"Taide ilahduttaa sairaalan arjessa"

Mistähän sitä aloittaisi....Tämä tuntuu samaan aikaan sekä hienolta että kiusalliselta. Toimittaja Jukka Rönkkö soitti parisen kuukautta sitten, koska halusi haastatella minua sairaalataiteeseen liittyen. Tämä oli itse asiassa ensimmäinen haastattelupyyntö sairaalataiteeseen liittyen; RIA-lehden haastattelun annoin vasta myöhemmin, mutta se ehti ilmestyä ensin.

Jukka Rönkkö on paikallinen toimittaja ja kulttuurin kuluttaja, joten ihmettelimme yhdessä, miten tiemme eivät olleet aiemmin kohdanneet. Hän oli tehnyt taustatyönsä erittäin hyvin. En ole kenellekään toimittajalle mainostanut blogiani, koska haluaisin olla töissä "työ-Henna" enkä "Henna siitä Hurmioitunut-blogista" joten yllätyin, että Rönkkö viittasi johonkin blogitekstiini ja kirjoittamiini sanoihin sairaalataiteesta. Hän oli siis tehnyt minusta taustatutkimusta jo etukäteen ja löytänyt blogini. Mutta ehkä on totta, että näitä kahta on vaikea erottaa toisistaan.

Tämän taustatutkimuksen vuoksi haastattelu tuntui hyvältä antaa, kun ei tarvinnut alusta alkaen selittää kaikkea ja tuntui, että toimittaja oli kanssani samalla aaltopituudella. Pääsin puhumaan sairaalataiteen merkityksestä ja omasta työnkuvastani syvällisemmin ja olen erittäin tyytyväinen artikkeliin. Yllätyin jutun laajuudesta. Minusta kahden aukeaman juttu sairaalataiteesta kuvineen on todella iso juttu.

Olin ilahtunut, että jutussa kuuluu oikeasti minun ääneni ja se, että työni ei ole pelkkää taulujen ripustelua (hyvin vähäisessä määrin itse asiassa). Sairaalan taideasiat kulminoituvat ymmärrettävästi minuun, mutta minusta oli ihana huomata, että Rönkkö oli tuonut jutussaan esille myös sen, että taidetta ei olisi sairaalassa ilman kiinteistöhallinnon työkavereitani ja yleisesti KYSin positiivista suhtautumista taiteeseen. Kiinteistöhallinto nimensä mukaisesti hallinnoi kiinteistöjä, joten minun olisi vaikeaa viedä taideasioita eteenpäin ja tuoda taidetta tiloihin, jos työkaverini eivät tukisi taidenäkökulmaa. On iso asia, että KYSissä on taideasiantuntija. Tällaiset lehtijutut toivottavasti vahvistaisivat suuntausta, että kaikissa yliopistollisissa sairaaloissa ja hyvinvointialueilla olisi joku taideasioista vastaava asiantuntija.

Ja se kiusallinen asia, josta aluksi manitsin.... Se, että jutun valmistumisen jälkeen päätoimittaja kiinnostui aiheesta ja halusi minut jutun kansikuvaksi. Tapani mukaan olen huono sanomaan ei ja näinhän siinä sitten kävi:

Sisko lähetti kuvaterveiset kauppahallista...

Kyseessä on ilmaisjakelulehti, joten levikki on yllättävän laaja, enkä ollut henkisesti valmistautunut siihen, kuinka paljon ihmiset minua kuvan perusteella alkavat tunnistaa. Tällä viikolla esimerkiksi bussikuski kommentoi kyytiin noustessani, että "Oletko se sinä siinä sen lehden kuvassa?". Juuri sen verran kovaan ääneen, että muutkin matkustajat kuulivat, ja tuntui kiusalliselta tuntea muiden katseet. Olin iloinen, että olin lehden ilmestymisviikolla poissa kaupungista. Aamusta alkaen tuli ystäviltä ja sukulaisilta whatsapp-viestejä aiheesta. Kuva on kyllä hyvä (kiitos Sami Tirkkonen), mutta varsinainen tekstisisältö vielä parempi.

Pääsette lukemaan jutun kokonaisuudessaan TÄÄLTÄ.

Liian herkkä työelämään?

Gian Lorenzo Bernini: Pyhän Teresan hurmio, 1651, marmori. Santa Maria della Vittoria, Rooma.

Tuija Pehkonen käsitteli mielenkiintoisia aiheita podcastissaan Kiltin tytön tottelemattomuuskoulu. Yksi jakso kolahti tässä hetkessä enemmän kuin muut: Liian tunteellinen nainen (itku, vatvominen ja herkkyys työelämässä.) Olen pyöritellyt aika ajoin mielessäni samaa aihetta ja tunteita, joita se herättää. Olen aiemmin ollut melko kovakuorinen, mutta huomaan, että mitä enemmän tulee ikää sitä helpompi on myös herkistyä ja hurmioitua, kun uskaltaa avata tunteita.

Taiteen äärellä (ja ylipäänsä siviilissä) tämä on helpompaa kuin esimerkiksi työpaikalla. Minun on edelleen vaikea olla herkkä miesten keskellä, koska oletus ja kokemus on, että silloin ollaan ja ajatellaan järkevästi. (Tai huumoripainotteisesti.) Töissä on vallalla järkiperäinen ja johdonmukainen päättelykyky ja asiat, joita kiinteistöhallinnossa käsitellään ovat harvoin herkkyyttä nostattavia. Jos mietitään tilojen käyttöastetta, vuokria, toiminnallisia muutoksia, kilpailutuksia, mitä erilaisimpia sopimuksia, rakentamista, rakennustarkastuksia, työmaakäyntejä ja lvi- tai sähköasioita, ei ehkä ensimmäisenä tule mieleen, että "nämä ovat asioita, joista herkistyn".

