Vihreä Anomia

Timo Kokko: Vihreä Anomia, 2026, stabiloidut sammalet, jäkälät ja kasvit, maalattu kipsi.

Säilöttyä metsänpohjaa seinälle nostettuna: sammalmattoa ja jäkälää, pikkuruisia havutaimia. Valtava viherseinä näyttää elinvoimaiselta, mutta se on itse asiassa kuin balsamoitu paikoilleen. Se ei ole elossa. Sammalten keskellä kiemurtelee punaisia käärmeitä - tai tässä mittakaavassa ne voisivat olla myös joitain toukkia tai tuhatjalkaisia. Häntää tai päätä ei näy, vain pilkahduksia punaisesta vartalosta. Kirkkaanpunainen väri antaa hyvän kontrastin vastavärinä toimivalle vihreälle.

Timo Kokko: yksityiskohta teoksesta Vihreä Anomia, 2026.

Timo Kokko: yksityiskohta teoksesta Vihreä Anomia, 2026.

Näyttely on Timo Kokon Vihreä Anomia. Anomia tarkoittaa sosiologisessa merkityksessä yhteiskunnallista tilaa, jossa normit ja arvot hämärtyvät aiheuttaen levottomuutta ja vieraantumista. Lääketieteessä termi viittaa puolestaan aivovaurion aiheuttamaan kielelliseen häiriöön, jossa henkilö ei löydä sanoja, vaikka ymmärtää puhetta.

Timo Kokko: yksityiskohta teoksesta Vihreä Anomia, 2026.

Kokon mukaan "Vihreä anomia on tila, jossa ekologiset arvot ja merkitykset ovat romahtaneet. Luonto on yhä läsnä muotona ja värinä, mutta siitä puuttuu elämä ja kasvu. Näyttely käsittelee kuolemaa, katoavaisuutta, kriisiä, loppua ja päätöstä."

Timo Kokko: Vihreä Anomia, 2026; Kuolleen metsän naamio (kuolinnaamio), 2025.

Kuolleen metsän naamio (kuolinnaamio)

Samassa tilassa Vihreä Anomia -nimikkoteoksen kanssa on kuvun alla oleva Kuolleen metsän naamio (kuolinnaamio). Vihreästä sammalesta muotoillut kasvot ovat jo kuivuneet ruskeiksi. Elinvoima on paennut kosteasta sammalesta. Naamiota kannattelee hieman robottimainen metallivarsi, mikä saa naamion kuin kellumaan ilmassa.

Timo Kokko: Kuolleen metsän naamio (kuolinnaamio), 2025, taiteilijan omistamaa säilöttyä metsää, teline, akryylikuutio, jalusta.

Timo Kokko: Kuolleen metsän naamio (kuolinnaamio), 2025, taiteilijan omistamaa säilöttyä metsää, teline, akryylikuutio, jalusta.

Kuolinnaamioita on tehty eri kulttuureissa kautta aikojen, tarkoituksena säilyttää kuolleen kasvonpiirteet. Ne on haluttu säilöä siksi, että henkilö on ollut jollain lailla merkityksellinen ja tärkeä. Että toiset muistaisivat hänet ja hänen tekonsa ja saavutuksensa myös kuoleman jälkeen. Mitä muistamme metsästä, kun se on kuollut? Miten kuvailisimme ja mitä kertoisimme heille, jotka eivät koskaan saaneet kokea metsää ja sen tuoksuja ja ääniä itse?

Turhamaisuus ja ekologinen hybris

Hämärässä sivuhuoneessa UV-valossa seinälle ripustetut hehkuvat suolaliuospussit ovat kuin uudelleentulkittu versio ryijystä. Toisella seinällä on ohuiden letkujen keskelle kietoutunut kuollut muratti. "Kasvi eli vuosina 2018-2024." Letkujen sisällä virtaa hehkuvaa nestettä mikä aktivoituu liikkeeseen, kun katsoja astuu tilaan.   

Timo Kokko: Turhamaisuus ja ekologinen hybris, 2026, käytetyt suolaliuospussit ja letkut, liittimet, vesi, pyraniini, UV-valo, pumppu, liiketunnistin, taideteoksissa käytetty muratti. Kasvi eli vuosina 2018-2024. 

Teoksesta syntyy mielikuva siitä, kuinka kasveista pumpataan ja imetään irti kaikki lehtivihreä elinvoima, joka säilötään suolaliuospusseihin muuta käyttöä varten. Seinälle nostetut täydet liuospussit ovat kaunista katseltavaa, mutta unohdetaanko samalla, mistä ne ovat lähtöisin ja mitä ne sisältävät. Kaunis ulkomuoto hämää unohtamaan teoksen sisällöllisen sanoman, ellei teoksen nimeä lue ja malta pysähtyä miettimään, mitä kaikkea teoksella halutaan sanoa.

Timo Kokko: yksityiskohta teoksesta Turhamaisuus ja ekologinen hybris, 2026.

Kukkien kieltä eli floriografiaa tarkastelemalla tutkitaan sitä, millaisia merkityksiä kasveille on annettu esimerkiksi kansanperinteessä, mytologiassa ja uskonnoissa. Suomen murteiden sanakirjan päätoimittaja Kirsti Aapala on todennut muratin symboloivan aina vihreiden lehtiensä vuoksi kuolemattomuutta. Murattia on Suomessa käytetty paljon myös hautaseppeleissä, jonka uskotaan vaikuttaneen siihen, että sitä alettiin pitää myös huonoa onnea, surua, jopa kuolemaa tuovana enteenä. Mitä pitäisi ajatella, kun kuolemattomuuden vertauskuvana muratti on kuitenkin kuollut? 

Hybris-sana tulee kreikan kielestä ja se tarkoitti antiikin Kreikassa väkivaltaista, liiallista itsevarmuutta ja ylpeyttä, joka pyrki nostamaan ihmisen jumalten yläpuolelle. Se oli rikkomus, joka vaati sovinnon tai koston, jonka toteutti jumalaisen koston henki Nemesis. Hybris ja Nemesis kulkevat kreikkalaisissa taruissa käsi kädessä.

Kuva: Katarina Karppinen.

Timo Kokko on onnistunut teoksessaan Turhamaisuus ja ekologinen hybris. Se on katsetta kiehtova ja todennäköisesti myös näyttelyn selfiekuvatuin teos. Ja juuri tällöin olemme nykypäivän ristiriitaisuuksien ytimessä: miltä minä näytän, mitä tämä voi minulle antaa? Ja unohdetaan kolikon kääntöpuoli: mitä minä voin toisille antaa, kuinka minä voin tilannetta parantaa? Kuvaamme itseämme luonnossa ja kerromme usein siitä, mitä luonto meille antaa ja kuinka se rentouttaa ja rauhoittaa. Luonnon mieltä parantavista vaikutuksista on tehty lukuisia tutkimuksia. Sen parantavaan vaikutukseen uskotaan, koska väitän, että valtaosa suomalaisista pystyy todistamaan sen ihan itse. Mutta kuinka moni pysähtyy miettimään, että mitä itse voisimme tehdä luonnon hyväksi, jotta luontosuhde ei olisi vain hyötykäyttöä? Tuntuu ristiriitaiselta lukea keskustelupalstoja, joissa kritisoidaan voimakkaasti luonnonsuojelua ja sen "ylimitoitusta", kun samaan aikaan uskotaan siihen, että luonnosta on meille hyötyä. Mutta kuinka kauan, jos ajattelemme vain kolikon yhtä puolta?

Timo Kokko: Kuvastin, 2025, ruostumaton teräs.

Kuvastin

Näyttelyn neljästä teoksesta Kuvastin tuntui irralliselta. Ajattelin, että näyttely olisi toiminut hyvin myös ilman sitä. Ohitin sen ensimmäsellä vierailukerralla (näyttelyn avajaisissa) vähän välinpitämättömästi ja ajattelin, että tämä ei ole Kokon tyylinen teos lainkaan. Se tuntui helpolta muihin teoksiin verrattuna.

