Graces

 *Lippu saatu

Kuva: Matteo Maffesanti.

Valkoiselle näyttämölle astuu mies, jolla on yllään vain mustat sukat ja tiukat shortsit. Katse kiertää vartalossa ja pysähdyn tuijottamaan hänen pohkeitaan. Lavalle astuu toinen mies samanlaisessa asussa, ja vielä kolmaskin. Tunnen hieman punastuvani; onko tällainen tuijottaminen edes sopivaa?

Ja juuri tuosta tunteesta tässä on kysymys. Lavalle astuu lopuksi myös esityksen koreografi ja idean äiti: Silvia Gribaudi (s.1974). Teos on syntynyt yhteistyössä ohjaaja ja visuaalisen teatterin tekijä Matteo Maffesantin kanssa. Gribaudi on sonnustautunut mustien sukkien lisäksi uimapukumaiseen asuun. Ryhmä aloittaa dynaamisen, ikään kuin paikallaan tehtävän juoksuliikkeen, joka jatkuu ja jatkuu. Gribaudi osoittaa ensimmäisenä hengästymisen merkkejä ja pysähtyy. Kohta yksi miehistä pysähtyy, kun toinen ja kolmas mies tuntuvat jaksavan miltei hengästymättä liikkeen parissa. Tällä viitataan kestävyyteen ja voimaan, ripauksella huumoria, mikä kasvaa esityksen edetessä. Tunnen punastuvani uudelleen, kun huomaan kuinka vartaloille alkaa kehittyä hien tuomaa kosteutta. Älä tuijota, älä tuijota.

Antonio Canova: Kolme sulotarta, 1813-1816, marmori. Victoria and Albert Museum & Scottish National Gallery. Kuva: Wikipedia. 

Miesvartaloiden tuijottaminen on kuitenkin tuotu esityksessä tarkoituksella keskiöön. Graces pohjautuu italialaisen kuvanveistäjä Antonio Canovan (1757-1822) Kolme sulotarta (The Three Graces, 1813-1816) veistokseen, johon on kuvattu kolme alastonta naista. Nainen on vuosisatoja ollut taidehistoriassa miehisen ja häpeilemättömän katseen kohde, jonka Gribaudi kääntää esityksessään päälaelleen.

Kuva: Matteo Maffesanti.

"Graces on veistoksellinen pop-teos, joka tutkii kauneusihanteita, kehon vapautta ja ihmisyyttä – virtuoottisesti, leikillisesti ja koskettavasti. (---) Silvia Gribaudi tuo esiin epätäydellisyyden kauneuden, ja hänen taiteensa liikkuu suoraan, empaattisesti ja koomisesti ihmisenä olemisen ytimeen.

Graces-teoksessa Zeuksen kolme tytärtä – Euphrosyne, Aglaea ja Thalia – heräävät henkiin nykypäivän kehoissa, sukupuolen ja kauneusnormien rajoja rikkoen. Näyttämölle rakentuu tila, jossa mies ja nainen kohtaavat ilman rooleja, luonnon rytmissä."

Tanssissa on muiden elementtien joukossa myös balettimaisia ja taistelukohtauksia imitoivia osuuksia, jossa etsitään tulkintoja feminiinisen ja maskuliisen liikkeen välillä. Leikittelevyys ja huumori kukkii kirjaimellisesti, kun tanssijoiden vartaloihin oli kiinnitetty kukkia. Flirttaileva osuus huipentuu miestanssijoiden riisuessa kaiken. Tämä oli kuitenkin tehty hyvän maun rajoissa, jolloin katsojille näytetään vartalon kiertymistä ja lihaksistoa ennemmin kuin sitä kriittistä aluetta. (Ja tämän vuoksi esitystä lienee markkinoitu myös pikkujoulukaudelle....) Kiertyneet vartalon asennot veivät muistikuvat elävänmallin piirustuskursseille.

Kuva: Giovanni Chiarot.

