maanantai 18. elokuuta 2014

Roiske

Mylly. Minna Canthin katu 4. (1. ja 4. krs.), 70100 Kuopio.
Miltei heti Myllyn kesänäyttelyn jälkeen näyttelytilat valtasi Kuopion kuvataiteilijoiden, Ars Liberan, ryhmänäyttely. Teoksia oli sekä Myllyn neljännessä kerroksessa, alakerran Galleria Kulmassa että Sataman puistossa. Ryhmänäyttelyistä kirjoittaminen, varsinkin näissä tapauksissa missä mukana on lähes 30 taiteilijaa, on todella haastavaa. Myllyn kesänäyttely oli pienimuotoinen ja teemaltaan yhtenäinen kokonaisuus. Melankolian ja surumielisyyden vuoksi se ei olisi isompaa kokonaisuutta kaivannutkaan. Ars Liberan Roiske oli levittäytynyt moneen paikkaan ja teokset todella ottivat tilansa haltuun. Ne eivät olleet sisäänpäin kääntyneitä vaan nimensä mukaisesti ryöpsähtelivät kohti katsojaa. Mietin pitkään kuinka puran kokonaisuuden blogiin ja päädyin esittelemään sen siinä järjestyksessä, jossa itse teokset kohtasin. Tämän kierroksen myötä palautan ajatukset yksittäisistä teoksista ja katsotaan lopuksi saanko koottua näyttelystä jonkinlaisen yhteenvedon.
Sataman puistossa oli Sami Korkiakosken teos Elina.
Myllyä lähestyessä ensimmäinen kohtaaminen oli Sami Korkiakosken Elina -teoksen äärellä. Maalauskankaana oli käytetty trampoliinia ja keltainen teos istui kivasti ympäristöönsä. Naishahmo näytti olevan kuin aurinkokehän keskellä, josta tuli positiivinen tunne imartelusta ja rakkaudesta. Korkiakosken teokset ovat aina olleet itselleni vaikeita tulkita. Aioin ensin sanoa että ne ovat vaikeita lähestyä, mutta sitä ne eivät ole. Jokin näissä vetää puoleensa. Hänen kädenjälkensä yhdistää katutaidetta ja abstraktia taidetta. Useinkaan teoksissa ei ole varsinaisia esittäviä hahmoja vaan pääosa on annettu väreille, siveltimenvedoille ja muodoille. Lokeroin hänet omassa mielessäni yhteen Tuomas Hallivuon kanssa. Vaikka toinen tekee grafiikkaa ja toinen maalaa, ja toinen tekee esittävää ja toinen abstraktia, molempien teokset ovat haastavia tulkita, mutta siitä huolimatta ne vetävät puoleensa ja ärsyttävät mieltä positiivisessa mielessä. Molemmat tekijät ovat myös melko rujoja ja kaunis ei usein ole ensimmäinen sana mikä töistä tulee mieleen. Kyseisen Elinan voisin kuitenkin lokeroida kauniiksi. Toisaalta, teosnimi saa välittömän assosiaation Leevi and the Leavingsin kappaleeseen, joka taas luo ihan uudenlaisia mielikuvia.
Sami Korkiakoski: Elina, 2014, alkydi, kollaasi ja spray trampoliinille.
Sinikka Kosonen: Hedelmistään puu tunnetaan, 2014, ripustus Leo Kosonen.
Viereisen puun oksilla roikkui kaulimia. Teos oli Sinikka Kososen Hedelmistään puu tunnetaan. Hauska, mutta ei niin tunteita herättävä kuin kesänäyttelyn Tuuli käy ylitseni. Tämän teho olisi todennäköisesti ollut voimakkaampi jos tuuli olisi kolistellut kaulimia vastakkain.
Yksityiskohta Sinikka Kososen teoksesta Hedelmistään puu tunnetaan.
