaan uusin silmin poptaiteen supertähtien Andy Warholin ja Roy Lichtensteinin teoksia ja jäljitetään popin pioneereja, jollaisiksi osoittautuvat mm. amerikkalaiset Claes Oldenburg ja Ed Ruscha sekä britit Peter Blake ja Allen Jones.

Poptaide otti aiheikseen aikansa julkkiksia, mainoksia ja massamedian ilmiöitä. Nyt uusi sukupolvi keksii uudelleen 2000-luvun poptaidetta, jota Alastair matkustaa etsimään Kiinasta."

Yayoi Kusama Yle Teemalla

Yle Teema näyttää tänään maanantaina 26.9. Yayoi Kusaman henkilökuvan Täplätaiteilija (Yayoi Kusama: The Polka Dot Princess, 2012). Joten jos haluat tutustua tähän Moderna Museetissa näkemääni taiteilijaan vähän tarkemmin, olkaahan tv-ruutujen ääressä klo 21.

Kuva täältä.

"Kusaman suuri retrospektiivi Lontoon Tate Modern -museossa vuonna 2012 oli museon ensimmäinen yhden aasialaistaiteilijan suurnäyttely. Kusaman suunnittelemiin kuoseihin perustuvia muotivaatteita ja asusteita myydään huippubrändien liikkeissä eri puolilla maailmaa.

Itsekin pilkkukuosiin pukeutuva Kusama vetää valokuvaajat puoleensa näyttäytyessään julkisuudessa, mutta 87-vuotiaan taiteilijan koti on vuosikymmenten ajan ollut rauhallinen psykiatrinen sairaala. Mielenterveyden ongelmista kauan kärsinyt taiteilija on pystynyt keskittymään työhönsä. Dokumentti tarjoaa harvinaisen kurkistuksen Kusaman elämään ja työskentelyyn."

Ohjelma on nähtävissä Areenassa 30 päivää.

Hymyilee itsekin

Jossain välillä Hankasalmi - Lievestuore.

Istun lähes joka päivä julkisissa kulkuvälineissä vajaat pari tuntia, jonka vuoksi olen ihmetellyt, että olen toistaiseksi säästynyt nuhakuumeilta, flunssilta ja muilta sairauksilta. Tähän saakka. Eilen alkoi kurkussa tuntua karhea kaktus, jonka toivon menevän ohi tässä viikonlopun lepäämisellä. Vaikka ihan rehellisesti sanoen tiedossa ovat yhdet näyttelyn avajaiset ja viinilasillinen ystävän kanssa. Mutta mikäli rentouttaa mieltä, se rentoutaa myös kroppaa? 

Uudenkaupungin reissulla sattui ikävä onnettomuus, sillä lähemmäs 10 vuotta palvellut Nokialaiseni meni ja heitti henkensä. Tai olisi se toiminut edelleen, mutta siitä irtosi yksittäisiä näppäimiä, jolloin oli viimein taivuttava ja vaihdettava K:n entiseen älypuhelimeen. Onhan se toki kätevä, mutta yksi huono piirre näissä kosketusnäytöissä on: tekstiviestejä on erittäin ärsyttävä/hidas kirjoittaa. Plus puhelinta joutuu lataamaan monta kertaa useammin kuin vanhaa Nokialaista. Tämä oli miltei yhtä suuri tragedia kuin edesmenneen leivänpaahtimen menetys.

Olen seurannut Haluatko miljonääriksi-kilpailua aina silloin kun olen sattunut istumaan oikeaan aikaan tv:n ääressä. Lähinnä siihen ovat koukuttaneet mukaan ripotellut taidekysymykset:

Kuopion kirpparilöydöt ovat olleet erittäin laihoja yhtä Ronja Ryövärintytärtä lukuun ottamatta. 3 euroa uudenveroisesta kirjasta oli onni, mutta muuten siltä suunnalta ei ole löytynyt juuri mitään. Jyväskylästä viimeisin löytö on 12 euroa maksanut smaragdinvihreä maljakko. Tekijää ei ole tiedossa. Muotokieli vivahtaa kotimaiseen lasiin, mutta varma en ole sillä samanlaista en löytänyt vaikka kuinka yritin etsiä.

