Mylly X

Leo Kosonen: Keväästä kevääseen, kuusi akvarellia.

Omat taidekokemukset ovat toistaiseksi rajoittuneet Kuopioon, sillä työt pitävät arjessa kiinni ja kesäloma häämöttää vasta edessä. Mutta mikäs täällä on ollessa, kun kaupunki on täynnä taidekohtaamisia. Luovien alojen yhdistys Pro Mylly ry täyttää 10 vuotta. Pro Mylly ry perustettiin 2009 parantamaan taiteilijoiden työoloja, työllistymistä ja luomaan monipuolista vuorovaikutusta eri luovien alojen toimijoiden kesken. Mylly sai ensimmäiset tilat käyttöönsä vuonna 2010. Myllyn toimijoina on mm. kuvataiteilijoita, käsityöläisiä, yhteisötaiteilijoita, valokuvataiteilijoita ja tekstiilitaiteilijoita sekä kirjoittajia ja korusuunnittelija. 

Kristiina Korpela: Kellä on parhaat tikkaat 2, installaatio. Jätepuu, kierrätys- ja löytötavarat ja pigmentit.

Kuopion torilta kannattaa siis tänä kesänä poiketa myös torin alle Kauppakeskus Apajaan, jossa on esillä kahdeksan taiteilijan teoskokonaisuuksia. Moni taiteilija on käsitellyt teoksissaan ympäristöteemoja, mutta mukana on myös viittauksia mytologiaan ja kritiikkiä esimerkiksi Amerikan presidenttiä kohtaan.

Katri Suonio: Vanha naaras (tunturipöllö), installaatio. Kangas, puu.

Tarja Wallius: Ikuinen - Eternal, installaatio, kalaverkkopunonta. Äidin ja tyttären talouden muovit yhden vuoden ajalta.

Tarja Wallius: yksityiskohta teoksesta Ikuinen.

Kun taide tuodaan ihmisten keskelle, erilleen perinteisestä galleriaympäristöstä, teoksiin suhtaudutaan eri tavalla. Osa kiiruhtaa arjessaan niin nopeasti, ettei välttämättä edes huomaa tiloihin tuotua taidetta, mutta osan teokset saavat pysähtymään. Vierailuni aikaan oli hauskaa seurata, kuinka oma käytökseni vaikutti muiden käytökseen. Kun jäin seisomaan teosten ääreen, muidenkin tuntui olevan helpompaa jäädä katsomaan teoksia pidempään. Ikään kuin lupa jäädä ihmettelmään. Jokin lauma-ajatus kai tässä pätee? Kun toinen on kiinnostunut jostakin, se sama kohde alkaa kiehtoa minuakin. 

Ulla Remes: Punainen matka. Vasemmalla teos Joutsenlaulu.

Nina Kaartinen: still-kuva videosta Utopia.

Tiina Tanskanen: still-kuva videosta Lehvästö.

Kuopiossa tuntuu olevan nyt mukavaa virettä taiteen kentällä. Toivon (Galleria) Ars Liberalle ja Pro Myllylle inspiroivia vuosia! Tukijat ovat kulttuurikentälle tärkeitä ja on hienoa, että Suomen kulttuurirahaston, Pohjois-Savon rahasto myönsi Myllylle rahoituksen kuluvalle vuodelle taiteilijoiden koulutukseen. Taiteen edistämiskeskus tuki puolestaan viime vuonna Myllyn juhlavuotistoimintaa.

Sinikka Kosonen: Pohjolan morsian.

On tärkeää, että maakunnissa arvostetaan taidetta ja kulttuuria. Tämän puolesta pitäisi rummuttaa vain entistä äänekkäämmin. Niin paljon kuin nautinkin esimerkiksi Helsingin kulttuuritarjonnasta on muistettava, että löytöjä ja elämyksiä tehdään myös kehä kolmosen ulkopuolelta. Omasta kaupungista!

Miltä Suomen kulttuurikenttä teidän silmin näyttää? 

Oletteko kulttuurimatkailleet kotimaassa?

I got a membercard

Kävin pitkästä aikaa tutustumassa Kuopion kuvataidekenttään Myllyn I got a membercard -näyttelyssä. Nimi viittaa Kuopion kuvataiteilijat ry:n, Ars Liberan, viimeisen viiden vuoden aikana liittyneisiin jäseniin, joiden töistä näyttely on koottu.

Teoksia oli esillä yllättävän vähän edelliseen Ars Liberan Myllyssä näkemääni näyttelyyn verraten vuosi sitten. Tämä on tietysti ymmärrettävää, sillä edellisen 30:n osallistujan sijaan tässä näyttelyssä oli teoksia kymmeneltä taiteilijalta. Kaikesta huolimatta ensinäkemä näyttelytilan aulaan olisi kaivannut jonkin veistoksen/installaation keskelle tilaa. Katseenvangitsijaksi. Nyt maalaukset ja videoteokset tuntuivat ujostelevan seinillä eikä mikään ottanut tilaa haltuun.

Topi Ruotsalainen: Flying Fishcock, 2015. Öljyväri mdf-levylle 38x50 cm + augmented reality animaatio (2:44).