Toisella vierailukerralla annoin sille ja muille teoksille enemmän aikaa. Nyt astuin Kuvastimen ääreen ja tarkastelin sitä mitä näin. Pinta heijasti kasvot venyttäen ja vääristäen. Tavallinenkaan peilikuva ei näytä koskaan totuutta, koska se antaa käännetyn lopputuloksen.

Timo Kokko: Kuvastin, 2025, ruostumaton teräs.

Timo Kokko: yksityiskohta teoksesta Vihreä Anomia, 2026.

Kuvastin heijasti takana näkyvän viherseinän, Vihreän Anomian, ja samalla huomasin, että olkani yli kulkeva laukun hihna muodosti samanlaisia muotoja rintakehäni ylitse kuin punaiset käärmeet teoksessa. Liikuin peilipinnan ääressä edestakaisin ja katsoin, kuinka kasvoni ja vartaloni rikkoutuivat ja muuntuivat solumaisen muotoisiin osioihin. Ehkä emme olekaan lopulta niin erilaisia ja ylivertaisia luontoon nähden kuin kuvittelemme? Luonto tulisi toimeen ilman meitä, mutta me emme tulisi toimeen ilman luontoa.  

Kun taide saa itkemään

Miltä kaikki sitten näyttelyssä tuntui? Astuessani tilaan ja seisoessani viherseinän edessä 10 minuuttia, päätin lainata käytävältä tuolin teoksen äärelle. Istuin ja katselin. Lopetin tietoisesti analysoimasta teosta ja etsimästä merkityksiä. Olin suojellut analysoimisella itseäni; kun keskityin taidehistorialliseen kuva-analyysiin, pidin samalla tunteet kurissa.

Olin aiemmin osallistunut myös näyttelyn avajaisiin, joissa huomasin tunteiden vahvan ristiriidan. Näyttelyn avajaiset ovat taiteilijan ja yleisön kohtaamispaikka, jossa juhlistetaan uutta näyttelykokonaisuutta. Avajaisissa on usein iloa ja puheensorinaa, niin nytkin, mutta huomasin olevani tavallista vetäytyneempi. Minun oli vaikea käsitellä sitä avajaistunnelman oletettua iloa, kun näyttelyn teema käsitteli "kuolemaa, katoavaisuutta, kriisiä, loppua ja päätöstä". Kuinka voin hymyillä, kun samaan aikaan tekisi mieli itkeä?

Timo Kokko Vihreän Anomian äärellä.

Yritin pinnistellä itseäni siihen, etten ajattelisi teoksia avajaisissa liikaa. Tiesin, että tarvitsen näyttelylle omaa aikaa rauhassa ilman muita. Tervehdin Timo Kokon avajaisissa ja pyysin hänet valokuvaan ennen kuin poistuin näyttelystä. Katsoin häntä silmiin ja samalla tunsin, kuinka tunteiden patoaminen petti:

-En pysty nyt puhumaan sinulle, kun minua alkaa itkettää.
"Minä oon itkettänyt sinua aiemminkin..."
-Niin oot! ....ja se on hyvä asia.
"NIIN ON!"

Vihreä Anomia -näyttelykokonaisuus jatkaa Timo Kokon Momentary Appearance -näyttelysarjaa, jonka parissa hän on työskennellyt vuodesta 2012 alkaen. Tässä keskustelussa viitattiin vuoteen 2016, jolloin koin ensimmäisen oikean taiteesta hurmioitumisen juuri Kokon teoksen äärellä. Taide sai minut itkemään, ja toisaalta se samalla puhdisti sisältäni jotain. Vihreässä Anomiassa kävi nyt samoin, vaikka yritin tietoisesti pidätellä tunteitani, koska häpesin kyyneleitä muiden näyttelykävijöiden vuoksi.

Vietin näyttelyssä - neljän teoksen äärellä - lopulta hieman yli tunnin. Kun lopetin tunteideni patoamisen sillä, että analysoin teoksia tietoisesti, oikeat tunteet alkoivat nousta pintaan. Katselin viherseinän sammalia, jäkäliä, niiden pehmeyttä ja muotoja. Mietin miltä ne tuntuisivat käden alla ja keskityin tilassa olevaan tuoksuun. Kun tämä metsästä näyttelyyn irrotettu metsänpohja on lopulta ainut jäljellä oleva muisto ja todiste jostain elävästä, miltä se tuntuisi? Aloin käsitellä sisälläni olevia surun, kuoleman ja menetyksen tunteita - tunteita, jotka eivät enää suoraan liittyneet Vihreään Anomiaan, vaan sellaisiin asioihin, jotka olen padonnut sisälleni.

Tällaista taide saa aikaan, kun malttaa pysähtyä. Sama teos ei välttämättä vaikuta kaikille samalla tavalla, jonka vuoksi on tärkeää etsiä, että löytäisi ne itseä eniten koskettavat teokset. Olivat ne sitten kuvataiteen, musiikin, elokuvien, kirjallisuuden, teatterin tai esimerkiksi tanssin parista.

Timo Kokon Vihreä Anomia on esillä KUMMAn GalleriAssa 8.3.2026 saakka.

Huomionarvoista näyttelyssä on myös se, että se on toteutettu yhteistyössä InnoGreenin kanssa.

"InnoGreen on viherpalveluita tarjoava suomalainen yritys, jonka toiminnan kulmakivinä ovat luontoarvot ja vastuullisuus. Yritys valmistaa kestäviä vihertuotteita, kuten viherseiniä ja viherkalusteita, edistäen urbaanien ympäristöjen vehreyttä ja viihtyisyyttä."

Timo Kokon ja InnoGreenin yhteistyö edistää myös ajatusta, josta kirjoitin aiemmassa blogitekstissäni. Mitä jos kulttuurikenttä alkaisi ajatella uudella tavalla ja tehdä yhteistyötä innovatiivisemmin? Nähdä sponsoritoiminnan mahdollisuudet osana taidetta.

Kahden teoksen ilta

*Lippu saatu

Birgitte Skands. Still / Dancing / Body. Kuva: Bruno Volpe ja AdeY. Tanssiteatteri Minimi.

Harvat nykyiset ihmiset ympärilläni tietävät, että minulla on tanssitaustaa. Yläkoulu- ja lukioaikoina harrastin streetjazzia ja nykytanssia. Meillä oli oma tanssiryhmäkin, jonka kanssa kiersimme esiintymässä. Noista vuosista tarttui kiinnostus tanssiin, vaikka kyseinen harrastus on omalta osaltani jäänyt. Koen siitä olleen kuitenkin hyötyä myöhemmin erilaisiin esiintymistilaisuuksiin valmistautuessa. Rohkeutta heittäytyä, ja olla ottamatta itseään liian vakavasti.

Kuopiossa toimii valtakunnallisestikin merkittävä ja palkittu Tanssiteatteri Minimi. Sen taiteellisena johtajana aloitti 1.8.2024 Taneli Törmä. Helmikuun lopussa 2025, Törmän debyytti-iltana, esitettiin Kahden teoksen ilta: Still / Dancing / Body ja Vapaa Pudotus.

Siitä huolimatta, että tanssitaide kiinnostaa, se on minulle vaikea laji ymmärtää. Ymmärsin sitä paremmin tanssiessani itse, mutta taidemuotona olen vielä raakile analysoimaan lajimuotoa. Ja juuri siksi haluan yrittää.

Still / Dancing / Body

"Still / Dancing / Body on tanssiesitys, jonka Taneli Törmä on tehnyt yhteistyössä Birgitte Skandsin kanssa. Taneli ja Birgitte aloittivat tämän projektin koronapandemian aikana vuonna 2020. Viikoittaisista kävelyretkistä puistoissa ja keskusteluista tanssista ja elämästä muodostui rutiini, joka ruokki heidän taiteellista yhteistyötään.

(---) Filosofis-fyysisellä lähestymistavalla taiteilijat pyrkivät syventymään elettyyn kokemukseen sekä kiteyttämään Birgitte Skandsin yli 60-vuotisen elämän ja tanssin."