Saanan ja Ollin Yö metsässä-keittiöpyyhe on matkamuisto Wahlbergin museotalosta.

Olen lähipiirissäni tunnettu siitä, että vedän tahtomatta puoleeni ties minkälaista jutustelijaa. Hyvässä ja pahassa. Viimeisin tapahtui alkuviikosta bussipysäkillä, kun laitapuolen kulkija tuli katoksen alle istumaan. Saanko istua tähän? kysymys johdatti keskustelun elämän päämääriiin, sen nurjaan puoleen ja toisaalta intohimoon. Miehen intohimona oli soittaa kitaraa. Kun hän huomasi, että suostuin keskustelemaan hänen kanssaan ulkonäöstä ja humalatilasta huolimatta tuomitsematta, hän alkoi jo hymyillä. Vaikka välillä on hetkiä, ettei jaksaisi olla sosiaalinen tuntemattomille, en vain kertakaikkiaan osaa olla vastaamatta jos joku sanoo minulle jotakin. Yleensä tilanteet johtavat lopulta siihen, että kun on saanut toisen hymyilemään, hymyilee itsekin. Ihmiset tulisi kohdata ihmisinä ensivaikutelmasta huolimatta.

Aurinkoista lauantaita!

Rubensin XL-naiset

Rubens: The Rape of the Daughters of Leucippus, n. 1617, 224x209 cm, Alte Pinakothek, München. Kuva täältä.

Taidehistoria tuntee flaamilaisen Peter Paul Rubensin (1577-1640) runsasmuotoisista naiskuvauksistaan. Barokin alastomat vartalot kiertyvät ja taipuvat naisten pyristellessä pakoon heitä tavoittelevia miehiä. Modernien kauneusihanteiden valossa Rubensin muhkeat naiskuvat voivat näyttää groteskeilta. Taidehistorioitsija Waldemar Januszczak kuitenkin kyseenalaistaa tämän käsityksen ja on sitä mieltä, että Rubens on ymmärretty väärin.

Rubens: Venus in front of the Mirror, n. 1615, The Princely Collections, Vaduz–Vienna, Lichtenstein. Kuva täältä.

"Harva nykyään suhtautuu Rubensiin kovin vakavasti. Hänen valtavat, suorastaan suuruudenhullun kokoiset kankaansa ja niille maalatut hyllyvät naisvartalot eivät oikein vetoa nykypäivän kuntosalikansaan. Eikä vain alastomat pulleat vartalot: kaikki Rubensin taiteessa on vastoin nykymakua. Kaikki on liian suurta. Eeppisiä draamoja ja tragedioita, fantastisia haavemaisemia taivaasta, Euroopan mahtipontisimpien palatsien seinien ja kattojen koristeita. Modernille ihmiselle se on kerta kaikkiaan liikaa.

Mutta Waldemar Januszczak on toista mieltä. Hän väittää, että nykyaika on häpäissyt Rubensin ymmärtämällä hänet täysin väärin. Tarkastelemalla Rubensin kiehtovaa elämää ja ymmärtämällä hänen taidettaan sen omilla ehdoilla Waldemar aikoo oikaista nämä väärinkäsitykset, jotka ovat yhtä suuria kuin Rubensin taide." 

Waldemar Januszczak. Kuva täältä.

Rubensin XL-naiset Yle Teemalla tänään tiistaina klo 20.00.

Uusinta torstaina 18.2. klo 18.00 ja Yle Areenassa. 

Kuka muu aikoo katsoa?

Brittiläistä gotiikkaa

Kuva: BBC.