Topi Ruotsalainen ei nimenä ole vielä tarttunut muistiini, mutta maalausjälki näytti tutulta. Hienoa sivellintyöskentelyä. Flying Fishcock-maalauksessa kiiltävällä vadilla makasi kuollut kala, jolla oli kukon pyrstö. No joo, ihan kiva, muttei nyt herätä sen suurempia tunteita. Onko tässä nyt viittaus vanitas-aiheisiin? Lentävä kalakukko on kuollut? (*pientä ärtymystä havaittavissa*) Mikäs tämä pienempi taulu tässä vieressä on? Maalauksen vieressä oli ohjeet älylaitteille: "Lataa ilmainen Arilyn sovellus älylaitteeseesi Appstoresta tai Google playsta. 1. Katso kohdetta Arilynin läpi. 2. Kuva herää eloon näytölläsi!" Kiva juttu, mutta minulla ei edelleenkään ole sitä älypuhelinta.... Kiitos ihanan henkilökunnan, sain kuitenkin mahdollisuuden kokea teoksen lainaälypuhelimella siten kuin se oli tarkoitettu.

Topi Ruotsalainen: Flying Fishcock.

Puhelin tarkensi teokseen, ja näytölle pärähti soimaan Mount Foolin esittämänä englanninkielinen versio Lentävästä kalakukosta! Maalauksessa kuolleena maannut kala heräsi eloon ja kiskoloilla kiisi, kuten kalakukon kuuluikin! Vadin reunalla soitti, lauloi ja matkasi mukana Mount Fool. I-HA-NA! Pyydän anteeksi Topi Ruotsalainen, sillä kuvittelin jo hetken ärtyneenä mielessäni, että tässä kritisoidaan savolaista kulttuuria, mutta se olikin monimuotoinen rakkauslaulu! Kuvitelkaa, jos voisitte herättää hiljaiset taideteokset kotinne seinillä eloon silloin kun siltä tuntuu.

Taisin sanoa näyttelyssä ääneen, että olen nykyisin valitettavan pihalla kuopiolaisesta taidekentästä, mutta Ruotsalaisen teos läikäytti sisällä jotain tuttua ja minua. Tämä kuvien herättäminen eloon älylaitteiden avulla ei ollut aivan tuntematon keino, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun koin elämyksen taideteoksen äärellä. Ja tässä sovellus ei tuonut vain lisätietoa teoksesta, kuten yleensä, vaan oli osa teosta. Ilman älylaitetta minulle olisi jäänyt teoksesta vähän negatiivinen kaiku.

Te voitte muuten kokeilla itse teoksen herättämistä eloon, kun lataatte sovelluksen ja tarkennatte sen avulla laitteenne tuohon Flying Fishcock-teoskuvaan.

Timo Tolonen: Sisäänkäynti, 2015, öljyväri kankaalle, 100x150 cm.

Ruotsalaisen teosten vieressä oli Timo Tolosen maalaus Sisäänkäynti. Timo Tolosen nimi oli syöpynyt mieleeni Galleria 12:n näyttelyssä jo kesäkuussa 2010, kun Tolonen oli tuonut näyttelytilaan kuvia hautausmailta. Siitä lähtien olen aika ajon "vakoillut" Tolosen tekemisiä ja minua harmitti, etten ehtinyt edelliseen yksityisnäyttelyyn Galleria 12:ssa. Tolonen tekee myös grafiikkaa, mutta on mielestäni enemmän edukseen nimenomaan väreissä

Tolonen pysäyttää töissään muun muassa hetkiä kaupunkiympäristöstä ja minua viehättävät enemmän teokset, joissa ei ole ihmisiä. Maalaustapa lähentelee valokuvamaisuutta, mutta pehmeä sivellintyöskentely tekee töistä hieman utuisia, jolloin lopputulos on jotain muuta kuin pelkkä valokuvan kopio.

Sisäänkäynti olisi mielestäni voinut olla vastine Helene Schjerfbeckin Ovelle, 1884. Tämä linkki teosten välillä herätti mielenkiinnon, vaikka jollekin toiselle Tolosen Sisäänkäynti olisi voinut olla vain nopeasti ohitettava kuvaus hiljaisesta ja suljetusta katunäkymästä. Schjerfbeckin maalauksessa oven raoista tuikkii kutsuvaa valoa, kun Tolosen maalauksessa valo on suljetun oviaukon tällä puolella. Kartioiden kielletyllä puolella, hämärässä nurkassa, pilkottaa musta on ovi, jonka tunnelma on aivan toinen kuin Schjerfbeckillä. 

Taidehistorioitsijan riemu hihkuu aina ajatuksissani, kun näyttelyissä saa tehdä rinnastuksia menneeseen.

Etualalla Sanna Nissinen: Omakuva Milon Venuksena, 2015. Kipsi, omenat.

Sanna Nissiseltä oli tuotu näyttelyyn hieman ristiriitaisia ajatuksia herättävä teoskattaus. Katseenvangitsijana toimi kipsinen omakuva Milon Venuksena. Tässäkin oli suora linkki taidehistoriaan, mutta toteutus jätti kylmäksi. Tässä viittaus taidehistoriaan oli mielestäni liian ilmeinen, ilman aiheen monipuolisempaa pureskelua. Lattialle ripotellut omenat olivat saaneet näyttelyn ajan pilaantua jokainen omaan tahtiinsa. Naiseutta, kauneusihanteita, elämän hetkellisyyttä, Eeva ja omenat. Ei mitään sellaista, mitä en olisi jo nähnyt. Liian turvallinen ja tylsä toteutustapa omaan makuuni.