Teos alkoi siten, että Birgitte Skands alkoi taputtaa rytmissä, johon yleisö tuli mukaan. Tämän jälkeen lavan takana olevalle isolle valkokankaalle heijastettiin kuvat valkoisesta materiasta, joka näytti ensinäkemältä jäiseltä seinämältä. Kuvat olivat toisensa peilikuvia. Näytti siltä kuin jääseinämät tai mannerlaatat olisivat hanganneet toisiaan vasten. Äänimaailma oli tasainen kohina. Skands otti kontaktia valkokankaan seinämään.

Ajan kuluessa "jäiset seinämät" paljastuivat lentokoneen ikkunasta kuvatuiksi pilvimassoiksi. Kuvat olivat vaakasuunnan sijaan pystykuvia. Lentokoneen siipi vilahteli liikkuvassa kuvassa ajoittain. Tämä osio päättyi kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Tanssijan liike näyttäytyi minulle rauhallisena, mutta jatkuvana.

Kuva: Bruno Volpe ja AdeY. Tanssiteatteri Minimi.

"Välikohtauksessa" Skands pysähtyi, meni lavan sivussa istuvan Taneli Törmän ja pöydän ääreen ja kertoi yhteistyöstään hänen kanssaan. Tai lähinnä Skands muisteli yhtä päivää Törmän kanssa Kööpenhaminassa. Tuolloin ei Skandsin mukaan ollut aurinkoa, vaan  usvaa ja sumua, ja he myöhästyivät Törmän kanssa junasta. Skands joi vettä ja rauhoitti itsensä. Tämän tarinan yhteydessä olisin kaivannut mikrofonia, sillä ääni ei kantanut laajalle, ja englanninkielisestä puheesta oli ajoittain vaikea saada selvää.

Kuva: Bruno Volpe ja AdeY. Tanssiteatteri Minimi.

Seuraava osio alkoi pimeydestä. Birgitte Skands seisoi lavan keskellä ja teatterisavu valtasi lavan. Valoilla luotiin upea, jopa elokuvamainen tunnelma, kun tanssija seisoi savupilvien keskellä. Skands katosi ajoittain savun taakse. Hän tanssi pimeässä seinän vieressä. Tämä tuntui välillä harmilliselta, sillä tanssijan liikkeitä ei koko ajan nähnyt, vaikka savun keskellä ne olivatkin paikoin isoja ja laajoja liikeratoja. 

Savupilvien jälkeen musiikki vaihtui meneväksi ja tarttuvaksi. Tuntui kuin tanssija olisi halunnut saada musiikin rytmin kiinni - jalkojensa alle. Askeleet ikään kuin vastasivat musiikin "koputuksiin". Viimeisessä osiossa oli iloa, isoa liikettä ja katsetta yleisöön.

Skands tanssi esityksen aikana todella paljon selin katsojiin, mikä tuntui itsestäni kummalliselta. Ymmärsin tämän merkityksen alussa, jossa tanssija oli kontaktissa valkokankaan videoon, mutta muuten olisin toivonut enemmän liikekieltä kohti katsojia. Tosin, tällä tavalla esityksestä välittyi voimakkaasti tanssijan sisäisen maailman liikekieli. Ei esiinnytty välttämättä yleisölle, vaan kuten esittelytekstissäkin sanottiin:

"Still / Dancing / Body on osoitus siitä, miksi monilla tanssitaiteilijoilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin luoda taidetta ja olla antamatta periksi."

Kuva: Bruno Volpe ja AdeY. Tanssiteatteri Minimi.

Birgitte Skands tuntui sydämelliseltä ja iloiselta persoonalta. Teos sen sijaan oli minulle vaikea. Ehkä en omaa tarpeeksi elämänkokemusta, että olisin voinut samaistua sen rytmiin ja tunnelmiin. "Filosofis-fyysisellä lähestymistavalla taiteilijat pyrkivät syventymään elettyyn kokemukseen sekä kiteyttämään Birgitte Skandsin yli 60-vuotisen elämän ja tanssin." Sisäinen palo ilmaista itseään liikkeen kautta sen sijaan välittyi minulle voimakkaana. Yhä / Tanssii / Keho.

 

Vapaa Pudotus

Illan toinen esitys sen sijaan iski johonkin syvälle tunnehermoon ja liikutti. Teos alkoi pimeydestä. Kun valot sytytettiin,  tanssija Katja Mustonen oli lattialla hartoidensa varassa, koko keho ja jalat kohti kattoa. Vartalon ylösalaisin oleva alkuasetelma oli outo, kummallinen ja jopa hieman pelottava. Ja siksi äärimmäisen kiehtova.

Kuva: Petra Kuha. Tanssiteatteri Minimi.

"Vapaa Pudotus on tanssiteos epätasapainossa olemisesta – kontrollin ja antautumisen dialogista.

Taneli Törmä on kierrättänyt vanhan teoksensa teemaa Vapaa Pudotuksen pohjana. Alkuperäisen teoksen Trust Off hän teki vuonna 2010 Tanskassa ja 2011 Saksassa kolmelle tanssijalle. Nyt vanhasta liiketutkimuksesta ja aiheesta on syntynyt uusi sooloesitys Katja Mustoselle.

Vapaassa pudotuksessa liike irtoaa tasapainosta ja tuo mukanaan aistimuksen putoamisesta. Esitys tutkii välitilaa, jossa et voi hallita kaikkea. Teoksessa tasapainossa pysyminen ja siitä luopuminen vuorottelevat sekä liikkeen että merkityksen tasolla."

Mustosella oli yllään valossa flueresoiva asu. Valosuunnittelusta vastasi Ruben Rissanen ja se tuki etenkin ensimmäisen tanssiosion tunnelmaa vahvasti. Hehkuva asu ja Mustosen liikkeet olivat kuin toisesta maailmasta. Mustonen liikkui sulavasti ja etenkin jalkatyöskentelyä oli hienoa katsoa. Monesti tanssiammattilaiset puhuvat "kontaktista lattiaan" ja sitä oli tässä tarjolla. Vaikka keho pyöri ja liikkui, jalkaterät ohjasivat upeasti liikkeiden suuntaa liukuessaan lattialla.

Katja Mustonen oli ensimmäisen osion koreografiassa lähes pysähtymätön. Hänen vartalonsa ei kertaakaan ollut täysin pystysuorassa, vaan putoamisen ja kaatumisen tunnelma oli havaittavissa selvästi. Tasapainon uhmaamista ja hallintaa. Vartalo ja sen liike tuntui kuin aaltoilevan. Tätä osiota olisin jaksanut katsoa loputtomiin. Valon, äänen ja liikkeen kokonaisuus oli todella kauniisti toteutettua. Jopa hypnoottista.

Kuva: Petra Kuha: Tanssiteatteri Minimi.

Toinen osio keskittyi katosta roikkuvaan keppiin, sen pyörivään ja heiluvaan liikkeeseen sekä tanssijan kontaktiin kepin kanssa. Mustonen mukaili kepin liikkeitä, pyrki irti ja takaisin kontaktiin. Hienosti oli toteutettu myös hetki, jossa tanssijan keho aaltoili sivuverhojen liikkeen kanssa. Mustonen piti verhoista kiinni ja kurottautui keskellä lavaa olevaa keppiä kohti. Ote verhoista irtosi ja tasapaino tuli hakea uudelleen.

Teos loppui siihen, kun roikkuva keppi jäi itsekseen heilumaan. Liike hidastui ja hidastui. Tanssija liikkui kyljellään kepin alta tönäisten sitä vielä hieman liikkeeseen. Näytti kuin keppi olisi lävistänyt tanssijan kehon. Hän jäi kyljelleen käpertyneenä makaamaan lattialle (kuin pudonneena, kuolleena), kun keppi vielä jatkoi hidasta liikettään. Lopputulos oli surullinen, mutta kokonaisuudessaan esitys oli todella vaikuttava.