Toisen osion alkaessa Gribaudi tuo tanssijoille kultaiset "uimahousut", jonka jälkeen lattialle ripotellaan vettä ja tanssijat liukuvat lattian pinnalla. Esitykseen sisältyy myös yleisöä osallistava osuus, jossa kysytään "What is grace?" Mio Dio davvero....Certamente.... Tietenkin he puhuvat englantia italialaisella aksentilla, ja huomaan hymyn nousevan kasvoilleni. Gribaudi esittelee "sulottaria" yleisölle ja kysyy, mihin katseemme kiinnittyy: kasvoihin, käsivarsiin, hauiksiin, keskivartaloon, hartialinjaan, vai alemmas....? Kuopiolainen yleisö ei valitettavasti lähde niin lennokkaasti mukaan mitä esiintyjät odottivat. Varovaisen rohkeaa osallistumista kuitenkin.

Silvia Gribaudi asettaa ylpeästi 50-vuotiaan naisen vartalonsa tiukkojen miesvartaloiden joukkoon. Hän nostaa pehmeän vatsansa, heiluvat reitensä ja käsivartensa keskiöön lempeästi (yrittää etsiä itseltään myös heiluvaa kaksoisleukaa; "kyllä se sieltä vielä tulee"), jolloin yleisö ei naura hänelle vaan hänen kanssaan. Sellaisia me kaikki olemme: epävarmoja omien vartaloidemme kanssa siitä, mikä on kaunista ja suloista, kun jokaisen tulisi saada olla juuri sellainen ja sellaisessa vartalossa kuin itse haluaa.

Kuva: Riccardo Panozzo.

Yleisö osallistuu lopulta kommentoimalla kaikkea sitä, mikä on pelkän kauniin ulkokuoren alla tärkeää. Mikä tuo elämään vaurautta ulkonäön sijaan? Rakkaus, ystävyys, ystävällisyys, rauha, raha, koti, turva.

Graces oli kaiken ylistyksensä arvoinen. Esitys on palkittu kansainvälisesti ja esitetty ympäri maailmaa yli 200 kertaa. Se nauratti, punastutti, rohkaisi, oli lempeä ja kaunis niin koreografialtaan, valaistukseltaan kuin sanomaltaankin. Kiitokset Tanssiteatteri Minimin taiteelliselle johtajalle Taneli Törmälle, joka päätti tuoda esityksen Kuopioon nähtyään sen itse aiemmin.

Blind Eyes Sea

*Lippu saatu

Blind Eyes Sea. Kuva: Risto Takala.

Kolmetuhatta kiloa hiekkaa, Datsun 100A ja kaksi tanssijaa. Erikoinen yhdistelmä, mutta päätin kokeilla miltä teos tuntuu.

"Blind Eyes Sea on nykytanssia ja teatteria yhdistelevä teos, joka on inspiroitunut viimeisen vuosikymmenen hiekkakriisistä. Hiekka on maailman toiseksi käytetyin luonnonvara veden jälkeen. Hiekkaa käytetään muun muassa kaupunkien ja teiden rakentamisessa sekä betonin, asfaltin ja lasin valmistuksessa. Jo vuonna 2014 YK:n ympäristöohjelmassa on todettu, että hiekkaa ja soraa kaivetaan nopeammin kuin niitä syntyy ja siksi ihmisen toimiin käyttökelpoinen hiekka uhkaa loppua."

Koko näyttämö on peitetty hiekalla, jonka kulmassa seisoi runnottu ja ruosteinen Datsun. Eletään 1970-lukua ja sileä hiekka saa pintaansa esityksen ensimmäiset jäljet, kun nuori pariskunta hyppää autoon ajaakseen illan hämärässä hiekkarannalle. Liikkumaton auto sai liikettä tanssijoiden liikkeiden myötä. Oli inspiroivaa katsoa, kuinka romuttamokuntoinen kulkupeli sai vielä kerran arvonnousun tanssiesityksen oleellisena osana.

Hiekkarannalla ilakoidaan uima-asuissa huumoria unohtamatta ja siirrytään parhaaseen auringonläikkään sitä mukaa, kun aurinko siirtyy tai menee pilveen. Aika kuluu ja vapaa-aikaa symboloiva hiekkaranta vaihtuu kuvaamaan hiekkaa kuivuuteena, janona ja epätoivona. Hiekka on niin arvokasta, että sitä varastoidaan ja varastetaan. Pimeässä liikkuvat mustapukuiset hahmot keräävät hiekkaa salaa taskuihinsa, reppuihinsa, säkkeihin - kaikin mahdollisin keinoin. Huomasin saavani ristiriitaisia tunnelmia, kun yleisössä naurahdeltiin hiekan valuessa hukkaan varkaan repusta. Kyllä, esityksessä oli mukana huumoria, mutta hiekkakriisiä kuvaava osuus ei silti tuntunut naurunasialta.

