Antti Tanttu

Antti Tantun näyttely Galleria Heinossa (7.-29.1.2023) vaati pidemmän ajan pureskelua. Muistan taiteilijan etenkin Helsingissä sijaitsevan Viikin kirkon alttaritaiteesta (2005), jonne hän on valmistanut lyöntihopeasta viinipuuvertauksen kuvia valtaville mahonkilevyille. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin Tantun yksityisnäyttelyn.

Antti Tanttu: (teokset vasemmalta oikealle) Esitys; Yksinpuhelu; Solitude; Unissakävijä, 2022, puupiirros ja sekatekniikka MDF-levylle.

Teoksia oli näyttelyssä maltillisesti; kaikkiaan kaksitoista, joista yksi oli piirrosanimaatio. Tilaan kantautui animaatiossa oleva musiikki, mikä teki tunnelmasta omalaatuisen. On todella vaikea pukea sanoiksi näyttelyä, joka tuntui syvällä, sanojen ulottumattomissa. Antti Tanttu on vanginnut minulle teoksiinsa tunnelmia, ei niinkään tiettyjä hetkiä, tilanteita tai tarinoita. En osannut käsikirjoittaa teoksiin tarinaa, joilla tavallisesti avaan itselleni teosten aiheita, mutta jokaisen teoksen äärellä seisoessa tuntui, että se tökki jonnekin kipupisteisiin.

Antti Tanttu: Yksinpuhelu, 2022, puupiirros ja sekatekniikka MDF-levylle.

Lähes kaikissa teoksissa keskiössä oli vain yksi hahmo. Puhun hahmosta, sillä henkilö viittaa sanana mielestäni liikaa tiettyyn persoonaan, elävään ja fyysiseen olentoon. Enkä väitä hahmoja kuolleiksi, mutta koin teosten äärellä enemmän mielensisäisiä vaikutelmia kuin näkyvän maailman toisintamista.

Useat hahmot ovat tavalla tai toisella rikki, tai keskeneräisiä. Asennot ovat kuitenkin kauniita, osa kuin koreografiaan pysähtyneitä. Ohuiden värikerrosten läpi kuultavat puupintojen orgaaniset muodot.

Antti Tanttu: yksityiskohta teoksesta Solitude, 2022, puupiirros ja sekatekniikka MDF-levylle.

Antti Tanttu käyttää töissään puupiirrostekniikkaa, jossa puulaattoja kaiverretaan esimerkiksi veitsillä, taltoilla ja kaivertimilla. Kaivertimilla tuotetuissa viivoissa on vahva käsityön tuntu. Teoksissa MDF-levyn pintaan on liimattu japaninpaperia ja osaan on kiinnitetty myös metallia. On vaikea pitää sormensa kurissa, kun tekisi mieli sivellä teosten pintaa.

Näyttelyn kuraattori, taidehistorioitsija Camilla Granbacka kuvaili Galleria Heinon näyttelyä näin:

"(---) Kuvataiteilija Antti Tanttu kuvaa puupiirroksissaan vaikeakulkuisia polkuja yksinkertaisin keinoin. Hän kykenee sanomaan paljon pelkän siluetin tai parin viivan avulla ja saa meidät kokemaan kuvan lukemisen voiman. Tunnelma on salaperäinen, melankolinen ja paikoin traaginen. Taiteilijan hahmot vaikuttavat usein estyneiltä, kömpelöiltä tai kykenemättömiltä viestimään tai kulkemaan omin jaloin. Tantulle on tyypillistä pyörien, vaunujen tai kyynärsauvojen käyttö kulkemisen helpottajina. Tuloksena on dynaaminen yhdistelmä valoa ja pimeyttä, raskautta ja kepeyttä sekä abstraktia ja esittävää."

Granbacka on tiivistänyt näyttelyn kokonaistunnelman erinomaisesti. Kehoon välittyvät tunnelmat ovat raskaita, mutta eivät ahdistavia; pelkoa, surua, yksinoloa, melankoliaa. Mielen sisälle kohoaa näyttelyn edetessä vahva tunnemöykky, joka alkaa nostattaa silmäkulmiin kyyneleitä, enkä tiedä mistä on kysymys. Miksi minusta tuntuu tältä?

Huomaan häpeileväni reaktiota ja siirryin istumaan pimeään piirrosanimaatiotilaan, jotta en aiheuttaisi kummeksuntaa. Samalla hymyilin tunnemyrskyn läpi. Muistan kokeneeni tämän vahvan kehollisen tunnelman myös Timo Kokon teoksen äärellä: se hurmioituminen. 

Se on upea tunne, kun taide koskettaa ilman sanoja. Usein tähän sisältyy yllätyksellisyys, sillä pakottamalla tunne ei herää. En voi astua näyttelyyn ja ajatella "nyt hurmioidun". Mieli ja aistit tulee olla avoinna etenkin silloin, kun näyttely tuntuu aluksi selittämättömältä. Se on hedelmällisin maaperä tunteiden heräämiselle. Kun ei löydä sanoja ja malttaa aistia teosta vahvasti (ja tarpeeksi pitkään) katseella: värejä, muotoja, yksityiskohtia, pintoja, materiaalia, teosten vuoropuhelua.

Antti Tanttu: kuvakaappaus piirrosanimaatiosta Noli Timere (Älä pelkää), 2022, kesto 6:29min, editio 3.

Minulle taiteen aistiminen on parhaimmillaan hieman samanlaista kuin katsoisi toista ihmistä silmiin. Tämä tulee tehdä täydessä hiljaisuudessa, ilman sanoja. Pitkään silmiin katsominen tuntuu aluksi epämukavalta ja kiusalliselta, mutta kun pääsee epämukavuuden yli, aistit heräävät ja valtaavat kehon tunnelmilla. Silloin on toisen ihmisen edessä täysin auki ja oma itsensä.

Antti Tanttu: Hyväntekijä, 2022, puupiirros ja sekatekniikka MDF-levylle.

Antti Tanttu on onnistunut luomaan teoksia, joiden äärellä olen katsojana täysin auki. En pysty sanomaan, että samaistun teosten kuvaamiin hahmoihin, mutta löydän niiden välittämistä tunnelmista paloja itsestäni. Ja kaiken sen jälkeen, mitä kurkkuun noussut pala aiheutti, mieli puhdistuu. 

Näyttely tarvitsi kokonaisuuteen Hyväntekijän. Lempeäilmeiset kasvot ja päälaelle nutturaksi sidotut hiukset. Käsien tilalla näyttää olevan jonkinlaiset sauvat. Leveät "olkapäät" tuovat mieleen vanhojen maalausten runsaat puhvihihat. Olkapäistä lähtevät raajojen korvikkeet osoittavat ylöspäin. Tämä luo mielikuvan ylistyksestä, riemusta tai ilahtumisesta. On kuin hän heittäytyisi vastaanottamaan katsojaa.

Teosten tunnelma sai aikaan luopumisen surua. Olin kiertänyt jo ennen Galleria Heinoa kaksi näyttelyä ja tarkoitus oli jatkaa kierrosta. En kuitenkaan halunnut rikkoa saavuttamaani tunnelmaa, joten muut galleriavierailut jäivät sillä kertaa kokematta. Tästä kirjoittaminen nostaa edelleen samanlaisia tunteita vielä viikkojenkin jälkeen, joten näyttely meni vahvasti ihon alle.

Kiitos Antti Tanttu ja Galleria Heino koskettavasta näyttelyelämyksestä.