Illan ensimmäisestä teoksesta tunsin jääväni ulkopuoliseksi, vaikka yleisöä otettiin mukaan kontaktiin taputusrytmillä. Vapaa Pudotus puhutteli odottamattomasti. Esittelytekstissä teosta kuvailtiin muun muassa näin:

"(---) Mikä on kontrollin ja irtipäästämisen välinen tila? Mitä jos voisimme horjua siinä hetkessä loputtomiin?"

Ehkä tavoitin tämän tunnelman siksi, että olen joutunut pohtimaan samoja teemoja lähiaikoina itsekin. Väitin tanssitaidetta vaikeaksi ymmärtää, ja näin jouduin pyörtämään ajatukseni saman illan esitysten aikana. Huomasin omassa kehossani samaan aikaan iloa ja surua. Minulle taiteesta hurmioituminen sisältää katharsismaisia piirteitä. (Olen kirjoittanut tästä aiemmin otsikolla: Kun taide saa itkemään) Kun äkkinäisen voimakkaan tunnetilan - usein surun, kivun, menetyksen - kautta saavutettava hyvänolon (tai tunteiden puhdistautumisen) tunne synnyttää hurmioita. Niin kävi Vapaan Pudotuksen aikana. Huomasin pidätteleväni kyyneliä, sillä teos oli samaan aikaan tunnelmaltaan kivulias ja kaunis.

Ehkä tanssitaide ei lopulta olekaan niin vaikeaa kuin olen kuvitellut? 

Kun uskaltaa päästää irti.

Antti Tanttu

Antti Tantun näyttely Galleria Heinossa (7.-29.1.2023) vaati pidemmän ajan pureskelua. Muistan taiteilijan etenkin Helsingissä sijaitsevan Viikin kirkon alttaritaiteesta (2005), jonne hän on valmistanut lyöntihopeasta viinipuuvertauksen kuvia valtaville mahonkilevyille. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin Tantun yksityisnäyttelyn.

Antti Tanttu: (teokset vasemmalta oikealle) Esitys; Yksinpuhelu; Solitude; Unissakävijä, 2022, puupiirros ja sekatekniikka MDF-levylle.

Teoksia oli näyttelyssä maltillisesti; kaikkiaan kaksitoista, joista yksi oli piirrosanimaatio. Tilaan kantautui animaatiossa oleva musiikki, mikä teki tunnelmasta omalaatuisen. On todella vaikea pukea sanoiksi näyttelyä, joka tuntui syvällä, sanojen ulottumattomissa. Antti Tanttu on vanginnut minulle teoksiinsa tunnelmia, ei niinkään tiettyjä hetkiä, tilanteita tai tarinoita. En osannut käsikirjoittaa teoksiin tarinaa, joilla tavallisesti avaan itselleni teosten aiheita, mutta jokaisen teoksen äärellä seisoessa tuntui, että se tökki jonnekin kipupisteisiin.

Antti Tanttu: Yksinpuhelu, 2022, puupiirros ja sekatekniikka MDF-levylle.

Lähes kaikissa teoksissa keskiössä oli vain yksi hahmo. Puhun hahmosta, sillä henkilö viittaa sanana mielestäni liikaa tiettyyn persoonaan, elävään ja fyysiseen olentoon. Enkä väitä hahmoja kuolleiksi, mutta koin teosten äärellä enemmän mielensisäisiä vaikutelmia kuin näkyvän maailman toisintamista.

Useat hahmot ovat tavalla tai toisella rikki, tai keskeneräisiä. Asennot ovat kuitenkin kauniita, osa kuin koreografiaan pysähtyneitä. Ohuiden värikerrosten läpi kuultavat puupintojen orgaaniset muodot.

Antti Tanttu: yksityiskohta teoksesta Solitude, 2022, puupiirros ja sekatekniikka MDF-levylle.

Antti Tanttu käyttää töissään puupiirrostekniikkaa, jossa puulaattoja kaiverretaan esimerkiksi veitsillä, taltoilla ja kaivertimilla. Kaivertimilla tuotetuissa viivoissa on vahva käsityön tuntu. Teoksissa MDF-levyn pintaan on liimattu japaninpaperia ja osaan on kiinnitetty myös metallia. On vaikea pitää sormensa kurissa, kun tekisi mieli sivellä teosten pintaa.

Näyttelyn kuraattori, taidehistorioitsija Camilla Granbacka kuvaili Galleria Heinon näyttelyä näin:

"(---) Kuvataiteilija Antti Tanttu kuvaa puupiirroksissaan vaikeakulkuisia polkuja yksinkertaisin keinoin. Hän kykenee sanomaan paljon pelkän siluetin tai parin viivan avulla ja saa meidät kokemaan kuvan lukemisen voiman. Tunnelma on salaperäinen, melankolinen ja paikoin traaginen. Taiteilijan hahmot vaikuttavat usein estyneiltä, kömpelöiltä tai kykenemättömiltä viestimään tai kulkemaan omin jaloin. Tantulle on tyypillistä pyörien, vaunujen tai kyynärsauvojen käyttö kulkemisen helpottajina. Tuloksena on dynaaminen yhdistelmä valoa ja pimeyttä, raskautta ja kepeyttä sekä abstraktia ja esittävää."

Granbacka on tiivistänyt näyttelyn kokonaistunnelman erinomaisesti. Kehoon välittyvät tunnelmat ovat raskaita, mutta eivät ahdistavia; pelkoa, surua, yksinoloa, melankoliaa. Mielen sisälle kohoaa näyttelyn edetessä vahva tunnemöykky, joka alkaa nostattaa silmäkulmiin kyyneleitä, enkä tiedä mistä on kysymys. Miksi minusta tuntuu tältä?

Huomaan häpeileväni reaktiota ja siirryin istumaan pimeään piirrosanimaatiotilaan, jotta en aiheuttaisi kummeksuntaa. Samalla hymyilin tunnemyrskyn läpi. Muistan kokeneeni tämän vahvan kehollisen tunnelman myös Timo Kokon teoksen äärellä: se hurmioituminen. 

Se on upea tunne, kun taide koskettaa ilman sanoja. Usein tähän sisältyy yllätyksellisyys, sillä pakottamalla tunne ei herää. En voi astua näyttelyyn ja ajatella "nyt hurmioidun". Mieli ja aistit tulee olla avoinna etenkin silloin, kun näyttely tuntuu aluksi selittämättömältä. Se on hedelmällisin maaperä tunteiden heräämiselle. Kun ei löydä sanoja ja malttaa aistia teosta vahvasti (ja tarpeeksi pitkään) katseella: värejä, muotoja, yksityiskohtia, pintoja, materiaalia, teosten vuoropuhelua.

Antti Tanttu: kuvakaappaus piirrosanimaatiosta Noli Timere (Älä pelkää), 2022, kesto 6:29min, editio 3.

Minulle taiteen aistiminen on parhaimmillaan hieman samanlaista kuin katsoisi toista ihmistä silmiin. Tämä tulee tehdä täydessä hiljaisuudessa, ilman sanoja. Pitkään silmiin katsominen tuntuu aluksi epämukavalta ja kiusalliselta, mutta kun pääsee epämukavuuden yli, aistit heräävät ja valtaavat kehon tunnelmilla. Silloin on toisen ihmisen edessä täysin auki ja oma itsensä.

Antti Tanttu: Hyväntekijä, 2022, puupiirros ja sekatekniikka MDF-levylle.

Antti Tanttu on onnistunut luomaan teoksia, joiden äärellä olen katsojana täysin auki. En pysty sanomaan, että samaistun teosten kuvaamiin hahmoihin, mutta löydän niiden välittämistä tunnelmista paloja itsestäni. Ja kaiken sen jälkeen, mitä kurkkuun noussut pala aiheutti, mieli puhdistuu. 

Näyttely tarvitsi kokonaisuuteen Hyväntekijän. Lempeäilmeiset kasvot ja päälaelle nutturaksi sidotut hiukset. Käsien tilalla näyttää olevan jonkinlaiset sauvat. Leveät "olkapäät" tuovat mieleen vanhojen maalausten runsaat puhvihihat. Olkapäistä lähtevät raajojen korvikkeet osoittavat ylöspäin. Tämä luo mielikuvan ylistyksestä, riemusta tai ilahtumisesta. On kuin hän heittäytyisi vastaanottamaan katsojaa.