Esitys luisui vielä synkempiin tunnelmiin, kun lavalle astui post-apokalyptiseen henkeen sarvipäinen ja kaviojalkainen ihmishahmon mukaelma. Hiekkaverhosuihkun läpi pimeässä asteleva olio osoitti viimeistään kriisin vakavan ja uhkaavan luonteen.

Pelkäsin, että esitys jäisi raskaaseen maailmanlopun tunnelmaan. Synkimmän hetken jälkeen kuitenkin palattiin 1970-luvulle, jossa nuori pariskunta etsii toisiaan hiekkarannalta. Nähdessään toisensa he juoksevat toisiaan vastaan, hyppäävät ilmaan halatakseen toisiaan. Kohtaus, mikä sai yleisön hengähtämään ihastuksesta, ehkä myös säikähdyksestä, sillä tunnelataus ja koreografia oli voimakas.

Ennen kuin he pääsevät matkaan he huomaavat, että auton avain on kadonnut. Sitä etsitään autosta, taskuista, laukuista ja hiekasta - syytellen toinen toisiaan. Tanssi päättyy samoin kuin se alkoikin - autosta. Ikään kuin kaikki näkemä ja koettu olisi ollut vain unta, vaikka Blind Eyes Sea osoitti kauhuskenaarion, mitä saattaa tapahtua, jos hiekkakriisiä ei oteta tosissaan.

Koreografiasta

Koreografiasta ja esiintymisestä vastasivat Katja Mustonen ja Jasu Parviainen. Minua viehätti koreografiassa se, että Mustonen ja Parviainen olivat suurin piirtein saman pituisia, jolloin tanssin yhteisliikkeet saivat täydellisen jatkumon toisistaan. Se, miten päälaet tai kaulat yhteen painettuina pystyy liikkumaan niin sulavasti. Pidin eniten juuri kohtauksista, joissa Mustonen ja Parviainen tanssivat yhdessä, miltei kiinni toisissaan - pyörien vaikka hiekassa - ja saavat sen näyttämään helpolta ja kevyeltä, kuin olisivat yksi ja sama ihminen.

Hiekka on paitsi esityksen lähtökohta ja tanssin pohja-aine, se muuntuu esityksen myötä yllättävän moneen. Tanssi jättää jälkensä hiekkaan, johon piirretään, sitä pyyhitään, kaivetaan, potkitaan, valuteaan. Tanssijoiden jalkatyöskentely hiekan pinnalla on kaunista katsottavaa. Katsetta hämätään paikoin jopa siinä määrin, että pyörähdysten ja potkaisujen mukanaan nostattama hiekka näyttäytyy katsojalle välillä vedeltä. Ikään kuin he tanssisivatkin veden pinnalla.

Kokonaisuus ei olisi mitään ilman äänimaailmaa ja valaistusta. Äänimaailman on suunnitellut Kasperi Laine, jossa iloiset linnunlaulut ja luontoäänet vaihtuvat lopulta uhkaavaan ja painostavaan maailmanlopun tunnelmaan. Valosuunnittelu on Tatu Vuoren käsialaa. Tässä etenkin se, mitä valaistaan ja mitä jätetään valaisematta antaa esitykselle vahvan ilmeen. Pukusuunittelusta on vastannut Jaana Kurttila, joka ansaitsee kiitokset etenkin hiekkavarkaiden ja kavio-olion asuista.  

Vaikka etukäteen epäilin, että onko Blind Eyes Sea omaan makuuni liian kantaaottava, olin turhaan huolissani. Esityksessä on menty rohkeasti tanssillinen ilmaisu edellä, jossa hiekasta on aineellisena elementtinä saatu visuaalisesti todella kaunis. Esitys myös todisti, että taiteella on vahva asema siinä, että se saa meidät ajattelemaan ikäviä ja haastaviakin aiheita, avaamaan silmät tilanteissa, joissa emme sitä välttämättä muuten tekisi. Sitä ei tarvitse tehdä provosoivasti ja hyökäten - vaikka sellaisellekin ilmaisulle on sijansa - vaan tarinallistaen sen osaksi isompaa kokonaisuutta.