Eivätkä olekaan. Arjen keskellä on kuitenkin paljon asioita, jotka vaikuttavat sisäiseen maailmaani siten, että tunteet purkautuvat ilona tai herkistymisenä. Työkaverit ja heidän tapansa olla, reagoida ja ottaa tilanteita haltuun vaikuttavat minuun. Toisaalta asia, joka vaikuttaa tunnemaailmaani saattaa olla niinkin yksinkertainen asiat kuin työkaverin asu ja sen väri. (Tästä ehkä lisää joskus myöhemmin.) Aistin koko ajan ympärillä olevia yksityiskohtia. Olen tullut rohkeammaksi ilmaista asioita toisille silloin, kun ne tuottavat minulle iloa. 

Toisaalta välillä huomaan nolostuvani, kun unohdan kontrolloida itseäni. Viimeisin tilanne sattui porukassa, jossa oli tuttujen henkilöiden lisäksi pari itselleni tuntematonta rakennuspuolen henkilöä. Tarkastimme, että tilattu taideteos on suunnitelmien mukainen. Teokseen sisältyy myös valo, ja kun valo sytytettiin, näky oli niin upea, että sisältä purkautui riemua. Tämä aiheutti kanssatarkastajissa naurua ja silloin taas muistin, että välillä olisi hyvä, jos osaisi olla vähän tasaisempi persoona. Nauru oli hyväntahtoista, mutta samalla kamppailen ajatuksen kanssa, että liian tunteellinen ei välttämättä ole asiantuntijana uskottava. Tai näinhän meille on tunnuttu yhteiskunnassa viestivän. Murennanko itseltäni asiantuntijuutta?

Artemisia Gentileschi: Judit ja Holofernes,  yksityiskohta, 1620-01, öljymaalaus kankaalle. Galleria degli Uffizi, Firenze.

"Mä ajattelin, että vahva nainen ei itke"

Tuija Pehkonen kertoo podcastissaan, että "Mä ajattelin, että vahva nainen ei itke. Mulla on tullut töissä itku tilanteissa, joissa olisin halunnut olla rohkee ja itsevarma. Esimerkiksi sillon, kun aikanaan irtisanouduin pitkäaikaisesta ja mulle tärkeestä työpaikasta Radio Energyllä. Tai kun pyysin esimieheltäni tukea ja peräänkuulutin naisten välistä solidaarisuutta syrjintää kohdattuani. Siinä tilanteessa mä romahdin jo alkumetreillä. Kyyneleet on kirvonneet silmään myös haastattelutilanteessa, jossa toimittajan ei koskaan tulis liikaa herkistyä."

Tuija Pehkonen: "Miten sun arjessa näkyy se sun herkkyys, niin hyvässä kuin pahassa?"

Noora Hautakangas: "(---) Jos puhutaan yritysmaailmasta (---) mua on auttanut sellainen opeteltu halki-poikki-pinoon -ajattelu, etten jää vatvomaan asioita, vaan käsittelen ne heti. Se on auttanut mua myös yrittäjänä eteenpäin. (---) Mä oon oppinut kysymään ja sanoittamaan asioita vielä isommin ja avoimemmin. Mikä on mun mielestä yrityskulttuurissa ihan sairaan hyvä asia. Me ei koskaan voida pitää meidän tuntosarvia niin pystyssä, ei ketkään esihenkilöt, ei ketkään työkollegat; meillä kaikilla on meneillään niin paljon elämässä, et ne vahvat tuntosarvet joskus nuupahtaa. Niin silloin meidät on tehty puhumaan. Meidät on tehty kysymään, sanottamaan asioita. Niin minkä takia me ei heti tehtäis sitä?"

Tuija Pehkonen: "Mä oon kans superherkkä ja mulle tulee itku tosi helposti, joskus myöskin työhön liittyvissä tilanteissa. Ja saatan edelleen harmitella joitain tilanteita, joissa ajattelen, että mun ois pitäny olla vahva ja mun ois pitäny olla kova ja mun ois pitäny olla reipas. Minkä takia me hävetään tunteiden näyttämistä ja itkemistä ja ihaillaan ihmisiä, jotka pystyy hallitsee nää tilanteet?"

Noora Hautakangas: "Sehän on harmi, että niin tehdään edelleen. Mutta se varmaan liittyy vahvasti jollain tavalla siihen, että se tyyppi on asioiden päällä, ja on tilanne hallussa. Mä nyt peilaan tätä tonne duunipuolelle, koska meillä on tosi paljon tiimeissä työntekijöitä, ja mä oon välillä itkenyt. Mä oon itkeny heidän edessä ja sanonu, et hei, mä pahottelen et mä herkistyn, mut mulle tää on iso asia. Ja sit mä oon jääny miettimään tommosen tilanteen jälkeen, oisko mun saanu esihenkilönä, yrittäjänä, näyttää mun herkkä puoli. Että oisko he kaivannu enemmänki jotain semmosta, mis on se johtajuus: 'kyllä me selvitään'. Mutta sit mä oon saanu kiitosta siitä, että ihanaa, kiitos et sä toit ton puolen myös. Ja se tuo taas entistä lähestyttävämmäks. Se tuo meillä ainakin sitä tiimeyttä enemmän yhteen. Mä en tiedä sun kysymykseen oikeaa vastausta. Aatellaanko siinä sit, että jos sä oot herkkä ja herkistelet, et sä et pysty nimenomaan hallitsemaan sun tunteita, sä et pysty tekemään sillon järkeviä päätöksiä, jos sä oot sun tunteiden vallassa?"