Alakerran Galleria Kulman valoisan ikkunapaikan olivat ottaneet haltuun Antti Immosen ja Timo Kokon veistokset. Ensinäkemältä mittasuhteet kahden taiteilijan teosten kesken eivät tuntuneet olevan kohdillaan. Immosen Fragmentti - urku murtuu -teos valloitti massallaan lähes puolet tilasta, kun Kokon Ikukasvi (Planta Aluminium) ja Slow Burn tuntuivat hukkuvan hiirulaisina Immosen teoksen alle. Ehdolla olleista tiloista Galleria Kulman valoisa ikkunapaikka toimi Fragmentille parhaiten, mutta se ei päässyt tässä täysin oikeuksiinsa. Teos olisi vaatinut itselleen isomman tai syvemmän tilan, jossa sitä olisi päässyt tarkastelemaan kauempaa. Ikkunan taakse siirtyessä lasin heijastukset pilasivat näkymän. Fragmentti oli kuitenkin mielenkiintoinen sekä muodoltaan, materiaaliltaan että väritykseltään. Harmaaksi värjätty puupinta sekoittui kaukaa katsoen metalliin ja moniulotteiset "urkupillit" olivat paitsi hauskoja myös puoleensavetäviä. Taas joutui taistelemaan sitä museoiden ja gallerioiden kosketuskieltoa vastaan. Olisin nimittäin halunnut huhuilla pilleihin ja kuunnella kuinka ääni muuttuu. Immosen teos ihastutti ja laittoi toivomaan, että joku kaupunki ymmärtäisi tarttua teokseen, sillä tämä toimisi loistavasti julkisena taideteoksena. Kokoa vain vielä suuremmaksi ja valo pääsisi leikkimään sen pinnalla vuoden ympäri.
Antti Immonen: Fragmentti - urku murtuu, 2012, puu.
Yksityiskohta Antti Immosen teoksesta Fragmentti - urku murtuu.
Timo Kokko: Slow Burn (Naisen muotokuva), 2014, rautavalu. Kuva: Antti Immonen.
"Hiirulaiseksi" ensisilmäyksellä tituleeraamani Timo Kokon teos Slow Burn ei ollutkaan yhdellä vilkaisulla kuitattu. Sehän elää! Pienistä rautavalupalleroista koottu naisen kasvokuva oli upotettu veteen ja se oli näyttelyn kuluessa kerännyt pintaansa jo melkoisen kasvuston. Slow Burn viittaa hitaaseen raudan ruostumiseen, mutta samalla se palautti mieleeni kuulemani tutkimuksen miesten ja naisten parhaista ikävuosista. Suomalaisilta oli kysytty mikä heidän mielestään on stereotypinen mielikuva naisesta, ja ihanneiäksi oli laskettu 25, kun sama kysymys miehistä oli tuottanut tulokseksi noin 40-vuotiaan miehen. Niinpä, Slow Burn, naiset ruostuvat iän myötä hitaasti ja varmasti, kun miesten ajatellaan vain paranevan vanhetessaan.
Timo Kokko: Slow Burn (Naisen muotokuva), 2014, rautavalu.
Timo Kokko: Slow Burn (Naisen muotokuva).
Yksityiskohta Timo Kokon teoksesta Slow Burn.
Kaisa Törmänen: Saame, installaatio, 2013-2014, vahaliitu tervapaperille.
Galleria Kulman takatilan mustille seinille oli ilmestynyt Kaisa Törmäsen installaatio Saame. Paperinen teos näytti kauempaa kankaiselta tilkkutäkiltä. Tilkut olivat täynnä saamenkielisiä sanoja, jotka eivät itselleni avautuneet lainkaan. Tässä olisi pitänyt olla vieressä saamenkielen sanakirja. Jälkikäteen googlettelulla guolle on ilmeisesti kala (Kalajoki?), mutta muuten sanojen merkitys jäi vähäiseksi. Harmi, sillä sanojen kautta teokseen olisi päässyt sisälle ihan eri tavalla. Nyt ne jäivät minulle vain värikkäiksi tilkuiksi. 
Yksityiskohta Kaisa Törmäsen teoksesta Saame.
Yksityiskohta Kaisa Törmäsen teoksesta Saame.
Valokuva Johanna Väisäsen videoteoksesta Siltaprojekti, 2012.