Teosten tunnelma sai aikaan luopumisen surua. Olin kiertänyt jo ennen Galleria Heinoa kaksi näyttelyä ja tarkoitus oli jatkaa kierrosta. En kuitenkaan halunnut rikkoa saavuttamaani tunnelmaa, joten muut galleriavierailut jäivät sillä kertaa kokematta. Tästä kirjoittaminen nostaa edelleen samanlaisia tunteita vielä viikkojenkin jälkeen, joten näyttely meni vahvasti ihon alle.

Kiitos Antti Tanttu ja Galleria Heino koskettavasta näyttelyelämyksestä.

Esteettinen herkkyys ja taiteesta hurmioituminen

Anne Koskinen: Omakuva, 2008, pronssi. Seppo Fräntin kokoelma.

Kirjoitin tästä aiheesta ensimmäisen kerran jo 2014, mutta aihe on tullut vuosien myötä yhä läheisemmäksi:

"Ajauduin pohtimaan iltateekeskustelussa ystäväni kanssa kauneuden herättämää herkkyyttä. Puhuimme ensin visuaalisesta herkkyydestä, jossa katsein havaitut asiat tuottavat mielihyvää. Laajensimme kuitenkin termiä esteettiseen herkkyyteen, sillä huomasin nauttivani samalla tavoin esimerkiksi kauniista kielestä kirjallisuudessa, kauniista muotoilusta ja musiikista. Estetiikka kattaa tässä tapauksessa kaiken kauneudesta nauttimisen. (---) Mietimme keskustelussa muun muassa sitä, ovatko esteettiset ihmiset herkempiä ympäröivälle maailmalle. (---) Herkkyys voi ilmetä myös vahvoina taidekokemuksina ja taipumuksena imeä itseensä toisten tunnetiloja. (---) Osa ihmisistä on toisia herkempiä jo syntymästään lähtien, mutta itse koen herkistyneeni vasta esteettisen kauneuden löydettyäni. Taidekokemusten myötä olen alkanut kiinnittää huomiota pieniin asioihin, jotka kauneudellaan tuovat hyvää oloa."

Timo Kokko: Momentary Appearance - Katharsis, yksityiskohta, 2016, installaatio.

Tuota blogitekstiä kirjoittaessani en ollut vielä kokenut sitä ensimmäistä täydellistä taiteesta hurmioitumista, mikä tapahtui Timo Kokon teoksen äärellä pari vuotta myöhemmin. Tuon jälkeen olen hurmioitunut mm. Ragnar Kjartanssonin The Visitors-teoksen keskellä, Firenzessä Fra Angelicon freskon ja Michelangelon Daavidin äärellä.

Olen huomannut, että minulla taiteesta hurmioituminen liittyy usein tavalla tai toisella katharsiksen  kokemukseen. Antiikin Kreikassa katharsis yhdistettiin tragediarunoudessa negatiivisten(?) tunteiden (kuten pelon) puhdistumiseen tragedian avulla. Katharsikseen liittyy siis nautinto, joka ansaitaan ikävien tunteiden kautta saavutettavalla hyvänolon tunteella. Kaiken keskiössä on kauneuden ja jonkin yllättävän/odottamattoman tai kipeän ristiriita.

Fra Angelico: Neitsyt Marian ilmestys, n. 1450, fresko, 230 x 297cm. Museo Nazionale di San Marco.

Erwin Wurm: Hypnose II (Takki), 2008, akryyliväri, puu, vaatteet. Gewerbemseum, Winterthur, Sveitsi.

Kuinka pidätellä tunnetta järjen keskellä?

Toimin tällä hetkellä niin järkeä korostavassa työyhteisössä, että tämä esteettinen herkkyys on puoli, jota en mielelläni tuo esille. Tai jos ihan rehellisiä ollaan, työkaverini ovat sen todennäköisesti jo aistineet, mutta haluaisin silti olla työympäristössä... noh, miten sen sanoisi. Viileämpi?

Hurmio-kirjan (Oireet, hoito, ennaltaehkäisy. Tammi, 2009) kirjoittanut Anna Kortelainen kävi Kuopion taidemuseolla puhumassa tästä Stendhalin syndroomaksi nimetystä ilmiöstä. Eräs luennon kuulija kommentoi, että hän on niin hurmioitumisherkkä, että se käy välillä jopa raskaaksi: "Tilanteelle ei voi mitään ja sosiaalisissa tilanteissa se jopa hävettää. Kyyneleet alkavat valua valtoimenaan ja hengityskin kenties muuttuu. Henkilö ei kuitenkaan vaihtaisi herkkyyttään pois, sillä tunne on niin voimakkaan kaunis."

Pystyn samaistumaan tuohon tilanteeseen täysin. Yleensä olen ollut hurmioitumistilanteissa enemmän tai vähemmän yksin, eikä omaa herkkyyttä ole tarvinnut selitellä toisille. Tunneaalto on upea, ja sisällä myllertävä tunne purkautuu kauneuden kokemuksessa kyyneleinä. Valtoimenaan itkemiseen saakka ei ole onneksi tarvinnut mennä.

Se järkeä korostava työympäristö on päässyt kuitenkin yllättämään... Ehkä tässä toteutuu juuri se kauneuden ja odottamattoman ristiriita. En olisi ikipäivänä osannut kuvitella, että kokisin hurmioitumista insinöörivoittoisen työyhteisön keskellä, tai ylipäänsä töissä. Enkä osaa uskoa sitä oikein vieläkään. Niin kuitenkin tapahtui.

Ensimmäinen tilanne tuli aivan puun takaa, enkä ollut valmistautunut siihen mitenkään. Enkä enää edes muista millainen keskustelu parin työkaverin kanssa tähän tilanteeseen johti. Muistan vain, että toinen työkavereista laittoi koneelta soimaan Lasse Mårtensonin Myrskyluodon Maijan. Jo ensimmäisistä sävelistä kehoon humahti kauneuden ja surun yhdistävä tunneaalto (kappale on mielettömän upea, mutta tarinassahan Janne kuolee pudottuaan jäihin!). Olin omalla työpisteelläni ja tunsin kuinka kyyneleet alkoivat nousta silmiin. Välttelin katsekontakteja ja yritin keskittyä vain oman näyttöruutuni tuijotteluun, kunnes sain itseni taas kasattua.

Tämä toinen oli lievempi ilmiö, mutta yllättävä ja todella hämmentävä. Luin erästä taiteilijaportfoliota, jossa oli kuvailtu erinomaisesti taiteilijan sisäinen maailma, hänen pyrkimyksensä taiteen ilmaisussa ja taiteen luomisessa. Olin niin vaikuttunut tekstistä, että sain kylmät väreet. Siis pelkästä portfolion lukemisesta?! Kuinka tällainen voi olla edes mahdollista?

Kimmo Pyykkö: Vanki, 1975, alumiini, akryyli.

"Eikö ole hienoa, jos pystyy tuntemaan noin voimakkaasti?"

Tämä kolmas esimerkki hävettää kaikkein eniten, vaikka olin osannut eräällä tavalla herkistymiseen jo hieman varautua. Minut pyydettiin katsomaan eräs nykytanssia esittelevä video, joka oli koskettanut jo tätä kyseistä henkilöä, joka minut pyysi sitä katsomaan. Ja niinhän siinä kävi, en voinut estää kyyneleitä. Tässä tilanteessa en ollut onnekseni omalla työpisteelläni, ja sain kerättyä itseni siinä välissä, kun kävelin toisesta rakennuksesta takaisin työpisteelle. Toimistomme oli kuitenkin epätavallisen tyhjä ja hiljainen. Kaikki tuntuivat olevan jossain. Menin omalle työpisteelleni, mutta työnteosta ei meinannut tulla mitään, sillä se tanssivideon tunnelma oli jäänyt tunnemuistiin. Tunsin olevani kyynelherkkä ja ajattelin, että minun on saatava jutella jonkun kanssa, että saan katkaistua herkistymisen. Ketään ei kuitenkaan näkynyt missään.

