sunnuntai 30. elokuuta 2015

Loppukesä

Mitä ne kaikki puhuvat jo syksystä? Ennenaikaista sanon minä. Niin kauan kun lenkkipolulla tarkenee lyhyissä lahkeissa, maitohorsmat kukkivat (vaikkakin viimeisillään), kimalaiset jaksavat lentää ja luonnon pääväri pysyy keltaisen ja ruskean sijaan vihreänä, voidaan puhua (loppu)kesästä. Piste.
Eipä sillä, ihan mielelläni seuraavaakin vuodenaikaa odotan, mutta eipä mennä asioiden edelle. Aion venyttää kesää mekkopukeutumisella vielä pitkään, kuten Emilia.

perjantai 28. elokuuta 2015

I got a membercard

Kävin pitkästä aikaa tutustumassa Kuopion kuvataidekenttään Myllyn I got a membercard -näyttelyssä. Nimi viittaa Kuopion kuvataiteilijat ry:n, Ars Liberan, viimeisen viiden vuoden aikana liittyneisiin jäseniin, joiden töistä näyttely on koottu.

Teoksia oli esillä yllättävän vähän edelliseen Ars Liberan Myllyssä näkemääni näyttelyyn verraten vuosi sitten. Tämä on tietysti ymmärrettävää, sillä edellisen 30:n osallistujan sijaan tässä näyttelyssä oli teoksia kymmeneltä taiteilijalta. Kaikesta huolimatta ensinäkemä näyttelytilan aulaan olisi kaivannut jonkin veistoksen/installaation keskelle tilaa. Katseenvangitsijaksi. Nyt maalaukset ja videoteokset tuntuivat ujostelevan seinillä eikä mikään ottanut tilaa haltuun.
Topi Ruotsalainen: Flying Fishcock, 2015. Öljyväri mdf-levylle 38x50 cm + augmented reality animaatio (2:44).
Topi Ruotsalainen ei nimenä ole vielä tarttunut muistiini, mutta maalausjälki näytti tutulta. Hienoa sivellintyöskentelyä. Flying Fishcock-maalauksessa kiiltävällä vadilla makasi kuollut kala, jolla oli kukon pyrstö. No joo, ihan kiva, muttei nyt herätä sen suurempia tunteita. Onko tässä nyt viittaus vanitas-aiheisiin? Lentävä kalakukko on kuollut? (*pientä ärtymystä havaittavissa*) Mikäs tämä pienempi taulu tässä vieressä on? Maalauksen vieressä oli ohjeet älylaitteille: "Lataa ilmainen Arilyn sovellus älylaitteeseesi Appstoresta tai Google playsta. 1. Katso kohdetta Arilynin läpi. 2. Kuva herää eloon näytölläsi!" Kiva juttu, mutta minulla ei edelleenkään ole sitä älypuhelinta.... Kiitos ihanan henkilökunnan, sain kuitenkin mahdollisuuden kokea teoksen lainaälypuhelimella siten kuin se oli tarkoitettu.
Topi Ruotsalainen: Flying Fishcock.
Puhelin tarkensi teokseen, ja näytölle pärähti soimaan Mount Foolin esittämänä englanninkielinen versio Lentävästä kalakukosta! Maalauksessa kuolleena maannut kala heräsi eloon ja kiskoloilla kiisi, kuten kalakukon kuuluikin! Vadin reunalla soitti, lauloi ja matkasi mukana Mount Fool. I-HA-NA! Pyydän anteeksi Topi Ruotsalainen, sillä kuvittelin jo hetken ärtyneenä mielessäni, että tässä kritisoidaan savolaista kulttuuria, mutta se olikin monimuotoinen rakkauslaulu! Kuvitelkaa, jos voisitte herättää hiljaiset taideteokset kotinne seinillä eloon silloin kun siltä tuntuu.