Blind Eyes Sean viimeinen esitys nähtiin 29.11.2025

Esitystä ovat tukeneet: 

• SKR - Pohjois-Karjalan ja Pohjois-Savon maakuntarahastot
• Taiteen edistämiskeskus (TAIKE)
• Pohjois-Karjalan ja Pohjois-Savon taidetoimikunnat (TAIKE)
• Vanhan Kaivoksen residenssi ja Outokummun kaupunki
• Kuopion kulttuurikonepaja

Kahden teoksen ilta

*Lippu saatu

Birgitte Skands. Still / Dancing / Body. Kuva: Bruno Volpe ja AdeY. Tanssiteatteri Minimi.

Harvat nykyiset ihmiset ympärilläni tietävät, että minulla on tanssitaustaa. Yläkoulu- ja lukioaikoina harrastin streetjazzia ja nykytanssia. Meillä oli oma tanssiryhmäkin, jonka kanssa kiersimme esiintymässä. Noista vuosista tarttui kiinnostus tanssiin, vaikka kyseinen harrastus on omalta osaltani jäänyt. Koen siitä olleen kuitenkin hyötyä myöhemmin erilaisiin esiintymistilaisuuksiin valmistautuessa. Rohkeutta heittäytyä, ja olla ottamatta itseään liian vakavasti.

Kuopiossa toimii valtakunnallisestikin merkittävä ja palkittu Tanssiteatteri Minimi. Sen taiteellisena johtajana aloitti 1.8.2024 Taneli Törmä. Helmikuun lopussa 2025, Törmän debyytti-iltana, esitettiin Kahden teoksen ilta: Still / Dancing / Body ja Vapaa Pudotus.

Siitä huolimatta, että tanssitaide kiinnostaa, se on minulle vaikea laji ymmärtää. Ymmärsin sitä paremmin tanssiessani itse, mutta taidemuotona olen vielä raakile analysoimaan lajimuotoa. Ja juuri siksi haluan yrittää.

Still / Dancing / Body

"Still / Dancing / Body on tanssiesitys, jonka Taneli Törmä on tehnyt yhteistyössä Birgitte Skandsin kanssa. Taneli ja Birgitte aloittivat tämän projektin koronapandemian aikana vuonna 2020. Viikoittaisista kävelyretkistä puistoissa ja keskusteluista tanssista ja elämästä muodostui rutiini, joka ruokki heidän taiteellista yhteistyötään.

(---) Filosofis-fyysisellä lähestymistavalla taiteilijat pyrkivät syventymään elettyyn kokemukseen sekä kiteyttämään Birgitte Skandsin yli 60-vuotisen elämän ja tanssin."

Teos alkoi siten, että Birgitte Skands alkoi taputtaa rytmissä, johon yleisö tuli mukaan. Tämän jälkeen lavan takana olevalle isolle valkokankaalle heijastettiin kuvat valkoisesta materiasta, joka näytti ensinäkemältä jäiseltä seinämältä. Kuvat olivat toisensa peilikuvia. Näytti siltä kuin jääseinämät tai mannerlaatat olisivat hanganneet toisiaan vasten. Äänimaailma oli tasainen kohina. Skands otti kontaktia valkokankaan seinämään.

Ajan kuluessa "jäiset seinämät" paljastuivat lentokoneen ikkunasta kuvatuiksi pilvimassoiksi. Kuvat olivat vaakasuunnan sijaan pystykuvia. Lentokoneen siipi vilahteli liikkuvassa kuvassa ajoittain. Tämä osio päättyi kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Tanssijan liike näyttäytyi minulle rauhallisena, mutta jatkuvana.

Kuva: Bruno Volpe ja AdeY. Tanssiteatteri Minimi.