Kurkistin kahvihuoneeseen, jossa onnekseni näin henkilön, jonka olin ajatellutkin saavani ajatukset huumorin avulla muualle. (Olen kysynyt luvan kyseiseltä henkilöltä tämän tarinan kertomiselle.)

Minä: Hyvä! Sinä oletkin täällä! Sinua minä mietinkin, että saat auttaa minua.
Hän: No... [hän oli selaamassa sanomalehteä]

Istuin viereiseen pöytään, ja kun aikeeni oli kertoa (jotenkin huumorilla värittäen) kuinka tarvitsin hänen apuaan, en pystynytkään sanomaan mitään. Herkkyys tulvahti kehoon takaisin ja kyyneleitä alkoi kohota silmiini.
Tässä vaiheessa suunnitelmani meni jo pilalle, sillä hän huomasi herkistymiseni, eikä huumorista ollut enää tietoakaan:

Hän [hieman huolestuneen oloisena]: Onko nyt sattunut jotain....? [Ajatteli varmaan, että joku läheiseni on vähintään kuollut.]
Minä [niiden kyynelten keskeltä]: No on...tai siis EI! Ei ole mitään hätää. [Pidin pienen tauon.] Kun minä katsoin sellaisen tanssivideon.... [Ja tässä vaiheessa aloin kyynelten keskellä nauraa, kun tajusin miten tyhmältä ja oudolta se kuulosti.]
Hän käänteli hitaasti sanomalehden sivuja, vilkuili minua sivusilmällä, ja näytti sanomatta mitään juuri siltä kuin kuka tahansa siinä tilanteessa olisi näyttänyt; mistähän ihmeestä tässä on nyt kysymys..?!

Kun sain kasattua itseni kerroin hänelle, että olin katsonut erään nykytanssivideon, joka oli ollut todella kaunis ja se tilanne oli mennyt tunteisiin. Että ehkä muinaisella nykytanssitaustallani tulkitsin ja samaistuin tunnelmiin liikaa. Ja että en ollut päässyt siitä herkistymisen tunteesta eroon vieläkään, ja tarvitsin jonkun katkaisemaan tilanteen viemällä ajatukset muualle.

Hän: No mutta eikö se ole hienoa, jos pystyy tuntemaan noin voimakkaasti jotain kaunista?
Minä: No on... [ja aloin herkistyä uudelleen, kun se odottamani huumori ei noussut vieläkään, vaan sain osakseni odottamatonta myötätuntoa.]

Tässä vaiheessa kahvihuoneeseen tuli toinenkin työkaveri, joka lienee ihmetellyt tilannetta ja itkuisia silmiäni. Pakkohan siinä oli selittää tilanne sitten hänellekin. Yritin tiivistää hämmentävää tilannetta reippaammalla mielellä, mutta kun sain vastaani myötätuntoisen "koiranpentukatseen" sanoin, että en voi katsoa häntä silmiin tai minua alkaa uudelleen itkettää. Niin tyhmältä kuin tämä kuulostaakin, käänsin hänelle selkäni ja kerroin tilanteeseen johtaneet taustat. Henkilöitä tilanne lienee keskenään hieman huvittanut, mutta kumpikaan ei vähätellyt minua tilanteessa.

Mutta nyt ymmärtänette, että tämä on se puoli, jota en haluaisi tuoda töihin. Haluan olla töissä vain töissä. Jätetään hurmioitumiset vapaa-ajalle. Olen kuitenkin kiitollinen, että tuo noloin tilanne meni lopulta niin kuin se meni. Niiden järkeä korostavien työkavereiden kuorten alta on useamman kerran paljastunut tunneälykkäitä persoonia.

Claude Monét: Heinäsuova auringonvalossa, 1891, öljy kankaalle. Auguste Rodin: Pronssikausi, 1875-76, pronssi. Kunsthaus Zürich.

Samothraken Nike, 220-190 eaa., marmori. Louvre, Pariisi.

Nautin taiteesta ilman hurmioitumistakin, sillä sen keskellä unohtaa kaiken muun. Taide antaa näköaloja kulttuuriin, mutta minulle se on parhaimmillaan matkoja minuuteen. Hurmioitumisen lisäksi parhaat hetket syntyvät silloin, kun teos pysäyttää siten että se kiehtoo, mutta en osaa selittää tunnetta auki. Avoimuus ja selittämättömyys on taiteen äärellä hyvästä, vaikka tavallisesti ajatellaan, että taidetta pitäisi nimenomaan osata selittää. Taidehistoriallinen näkökulma on minun ammattinäkökulma. Tunnenäkökulma jättää kuitenkin syvemmän jäljen.

Anna Kortelainen: Stendhalin syndrooma

Olen unohtanut kirjoittaa viime vuoden kenties tärkeimmästä kohtaamisesta! Kuopion taidemuseo järjesti yhdessä Kuopion Isänmaallisen Seuran kanssa luentotilaisuuden, jossa taidehistorioitsija, kirjailija ja filosofian tohtori Anna Kortelainen kertoi Stendhalin syndroomasta. Siis hurmioitumisesta. 

Eräänlainen ympyrä sulkeutui, sillä olin ensimmäistä kertaa kuuntelemassa Anna Kortelaista nimenomaan täällä Kuopiossa (2008). Paikallislehdessä oli ilmoitus otsikolla: "Mitä narrimaisuutta puhua siitä mitä rakastaa!" Luentotilaisuutta avattiin kertomalla hieman Stendhalin syndroomasta: "Yliannoksen kaunista taidetta kokenut potilas kärsii sydämentykytyksistä, pyörrytyksestä, huimauksesta ja on hiukan sekaisin." Opiskelin tuolloin kuvataidetta, ja koin lauseessa jotain äärimmäisen mielenkiintoista. Se kertoi jotain omista orastavista kokemuksistani.

Anna Kortelainen on kirjoittanut mukaansatempaavia romaaneja taiteesta ja kulttuurista laajasti, mutta minulle hän kiteytyy nimenomaan hurmioitumiseen. Josta blogikin pari vuotta myöhemmin sai nimensä.  Kuullessani, että Kortelainen saapuisi Kuopion taidemuseoon lokakuun lopussa (2019), ilmoitin välittömästi museon henkilökunnalle, että minun on päästävä mukaan; istuisin vaikka lattialla jos pääsylippuja ei riittäisi! Pääsin mukaan, ja ihan tuolille asti istumaan. 

Kortelaisen läsnäolo ja lavakarisma (jos sellaisesta voidaan tässä tapauksessa puhua?) on valloittavaa. Hän on kerronnassaan pirskahtelevan iloinen ja humoristinen. Tiedonjano ja intohimo aiheeseen hehkuvat ulospäin. Kortelainen punoo jännitettä ja koukkuja kirjojensa tapaan myös luentoihinsa. Sitä on inspiroivaa katsella. 

Luennon aluksi Kortelainen esitteli aiheensa päähenkilön: ranskalaisen Marie-Henry Beylen (1783-1842), joka käytti kirjoissaan taiteilijanimeä Stendhal. Mies kirjoittaa tunteistaan ja ajatuksistaan vierailtuaan Firenzen Santa Crocen kirkossa. Stendhal puhuu voimakkaista tunteista, väkevimmästä mielihyvästä, ekstaasista, kauneuden koskettamisesta, taivaallisista tuntemuksista ja kyyneliin liikuttumisesta. Kortelainen antoi luennolla erilaisia "taudinkuvan määrityksiä" Stendhalin syndroomalle. "Hoitotiimissä" taudinkuvia olivat selvittämässä mm. Platon, Hildegard Bingeniläinen ja Wistrandin kotilääkärikirja. 

Anna Kortelaisen luentodia.