Tuija Pehkonen: "Niin, järki ja tunteet asetellaan usein toisiaan vasten, vaikka eihän ne silleen mee. (---) Mä ajattelen, että se herkkyys on nimenomaan hyvä asia ja vahvuus. Mutta tuoks se sulle haasteita?"

Noora Hautakangas: "Ehkä se tulee siinä nimenomaan, et johtajan pitää, kun puhutaan johtajasta joka liidaa sitä porukkaa, niin sil pitää olla se vahvuus. Ja se on ehkä se, et menee överiks jos mä alkasin pillittää joka ikisessä tilanteessa. Sit mä tietäsin sen itekki, että ok, nyt menee överiks, koska sillonhan se tiimi, ne tyypit, alkaa epäröimään, et onks tosta tyypistä viemään meitä perille?

(---) Mä aistin tosi paljon. Mun mielestä se on maailman mageinta, et pystyy aistimaan et okei, mitkä ne tietyllä tavalla ne energiat on. Tai onks jollakin vähän huonompi päivä tai näin, ja pystyy nappaa paljon nopeemmin kiinni. Se on ihan sairaan iso voimavara mulle."

Tuija Pehkonen kokoaa haastattelun lopuksi: "Naisten tunteet on vuosisatoja sivuutettu leimaamalla ne liialliseks herkkyydeks ja draamailuks. Aika monet asiat ja tilanteet on kuitattu naisten tunteellisuudella ja ylireagoinnilla, vaikka selkeesti herkkyys on ihan valtava valtti myös työelämässä. Jäin miettimään vielä niitä tilanteita, joissa oon ite herkistynyt omasta mielestäni liikaa. Jostain syystä oon noissa tilanteissa ajatellut, että mun herkkyys on ollut heikkoutta, vaikka sehän on kertonut vaan, että miten vahvasti nuo asiat on mua koskettaneet. Että niillä on väliä. Että mä teen ja sanon, vaikka hirvittää. Ja jotenkin mä haluisin ajatella, että just tässä ajassa suurinta rohkeutta on näyttää myös tuntevansa."

Salvador Dali: Kunnianosoitus Terpsichorelle, 1977, pronsssi. Espace Dali, Pariisi.

Herkkyys ruokkii luovuutta?

On ollut rohkaisevaa huomata, ettei herkkyys ja herkistyminen ole vain naisten juttu. Ehkä herkkyys liittyy kuitenkin tavalla tai toisella luoviin ammatteihin, joissa on pakko olla aistit ja tunteet auki. Ostin kaksi Anna-lehteä vain siksi, että bongasin niistä tarttuvat otsikot. 

Tommi Korpela: "Näytteleminen on ollut minulle väylä parempaan itsetuntoon" (Anna 7.1.2023, teksti: Sanna Wirtavuori)

"Jälkeenpäin olen ajatellut, että näyttelemisen kipinä saattoi syttyä jo ala-asteella, kun opettaja Anja Kaikkonen kehui kirjoituksiani ja näki minussa jonkin sortin luovuutta. Olin nuorena enemmän tarkkailija kuin esiintyjä, mutta eläydyin näkemääni vahvasti ja tunteella sekä liikutuin helposti. Siitä ei kehdannut puhua edes kavereille. Olisi tuntunut nololta myöntää, että itkinpä taas Pieni talo preerialla -ohjelman Laura Ingalsin kohtuutonta elämää. Vähitellen ymmärsin, että minussa on herkkyyttä ja että sillä voisi olla jotain tekemistä luovuuden kanssa."

Tommi Korpela: "Ilman Elinaa [Knihtilä] olisin paljon huonompi sekä näyttelijänä että ihmisenä"

"Hän [Elina] on professori ja johtaja, ja se sopii minulle, arvostan hänen työtään ja olen vilpittömän ylpeä hänestä. Itse en kestäisi moista hallinnollista ja pedagogista vastuuta, ei riittäisi hermot eikä älli. Hän on myös tiukka feministi, ja siitäkin olen ylpeä. Opin äidiltäni jo lapsuudessa, että tasa-arvo on luontevaa ja normaalia. Hän ei ole turhaan miehiä pokkaillut, ja hän on uskaltanut avata suunsa, kun on kokenut vääryyttä. Minulla ei ole ongelmia hyväksyä naisten vahvuutta.

(---) Eila Rinne on sanonut, että näyttelijällä pitää olla norsun nahka ja perhosen sielu. En ole kovettunut, mutta vanhemmiten olen oppinut sietämään ja ymmärtämään ja jopa myöntämään, että aihetta arvostelulle todellakin on. Olen yhä herkkä, mutta ajattelen sitä nykyisin pelkästään vahvuutena."

Pablo Picasso: Naisen pää (Fernande), 1909, pronssi. Kunsthaus, Zürich.

Peter Franzén: "Haluaisin, etten liikuttuisi näin herkästi" (Anna 11.1.2023, teksti: Sanna Wirtavuori)

"Peter sanoo toimivansa tarpeen tullen hyvinkin järjestelmällisesti, mutta eniten hän luottaa vaistoon:

-Se on vahvin metodini. Olen aina luottanut ensivaikutelmaan, mutta iän karttuessa intuitiousko on jalostunut ja luotan vaistoon yhä enemmän. 