Yksityiskohta Sanna Nissisen teoksesta Omakuva Milon Venuksena.

Sanna Nissinen (vasemmalta oikealle): ...että koko maailma oli verolle pantava; Heroes don't go weak in the knees and feel like crying; Uhri. Kaikki teokset 2015, kuivapastelli, muste/seinämaali voimapaperille.

Mikä sitten iski makuuni, oli seinälle triptyykkimäisesti ripustettu kolmikko kuivapastellipiirroksia. Näissäkin oli suora linkki Raamattuun ja taidehistorian klassikoihin, mutta näissä viehätti taidekoulumainen croquismaisuus ja kipsimallien piirtäminen pienellä twistillä. Se, että teokset oli uskallettu jättää ikään kuin puolitiehen, teki niistä ihan omia tulkintoja. Nissinen paljastui tämän teossarjan myötä taitavaksi piirtäjäksi. Piirrokset löivät ainakin tällä kertaa veistosinstallaation ihan 6-0.

Jenni Turunen: Sumeita näkymiä 1-5, 2015. Hiili ja lyijykynä japanin paperille.

Nissisen voimapaperipiirrosten vastapäiselle seinälle oli ripustettu Jenni Turusen hiilipiirrossarja Sumeita näkymiä. Ennen kuin ehdin taiteilijan nimeä teosluettelosta lukea, luulin piirrosten olevan Arto Väisäsen tekemiä. Samantapaista viivankäyttöä  ja mustavalkoisuutta. Kun huomasin, että tämä olikin Turusen sarja, olin todella hämilläni. Tämä ei ollut yhtään sellaista Jenniä, jonka olin oppinut tuntemaan. Ihmishahmot olivat kadonneet kokonaan ja tilalle oli tullut uhkaavan oloinen koivikko(?).

Yksityiskohta Jenni Turusen teossarjasta Sumeita näkymiä 1-5.

Valkealla seinällä valkealle japanin paperille tehdyt piirrokset tuntuivat riippuvan kalpeina Nissisen teoksia vastapäätä. Hiilen ja lyijykynän jälki tuntuivat kuitenkin kuin huutavan jotain, mistä en kuitenkaan saanut kiinni. Keskellä teosta huomioni tarttui kuin pieneen ristiin puiden välissä. Olo oli sekava ja välillä tuntui, ettei tiennyt kulkivatko hiili ja lyijykynä papereiden pinnalla vapaasti vai jäivätkö ne japanin paperin tekstuurin jalkoihin.

Eerika Jalasaho: Liiketutkielma II / This is my process, video, 2015. Kesto noin 1 min.

Eerika Jalasaho näytti jatkaneen videoteosten parissa. Suurikokoiselle seinämälle heijastetiin teos Liiketutkielma II / This is my process. Minuutin mittainen videoteos koostui 12:sta vesiä kuvaavasta pätkästä. Videokuvat oli pikselöity ja aluksi tuntui, että katse pakottautui muodostamaan terävän kuvan. Kun teoksen ääressä oli istunut hetken, pikselit alkoivat muodostaa liikkuvia väripintoja. Vesi elementtinä on monelle rauhoittava ja mieltä rentouttava, mutta kuvien pikselöinti toi myös ajatuksia sensuroinnista. Ihmisten henkilöllisyys ja yksityisyys pyritään turvaamaan pikselöimällä videoista ja kuvista tunnistettavat piirteet, kasvot. Liiketutkielman toinen nimi This is my process sai ajattelemaan, halutaanko tällä ottaa kantaa vesistöjen turvallisuuteen ja hyvinvointiin? Vesi antaa meille hyvinvointia, mutta kuinka säilytämme vastavuoroisesti vesistöjen hyvinvoinnin?

Veera Launonen ja Ilkka Martti Kivelä: Because we separate like ripples on a blank shore, video, 2015. Kesto 2,42 min.

Veera Launosen ja Ilkka Martti Kivelän yhteisvideossa siniset jäätikut sulavat ja kuulokkeista kuuluu samanaikaisesti kuin vedenalainen kumina. Ääni on samaan aikaan sekä rauhoittava että hieman pelottava. Kun siniset jäätikut ovat kokonaan sulaneet, sininen vesi vaihtuu voimakkaan punaiseksi ja vesi tiivistyy takaisin punaisiksi jäätikuiksi. Launosen omien sanojen mukaan videolla on haluttu kommentoida vesistöihin päässeitä myrkkyjä, joka teemaltaan jatkaa Jalasahon videosta nousseita ajatuksiani vesistöjen hyvinvoinnista.