Törmäsen teoksen vieressä pyöri Johanna Väisäsen videoteos Siltaprojekti. Väisäsen videoteoksia olin nähnyt kesän aikana jo Mäntässä ja Kankaan tehtaalla. Yksi vaikuttavimmista teoksista taitaa olla Kuopion taidemuseossa näkemäni Jokea ylittäessä muistot tuhoutuvat. Olen yrittänyt tiivistää teoksia yhdistäviä piirteitä ja miettiä mikä niissä vetoaa. Museoiden ja taidehistorian yhdistäminen, kyllä, mutta voimakkaimmin kaikkia teoksia taitaa kuitenkin yhdistää hiljaisuus ja rauhallisuus. Videoissa ei tarvitse välttämättä olla edes ääntä ja ne ovat vähäeleisiä. Kenties juuri se vähäeleisyys pysäyttää. Ne ovat meditatiivisia ja kertovat samalla tarinoita ihmisistä ja yhteiskunnasta. Siltaprojektissa kuvattiin veteen heijastunutta punaista siltaa. Sillan yli kulki autoja ja rekkoja, videossa kuului liikenteen ääni ja aika ajoin veneen moottori. Laineet heiluttivat vettä ja tekivät näkymästä sumean. Teos leikki mahtavasti videon ja maalauksen rajamailla. Tässä tapauksessa vesi oli maali, jota tuuli siveltimellään heilutteli. Värimaailma sopi hienosti yhteen Törmäsen teoksen kanssa.
Valokuva Ulla-Mari Lindströmin videoteoksesta Parasta kesässä, 2013.
Väisäsen teoksen jälkeen alkoi Ulla-Mari Lindströmin videoteos Parasta kesässä. Videossa tyttö hyppi trampoliinilla, jota oli kuvattu alhaalta päin. Lapset, kesä, riemu ja vapaus. Ne asiat videosta tulivat ensimmäisenä mieleeni. Vaikka "lentämistä" oli kiva katsella, videossa kuulunut trampoliinin narina teki katselukokemuksesta pidemmän päälle häiritsevän ja sai ilon ja riemun tuntumaan hieman uhkaavalta. Näyttelykokonaisuuden kannalta video perusteli kyllä hyvin paikkansa ja sai ajatukset palaamaan Sami Korkiakosken Elinaan.
Myllyn neljänteen kerrokseen siirtyessä yhdessä tilassa oli muutto kesken, jonka vuoksi tilan poikki juoksi vähän väliä miehiä laatikoita, sohvia ym. kantaen. Yleisilme oli kuitenkin räiskyvän värikäs ja iloinen.
Mikko Hallikainen: Selkämme takana paistaa talviaurinko, 2011, kollaasi.
Ensimmäinen pysähtyminen värimaailmojen keskellä oli Mikko Hallikaisen teoksen äärellä. Vaikka kyseinen Selkämme takana paistaa talviaurinko ei esteetikon silmiin näyttänyt kovinkaan kauniilta, se sai naurahtamaan, sillä siinä oli jotain minkä koen hyvin vahvasti Kuopion taidekenttää ja Ars Liberaa kuvittavaksi. Ystäväni kysyi kerran, mikä on mielestäni Jyväskylän ja Kuopion taidekentän ero. Jyväskylää leimaa vahvasti grafiikka, mutta en ole osannut tiivistää taidekenttää sen kummemmin. Kuopiossa olen kuitenkin havainnut yhtenäisiä piirteitä ja niitä ovat voimakkaat värit, paksut värikerrokset, tietty rujous ja huumori, abstraktin ja esittävän rajapinta sekä kollaasimaisuus. Tietenkään kaikki eivät tähän lokeroon istu, mutta näiden tuntomerkkien pohjalta osaan tunnistaa jo kourallisen Liberalaisia. Hallikaisen tapauksessa teosnimet olivat runollisen kauniita, mikä antoi kivan ristiriidan töiden kesken. Nämäkään eivät ole suoralta kädeltä tulkittavissa, vaan teosten äärellä joutuu seisoskelemaan pienen tovin ja katsomaan mitä maalauksissa ylipäänsä on.
Jenni Turunen: Maisema, 2011, muste ja tussi.