Taisin sanoa näyttelyssä ääneen, että olen nykyisin valitettavan pihalla kuopiolaisesta taidekentästä, mutta Ruotsalaisen teos läikäytti sisällä jotain tuttua ja minua. Tämä kuvien herättäminen eloon älylaitteiden avulla ei ollut aivan tuntematon keino, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun koin elämyksen taideteoksen äärellä. Ja tässä sovellus ei tuonut vain lisätietoa teoksesta, kuten yleensä, vaan oli osa teosta. Ilman älylaitetta minulle olisi jäänyt teoksesta vähän negatiivinen kaiku.

Te voitte muuten kokeilla itse teoksen herättämistä eloon, kun lataatte sovelluksen ja tarkennatte sen avulla laitteenne tuohon Flying Fishcock-teoskuvaan.
Timo Tolonen: Sisäänkäynti, 2015, öljyväri kankaalle, 100x150 cm.
Ruotsalaisen teosten vieressä oli Timo Tolosen maalaus Sisäänkäynti. Timo Tolosen nimi oli syöpynyt mieleeni Galleria 12:n näyttelyssä jo kesäkuussa 2010, kun Tolonen oli tuonut näyttelytilaan kuvia hautausmailta. Siitä lähtien olen aika ajon "vakoillut" Tolosen tekemisiä ja minua harmitti, etten ehtinyt edelliseen yksityisnäyttelyyn Galleria 12:ssa. Tolonen tekee myös grafiikkaa, mutta on mielestäni enemmän edukseen nimenomaan väreissä

Tolonen pysäyttää töissään muun muassa hetkiä kaupunkiympäristöstä ja minua viehättävät enemmän teokset, joissa ei ole ihmisiä. Maalaustapa lähentelee valokuvamaisuutta, mutta pehmeä sivellintyöskentely tekee töistä hieman utuisia, jolloin lopputulos on jotain muuta kuin pelkkä valokuvan kopio.