"Välikohtauksessa" Skands pysähtyi, meni lavan sivussa istuvan Taneli Törmän ja pöydän ääreen ja kertoi yhteistyöstään hänen kanssaan. Tai lähinnä Skands muisteli yhtä päivää Törmän kanssa Kööpenhaminassa. Tuolloin ei Skandsin mukaan ollut aurinkoa, vaan  usvaa ja sumua, ja he myöhästyivät Törmän kanssa junasta. Skands joi vettä ja rauhoitti itsensä. Tämän tarinan yhteydessä olisin kaivannut mikrofonia, sillä ääni ei kantanut laajalle, ja englanninkielisestä puheesta oli ajoittain vaikea saada selvää.

Kuva: Bruno Volpe ja AdeY. Tanssiteatteri Minimi.

Seuraava osio alkoi pimeydestä. Birgitte Skands seisoi lavan keskellä ja teatterisavu valtasi lavan. Valoilla luotiin upea, jopa elokuvamainen tunnelma, kun tanssija seisoi savupilvien keskellä. Skands katosi ajoittain savun taakse. Hän tanssi pimeässä seinän vieressä. Tämä tuntui välillä harmilliselta, sillä tanssijan liikkeitä ei koko ajan nähnyt, vaikka savun keskellä ne olivatkin paikoin isoja ja laajoja liikeratoja. 

Savupilvien jälkeen musiikki vaihtui meneväksi ja tarttuvaksi. Tuntui kuin tanssija olisi halunnut saada musiikin rytmin kiinni - jalkojensa alle. Askeleet ikään kuin vastasivat musiikin "koputuksiin". Viimeisessä osiossa oli iloa, isoa liikettä ja katsetta yleisöön.

Skands tanssi esityksen aikana todella paljon selin katsojiin, mikä tuntui itsestäni kummalliselta. Ymmärsin tämän merkityksen alussa, jossa tanssija oli kontaktissa valkokankaan videoon, mutta muuten olisin toivonut enemmän liikekieltä kohti katsojia. Tosin, tällä tavalla esityksestä välittyi voimakkaasti tanssijan sisäisen maailman liikekieli. Ei esiinnytty välttämättä yleisölle, vaan kuten esittelytekstissäkin sanottiin:

"Still / Dancing / Body on osoitus siitä, miksi monilla tanssitaiteilijoilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin luoda taidetta ja olla antamatta periksi."

Kuva: Bruno Volpe ja AdeY. Tanssiteatteri Minimi.

Birgitte Skands tuntui sydämelliseltä ja iloiselta persoonalta. Teos sen sijaan oli minulle vaikea. Ehkä en omaa tarpeeksi elämänkokemusta, että olisin voinut samaistua sen rytmiin ja tunnelmiin. "Filosofis-fyysisellä lähestymistavalla taiteilijat pyrkivät syventymään elettyyn kokemukseen sekä kiteyttämään Birgitte Skandsin yli 60-vuotisen elämän ja tanssin." Sisäinen palo ilmaista itseään liikkeen kautta sen sijaan välittyi minulle voimakkaana. Yhä / Tanssii / Keho.

 

Vapaa Pudotus

Illan toinen esitys sen sijaan iski johonkin syvälle tunnehermoon ja liikutti. Teos alkoi pimeydestä. Kun valot sytytettiin,  tanssija Katja Mustonen oli lattialla hartoidensa varassa, koko keho ja jalat kohti kattoa. Vartalon ylösalaisin oleva alkuasetelma oli outo, kummallinen ja jopa hieman pelottava. Ja siksi äärimmäisen kiehtova.

Kuva: Petra Kuha. Tanssiteatteri Minimi.

"Vapaa Pudotus on tanssiteos epätasapainossa olemisesta – kontrollin ja antautumisen dialogista.

Taneli Törmä on kierrättänyt vanhan teoksensa teemaa Vapaa Pudotuksen pohjana. Alkuperäisen teoksen Trust Off hän teki vuonna 2010 Tanskassa ja 2011 Saksassa kolmelle tanssijalle. Nyt vanhasta liiketutkimuksesta ja aiheesta on syntynyt uusi sooloesitys Katja Mustoselle.

Vapaassa pudotuksessa liike irtoaa tasapainosta ja tuo mukanaan aistimuksen putoamisesta. Esitys tutkii välitilaa, jossa et voi hallita kaikkea. Teoksessa tasapainossa pysyminen ja siitä luopuminen vuorottelevat sekä liikkeen että merkityksen tasolla."