Oli yllättävää huomata, että monella taiteilijalla oli vesiteema tavalla tai toisella mukana teoksessaan. Mitään yhteistä vesiteemaa ei kuitenkaan oltu etukäteen kuulema sovittu. Ehkä se teema nousee suoraan suomalaisuudesta. Mitään tajunnanräjäyttävää näyttely ei tarjonnut, vaikka Topi Ruotsalainen sai yllätettyä täysin. Teos laittoi miettimään, että jokohan se olisi minunkin aika vaihtaa älypuhelinaikaan, jos sen puuttumattomuus tarkoittaa sitä, että taideteosten tulkintani jää tulevaisuudessa vain puolitiehen....?

Taiteilijoiden työhuoneissa

 Kurkistuksia Myllyn taiteilijoiden työhuoneisiin.

Roiske

Mylly. Minna Canthin katu 4. (1. ja 4. krs.), 70100 Kuopio.

Miltei heti Myllyn kesänäyttelyn jälkeen näyttelytilat valtasi Kuopion kuvataiteilijoiden, Ars Liberan, ryhmänäyttely. Teoksia oli sekä Myllyn neljännessä kerroksessa, alakerran Galleria Kulmassa että Sataman puistossa. Ryhmänäyttelyistä kirjoittaminen, varsinkin näissä tapauksissa missä mukana on lähes 30 taiteilijaa, on todella haastavaa. Myllyn kesänäyttely oli pienimuotoinen ja teemaltaan yhtenäinen kokonaisuus. Melankolian ja surumielisyyden vuoksi se ei olisi isompaa kokonaisuutta kaivannutkaan. Ars Liberan Roiske oli levittäytynyt moneen paikkaan ja teokset todella ottivat tilansa haltuun. Ne eivät olleet sisäänpäin kääntyneitä vaan nimensä mukaisesti ryöpsähtelivät kohti katsojaa. Mietin pitkään kuinka puran kokonaisuuden blogiin ja päädyin esittelemään sen siinä järjestyksessä, jossa itse teokset kohtasin. Tämän kierroksen myötä palautan ajatukset yksittäisistä teoksista ja katsotaan lopuksi saanko koottua näyttelystä jonkinlaisen yhteenvedon.

Sataman puistossa oli Sami Korkiakosken teos Elina.

Myllyä lähestyessä ensimmäinen kohtaaminen oli Sami Korkiakosken Elina -teoksen äärellä. Maalauskankaana oli käytetty trampoliinia ja keltainen teos istui kivasti ympäristöönsä. Naishahmo näytti olevan kuin aurinkokehän keskellä, josta tuli positiivinen tunne imartelusta ja rakkaudesta. Korkiakosken teokset ovat aina olleet itselleni vaikeita tulkita. Aioin ensin sanoa että ne ovat vaikeita lähestyä, mutta sitä ne eivät ole. Jokin näissä vetää puoleensa. Hänen kädenjälkensä yhdistää katutaidetta ja abstraktia taidetta. Useinkaan teoksissa ei ole varsinaisia esittäviä hahmoja vaan pääosa on annettu väreille, siveltimenvedoille ja muodoille. Lokeroin hänet omassa mielessäni yhteen Tuomas Hallivuon kanssa. Vaikka toinen tekee grafiikkaa ja toinen maalaa, ja toinen tekee esittävää ja toinen abstraktia, molempien teokset ovat haastavia tulkita, mutta siitä huolimatta ne vetävät puoleensa ja ärsyttävät mieltä positiivisessa mielessä. Molemmat tekijät ovat myös melko rujoja ja kaunis ei usein ole ensimmäinen sana mikä töistä tulee mieleen. Kyseisen Elinan voisin kuitenkin lokeroida kauniiksi. Toisaalta, teosnimi saa välittömän assosiaation Leevi and the Leavingsin kappaleeseen, joka taas luo ihan uudenlaisia mielikuvia.

Sami Korkiakoski: Elina, 2014, alkydi, kollaasi ja spray trampoliinille.

Sinikka Kosonen: Hedelmistään puu tunnetaan, 2014, ripustus Leo Kosonen.

Viereisen puun oksilla roikkui kaulimia. Teos oli Sinikka Kososen Hedelmistään puu tunnetaan. Hauska, mutta ei niin tunteita herättävä kuin kesänäyttelyn Tuuli käy ylitseni. Tämän teho olisi todennäköisesti ollut voimakkaampi jos tuuli olisi kolistellut kaulimia vastakkain.

Yksityiskohta Sinikka Kososen teoksesta Hedelmistään puu tunnetaan.

Alakerran Galleria Kulman valoisan ikkunapaikan olivat ottaneet haltuun Antti Immosen ja Timo Kokon veistokset. Ensinäkemältä mittasuhteet kahden taiteilijan teosten kesken eivät tuntuneet olevan kohdillaan. Immosen Fragmentti - urku murtuu -teos valloitti massallaan lähes puolet tilasta, kun Kokon Ikukasvi (Planta Aluminium) ja Slow Burn tuntuivat hukkuvan hiirulaisina Immosen teoksen alle. Ehdolla olleista tiloista Galleria Kulman valoisa ikkunapaikka toimi Fragmentille parhaiten, mutta se ei päässyt tässä täysin oikeuksiinsa. Teos olisi vaatinut itselleen isomman tai syvemmän tilan, jossa sitä olisi päässyt tarkastelemaan kauempaa. Ikkunan taakse siirtyessä lasin heijastukset pilasivat näkymän. Fragmentti oli kuitenkin mielenkiintoinen sekä muodoltaan, materiaaliltaan että väritykseltään. Harmaaksi värjätty puupinta sekoittui kaukaa katsoen metalliin ja moniulotteiset "urkupillit" olivat paitsi hauskoja myös puoleensavetäviä. Taas joutui taistelemaan sitä museoiden ja gallerioiden kosketuskieltoa vastaan. Olisin nimittäin halunnut huhuilla pilleihin ja kuunnella kuinka ääni muuttuu. Immosen teos ihastutti ja laittoi toivomaan, että joku kaupunki ymmärtäisi tarttua teokseen, sillä tämä toimisi loistavasti julkisena taideteoksena. Kokoa vain vielä suuremmaksi ja valo pääsisi leikkimään sen pinnalla vuoden ympäri.