Luento perustui Kortelaisen vuonna 2009 julkaisemaan kirjaan: Hurmio - oireet, hoito, ennaltaehkäisy (Tammi). Huumori kietoutuu juuri kunkin ajan merkkihenkilön ja hänen ammatttaitonsa kautta saatuihin "diagnooseihin". Esimerkiksi luostarin johtajana toiminut Hildegard Bingeniläinen selitti Stendhalin syndroomaa uskoontulemisena, kun taas Wistrandin kotilääkärikirja antoi selitykseksi vähäverisyyden. Aivojen vähäverisyys aiheuttaa hourailemista, päähänpistoja ja hullutuksia. Kyseisen kotilääkärikirjan mukaan oireet helpottavat, kun "pitää päätä alhaalla, mielellään alempana kuin muuta ruumista, niin että veri saa virrata päähän sekä kaikenlaisilla kiihotuskeinoilla ja virkistysyrityksillä niinkuin kylmää vettä pirskottamalla kasvoille, hajuhermojen kiihottamisella väkevältä haisevilla aineilla, sisällisesti kahvilla, viinalla, Hoffmannin tipoilla." (Tim A. Wistrand: Wistrandin kotilääkäri. Käsikirja kotilääkintöä varten, 1902)

Anna Kortelaisen luentodia.

Mitään varmaa vastausta syndroomalle ei annettu, sillä koskaan ei voi tietää mikä hurmioitumiskohtauksen aiheuttaa, tai missä ja milloin se kenties tapahtuu. Stendhalin syndrooma on hyvin henkilökohtainen kokemus, mutta maailmassa on tutkitusti paikkoja, jotka aiheuttavat oireita herkemmin kuin toiset. Firenze on niistä kuuluisin. Siellä Stendhalkin altistui hurmioitumiselle. Voin allekirjoittaa oletuksen Firenzen hurmioitumusherkkyydestä. Itse koin hurmioitumisia Michelangelon Daavid-veistoksen äärellä ja Fra Angelicon Neitsyt Marian ilmestys -freskon edessä.  

Anna Kortelaisen luentodia.

Luentotilaisuuden lopuksi oli lyhyt keskustelutilaisuus, jossa yksi kuulija kysyi Kortelaiselta oliko tämä itse kokenut hurmioitumista. Hän vastasi, että ei ole kokenut hurmioitumista, mutta on hieman kateellinen heille, joilla on kyky hurmioitua. Eräs kuulija kuitenkin kommentoi, että hän on itse niin hurmioitumisherkkä, että se käy välillä todella raskaaksi. Musiikki, taide, elokuva tai joku muu kaunis elämys suistaa yhtäkkiä maailman raiteiltaan hurmioitumisen pyörremyrskyyn. Tilanteelle ei voi mitään ja sosiaalisissa tilanteissa se jopa hävettää. Kyyneleet alkavat valua valtoimenaan ja hengityskin kenties muuttuu. Henkilö ei kuitenkaan vaihtaisi herkkyyttään pois, sillä tunne on niin voimakkaan kaunis.

Pystyin samaistumaan tuohon hurmioitumiseen ja häpeän tunteeseen. Koen olevani herkistynyt hurmioitumiselle. Silmiini kohosi viimeksi hurmioitumisen kyyneleet Ragnar Kjartanssonin teoksen keskellä. Pimeässä tilassa kyyneliä ei tarvinnut peitellä, mutta kirkkaassa museotilassa tilanne tuntuu todella nololta. Itkeä nyt keskellä näyttelytilaa! Ei siinä voi ihmetteleijöille alkaa myöskään selittää, että "anteeksi, tämä teos vaan on niin kaunis että itkettää". Tai kenties voisi, mutta itse en ole ainakaan niin rohkea. Sen vuoksi on ollut tilanteita, että omaa "kohtaustaan" säikähtää, ja teoksen luota on päästävä kauemmas. Hengittelemään ja rauhoittamaan tilanne. Tästä huolimatta olen aiemman henkilön kanssa samaa mieltä. En vaihtaisi herkkyyttä mihinkään, sillä tunne on niin voimakkaan kaunis. Sitä on todella vaikea selittää. Kropan valtaa kokonasvaltainen hyvänolon tunne, vatsassa on ikään kuin perhosia, mutta ilman jännitystä. Itselläni tilanteisiin kiteytyy usein monta herkkyyttä lietsovaa elementtiä: yllättyminen teoksen sijainnista, sen koosta, näiden yhdistelmästä, tilan ja teoksen valaistus, teoksen katsomis/kohtaamiskulma. Kaikkiin näihin kietoutuu kuitenkin se tärkein: KAUNEUS.

Kuva: Marja Louni.

Olen äärimmäisen kiitollinen Anna Kortelaiselle, että hän tietämättään sanoitti orastavat tuntemukseni vuonna 2008. Tämän vuoksi halusin kiittää häntä. Ojensin luennon jälkeen Annalle kirjekuoren, johon olin koonnut hurmioitumiseen liittyviä blogitekstejäni vuosien varrelta. Olin tosin tavannut Annan pikaisesti jo Jyväskylässä 2015. Tuolloin hän toivotti: "hurmioita nyt ja vasta". Tuo toive on toteutunut ja säilynyt.

Sydämelliset kiitokset Anna!

Ja tietenkin Kuopion taidemuseo ja Kuopion Isänmaallinen Seura,
että mahdollisitte tämän kohtaamisen!

Ragnar Kjartansson: The Visitors

Ystäväni vinkkasi Helsingin reissua varten Kiasman The Visitors -näyttelystä. Hän ei paljastanut teoksesta muuta, kuin että oli kokenut näyttelyn hyvin vaikuttavana. En ollut aiemmin kuullutkaan islantilaisesta Ragnar Kjartanssonista. Jotenkin minulta oli onnistunut menemään ohi myös se tieto, että Kjartanssonille myönnettiin tänä vuonna Suomen suurin taidepalkinto Ars Fennica. Tämän näyttelykokemuksen jälkeen tulen muistamaan hänet aina.

Viidennessä kerroksessa aloitin tutustumisen näyttelyyn lukemalla valaistussa huoneessa näyttelytekstejä ja taustatietoa tulevalle. Huoneeseen kuului seinän takaa musiikkia, ja keskittyminen lukemiseen meinasi herpaantua. Musiikki sai aikaan kylmiä väreitä.

Rokeby Farm.

Teoskokonaisuus on kuvattu Rokebyn kartanossa, joka näyttelee teoksessa musiikin lisäksi suurinta roolia. 

"Kartano sijaitsee Hudsonjoen varrella New Yorkin osavaltiossa. Kartanon rakennutti senaattori ja sotaministeri John Armstrong Jr. 1810-luvulla. 1830-luvulta lähtien talo on kuulunut Astorin vaikutusvaltaiselle liikemiessuvulle. Talossa asuu yhä suvun jälkeläisiä, taiteilijoita ja seikkailijoita. 

Ragnar Kjartansson vieraili Rokebyssa ensimmäisen kerran vuonna 2007. Hän ihastui talon taianomaiseen ilmapiiriin ja halusi palata sinne. Ennen The Visitors -teoksen kuvauksia Kjartansson ja hänen ystävänsä viettivät talossa viikon ja tekivät musiikkia yhdessä.

Teoksessa esiintyy myös talon asukkaita ja omistajaperheen jäseniä ystävineen. He istuvat terassilla ja osallistuvat musiikkiesitykseen laulamalla."

"The Visitors koostuu yhdeksästä videoprojisoinnista, joissa taitelija ystävineen laulaa ja soittaa vanhassa amerikkalaisessa kartanossa. Reilun tunnin mittainen musiikkiesitys on taltioitu yhdellä otolla. 