Mustosella oli yllään valossa flueresoiva asu. Valosuunnittelusta vastasi Ruben Rissanen ja se tuki etenkin ensimmäisen tanssiosion tunnelmaa vahvasti. Hehkuva asu ja Mustosen liikkeet olivat kuin toisesta maailmasta. Mustonen liikkui sulavasti ja etenkin jalkatyöskentelyä oli hienoa katsoa. Monesti tanssiammattilaiset puhuvat "kontaktista lattiaan" ja sitä oli tässä tarjolla. Vaikka keho pyöri ja liikkui, jalkaterät ohjasivat upeasti liikkeiden suuntaa liukuessaan lattialla.

Katja Mustonen oli ensimmäisen osion koreografiassa lähes pysähtymätön. Hänen vartalonsa ei kertaakaan ollut täysin pystysuorassa, vaan putoamisen ja kaatumisen tunnelma oli havaittavissa selvästi. Tasapainon uhmaamista ja hallintaa. Vartalo ja sen liike tuntui kuin aaltoilevan. Tätä osiota olisin jaksanut katsoa loputtomiin. Valon, äänen ja liikkeen kokonaisuus oli todella kauniisti toteutettua. Jopa hypnoottista.

Kuva: Petra Kuha: Tanssiteatteri Minimi.

Toinen osio keskittyi katosta roikkuvaan keppiin, sen pyörivään ja heiluvaan liikkeeseen sekä tanssijan kontaktiin kepin kanssa. Mustonen mukaili kepin liikkeitä, pyrki irti ja takaisin kontaktiin. Hienosti oli toteutettu myös hetki, jossa tanssijan keho aaltoili sivuverhojen liikkeen kanssa. Mustonen piti verhoista kiinni ja kurottautui keskellä lavaa olevaa keppiä kohti. Ote verhoista irtosi ja tasapaino tuli hakea uudelleen.

Teos loppui siihen, kun roikkuva keppi jäi itsekseen heilumaan. Liike hidastui ja hidastui. Tanssija liikkui kyljellään kepin alta tönäisten sitä vielä hieman liikkeeseen. Näytti kuin keppi olisi lävistänyt tanssijan kehon. Hän jäi kyljelleen käpertyneenä makaamaan lattialle (kuin pudonneena, kuolleena), kun keppi vielä jatkoi hidasta liikettään. Lopputulos oli surullinen, mutta kokonaisuudessaan esitys oli todella vaikuttava.

Illan ensimmäisestä teoksesta tunsin jääväni ulkopuoliseksi, vaikka yleisöä otettiin mukaan kontaktiin taputusrytmillä. Vapaa Pudotus puhutteli odottamattomasti. Esittelytekstissä teosta kuvailtiin muun muassa näin:

"(---) Mikä on kontrollin ja irtipäästämisen välinen tila? Mitä jos voisimme horjua siinä hetkessä loputtomiin?"

Ehkä tavoitin tämän tunnelman siksi, että olen joutunut pohtimaan samoja teemoja lähiaikoina itsekin. Väitin tanssitaidetta vaikeaksi ymmärtää, ja näin jouduin pyörtämään ajatukseni saman illan esitysten aikana. Huomasin omassa kehossani samaan aikaan iloa ja surua. Minulle taiteesta hurmioituminen sisältää katharsismaisia piirteitä. (Olen kirjoittanut tästä aiemmin otsikolla: Kun taide saa itkemään) Kun äkkinäisen voimakkaan tunnetilan - usein surun, kivun, menetyksen - kautta saavutettava hyvänolon (tai tunteiden puhdistautumisen) tunne synnyttää hurmioita. Niin kävi Vapaan Pudotuksen aikana. Huomasin pidätteleväni kyyneliä, sillä teos oli samaan aikaan tunnelmaltaan kivulias ja kaunis.

Ehkä tanssitaide ei lopulta olekaan niin vaikeaa kuin olen kuvitellut? 

Kun uskaltaa päästää irti.

Tanssikielto

Tanssiteatteri Minimin, Kuopion kaupunginteatterin ja Tanssiteatteri Tsuumin yhteistuotanto Tanssikielto oli vaikuttava esitys.