Sisäänkäynti olisi mielestäni voinut olla vastine Helene Schjerfbeckin Ovelle, 1884. Tämä linkki teosten välillä herätti mielenkiinnon, vaikka jollekin toiselle Tolosen Sisäänkäynti olisi voinut olla vain nopeasti ohitettava kuvaus hiljaisesta ja suljetusta katunäkymästä. Schjerfbeckin maalauksessa oven raoista tuikkii kutsuvaa valoa, kun Tolosen maalauksessa valo on suljetun oviaukon tällä puolella. Kartioiden kielletyllä puolella, hämärässä nurkassa, pilkottaa musta on ovi, jonka tunnelma on aivan toinen kuin Schjerfbeckillä. 
Taidehistorioitsijan riemu hihkuu aina ajatuksissani, kun näyttelyissä saa tehdä rinnastuksia menneeseen.
Etualalla Sanna Nissinen: Omakuva Milon Venuksena, 2015. Kipsi, omenat.
Sanna Nissiseltä oli tuotu näyttelyyn hieman ristiriitaisia ajatuksia herättävä teoskattaus. Katseenvangitsijana toimi kipsinen omakuva Milon Venuksena. Tässäkin oli suora linkki taidehistoriaan, mutta toteutus jätti kylmäksi. Tässä viittaus taidehistoriaan oli mielestäni liian ilmeinen, ilman aiheen monipuolisempaa pureskelua. Lattialle ripotellut omenat olivat saaneet näyttelyn ajan pilaantua jokainen omaan tahtiinsa. Naiseutta, kauneusihanteita, elämän hetkellisyyttä, Eeva ja omenat. Ei mitään sellaista, mitä en olisi jo nähnyt. Liian turvallinen ja tylsä toteutustapa omaan makuuni.
Yksityiskohta Sanna Nissisen teoksesta Omakuva Milon Venuksena.
Sanna Nissinen (vasemmalta oikealle): ...että koko maailma oli verolle pantava; Heroes don't go weak in the knees and feel like crying; Uhri. Kaikki teokset 2015, kuivapastelli, muste/seinämaali voimapaperille.
Mikä sitten iski makuuni, oli seinälle triptyykkimäisesti ripustettu kolmikko kuivapastellipiirroksia. Näissäkin oli suora linkki Raamattuun ja taidehistorian klassikoihin, mutta näissä viehätti taidekoulumainen croquismaisuus ja kipsimallien piirtäminen pienellä twistillä. Se, että teokset oli uskallettu jättää ikään kuin puolitiehen, teki niistä ihan omia tulkintoja. Nissinen paljastui tämän teossarjan myötä taitavaksi piirtäjäksi. Piirrokset löivät ainakin tällä kertaa veistosinstallaation ihan 6-0.
Jenni Turunen: Sumeita näkymiä 1-5, 2015. Hiili ja lyijykynä japanin paperille.
Nissisen voimapaperipiirrosten vastapäiselle seinälle oli ripustettu Jenni Turusen hiilipiirrossarja Sumeita näkymiä. Ennen kuin ehdin taiteilijan nimeä teosluettelosta lukea, luulin piirrosten olevan Arto Väisäsen tekemiä. Samantapaista viivankäyttöä  ja mustavalkoisuutta. Kun huomasin, että tämä olikin Turusen sarja, olin todella hämilläni. Tämä ei ollut yhtään sellaista Jenniä, jonka olin oppinut tuntemaan. Ihmishahmot olivat kadonneet kokonaan ja tilalle oli tullut uhkaavan oloinen koivikko(?).
Yksityiskohta Jenni Turusen teossarjasta Sumeita näkymiä 1-5.
Valkealla seinällä valkealle japanin paperille tehdyt piirrokset tuntuivat riippuvan kalpeina Nissisen teoksia vastapäätä. Hiilen ja lyijykynän jälki tuntuivat kuitenkin kuin huutavan jotain, mistä en kuitenkaan saanut kiinni. Keskellä teosta huomioni tarttui kuin pieneen ristiin puiden välissä. Olo oli sekava ja välillä tuntui, ettei tiennyt kulkivatko hiili ja lyijykynä papereiden pinnalla vapaasti vai jäivätkö ne japanin paperin tekstuurin jalkoihin.
Eerika Jalasaho: Liiketutkielma II / This is my process, video, 2015. Kesto noin 1 min.
Eerika Jalasaho näytti jatkaneen videoteosten parissa. Suurikokoiselle seinämälle heijastetiin teos Liiketutkielma II / This is my process. Minuutin mittainen videoteos koostui 12:sta vesiä kuvaavasta pätkästä. Videokuvat oli pikselöity ja aluksi tuntui, että katse pakottautui muodostamaan terävän kuvan. Kun teoksen ääressä oli istunut hetken, pikselit alkoivat muodostaa liikkuvia väripintoja. Vesi elementtinä on monelle rauhoittava ja mieltä rentouttava, mutta kuvien pikselöinti toi myös ajatuksia sensuroinnista. Ihmisten henkilöllisyys ja yksityisyys pyritään turvaamaan pikselöimällä videoista ja kuvista tunnistettavat piirteet, kasvot. Liiketutkielman toinen nimi This is my process sai ajattelemaan, halutaanko tällä ottaa kantaa vesistöjen turvallisuuteen ja hyvinvointiin? Vesi antaa meille hyvinvointia, mutta kuinka säilytämme vastavuoroisesti vesistöjen hyvinvoinnin?
Veera Launonen ja Ilkka Martti Kivelä: Because we separate like ripples on a blank shore, video, 2015. Kesto 2,42 min.
Veera Launosen ja Ilkka Martti Kivelän yhteisvideossa siniset jäätikut sulavat ja kuulokkeista kuuluu samanaikaisesti kuin vedenalainen kumina. Ääni on samaan aikaan sekä rauhoittava että hieman pelottava. Kun siniset jäätikut ovat kokonaan sulaneet, sininen vesi vaihtuu voimakkaan punaiseksi ja vesi tiivistyy takaisin punaisiksi jäätikuiksi. Launosen omien sanojen mukaan videolla on haluttu kommentoida vesistöihin päässeitä myrkkyjä, joka teemaltaan jatkaa Jalasahon videosta nousseita ajatuksiani vesistöjen hyvinvoinnista.