Peter kertoo olleensa aina herkkä ja empaattinen, jopa häiritsevässä määrin.

-Olen yrittänyt opetella kontrolloimaan tunteitani, haluaisin, etten liikuttuisi näin herkästi. Herkkyys on etu näyttelijän työssä, mutta vähän vähempikin voisi riittää."

Lorenzo Bartolini: Dircé-nymfi, noin 1834, marmori. Musée du Louvre, Pariisi.

Apu-lehdessä yhteishaastateltiin Peter Franzénin lisäksi ohjaaja Markku Pölöstä: "Olemme toistemme faneja" (Apu 12.1.2023, teksti: Annika Vuorensola)

"Peter yrittää aina sumplia aikataulunsa niin, että pääsee Markun ohjaukseen aina, jos mahdollista.

-Syy on Markun empaattinen näkemys inhimillisyydestä ja ihmisyydestä, vaikka mitä tapahtuisi. Empaattisuus on harvinaislaatuinen ominaisuus nykyihmisessä, mutta etenkin miehessä. Se huokuu Markun elokuvista, Peter pohtii.

-Ehkä niissä humanismia on ollut nähtävissä, Markku myöntää.

-Se on arvokasta. Että uskaltaa olla ja tehdä. Empaattinen ihminen ei ole heikko, päinvastoin, Peter miettii. (---) Kyllä meillä on ollut alusta asti luotto toisiimme Markun kanssa. Markku on rauhallinen vaikka mitä tapahtuisi. Sinulla on aina se luotto, että kyllä tämä tästä, Peter sanoo.

-En ole räjähtänyt koskaan, mutta Lieksa-elokuvan aikana kävin monta kertaa asuntovanussa itkemässä. Mutta ei puhuta siitä."

Francois-Joseph Navez: Pyhä Veronica de Binasco, yksityiskohta, 1816, öljy kankaalle. Museum voor Schone Kunsten, Gent.

Järjen ja tunteen tasapaino

Olen Tuija Pehkosen kanssa samaa mieltä siinä, että tässä ajassa on suurinta rohkeutta näyttää tuntevansa. Mutta ajattelen myös, että järkeä ja logiikkaa korostavassa insinööriympäristössä minua tasapainotetaan siten, etten uuvu herkkyyden ja liiallisen kiltteyden alle. Se Noora Hautakankaan mainitsema halki-poikki-pinoon -ajattelumalli on opettanut myös minulle tervettä rajanvetoa siinä, mikä missäkin hetkessä on oleellista.

Kuten sanottua, järki ja tunteet eivät ole toistensa vastakohtia, vaan täydentävä kokonaisuus. Paljastettakoon sekin, että kiinteistöhallinnon järjen ja logiikan maailmasta löytyy tarvittaessa myös empatiaa, tunneälykkyyttä ja syvästi tuntevia henkilöitä, vaikka he eivät ehkä haluaisikaan tätä paljastaa. Herkkyyden paljastaminen vaatii luottamusta ja uskoa siihen, ettei toinen satuta ollessani avoin.

Olen lisännyt lukulistalle Camilla Tuomisen kirjoittaman Tunteet ei kuulu työpaikalle (Otava, 2020). Jos joku on ehtinyt jo kyseisen teoksen lukea, kuulisin mielelläni ajatuksia kirjasta.

Meeri Koutaniemi, irti kuvasta

Outi Pieski ja Meeri Koutaniemi. Kuvakaappaus Irti kuvasta -jaksosta 8. Kieli jota vieras ei ymmärrä.

Jos ette ole vielä katsoneet, katsokaa. Yle Areenassa on Meeri Koutaniemen luotsaama sarja Irti kuvasta, joka esittelee kahdeksan taiteilijaa (yhden taiteilijaparin). Mukana ovat: Juhana Moisander, Antti Laitinen, Juliana Hyrri, Teija ja Pekka Isorättyä, Anne Koskinen, Henry Wuorila-Stenberg, Jussi TwoSeven ja Outi Pieski.

Sarjan jaksot ovat tiiviitä puolituntisia, joissa päästään suoraan asiaan. Koutaniemi osaa kysyä oikeita kysymyksiä, joissa mennään pintaa syvemmälle. Hän avasi sarjan ideaa vieraillessaan Puoli seitsemän -ohjelmassa (15.12.2021):

"Sarjan idea lähti siitä, että olis hienoa näyttää ja valottaa sitä ikkunaa taiteen prosessiin. Minkälainen se työskentelyprosessi on alusta loppuun. Me mennään museoihin ja näyttelyihin, saadaan eteemme valmis teos, ja syntyy siitä reaktioita, oivalluksia, tunnetiloja, mutta me saadaan täysin uusi ulottuvuus taiteeseen sillä, että me kuunnellaan taiteilijan mielenmaisemaa. Mistä kaikki on lähtenyt? Miksi ne tekee omaa taidettaan? Vahvana teesinä on myös taiteen filosofia."

Meeri Koutaniemi ja Antti Laitinen. Kuvakaappaus Irti kuvasta -jaksosta 2. Mies joka rakensi itselleen saaren.