Videot kuvattiin ja äänitettiin talon eri tiloissa, kuten kirjastossa, työhuoneessa, musiikkihuoneessa, makuuhuoneessa ja kylpyhuoneessa - jokainen erikseen, mutta yhtä aikaa. Esiintyjät kuulivat toisensa kuulokkeiden kautta. Näyttelytilassa kuvat ja äänet yhdistyvät, ja katsoja saa kuulla ja nähdä orkesterin kokonaisuutena. (---)

The Visitors -nimi on lainattu Abba-yhtyeen viimeiseltä albumilta (1981). Kjartanssonia on inspiroinut Abban musiikki, jonka kaupallisen popin takaa hän löytää melankolisen pohjavireen."

Kun tiedossani oli etukäteen, että teos kestää yli tunnin (64 min) ajattelin, että nyt on aika raskasta settiä... Pidempään blogiani lukeneet tietävät, että juuri videoteokset ovat olleet minulle aina vähän hankalia lähestyä. Yleensä lähes poikkeuksetta teoksen ääreen tulee jostain keskivaiheilta, jolloin tarinaan on hankala päästä kiinni. Jos teos sattuu olemaan pitkä, en malta useinkaan katsoa teosta kokonaan. Maltillinen videoteoksen mitta on mielestäni 10-20 minuuttia, maksimissaan. Mutta että 64 minuuttia!? Noh, yritetään...

Kun astuin valoisasta huoneesta seinän taakse hämärään tilaan, ei mennyt minuuttiakaan, kun silmiini alkoi kohota kyyneliä. Miten voimakas tunne! Se kaikki alkoi kokonaisvaltaisesta kauneuden tunteesta. Musiikki oli ihanan rauhoittavaa, ja kartanon huoneet olivat kuin eloon herätettyjä maalauksia. Hämärä valaistus, vanhat huonekalut, valtavat kirjahyllyt, rosoiset seinät, leveät lautalattiat, paksut antiikkimatot, upeat väriyhdistelmät, vanhat valokuvat, taulut ja muu taide. Sydän meinasi pakahtua!

Ólafur Jónsson.

Lopulta vietin tilassa 1,5 tuntia ja silti jäi kipinä, että tahtoisin kokea lisää. Teos alkaa siitä, kun kuvaustilannetta valmistellaan. Muusikot ottavat paikkansa huoneissa, ja kylpyammeessa makaava Kjartansson soittaa akustisella kitarallaan ensimmäiset sävelet ja alkaa laulaa hiljaa. Yksi kerrallaan muut muusikot yhtyvät mukaan omilla instrumenteillaan (flyygeli, sello, haitari, banjo, rummut, basso, sähkökitara). Eroa käsittelevä sanoitus "Feminine Ways" perustuu Ásdís Sif Gunnarsdóttirin kirjoittamaan runoon.

Ragnar Kjartansson.

Feminine Ways

A pink rose

In the glittery frost

A diamond heart

And the orange red fire

Once again I fall into

My feminine ways

You protect the world from me

As if I'm the only one who's cruel

You've taken me

To the bitter end

One again I fall into

My feminine ways

There are stars exploding

And there is nothing you can do

Naiselliset tavat

Vaaleanpunainen ruusu

kuuraisena kimmeltää

Sydän timanttinen

ja liekki punahehkuinen

Aina uudestaan mä lankean

tapoihini naisellisiin

Suojelet maailmaa minulta

kuin kukaan muu ei olisi julma

Olet vienyt minut

loppuun katkeraan

Aina uudestaan mä lankean

tapoihini naisellisiin

Taivaan tähdet räjähtää

eikä sille voi mitään

(suomennos Kaijamari Sivill ja Markku Päkkilä)

Shahzad Ismaily.

Katse kiertää valkokankaalta toiselle. Mitä lähemmäs kutakin soittajaa saapuu, sitä voimakkaammin katsoja on osa juuri kyseistä huonetta ja soittajaa. Äänimaailma toimii todella upeasti. Äänet kantautuvat eri huoneista, mutta samalla kertaa voi nähdä useampaan huoneeseen. Mielestäni valkokankaiden sijoittelu oli onnistunut, sillä aivan kaikkia huoneita ei näe kerralla. Tämä saa katsojat kiertelemään tilassa, antamaan aikaa eri soittajille. Katsoja kuitenkin näkee useamman soittajan reaktiot ja tunteet tilanteissa.

Jokainen teoksen muusikko näyttää olevan mukana täydellä tunteella. Heidän eleitään ja ilmeitään on rauhoittavaa katsella. Välillä soitetaan yhdessä, välillä improvisoidaan ja välillä jokainen saa oman hetkensä. Yhden soittajan ottaessa tilanteen haltuun, muut soittajat eivät näe häntä, mutta kuulevat soiton kuulokkeista. Jokainen elää hetkessä mukana: keinuen, lyöden jalalla rytmiä, painaen silmänsä kiinni.

Þorvaldur Gröndal.

Kjartan Sveinsson.

Tunnelma oli todella erikoinen. Jokainen muusikko on "eristetty" omaan huoneeseensa, mutta silti teos on yhtenäinen, ja katsoja saa parhaimman näköalapaikan teoksen kokonaisuudelle. Minulla oli olo, että teos esitetään juuri minulle. Että olen osa kokonaisuutta.

Gyða Valtýsdóttir.

Kristín Anna Valtýsdóttir ja Ragnar Kjartansson.

Loppupuolella soittajat yksi kerrallaan jättävät huoneensa ja kokoontuvat Davíð Þór Jónssonin flyygelihuoneeseen. Tässä vaiheessa katsojat kulkevat valkokankaalta toiselle sitä mukaa, kun huoneet tyhjenevät. Kitaroiden, sellon ja banjon säestyksellä jokainen laulaa päättymättömästi lausetta "Once again I fall into, my feminine ways". Avataan kuohuviinipullo, sytytetään sikarit. Ryhmä siirtyy yhdessä ulos, jossa terassilla ollut kuoro liittyy osaksi soittajia.

Kaikki katsojat ovat siirtyneet yhden valkokankaan eteen. Soittajat ja kuoro laulavat edelleen päättymättömästi "Once again I fall into, my feminine ways", ja ryhmä kulkee yhdessä utuiselle pellolle. Kyyneleitä pitää pinnistellä todella voimakkaasti, etteivät ne muuttuisi äänekkääksi itkuksi siinä vaiheessa, kun Davíð Þór Jónsson nostaa kätensä kitaraa soittavan Ragnar Kjartanssonin hartialle. Miehet kävelevät rinta rinnan. Osa pitää toisiaan kädestä kiinni. Mikä ylistys ystävyydelle! Ryhmä katoaa hiljalleen horisonttiin.

Katsojille paljastuu huoneiden järjestys viimeistään siinä vaiheessa, kun mieshenkilö käy teoksen loppussa laulua hyräillen sammuttamassa yksi kerrallaan huoneiden kamerat. The Visitors oli häkellyttävän kokonaisvaltainen elämys! Valitettavasti mikään muu teos ei tuntunut tämän jälkeen enää miltään. Kertosäe jäi niin voimakkaasti päähäni, että hyräilin sitä pitkin päivää. Teoksen kerrottiin olevan "koskettava musiikillinen elämys, luovuuden, yhteisöllisyyden ja ystävyyden ylistys". Sitä se tosiaan oli. Huomasin liikutuksen lisäksi naurahdellen hymyileväni. Vatsassa oli voimakas hyvänolon tunne. Ikään kuin perhosia, mutta ilman painostavaa jännitystä. Rauha. Jälleen yksi hurmioitumisen tunne. Kiitos Kiasma ja kiitos Ragnar Kjartansson! ♥

Tässä videoitu teos San Franciscon MoMassa vuodelta 2017. Teoksen voi nähdä ja kuunnella, mutta siitä ei välity lähimainkaan samanlainen tilakokemus kuin näyttelytilassa koettuna. Videosta ja still-kuvista puuttuu osallistavuus ja äänien vaihtelut oman liikkeen myötä. Mikäli haluat kokea aidon elämyksen, älä avaa videota, vaan käy kokemassa se ensin itse.

The Visitors on esillä Kiasmassa 2.2.2020 saakka.

Tekstilainat: Kiasman näyttelyteksit.

Lisää Kiasman omassa blogissa: The Visitors on teos, joka liikuttaa