Taidehistorioitsijat ja aiheesta kiinnostuneet huomio! Tänään alkaa 3-osainen Gotiikan jäljillä -sarja (The Art of Gothic: Britain’s Midnight Hour, 2013), jota juontaa jo monesta aiemmasta taidehistoriallisesta sarjasta tuttu Andrew Graham-Dixon. 

1800-luku oli edistysuskon, ennennäkemättömän talouskasvun, tieteen ja imperialismin vuosisata. Yksi sen merkittävimmistä virtauksista taiteessa oli kuitenkin keskiajasta ammentava, kauhukuvilla leikitellyt gotiikka.

Osa 1. (1.9.2015) Keskellä valistuksen 1700-lukua Englannissa tapahtui jotain aivan odottamatonta. Järjen aikakausi synnytti hirviön: suunnattoman kiinnostuksen hirviöihin, kummituksiin ja kaikkeen, mitä ihminen pelkää pimeässä. Liike alkoi aristokraattisen hillittynä mutta yltyi pian suorastaan pornografisiin ylilyönteihin. Gotiikan uusi aalto näkyi pian niin populäärissä taiteessa, arkkitehtuurissa kuin kirjallisuudessakin.

Osa 2. (8.9.2015) Teollinen vallankumous tuotti yhä hämmästyttävämpiä nykyajan ihmeitä, ja goottilainen taide kirjallisuus alkoivat katsoa yhtä aikaa kauas menneisyyteen ja tulevaisuuteen. Romaanissaan Frankenstein Mary Shelley pelotteli tieteellä, joka dwgfaer. Arkkitehti George Gilbert Scott rakensi prinssi Albertille muistomerkin, joka teki kuningattaren prinssipuolisosta keskiaikaisen sankarin. Runoilijat ottivat huumausaineita noustakseen yhä korkeampaan goottilaiseen lentoon. Miten kaikki vielä päättyisikään?

Osa 3. (15.9.2015) Goottilaisen taiteen mielikuvitukselliset kauhut jäivät toiseksi, kun teollisen sodankäynnin todellisuus järkytti maailmaa vuonna 1914. Gotiikan tarjoama kuvasto tuli hyvään tarpeeseen puhuttaessa 1900-luvun yhteiskunnallisista jännitteistä ja verisistä mullistuksista. Gotiikan kaikuja voi kuulla niin Joseph Conradin kuvauksissa siirtomaavallasta kuin T. S. Eliotin Autiossa maassa.

 

Yle Teemalla tiistaisin klo 20.00.

Art nouveau aikansa peilinä

Jälleen olisi taidehistoriallista sarjavinkkiä tiedossa! Tänään Yle Teemalla alkaa kolmiosainen BBC:n tuottama ja Stephen Smithin luotsaama Art nouveau aikansa peilinä.

Jules Lavirotte: 29 Avemue Rapp, 1901, Paris. Kuva täältä.

To 15.1.2015. 1/3. Pariisi. 1890-luvulla syntynyt art nouveau -tyylisuunta vaikutti etenkin arkkitehtuurissa ja taideteollisessa muotoilussa aina ensimmäisen maailmansodan alkuun. Millaisia ilmenemismuotoja se sai Pariisissa?

Aubrey Beardsley: The Peacock Skirt, 1893. Kuva täältä.

To 22.1.2015. 2/3. Britannian kaupungit. Stephen Smith tutustuu art nouveau -tyylisuunnan perintöön Britanniassa ja nostaa taitelijoista esille mm. kirjankuvittaja Aubrey Beardsleyn ja kauppias Arthur Libertyn.

Alphonse Mucha: Job, 1894. National Gallery of Australia, Canberra. Kuva täältä.

To 29.1.2015. 3/3. Wien. Tonavan rannoilla taiteilijat koettivat päästä irti tyylisuuntauksen prameasta koristeellisuudesta ja ryhtyivät ymppäämään teoksiinsa yhteiskunnallista sanomaa. Millaisena kapina näyttäytyy nyt?

Jaksot on nähtävissä myös Yle Areenassa.