Koutaniemi tiivisti Puoli seitsemän -ohjelman haastattelussa taiteilijoiden yhteisen tarpeen taiteen tekemiseen:

"Kaikkia heitä [Irti kuvasta-sarjan taiteilijoita], meitä, yhdistää se pakonomainen intohimo. On asioita, ideoita, tunteita, joita ei voi jättää elämättä tai luomatta. Silloin se ei ole edes niin rationaalinen päätös, että mitä teen ja miten teen. Henry Wuorila-Stenberg kiteytti sen hienosti omassa jaksossaan, että 'En minä voi mennä maalaamaan jotain tiettyä tunnetilaa, vaan mun pitää saada antautua sille prosessille niin vilpittömästi kuin vain mahdollista. Sieltä tulee mitä tulee ja hän on siinä välineenä'."

Törmään itse edelleen puheeseen siitä, että taidetta on vaikea ymmärtää. Meeri Koutaniemi sanoitti hienosti omatkin ajatukseni:

"Meillä on sellainen harhaluulo, että taiteen ymmärtämiseen on jonkinlainen kynnys. Tai että se ei kuulu just mulle. Sarja ja nämä tekijät osoittaa, että taide on kaunein ja autenttisin samaistumispinta ihmisyyteen. Ei tarvitse puhua enää edes taiteesta, vaan ihmisyydestä ja sen luomista ulottuvuuksista. Ehkä taide onkin tie sinne ihmisyyteen, eikä ihmisyys tie taiteeseen ja sen ymmärtämiseen." 

Aihetta sivuten linkitän tähän aiemman blogitekstini, mikä käsitteli kulttuurin merkityksellisyyttä otsikolla: Kuinka mitata kulttuuria? Taiteen ja kulttuurin ajatellaan usein olevan jotain "ylimääräistä". Unesco (United Nations Educational, Scientific and Cultural Organization) määrittelee kulttuurin kuitenkin tyhjentävästi: "Kulttuuri on yhteiskunnan tai ihmisryhmän henkisten, aineellisten, älyllisten ja emotionaalisten ominaisuuksien koostumus, ja se sisältää taiteiden ja kirjallisuuden lisäksi elintavat, yhteiselämän, arvojärjestelmät, traditiot ja uskomukset."

Juhana Moisander ja Meeri Koutaniemi. Kuvakaappaus Irti kuvasta -jaksosta 1. Papit ja pirut huussin seiniltä museoihin.

Ihmisen taipumiskohdat ja murtumapisteet

Meeri Koutaniemi saa välittömällä ja vilpittömällä olemuksellaan taiteilijoista esiin kiehtovia puolia ja ohjaa mielenkiintoisiin keskustelunaiheisiin. Juhana Moisander kertoi sarjan ensimmäisessä osassa (Papit ja pirut huussin seiniltä museoihin) ihmisen eri puolista:

"[Ihmisessä kiehtovat eniten] Ongelmalliset ja pimeät puolet, sellaset taipumiskohdat ja murtumispisteet, että missä sä menetät - on se sitten oman yksilösi tai kontrollin - tai petät tai petyt itseesi. Joka ei ole sitä kulttuurista ideaalia myötäilevää. Miksi me mielletään se hyvä ihminen? Ne taitekohdat kiinnostaa."

Koutaniemi pohtii samaisen jakson lopussa: "Jäin miettimään Juhanan sanoja siitä, missä on ihmisen taitekohdat ja missä murtumapisteet tapahtuu. Ihminen on venyvyydessään soljuva olento, jonka vallanhimo ja hierarkian pelko vääntävät yhtäaikaisesti kättä. Ovatko hyvä ja paha keskenään vihollisia vai yhteenkasvaneita kaksosia? Taiteen tehtävänä on luoda tarttumapintoja, jotka osoittavat hyvän ja pahan samanaikaisen olemassaolon. (---) Taide voi läpinäkyvyydessään olla portti, joka kutsuu tarkastelemaan ihmisen omaa ristiriitaisuutta."

Juliana Hyrri ja Meeri Koutaniemi. Kuvakaappaus Irti kuvasta -jaksosta 3. Muistijälkiä sarjakuvan ruuduilla.

Identiteettiä määrittelee menneisyys

Sarjan kolmannessa osassa (Muistijälkiä sarjakuvan ruuduilla) Koutaniemi haastattelee sarjakuvataiteilija Juliana Hyrriä, jonka jaksossa keskiössä ovat muistot ja muistaminen. Hyrri käsittelee taiteessaan mm. kuolemaa ja lapsen seksuaalisuutta. Koutaniemi kuvailee muistin merkitystä jakson alussa:

"Muistijälki, eletty tarttumapinta. Häilyväinen, yksityiskohtainen, kirkas, sumea. Muistot luo meidän identiteetin rajapinnat. Se luo meille uria, mihin heijastamme persoonaamme. Mistä tiedämme mitkä muistomme pitävät paikkaansa? Muisti on kyky tallentaa ja palauttaa mieleen menneitä kokemuksia. Muistin toiminnassa on neljä vaihetta: tallentaminen, säilyttäminen, palauttaminen ja tunnistaminen. Osa tiedoista on muistissa vain muutaman sekunnin ajan. Traumat, pelot ja shokit piirtyvät mieleemme varoittamaan meitä psyykettämme vahingoittavista kokemuksistamme. Sanotaan, että ihmisen suurin identiteettiä määrittelevä hetki ei ole nykyhetki, vaan menneisyys."

Meeri Koutaniemi ja Henry Wuorila-Stenberg. Kuvakaappaus Irti kuvasta -jaksosta 6. Häpeä on hyvä opettaja, romahdus vielä parempi.