Mikko Hallikaisen ja Kari Juutilaisen voimakkaiden teosten väliin oli ripustettu Jenni Turusen herkät muste ja tussityöt. Ripustus tuntui aluksi väärältä Turusen teoksia kohtaan, jotka vaikuttivat heiveröisiltä miesten teosten keskellä. Kauempaa kokonaisuutta katseltuani huomasin, että Turusen työt toivat sopivan hengähdystauon räiskyvän väristen maalausten keskelle, sillä jos koko seinämä olisi ollut pelkkää väri-ilottelua, se olisi tuntunut raskaalta ja päällekäyvältä. Turunen on tunnettu mustavalkoisuudestaan ja musteen ja tussin yhdistelmistä. Hän tavoittaa teoksillaan hieman samanlaista pysähtyneisyyttä ja vähäeleisyyttä, jota on esimerkiksi Johanna Väisäsen videoteoksissa. Turunen liikkuu töissään abstraktin ja esittävän rajamailla. Parhaimmillaan teokset näyttävät siltä kuin tuuli olisi huitaissut musteen paperille, niin kevyttä ja pehmeää. Maalaustavasta huolimatta tunnelmat ovat kuitenkin enemmän melankolisia kuin iloisen kepeitä. Maisema toi sommittelullaan mieleen värittömän Mark Rothkon.
Jarkko Juvonen: Ägelä, 2014, installaatio.
Jarkko Juvonen oli nimi joka tuntui itselleni uudelta. Ägelä-installaatio oli levittäytynyt suurelle alueelle ja yleisilme oli hyökkäävä. Voimakkaita värejä, tekstejä ja pääkalloja. Kokonaisuus sai myös hämilleen: mikä on Ägelä? Yksittäisten teosten nuolet ja tienviitat loivat mielikuvan, että Ägelä olisi jonkinlainen paikkakunta, mutta Ägelä on Juvoselle elämäntapa. Hän selittää termiä kotisivuillaan seuraavasti: "Olen kuvataiteilija. Tai paremminkin kulttuuripersoona. Jarkko Juvonen on väestörekisteriin sidottu kansalaisminä. Kulttuuripersoona Ägelä on turhaumasta syntynyt tekijä. Ägelä on ekspressiivistä käsitetaidetta, jossa on antituotteellinen jälkimaku! (---) Ägelä on minulle elämäntapa. Hommailen omaan tahtiin omalla tavallani. Se on se jokapaikka. (---) Minulla on vain yksi aihe. Se on Ägelä. On aivan sama millä tekniikalla sen toteutan. Ihan sama mistä materiaalista sen veistän. Koollakaan ei ole mitään väliä. Tärkeintä on, että teen sen itse ja tasan niin kuin haluan. Ilman aikatauluja. Ilman ulkoista kontrollia. Tämä on minun juttu."
Ägelä onnistui olemaan täysin omanlaisensa, mutta minut se piti turvallisen välimatkan päässä. Tekstinpätkät, yksityiskohdat ja toteutustapa eivät olleet omaan makuuni. Päällimmäisenä mieleeni jäi ahdistus ja pakkomielle, mielen ja elämän synkemmät näkymät. Teos oli Marja Kolun Kuseva koira-sarjan lisäksi ainut josta en pitänyt lainkaan. Harvoin soudan missään näyttelyssä näin voimakkaasti vastavirtaan minkään teoksen kohdalla, mutta kyseiset teokset saivat sen aikaan.
Yksityiskohta Jarkko Juvosen installaatiosta Ägelä.
Yksityiskohta Jarkko Juvosen installaatiosta Ägelä.
Yksityiskohta Jarkko Juvosen installaatiosta Ägelä.
Jouni Airaksinen: Ceci n'est pas un dessin au charbon/Tämä ei ole hiilipiirros, 2013, veistos.