"Sisäasiainministeriön päätöksellä Suomesta kiellettiin tanssiminen julkisissa tilaisuuksissa joulukuussa 1939. Tanssikielto oli voimassa Suomessa sotavuosina 1939–1944 ja lievennettynä sotien jälkeen vielä vuoteen 1948 saakka. Suomi oli ainoa toiseen maailmansotaan osallistunut maa, jossa tanssikielto oli käytössä. Sen pelättiin rappeuttavan moraalia, laskevan taistelutahtoa ja lisäävän päihteiden käyttöä. Tanssimista ei kuitenkaan voitu estää ja parhaat juhlat painuivat maan alle, pois virkavallan silmistä.

Pimennettyjen ikkunoiden takana hikoiltiin musiikin pauhatessa, valmiina pakenemaan gramofoni kainalossa. Poliisilla oli tarvittaessa lupa turvautua voimakeinoihin. Historia tuntee kaksi tapausta, joissa luoti osui kuolettavasti pakenevaan tanssijaan. Tuhansia tanssijoita sakotettiin ja useat istuivat vankilassa, mutta enemmistö juhlijoista ei koskaan jäänyt kiinni laittomasta tanssimisesta. Suurin osa rangaistuksen saaneista oli naisia, joille ajan moraalikoodisto oli huomattavasti ankarampi."

Esityksessä eletään sotavuosissa ja tuntuu suorastaan naurettavalta, että tällainen täyskielto on ollut olemassa ainoastaan tanssimiselle, sillä samaan aikaan maata kiersivät erilaiset musiikkiorkesterit sekä teatteriesitykset ja elokuvissa esitettiin komedioita, jotta sota-aikaan olisi saatu jotain lohtua, iloa ja toivoa.

Esimerkkejä vuosien 1939–1944 elokuvista:

• Lapatossu ja Vinski Olympia-kuumeessa, 1939 (komedia, urheilu)
• Punahousut, 1939 (sotilasfarssi)
• Kersantilleko Emma nauroi?, 1940 (komedia, sotilasfarssi, vuoden 1940 menestyneimpiä kotimaisia elokuvia)
• SF-paraati, 1940 (komedia, musiikkielokuva)
• Aatamin puvussa... ja vähän Eevankin, 1940 (komedia)
• Kulkurin valssi, 1941 (romantiikkaa, historiaa, Suomen siihenastisen elokuvahistorian menestynein elokuva)
• Ryhmy ja Romppainen, 1941 (komedia, sotilasfarssi)
• Varuskunnan "pikku" morsian, 1943 (komedia, sotilasfarssi)
• Nainen on valttia, 1944 (musiikki, komedia, Ansa Ikosen ainoa ohjaustyö, suomalaisessa elokuvahistoriassa järjestyksessään toinen naisohjaajan ohjaama pitkä elokuva)

Tanssikiellossa kansalaiset etsivät keinoja, kuinka tanssi voisi jatkua. Virkavalta vahtii, vaikka olisi varmasti tärkeämpääkin tekemistä. He joutuvat pohtimaan, kuinka määritellä tarkemmin termi julkinen tanssiminen? Onko marssiminen tanssimista? Ei, se on rytmissä kävelyä. Saako hääpari tanssia hääjuhlassa? Ei. Tai saa. Yhden tanssin.

Esityksessä kuultava musiikki on nostalgista ja koreografiat hienosti tilanteita tarinallistavia ja tunnelmaa vahvistavia. Kapeita ja korkeita "penkkejä" hyödynnettiin kekseliäästi osana koreografiaa istuinten lisäksi mm. seinäminä, tanssipareina ja tuomareiden pöytinä. Sotavuosista siirrytään lavatanssien kulta-aikaan ja lähemmäs nykyhetkeä: 