Ego katoaa maalatessa

Henry Wuorila-Stenberg kertoo Koutaniemelle maalaamisen pakonomaisesta tarpeesta ja kuinka se on osa hänen syvintä olemustaan (Häpeä on hyvä opettaja, romadus vielä parempi): 

"Oli mulla mikä huono mielentila, suru tai ahdistus tai aggressio tai mitä tahansa, niin maalaus, se eheyttää. Semmoset tunteet häviää. Eli toisin sanoen, silloin kun mulla on ollut hyvin vaikeeta elämässä mä olen tosi pitkään työhuoneella, koska se on niin lohdullista. Mutta se ei tarkoita sitä, et mä maalaisin sitä kipua tai hätää tai vihaa, vaan ne muuntautuu maalauksessa tilaks, jossa ei ole tämmöistä. Mun egoa ei ole maalaamisessa. En maalaa sillä ajatuksella, että minä maalaan nyt, tai siitä ei tuu mitään."

Taiteilijan luottamus toiseen

Jokaisen jakson keskustelujen lomassa Koutaniemi ottaa taiteilijoista muotokuvan. Nämä olivat keskusteluaiheiden lisäksi katsojalle, minulle, tärkeitä hetkiä. Taiteilija luottaa itsensä avoimesti toisen taiteilijan (Koutaniemi) kuvattavaksi. Toiset tuntuvat antautuvan tilanteille ennakkoluulottomammin, toiset hieman pidättyvämmin. Hetket, joissa Koutaniemi näyttää ottamiaan kuvia kuvattavilleen ovat lämpimiä. Epäilyjen jälkeen vilpittömät hymyt lopputuloksen herkkyydestä ja kauneudesta, voimasta tai puhuttelevuudesta saavat katsojankin hymyilemään. Sarja tekee hyvää suomalaiselle kuvataiteelle ja taiteilijoille. Näkökulma on raikas ja tervetullut. 

Olen iloinen, että jaksoissa kohtaavat kaksi taiteilijaa; Koutaniemi ja haastateltava. Näin molemmat tuntevat taidekentän, ainakin omasta näkökulmastaan, läpikotaisin. Haastatteluissa ei tarvitse lähteä siitä iänikuisesta kysymyksestä, että miksi taidetta tehdään ja mikä merkitys sillä on? Se on merkityksellistä itsessään. Haastattelija ja haastateltava ovat samalla puolella, tietävät mitä taiteen tekeminen vaatii, vaikka tekniikat olisivatkin erilaisia. Koutaniemi selvittää onnistuneesti taiteilijoiden suhdetta kulttuuriin laajemmin, ja kaivaa esille sen Unesconkin määrittelemän sisällön, jossa kulttuuri on "henkisten, aineellisten, älyllisten ja emotionaalisten ominaisuuksien koostumus, ja se sisältää taiteiden ja kirjallisuuden lisäksi elintavat, yhteiselämän, arvojärjestelmät, traditiot ja uskomukset."

Kiitos Meeri ja Yle! Joko uuden kauden jaksot ovat työn alla? ;) 

Oma innostus jakoon

"Tiedeyliopiston kulmilta löytyy sekä luonnon että ihmisen tekemää taidetta. Karoliina Kurkinen (vas.) ja Henna Hietainen tapasivat Itä-Suomen yliopiston Kuopion kampuksella Savilahden rannalla. Taustalla Markku Viitasalon teos Lentoon." Kuva: Olli Herranen

Taiteentuntijan puolella Savon Sanomat otti yhteyttä, että haluaisivat haastatella minua ja Karoliinaa bloggaamisesta. Kun molemmille sopiva ajankohta löytyi, tapasimme toisemme Kuopion yliopiston kampuksella. Lopputuloksena syntyi juttu sekä painettuun versioon että verkkolehteen.

 Teksti: Helka Shecter. Kuva: Olli Herranen

 Savon Sanomien bloggaajat kirjoittavat siitä, mikä on heidän sydäntään lähellä. 

Oma innostus jakoon

Toinen on opiskelija, toinen käy työssä. Toinen luonnontieteilijä, toinen taidehistorioitsija. Molempia yhdistää kuitenkin intohimo omaan alaansa, ja se on tuonut heidät myös Savon Sanomien bloggaajiksi.
Taiteentuntija-blogia pitävä Henna Hietainen on päivätyössä ortodoksisessa kirkkomuseossa RIISAssa. Biolääketieteen opiskelija Karoliina Kurkisen blogi on nimeltään Nature Geek (Luontointoilija).
– Haluaisin blogikirjoituksillani rikkoa ennakkokäsityksiä siitä, että kuvataide on vaikeasti lähestyttävää, ja edistää avoimuutta taidetta kohtaan, Hietainen sanoo.
– Yritän kertoa luonnontieteellisestä tutkimuksesta kansantajuisesti. Usein tiede verhoutuu omaan sanahelinäänsä ja jää siksi etäiseksi, Kurkinen pohtii.
Hän kertoo saaneensa heti palautetta opiskelutoveriltaan.
– Kun kaverini kuuli blogi-ideastani, hän sanoi: Hyvä. Tiede kuuluu kaikille. Minusta se on hienosti sanottu.
Henna Hietaisella on samansuuntainen halu osoittaa, että taide voi kuulua tavallisten kansalaisten arkipäivään gallerioiden ulkopuolelle.

– Tästä hieno esimerkki on katutaideyhdistys Urbaani, joka toteutti upeasti Kuopion Haapaniemen pysäköintitalon seinämaalaukset. 