Oli yllättävää huomata, että monella taiteilijalla oli vesiteema tavalla tai toisella mukana teoksessaan. Mitään yhteistä vesiteemaa ei kuitenkaan oltu etukäteen kuulema sovittu. Ehkä se teema nousee suoraan suomalaisuudesta. Mitään tajunnanräjäyttävää näyttely ei tarjonnut, vaikka Topi Ruotsalainen sai yllätettyä täysin. Teos laittoi miettimään, että jokohan se olisi minunkin aika vaihtaa älypuhelinaikaan, jos sen puuttumattomuus tarkoittaa sitä, että taideteosten tulkintani jää tulevaisuudessa vain puolitiehen....?

torstai 27. elokuuta 2015

Heiskan taiteilijakoti

Kesäisten Ainolan, Erkkolan ja Halosenniemen jälkeen muistin, että onhan meillä Jyväskylässäkin taiteilijakoti! Taidemaalari Jonas Heiska (1873-1937) rakensi ateljeekotinsa yhdessä Pekka Halosen veljen, Antti Halosen kanssa vuonna 1912. Pari vuotta aiemmin 1910 Antti oli rakentanut Jyväskylään rautatieaseman läheisyyteen Harmoonitehtaan, jossa toimii nykyisin ravintola Harmooni.
Jonas Heiskan muotokuva.
Heiska asutti kotiateljeetaan Kramsunkadulla aluksi poikamiehenä ja kodin sisustus oli hyvin yksinkertainen. Hän oli valmistunut Helsingin yliopiston piirustussalista piirustuksen opettajaksi vuonna 1903 ja sitä ennen Heiska oli opiskelut muun muassa Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa. Jonas Heiska tunnettiin kansallisromanttisista aiheistaan, kansanelämän kuvauksista sekä keskisuomalaisista maisemistaan. Aina 1910-luvulta lähtien ateljeetalo toimi jyväskyläläisen kulttuurielämän keskuksena, kun siellä järjestettiin paitsi näyttelyitä myös Keski-Suomen Taideseuran kokouksia. Viulua ja huilua soittanut Heiska kuului Jyväskylän amatööriorkesteriin, joten kodissa vieraili taitelijoiden lisäksi myös musiikkiväkeä.
Ateljee/olohuone. Jonas Heiska luopui ateljeen kattoikkunasta kylmien säiden vuoksi. Tilalle hän asetti Jänkämaisema-maalauksensa.
Vuonna 1920 Jonas Heiska solmi avioliiton tuttavaperheen vanhimman tyttären Impi Rauha Maria Aron eli Maikin kanssa. Maikki Heiska (1881-1961) oli 15 vuotta miestään nuorempi pianonsoitonopettaja. Pariskunnalle syntyi ainoa lapsi Vappu vuonna 1921. Perheen perustaminen muokkasi paitsi ateljeekodin sisustusta myös tilaratkaisuja. Perhe tarvitsi enemmän tilaa, joten ateljeekotia laajennettiin vuonna 1926, jolloin alakertaan valmistui olohuone ja yläkertaan vanhempien makuuhuone. Vanhempien taiteellisista taustoista johtuen ei ollut ihme, että myös tytär Vappu suuntautui kuvataiteen ja musiikin pariin.
63-vuotias Jonas Heiska kuoli vuonna 1937, jolloin Maikki jäi 15-vuotiaan Vapun yksinhuoltajaksi. Koti oli turhan suuri kahdelle, joten Maikki sai opetustyönsä ohella lisätuloja vuokraamalla huoneita opiskelijoille. Vappu lähti opiskelemaan Helsinkiin kuvaamataidonopettajaksi 1940-luvulla. Maikki Heiska jatkoi opetustyötään lähes kuolemaansa saakka, elokuuhun 1961. Vappu palasi asumaan lapsuudenkotiinsa äitinsä kanssa vuonna 1954, saadessaan kuvaamataidon lehtorin paikan Vaajakosken yhteiskoulusta.
Vappu irtisanoutui vakinaisesta kuvaamataidonlehtorin virasta vuonna 1972 ja jättäytyi vapaaksi taiteilijaksi. Hän vietti paljon aikaa ulkomailla, etenkin Italiassa, mutta Kramsunkadun ateljeekoti pysyi tukikohtana jonne palata ulkomaanreissujen jälkeen. Vappu Heiska teki äitinsä kuoleman jälkeen taloon vain välttämättömiä muutoksia, kuten peseytymistilat lämminvesivaraajineen ja viemäröinteineen. Jonas Heiska oli käyttänyt korkeaa työtilaa ateljeenaan, mutta Vappu muokkasi ateljeesta oman valoisan olohuoneensa.