Antti Immonen: Fragmentti - urku murtuu, 2012, puu.

Yksityiskohta Antti Immosen teoksesta Fragmentti - urku murtuu.

Timo Kokko: Slow Burn (Naisen muotokuva), 2014, rautavalu. Kuva: Antti Immonen.

"Hiirulaiseksi" ensisilmäyksellä tituleeraamani Timo Kokon teos Slow Burn ei ollutkaan yhdellä vilkaisulla kuitattu. Sehän elää! Pienistä rautavalupalleroista koottu naisen kasvokuva oli upotettu veteen ja se oli näyttelyn kuluessa kerännyt pintaansa jo melkoisen kasvuston. Slow Burn viittaa hitaaseen raudan ruostumiseen, mutta samalla se palautti mieleeni kuulemani tutkimuksen miesten ja naisten parhaista ikävuosista. Suomalaisilta oli kysytty mikä heidän mielestään on stereotypinen mielikuva naisesta, ja ihanneiäksi oli laskettu 25, kun sama kysymys miehistä oli tuottanut tulokseksi noin 40-vuotiaan miehen. Niinpä, Slow Burn, naiset ruostuvat iän myötä hitaasti ja varmasti, kun miesten ajatellaan vain paranevan vanhetessaan.

Timo Kokko: Slow Burn (Naisen muotokuva), 2014, rautavalu.

Timo Kokko: Slow Burn (Naisen muotokuva).

Yksityiskohta Timo Kokon teoksesta Slow Burn.

Kaisa Törmänen: Saame, installaatio, 2013-2014, vahaliitu tervapaperille.

Galleria Kulman takatilan mustille seinille oli ilmestynyt Kaisa Törmäsen installaatio Saame. Paperinen teos näytti kauempaa kankaiselta tilkkutäkiltä. Tilkut olivat täynnä saamenkielisiä sanoja, jotka eivät itselleni avautuneet lainkaan. Tässä olisi pitänyt olla vieressä saamenkielen sanakirja. Jälkikäteen googlettelulla guolle on ilmeisesti kala (Kalajoki?), mutta muuten sanojen merkitys jäi vähäiseksi. Harmi, sillä sanojen kautta teokseen olisi päässyt sisälle ihan eri tavalla. Nyt ne jäivät minulle vain värikkäiksi tilkuiksi. 

Yksityiskohta Kaisa Törmäsen teoksesta Saame.

Yksityiskohta Kaisa Törmäsen teoksesta Saame.

Valokuva Johanna Väisäsen videoteoksesta Siltaprojekti, 2012.

Törmäsen teoksen vieressä pyöri Johanna Väisäsen videoteos Siltaprojekti. Väisäsen videoteoksia olin nähnyt kesän aikana jo Mäntässä ja Kankaan tehtaalla. Yksi vaikuttavimmista teoksista taitaa olla Kuopion taidemuseossa näkemäni Jokea ylittäessä muistot tuhoutuvat. Olen yrittänyt tiivistää teoksia yhdistäviä piirteitä ja miettiä mikä niissä vetoaa. Museoiden ja taidehistorian yhdistäminen, kyllä, mutta voimakkaimmin kaikkia teoksia taitaa kuitenkin yhdistää hiljaisuus ja rauhallisuus. Videoissa ei tarvitse välttämättä olla edes ääntä ja ne ovat vähäeleisiä. Kenties juuri se vähäeleisyys pysäyttää. Ne ovat meditatiivisia ja kertovat samalla tarinoita ihmisistä ja yhteiskunnasta. Siltaprojektissa kuvattiin veteen heijastunutta punaista siltaa. Sillan yli kulki autoja ja rekkoja, videossa kuului liikenteen ääni ja aika ajoin veneen moottori. Laineet heiluttivat vettä ja tekivät näkymästä sumean. Teos leikki mahtavasti videon ja maalauksen rajamailla. Tässä tapauksessa vesi oli maali, jota tuuli siveltimellään heilutteli. Värimaailma sopi hienosti yhteen Törmäsen teoksen kanssa.

Valokuva Ulla-Mari Lindströmin videoteoksesta Parasta kesässä, 2013.