Kuvataiteista ja historiasta tykkäävä Hietainen yhdisti kiinnostuksen kohteensa taidehistoriaan, josta hän opiskeli maisterin tutkinnon Jyväskylän yliopistossa.
– Siellä puhuttiin, että Kuopion taiteellinen henki on melko köyhä, ja olin itse vähän samaa mieltä. Mutta paljon on tapahtunut kuudessa vuodessa. Esimerkiksi Ars Libera on voimissaan ja taidemuseossa on parastaikaa sen riveistä hieno näyttely. Taide alkaa olla nosteessa täälläkin, Hietainen arvioi.
Blogissaan Hietainen on postannut muun muassa VB-valokuvakeskuksen näyttelyistä ja lapsuuden taidekokemuksistaan. Hän kiertää näyttelyitä ja museoita lähinnä Kuopiossa ja Jyväskylässä.
– Haluan esitellä tavallisen kävijän silmin jonkin näyttelyn tai yhden tavan tulkita taideteosta.
Kiinnostus maalaamiseen ja piirtämiseen purkautuu nyt blogia varten itse otettujen valokuvien kautta.

Kurkinen on puolestaan aina tuntenut vetoa luonnontieteisiin, vaikka hänen suvussaan on musiikillista ja taiteellista lahjakkuutta, ja hän itsekin sekä soittaa kitaraa että laulaa. Hän aloitti biolääketieteen opiskelut Itä-Suomen yliopistossa vuonna 2012. Ihmisen biologiaan keskittyvä oppiaine on uudistunut lääketieteen suuntaan.
– Aiemmin se oli biokemia, mutta nyt keskitytään yhä enemmän kokonaiseen ihmiseen, vaikka mukana on edelleen paljon kemiaa ja biologiaa.
Opiskelu on Kurkisesta mukavaa, mutta välillä hän malttaa pitää siitä taukoakin.
– Vuoden opiskelun jälkeen vietin 9 kuukautta Australiassa ja tein töitä ravintolassa ja farmilla. Viime syksynä olin vähän aikaa vaihdossa Amsterdamissa.
Omaan tahtiin opiskelusta huolimatta kandidaatin papereiden pitäisi olla ensi keväänä taskussa.

Savon Sanomien bloggaajat kirjoittavat yleensä omalle palstalleen kerran viikossa, jotkut useamminkin. Vaikka blogin kirjoittaminen vie aikaa ja vaatii taustatyötä, se myös antaa.
– Aloin kirjoittaa blogia kehittyäkseni kirjoittajana. Taito ilmaista vaikeatajuisetkin asiat selkeästi on tärkeää myös tutkijalle esimerkiksi rahoittajia lähestyttäessä. Samalla harjaantuu lukemaan usein vieraskielisiä tieteellisiä tekstejä, Kurkinen selvittää.
Hän on kirjoittanut niin jäätelöpäänsärystä ja avaruusmatkailusta kuin tulevaisuudentutkimuksesta ja luonnon lääkeaineista. Aiheita ei ole vaikea keksiä, päinvastoin:
– Niitä on varastossakin. Äskettäin tilasin kirjoja, joissa käsitellään neuroplastisuutta (aivojen mukautumiskykyä). Siitä kirjoitan varmasti tuonnempana.

Mitä bloggaajamme toivovat tulevaisuudelta?
– Oman alani kannalta toivon, että taiteesta ja kulttuurista ei enää leikattaisi. Itselleni toivon, että intohimoni taiteeseen ja siitä kertomiseen säilyisi, sanoo Henna Hietainen.
Karoliina Kurkisella toiveena tulevaisuudessa siintää tutkijan ura. Sitä ennen pitäisi päästä kaksivuotiseen neurotieteiden maisterikoulutukseen Helsinkiin.
– Mutta lupaan jatkaa bloggaamista sieltäkin, hän lupaa.

__________________________________________________________

Näiden lehtijuttujen lisäksi minut löytää nykyisin myös Instagramista: @hurmioitunut
Siellä halukkaat pääsevät hieman lähemmäs arjesta tehtyjä nostoja.

Miksi tulitte tähän museoon?

Helsingin Sanomat kysyi kävijöiltä, mistä sunnuntain hyvä museoretki koostuu.
Kierroslistalla olivat Helsingin alueen isot taidemuseot.

Carita Sjöström, Amos Andersonin taidemuseo: "Luin lehdestä Hammershøista ja kiinnostuin. Näyttely vastasi odotuksia, mutta oli suppea: yksi kerros ja maalauksia harvassa. Kahvilassa tai kaupassa en käynyt. Museokaupat on yleensä kalliita, vaikka onhan niillä paikkansa. Museokahvila on kiva olemassa, mutta ei välttämätön ainakaan keskustassa."

Tiina Haajanen, Kaapelitehtaan museot: "Käytiin Teatterimuseossa perheen kanssa. Valokuvat jäivät väliin tällä kertaa. Museon pitää olla koko perheelle ja lapsille kiinnostava, esineitä täytyy saada koskea. Teatterimuseossa tytär pääsi lavalle, ja sovittamaan vaatteita esimerkiksi. Museokaupan yleensä vilkaisee, nyt ei tarttunut mitään mukaan."

Pirkko Hyvärinen ja Päivi Kivijärvi, Valokuvataiteen museo: "Oltiin kulman takana taidemaalarien teosvälityksessä. Olisimme menneet valokuvamuseoon, jos siellä olisi ollut kahvila. Museokauppaa ei edes huomattu. Sisääntulo kirkui ostamaan lippua. Olemme siskoksia ja yhdistämme näihin käynteihin kuulumisten vaihtoa ja muuta."