Ateljee/olohuone.
Vappu Heiska (1921-1993) testamenttasi ateljeekodin irtaimistoineen Jyväskylän kaupungille vuonna 1993. Vuodesta 1998 lähtien Heiskan taiteilijakoti on ollut avoinna yleisölle ja se kuuluu naapurissa sijaitsevan Keski-Suomen museon erilliskohteisiin.
Vappu Heiska.
Muistan käyneeni Heiskan taiteilijakodissa ensimmäisen kerran 2010-2011, jolloin vierailu liittyi johonkin museologian kurssiin. Olin totaalisen hämmästynyt, että Jyväskylässä keskellä tavallisen oloista asuinaluetta onkin museoitu taiteilijakoti! Olin kuvitellut Visavuoren ja Hvitträskin tapaan, että ateljeekodit sjaitsevat hieman syrjässä, "erämaassa". 
Ateljeessa oleva kaappikello on seissyt omassa nurkassaan talon valmistumisesta (1912) lähtien.
Heiskan taiteilijakotiin on mielestäni helpompi samastua kuin esimerkiksi Halosenniemeen tai Visavuoreen (niin upeita kuin ne ovatkin), sillä täällä on pienissä yksityskohdissa läsnä myös 1900-luvun loppupuolen esineitä, tekstiilejä ja huonekaluja. Vähän kuin astuisi hieman erilaiseen mummolaan.
Ateljeen jugendkoristeinen takka toimi lämmön lähteenä. Barokkityylisellä tuolilla on Maikki Heiskan tekemä ryijytyyny. Lattialla ja parven reunuksessa on Vappu Heiskan teoksia.
Yläkerran makuuhuone.
Yläkertaan rakennettu huone toimi aluksi vanhempien makuuhuoneena, mutta myöhemmin myös vuokratilana. Maikki Heiskan kerrotaan olleen tiukka vuokraemäntä kellonaikojen ja vierailijoiden suhteen.
Yksityiskohdissa näkyy myös Vappu Heiskan rakkaus Italiaan ja matkusteluun.
Entinen olohuone/sali.
Laajennuksen yhteydessä taloon saatiin alakertaan oikea olohuone, jota kutsuttiin saliksi. Jonas Heiskan työskennellessä korkean ja valoisan ateljeetilan puolella, Maikki Heiska antoi yksityisiä pianotunteja salin puolella. Myöhemmin tytär Vappu muutti salin työhuoneekseen. Museoimisen ja esineiden inventoinnin yhteydessä Vappu Heiskan teokset ovat saaneet jäädä siihen, mihin hän oli ne itse asettanut.
Jonas Heiska maalasi salin takkaan keskisuomalaisen maiseman. Nykyisin takka kätkee sisäänsä sähkövastukset.
Vappu Heiskan työvälineitä.
Historiakuvia Heiskan taiteilijakodin elämän varrelta voi käydä katsomassa Keski-Suomen museon avoimesta museosta. Museoimisen yhteydessä oli toivottu, että taiteilijakoti palautettaisiin Jonas Heiskan aikaiseen asuun. Minusta on hienoa, että nykyinen Keski-Suomen museon museonjohtaja Heli-Maija Voutilainen 90-luvun puolivälissä esineitä inventoidessaan oli sitä mieltä, ettei yhtään kerrostumaa talon vaiheista saisi poistaa. Nyt kokonaisuus on pysynyt aitona kahden sukupolven taiteilijakotina.
Talon rapattuun päätyyn on muotoiltu Jonas Heiskan maanviljelijäalkuperään viittaava reliefimäinen teos Kyntäjä ja hevonen.
Pihan varastorakennus ja maasauna.
Talo sijaitsee rinnetontilla, jossa oli vielä Jonas ja Maikki Heiskan aikaan kasvimaa ja suuri puutarha. Vappu Heiska ei kuitenkaan ollut kiinnostunut puutarhanhoidosta ja antoi pihan villiintyä. Puut ja kasvit saivat kasvaa tontille vapaasti, joita hän käytti teostensa malleina.
Heiskan taiteilijakotiin pääsee tutustumaan oppaan johdolla perjantaisin ympäri vuoden.
Lähto tapahtuu Keski-Suomen museon aulasta tasatunnein klo 13 ja 14 
ja lipun hinta on 6 euroa. 
Mukaan mahtuu kerrallaan enintään 10 henkilöä ja ryhmille museo on avoinna tilauksesta.