Väisäsen teoksen jälkeen alkoi Ulla-Mari Lindströmin videoteos Parasta kesässä. Videossa tyttö hyppi trampoliinilla, jota oli kuvattu alhaalta päin. Lapset, kesä, riemu ja vapaus. Ne asiat videosta tulivat ensimmäisenä mieleeni. Vaikka "lentämistä" oli kiva katsella, videossa kuulunut trampoliinin narina teki katselukokemuksesta pidemmän päälle häiritsevän ja sai ilon ja riemun tuntumaan hieman uhkaavalta. Näyttelykokonaisuuden kannalta video perusteli kyllä hyvin paikkansa ja sai ajatukset palaamaan Sami Korkiakosken Elinaan.

Myllyn neljänteen kerrokseen siirtyessä yhdessä tilassa oli muutto kesken, jonka vuoksi tilan poikki juoksi vähän väliä miehiä laatikoita, sohvia ym. kantaen. Yleisilme oli kuitenkin räiskyvän värikäs ja iloinen.

Mikko Hallikainen: Selkämme takana paistaa talviaurinko, 2011, kollaasi.

Ensimmäinen pysähtyminen värimaailmojen keskellä oli Mikko Hallikaisen teoksen äärellä. Vaikka kyseinen Selkämme takana paistaa talviaurinko ei esteetikon silmiin näyttänyt kovinkaan kauniilta, se sai naurahtamaan, sillä siinä oli jotain minkä koen hyvin vahvasti Kuopion taidekenttää ja Ars Liberaa kuvittavaksi. Ystäväni kysyi kerran, mikä on mielestäni Jyväskylän ja Kuopion taidekentän ero. Jyväskylää leimaa vahvasti grafiikka, mutta en ole osannut tiivistää taidekenttää sen kummemmin. Kuopiossa olen kuitenkin havainnut yhtenäisiä piirteitä ja niitä ovat voimakkaat värit, paksut värikerrokset, tietty rujous ja huumori, abstraktin ja esittävän rajapinta sekä kollaasimaisuus. Tietenkään kaikki eivät tähän lokeroon istu, mutta näiden tuntomerkkien pohjalta osaan tunnistaa jo kourallisen Liberalaisia. Hallikaisen tapauksessa teosnimet olivat runollisen kauniita, mikä antoi kivan ristiriidan töiden kesken. Nämäkään eivät ole suoralta kädeltä tulkittavissa, vaan teosten äärellä joutuu seisoskelemaan pienen tovin ja katsomaan mitä maalauksissa ylipäänsä on.

Jenni Turunen: Maisema, 2011, muste ja tussi.

Mikko Hallikaisen ja Kari Juutilaisen voimakkaiden teosten väliin oli ripustettu Jenni Turusen herkät muste ja tussityöt. Ripustus tuntui aluksi väärältä Turusen teoksia kohtaan, jotka vaikuttivat heiveröisiltä miesten teosten keskellä. Kauempaa kokonaisuutta katseltuani huomasin, että Turusen työt toivat sopivan hengähdystauon räiskyvän väristen maalausten keskelle, sillä jos koko seinämä olisi ollut pelkkää väri-ilottelua, se olisi tuntunut raskaalta ja päällekäyvältä. Turunen on tunnettu mustavalkoisuudestaan ja musteen ja tussin yhdistelmistä. Hän tavoittaa teoksillaan hieman samanlaista pysähtyneisyyttä ja vähäeleisyyttä, jota on esimerkiksi Johanna Väisäsen videoteoksissa. Turunen liikkuu töissään abstraktin ja esittävän rajamailla. Parhaimmillaan teokset näyttävät siltä kuin tuuli olisi huitaissut musteen paperille, niin kevyttä ja pehmeää. Maalaustavasta huolimatta tunnelmat ovat kuitenkin enemmän melankolisia kuin iloisen kepeitä. Maisema toi sommittelullaan mieleen värittömän Mark Rothkon.

Jarkko Juvonen: Ägelä, 2014, installaatio.

Jarkko Juvonen oli nimi joka tuntui itselleni uudelta. Ägelä-installaatio oli levittäytynyt suurelle alueelle ja yleisilme oli hyökkäävä. Voimakkaita värejä, tekstejä ja pääkalloja. Kokonaisuus sai myös hämilleen: mikä on Ägelä? Yksittäisten teosten nuolet ja tienviitat loivat mielikuvan, että Ägelä olisi jonkinlainen paikkakunta, mutta Ägelä on Juvoselle elämäntapa. Hän selittää termiä kotisivuillaan seuraavasti: "Olen kuvataiteilija. Tai paremminkin kulttuuripersoona. Jarkko Juvonen on väestörekisteriin sidottu kansalaisminä. Kulttuuripersoona Ägelä on turhaumasta syntynyt tekijä. Ägelä on ekspressiivistä käsitetaidetta, jossa on antituotteellinen jälkimaku! (---) Ägelä on minulle elämäntapa. Hommailen omaan tahtiin omalla tavallani. Se on se jokapaikka. (---) Minulla on vain yksi aihe. Se on Ägelä. On aivan sama millä tekniikalla sen toteutan. Ihan sama mistä materiaalista sen veistän. Koollakaan ei ole mitään väliä. Tärkeintä on, että teen sen itse ja tasan niin kuin haluan. Ilman aikatauluja. Ilman ulkoista kontrollia. Tämä on minun juttu."
Ägelä onnistui olemaan täysin omanlaisensa, mutta minut se piti turvallisen välimatkan päässä. Tekstinpätkät, yksityiskohdat ja toteutustapa eivät olleet omaan makuuni. Päällimmäisenä mieleeni jäi ahdistus ja pakkomielle, mielen ja elämän synkemmät näkymät. Teos oli Marja Kolun Kuseva koira-sarjan lisäksi ainut josta en pitänyt lainkaan. Harvoin soudan missään näyttelyssä näin voimakkaasti vastavirtaan minkään teoksen kohdalla, mutta kyseiset teokset saivat sen aikaan.