Markus Stude, EMMA, Espoo: "En asu Suomessa, enkä ole käynyt tässä museossa. Nyt oltiin museon ravintolassa syömässä siskon, siskonmiehen ja lasten kanssa. Museokaupassa en käynyt. Ravintola oli ihan kiva, siellä oli paljon lapsiperheitä. Kellomuseon osaston kävelin läpi, se oli kiva."

Joan Jimenez, Kiasma: "Oltiin kuultu Kiasman arkkitehtuurista ja Mapplethorpesta. Tykkäsin, odotin isompaa. Muistuttaa Macbaa kotona Barcelonassa ja Bilbaon Guggenheimia. Museokauppa oli hyvä, ostin julisteita ja piirroksen Tom of Finlandilta. Olen menossa huomenna naimisiin, Kiasma oli osa etukäteishäämatkaa."

Pamela Kauppinen, EMMA, Espoo: "Naapureiden kanssa tultiin brunssille, se oli tyyris mutta tosi hyvä. Lasten kanssa täällä on hyvä käydä, on tilaa. Käytiin katsomassa kolme näyttelyä, Helinä Rautavaaraa ja vakionäyttelykin. Viime kerralla käytiin museokaupassa. Näyttelyt oli hienoja, mitä nyt lasten kanssa pystyi katsomaan."

Katariina Jaatinen ja Kari Kallio, EMMA, Espoo: "Pop Art -näyttelyä käytiin katsomassa. Aihe kiinnostaa. Tänne ei ole helppo tulla. Kaupasta käytiin varta vasten ostamassa kirja Mona Lisa to Marge. Jos ravintola olisi tunnettu ruoastaan, olisi ehkä käyty. Huvittaa, että museokaupoissa on usein samat tavarat, menet minne päin maailmaa tahansa."

Manna Kopra, Kiasma: ”Juoksin tosi nopeasti Mapplethorpen näyttelyn läpi. Olen tuomassa tänne Lahdesta 14–16-vuotiaita oppilaita ja kävi selväksi, että hyvin voin tuoda. Näyttely on mielenkiintoinen, ja onneksi on se erillinen tila. Kahvila on kiva kohtauspaikka, mutta kirjat kaupassa eivät ole kovin edullisia.”

Helene Westerlund ja Jarmo Kaila, Valokuvataiteen museo: ”Haluttiin nähdä näyttelyt. Jarmo harrastaa kuvausta. Näyttely oli hieno. Oli omat eväät, banaani molemmille ja vettä. Kahvila ei houkuttele yksin museoon, mutta jos sellainen olisi ollut, miksei olisi menty. Iän myötä kulttuuripalvelut merkitsevät enemmän. Didrichsen on museona kodikas.”

Juha Pyykkönen, Amos Andersonin taidemuseo: ”Minulla on museon vuosikortti. Hammershøi kiinnosti ja vastasi odotuksia. Kiinan muuttuvat maisemat -näyttely oli kiinnostavampi kuin tanskalainen klassikkomaalari. Museokaupassa en käynyt, mutta tiedän sen hyväksi, samoin kahvilan. Itse leivottu on ollut Amoksen kahvilassa hyvää.”

Kari Paukkunen ja Leena Tamminen, Amos Andersonin taidemuseo: ”Hammershøita oltiin katsomassa. Oltiin jo toista kertaa. Tekee vaikutuksen: ihmiset ovat selin tai heitä ei ole ollenkaan. Miksi museokaupat Hesaria kiinnostavat? Museot pärjäävät ilman, ruokakauppa taas on tärkeä. Kahvilassa ei käyty, meillä on korkeat vaatimukset kahvilan eli pullan suhteen.”

Pekka Pöyhönen ja Päivi Repola, Kiasma: ”Ei oltu aiemmin käyty Kiasmassa vaikka ulkomailla, esimerkiksi New Yorkissa ja Bilbaossa, on käyty modernin taiteen museoissa. Näyttely osaltaan veti, ja se, että Patti Smith on miehen suuri rakkaus. Kahvilassa ei käyty, ei ollut aikaa. Museokauppa oli hyvä. Ostettiin Patti Smith -kirja, yllätys yllätys.”

Nimimerkki Karhumuori kommentoi Helsingin Sanomien artikkelia seuraavasti:

"Olisi hirveän hienoa jos Hesari alkaisi huomioida taidemuseoiden lisäksi myös kulttuurihistorialliset museot näissä jutuissaan. Valitettavasti juttuja tehdään lähes poikkeuksetta taidemuseoista ja lasken nyt arkkitehtuuri- ja designmuseon taidemuseoiksi. Kulttuurihistorialliset museotkin ovat museoita, joissakin niistä käy paljon asiakkaita eivätkä ne ole niin kauhean pölyisiä ja tunkkaisia vaan melko tapahtumarikkaita nykyään. Niissä on myös paljon vaihtuvia näyttelyitä, usein museoiden omana tuotantoa. Kulttuurihistoriallisten museoiden näyttelyarviot kenties kehittäisivät ko. museoiden toimintaa entisestään." 

Mitäpä tuohon lisäämään. Vaikka tämä oli tällainen kevyt sunnuntaihaastattelu, olisin kaikesta huolimatta halunnut lukea kuulumisia myös kulttuurihistorialliselta- ja luonnontieteelliseltä puolelta.

Valokuvat: Mika Ranta/Helsingin Sanomat

Alkuperäinen juttu luettavissa täältä.