tiistai 25. elokuuta 2015

Graffitien voittokulku

Älylän alikulkutunnelit.
Sähkömuuntamoiden tiimoilta pysytään vielä hetki katutaiteen parissa. Jyväskylä on ottanut viime vuosina suuria harppauksia graffitimaalareiden ja kaupungin yhteistyöllä. Loppuvuodesta 2014 kirjoitin avautuneesta Katutaidetunnelista, joka elää ja voi hyvin edelleen. Tämä lienee rohkaissut päättäjiä entistä positiivisempaan suhtautumiseen graffitimaalausta kohtaan. Projektien edesauttamisessa on kiittäminen Jukka Silokunnasta, joka hankki viimeisimpänä ELY-keskukselta luvat Älylän alikulkutunneleiden maalaamiseen ja kaupunki antoi vapaat kädet toteutuksen suhteen. Hienoa Jyväskylä ja kiitos Jukka!
Täytynee tässä paljastaa, että kuullessani Älylän alikulun graffitimaalausprojektista, olin jonkin aikaa, että mikä Älylän alikulku? Kunnes tajusin, että tämähän on se tuttu reitti kaupungilta Mattilanniemeen. Tänne tosiaankin kaivattiin jotain tällaista. Todella paljon parempi kuin harmaat betoniseinät.
Tunneleiden maalausprojektista on nähtävissä myös video:



Graffitimaalareiden taidonnäytteitä on nähtävillä myös Jyväskylän kaupunginkirjaston paikoitusalueella:
... sekä Kankaan tehdasalueella:
 Täältä muuten löytyy myös henkilökohtaisesti kaunein seinämaalaus, jonka olen itse nähnyt:
Kuva: Street art in Finland.
 Naisen poskeen on kirjoitettu pala Eino Leinoa: "Turhaan, oi turhaanko hetkehen tartun ma kiinni?"
Toivottavasti näiden esimerkkien valossa muutkin kaupungit ottavat onkeensa ja valjastavat graffitimaalaukset osaksi pysyvää/vaihtuvaa kaupunkikuvaa. Vai mitä olette mieltä? Jos yhteistyö kaupungin ja maalareiden kesken saadaan herätettyä, eikö lopputulos näytäkin melko hyvältä?

Aiheeseen liittyen ja aiheesta kiinnostuneet voivat käydä lukemassa opiskelukaverini keväällä valmistuneen gradun Tampereen Santalahden graffitialueen merkittävyydestä ja sen epävarmasta tulevaisuudesta. Olen ylpeä sinusta Kai!