"Tanssikiellon aiheuttaman paineen purkauduttua Suomessa alkoi ennennäkemätön tanssi-innostus ja tanssilavojen kulta-aika. Juuri ennen teoksen ensi-iltaa maaliskuussa 2020, Suomessa todettiin poikkeusolot ja tanssimista rajoitettiin taas. Aluehallintovirasto ohjeisti ravintoloita hiljentämään musiikin heti, jos spontaania tanssimista havaitaan. Laiton juhliminen nosti taas päätään ympäri maailmaa. Joutomaat, hylätyt teollisuusrakennukset ja rantakalliot täyttyivät salaisista tanssijuhlista. Samaan aikaan useat ravintolat ja klubit sulkivat ovensa lopullisesti rajoitusten takia. Kun viimeisetkin pandemiasta aiheutuneet rajoitukset poistuivat, festivaalit rikkoivat taas yleisöennätyksiä ja ravintolat joutuivat palkkaamaan lisää henkilökuntaa juhlijoiden palatessa tanssilattioille."

Esityksen tiedotteessa otetaan myös oivaltavasti kantaa pääministerin tanssikohuun: "Kesällä 2022 vapautuneesta tanssimisesta tehtiin taas ongelma. Mistä johtuu että tanssiminen, läheisyys ja yhteisöllinen hurmioituminen saadaan edelleen käänneltyä absurdeihin mittasuhteisiin, jopa kansalliseksi uhaksi. Miten tällainen asenneilmapiiri on saatu rakennettua ja ketä se palvelee?"

Sota-aikainen tanssikielto tuntui nykysilmin naurettavalta, kun muunlainen viihdekulttuuri sai edelleen jatkua. Aivan yhtä naurettavalta tuntui kyllä sekin, että iltapäivälehdet vyöryttivät pääministerin tanssivideosta kansallisen uhkakuvan. Oli pääministerin käytöksestä mitä mieltä tahansa, minulla on kuitenkin vahva luotto siihen, että Suomessa on valmius poikkeustilanteisiin sellaisella tasolla, ettei siihen vaikuta se ovatko pääministeri - tai presidentti - tanssilattialla vaiko eivät. 

Ohjaaja Antti Lahti kommentoi esitystä näin: ”Esityksenä Tanssikielto koostuu fragmentaarisista kohtauksia, jotka pyrkivät tavoittamaan eri ilmaisukeinoja hyödyntäen jotain oleellista tanssinaiheuttamasta hurmioitumisesta, jota ei koskaan voi tyhjentävästi purkaasanoihin.”

Se on hyvin sanottu. Tanssin ja liikkeen voima on jännittävä. Vaikka meidät istutettiin esityksen ajaksi tuoleihin, ei musiikin ja rytmin vaikutuksille voinut mitään. Keho alkaa hapuilla liikettä musiikin tahtiin. Kuinka moni pystyy olemaan täysin liikkumatta, kun oma lempikappale tai muuten rytmisesti vetoava musiikki alkaa soida? Sille ei voi mitään, että jalka alkaa lyödä rytmiä, käsi tai sormet naputtavat reittä, pää alkaa liikkua. Eikä sitä tunnetta voi oikein pukea sanoiksi. Miksi tämä tunne valtaa kehon ja saa sen liikkumaan?

Esityksen ainoa ongelma kiteytyikin vieressäni istuneen ystäväni kuiskaukseen esityksen loppupuolella: Milloin yleisö saa liittyä mukaan tanssiin? 

Esityksen jälkeen mieli vaeltaa Haloo Helsingin kappaleeseen:

"Valot syttyy ja sammuu samaan aikaan
Aika monta miestä ilman paitaa
Ja sun käsi liikkuu kuin siipi kolibrilla
Seiskyt kertaa sekunnissa
On sulla tänään laaja linssi
Ja sun rinnassa roikkuu uv-pinssi
Ja sä huudat: "Hei beibi, ethän koskaan
Kadota sun sisäistä Goaa?"

Eat, sleep, rave, repeat
Eat, sleep, rave

Sä toit mut tänne reiviluolaan, mun taju katoaa
Laser lävistää rintaa
Maailman taakka pois putoaa
On hiukset täynnä merisuolaa ja psykedeliaa
On ympärillä vaan drum 'n bass
Kosketa mua, kosketa mua
Mun sydän sanoo seis
Mun sydän sanoo seis (---)"

Kuvat: Petra Tiihonen ja Uupi Tirronen.

Tanssikiellon viimeinen esitys nähtiin Kuopion kaupunginteatterissa 29.10.2022