Yksityiskohta Jarkko Juvosen installaatiosta Ägelä.

Yksityiskohta Jarkko Juvosen installaatiosta Ägelä.

Yksityiskohta Jarkko Juvosen installaatiosta Ägelä.

Jouni Airaksinen: Ceci n'est pas un dessin au charbon/Tämä ei ole hiilipiirros, 2013, veistos.

Jouni Airaksisen veistos Ceci n'est pas un dessin au charbon/Tämä ei ole hiilipiirros palautti näyttelyyn ilon ja huumorin. Kyllähän te jo tiedätte, että taidehistorian lainaukset uppoavat minulle kuin kuuma veitsi voihin. Ja mikäli Airaksisen teos ei herätä kellonsoittoa muistissanne niin kerrottakoon, että René Magritten maalaus Ceci n'est pas une pipe/Tämä ei ole piippu -maalaus herätti kummastusta vuonna 1929. Magritte kyllä kuvasi teoksessaan piipun, mutta sen oli tarkoitus auttaa ymmärtämään, että maalaus ei ole sama asia kuin piippu itse. Airaksinen oli lainannut Magritten ajatusta oivaltavasti uudella tavalla ja kääntänyt kaksiulotteisen (hiilipiirroksen) kolmiulotteiseksi, kun Magritte oli tehnyt juuri päinvastoin. Ei, kyseessä ei todellakaan ollut hiilipiirros, vaikka se siltä oikeasta kulmasta ja valokuvan avulla litistettynä näyttikin. Tämä oli ehdottomasti yksi näyttelyn lemppariteoksista! Olisin tahtonut teokselle vielä voimakkaammin kohdistetut valot, jotta lattiaan olisi heijastunut sen varjokuva. Näin eri ulottuvuuksilla leikkiminen olisi ollut vielä voimakkaampaa.

Yksityiskohta Jouni Airaksisen veistoksesta Ceci n'est pas un dessin au charbon/Tämä ei ole hiilipiirros.

Ulla Remes: Vuorille minun on mentävä 1-18, 2014, sekatekniikka paperille.

Ulla Remeksen kuvasarjassa oli vuorenhuippuja ja väritunnelmia. Olen oppinut tuntemaan Remeksen tuotannon voimakkaista ja iloisista väreistä, mutta tässä sarjassa värit olivat hillitympiä ja murretumpia. Olen yleensä melko varovainen sen suhteen kuinka paljon haluan tietää taiteilijoista itsestään ja heidän teostensa taustoista, sillä ne vaikuttavat ja ohjailevat ajatuksiani automaattisesti suuntaan, joka ei välttämättä ole itseni viitoittama. Tämä on haastavinta silloin kun huomaan ystävystyväni jonkun taiteilijan kanssa. Kuinka sitä osaa kirjoittaa teoksista spontaanisti? Kutkuttavia ristiriitoja. Tässäkin tapauksessa tiesin etukäteen teoksista ja taiteilijasta. Kokonaisuus oli ripustettu seinälle lähes huomaamattomasti. Teokset olivat pieniä ja hentoja, fyysisesti kevyitä, mutta väreiltään hieman raskaita. Monesta yksittäisestä teoksesta tuli ristiriitaisia mielikuvia: myrkynvihreää vai metsänvihreää, vuorenhuippuja vai sydänkäyriä, energistä punaista vai verenpunaista? Murrettujen ja synkkienkin sävyjen keskellä oli löydettävissä pilkahduksia siitä tutusta Remeksestä. Yläreunan lumihuippuisen vuoren vieressä loisti kirkkaankeltainen aurinko. Värit hengittivät, paikoin raskaammin, paikoin kevyemmin, mutta henki näytti kulkevan. Yksikään teos ei ollut tukkoon maalattu, joka oli akvarellimaisuuden ansio. 

Yksityiskohta Ulla Remeksen teossarjasta Vuorille minun on mentävä.

Yksityiskohta Ulla Remeksen teossarjasta Vuorille minun on mentävä.

Soili Heikura: (vas.) Ohikulkija, 2013, öljyväri; (oik.) La Primavera, 1999, öljyväri.

Näyttelytilan kauimmaisen seinämän takana oli muun muassa Soili Heikuran kaksi maalausta: La Primavera ja Ohikulkija. En koskaan ajatellut sanovani näin, mutta mielestäni Heikuran teokset olivat liian kauniita muuhun kokonaisuuteen verrattuna. Ne eivät ravistelleet, ne eivät järkyttäneet eivätkä ne järin puhutelleet. Tässä on itselläni pieni ristiriita, sillä haen usein taiteelta jonkinlaista kauneutta ja varsinkin Ohikulkijassa oli sitä pehmeää violettia, jota rakastan impressionismissa (Claude Monét, Ellen Thesleff, Verner Thomé), mutta Roiskeen kokonaiskuvaan teokset eivät vain istuneet. Nämä pitäisi nähdä yksityisnäyttelyssä tai pienemmässä ryhmänäyttelyssä, joiden teoksissa on samaa henkeä. Lisäksi mietin, että vuoden 1999 maalaus on mielestäni pikkuisen liian vanha kertoakseen tämän hetken nykytaiteesta. Suurin osa näyttelyn teoksista oli valmistunut vuosina 2008-2014.

Johanna Rossi: Matkapäiväkirjat, 2003-2013, installaatio.

Johanna Rossin Matkapäiväkirjat -installaatio rikkoi näyttely- ja työhuonetilan välisen rajanvedon. Lattialle lasiseinän molemmin puolin oli aseteltu joukko värikkäisiin huiveihin käärittyjä luonnoskirjoja. Paketteja oli koristeltu nauhoin, langoin, rusetein, pitsein ja pikkuesinein. Kokonaisuus oli lämmin ja kotoinen. Muistan nähneeni Rossin samannimisen näyttelyn Galleria 12:ssa joitain vuosia aiemmin. Kyseinen näyttely oli läpileikkaus äitiydestä ja lapsen kasvusta. Tässä tapauksessa luonnoskirjojen sisällöstä sai vihiä vain yhden aukeaman verran.  Katsoja sai taistella tirkistelynhaluaan vastaan, sillä sisällöt olivat piilossa.

Yksityiskohta Johanna Rossin installaatiosta Matkapäiväkirjat.

Maria Kärkkäinen: Otteita kuvapäiväkirjastani, 2014, pigment transfer vanerille.

Samassa tilassa ja samassa hengessä Johanna Rossin kanssa oli Maria Kärkkäinen. Ovenpieleen sommitellut pienet valokuvat jatkoivat päiväkirjamerkintöjä. Nämä kutsuivat lähelle, tutkimaan ja katsomaan. Sommitelma ja pieni koko saivat huomaamaan kuinka toimivalta kokonaisuus tuntui. Ei valokuvien aina tarvitse olla suuria ja "julistavia". Tässä tapauksessa pienuus koitui voitoksi, nosti hetket luonnosta esiin kuin omat muistoni menneestä kesästä. Kärkkäisen teokset toimivat hyvin yhteen Rossin installaation lämmön ja kotoisuuden kanssa.

Yksityiskohta Maria Kärkkäisen valokuvasarjasta Otteita kuvapäiväkirjastani.

Mikko Valtonen: Perustuu hyvin pitkälle tositapahtumiin, 2014, installaatio.

Monen Ars Liberalaisen kädenjälki on vuosien mittaan tullut tutuksi ja yksi heistä on Mikko Valtonen. Ensimmäinen kosketukseni Valtosen teoksiin (tietämättäni) oli, kun yhteensä kuuden vuoden ajan katselin isokokoista maalausta yläasteen/lukion ruokasalissa. En varsinaisesti pitänyt maalauksesta, mutta se pysyi verkkokalvoilla. Vähän samanlaisena ajatus Valtosen tuotannosta on ollut koko ajan; en varsinaisesti pidä tyylistä, mutta kyllähän niitä katsoo. Naivistinen ja sarjakuvamainen kädenjälki ei ole sytyttänyt vaikka on myönnettävä, että Valtosella on aika ajoin töissään hyvää ja oivaltavaa huumoria. Roiske-näyttelyssä ollut teos kuitenkin käänsi hieman kelkkaani. Humoristinen hautakivi-installaatio Virpi-mummon leipomuksista sai hymyilemään. Itse asiassa jopa pidin siitä. Paljon. Ehkä tässä oli tarpeeksi kaikuja omien mummojeni leipomuksiin.

Roiske-näyttely oli miltei massiivinen kokonaisuus taidetta, jonka käsitteleminen vei aikaa. Vaikka yksittäisillä teoksilla oli omat tarinansa eikä näyttelyllä ollut varsinaista yhtenäistä teemaa oli kiva huomata, että näyttelyn sisällä kulki monia teoksia yhdistäviä sivujuonteita ja piirteitä. Tekstiilitaide, paksut värikerrokset, voimakkaat värit, viivankäyttö, muistot, melankolia, huumori, rujous, muotojen yhtenäisyys. Roiske kuvasi sanana hyvin kokonaisuutta, vaikka mukana kulki myös jotain herkkää ja harkittua. Tutuista taiteilijoista yksikään ei pettänyt, vaan teokset vahvistivat tunnetta miksi pidän kyseisistä taiteilijoista ja heidän töistään. Mukaan mahtui kuitenkin iloisia yllätyksiä ja muutama "en pidä" -kohtaaminen. Se ei kuitenkaan jättänyt kylmäksi tai sanattomaksi.

Roiske kokonaisuutta voi käydä katsomassa 2.9.2014 saakka

(Myllyssä 25.8.2014 saakka) 

osoitteessa Minna Canthin katu 4, 70100 Kuopio.

Löytyikö kokonaisuudesta omia suosikkeja?