Jouni Airaksisen veistos Ceci n'est pas un dessin au charbon/Tämä ei ole hiilipiirros palautti näyttelyyn ilon ja huumorin. Kyllähän te jo tiedätte, että taidehistorian lainaukset uppoavat minulle kuin kuuma veitsi voihin. Ja mikäli Airaksisen teos ei herätä kellonsoittoa muistissanne niin kerrottakoon, että René Magritten maalaus Ceci n'est pas une pipe/Tämä ei ole piippu -maalaus herätti kummastusta vuonna 1929. Magritte kyllä kuvasi teoksessaan piipun, mutta sen oli tarkoitus auttaa ymmärtämään, että maalaus ei ole sama asia kuin piippu itse. Airaksinen oli lainannut Magritten ajatusta oivaltavasti uudella tavalla ja kääntänyt kaksiulotteisen (hiilipiirroksen) kolmiulotteiseksi, kun Magritte oli tehnyt juuri päinvastoin. Ei, kyseessä ei todellakaan ollut hiilipiirros, vaikka se siltä oikeasta kulmasta ja valokuvan avulla litistettynä näyttikin. Tämä oli ehdottomasti yksi näyttelyn lemppariteoksista! Olisin tahtonut teokselle vielä voimakkaammin kohdistetut valot, jotta lattiaan olisi heijastunut sen varjokuva. Näin eri ulottuvuuksilla leikkiminen olisi ollut vielä voimakkaampaa.
Yksityiskohta Jouni Airaksisen veistoksesta Ceci n'est pas un dessin au charbon/Tämä ei ole hiilipiirros.
Ulla Remes: Vuorille minun on mentävä 1-18, 2014, sekatekniikka paperille.
Ulla Remeksen kuvasarjassa oli vuorenhuippuja ja väritunnelmia. Olen oppinut tuntemaan Remeksen tuotannon voimakkaista ja iloisista väreistä, mutta tässä sarjassa värit olivat hillitympiä ja murretumpia. Olen yleensä melko varovainen sen suhteen kuinka paljon haluan tietää taiteilijoista itsestään ja heidän teostensa taustoista, sillä ne vaikuttavat ja ohjailevat ajatuksiani automaattisesti suuntaan, joka ei välttämättä ole itseni viitoittama. Tämä on haastavinta silloin kun huomaan ystävystyväni jonkun taiteilijan kanssa. Kuinka sitä osaa kirjoittaa teoksista spontaanisti? Kutkuttavia ristiriitoja. Tässäkin tapauksessa tiesin etukäteen teoksista ja taiteilijasta. Kokonaisuus oli ripustettu seinälle lähes huomaamattomasti. Teokset olivat pieniä ja hentoja, fyysisesti kevyitä, mutta väreiltään hieman raskaita. Monesta yksittäisestä teoksesta tuli ristiriitaisia mielikuvia: myrkynvihreää vai metsänvihreää, vuorenhuippuja vai sydänkäyriä, energistä punaista vai verenpunaista? Murrettujen ja synkkienkin sävyjen keskellä oli löydettävissä pilkahduksia siitä tutusta Remeksestä. Yläreunan lumihuippuisen vuoren vieressä loisti kirkkaankeltainen aurinko. Värit hengittivät, paikoin raskaammin, paikoin kevyemmin, mutta henki näytti kulkevan. Yksikään teos ei ollut tukkoon maalattu, joka oli akvarellimaisuuden ansio. 
Yksityiskohta Ulla Remeksen teossarjasta Vuorille minun on mentävä.
Yksityiskohta Ulla Remeksen teossarjasta Vuorille minun on mentävä.
Soili Heikura: (vas.) Ohikulkija, 2013, öljyväri; (oik.) La Primavera, 1999, öljyväri.
Näyttelytilan kauimmaisen seinämän takana oli muun muassa Soili Heikuran kaksi maalausta: La Primavera ja Ohikulkija. En koskaan ajatellut sanovani näin, mutta mielestäni Heikuran teokset olivat liian kauniita muuhun kokonaisuuteen verrattuna. Ne eivät ravistelleet, ne eivät järkyttäneet eivätkä ne järin puhutelleet. Tässä on itselläni pieni ristiriita, sillä haen usein taiteelta jonkinlaista kauneutta ja varsinkin Ohikulkijassa oli sitä pehmeää violettia, jota rakastan impressionismissa (Claude Monét, Ellen Thesleff, Verner Thomé), mutta Roiskeen kokonaiskuvaan teokset eivät vain istuneet. Nämä pitäisi nähdä yksityisnäyttelyssä tai pienemmässä ryhmänäyttelyssä, joiden teoksissa on samaa henkeä. Lisäksi mietin, että vuoden 1999 maalaus on mielestäni pikkuisen liian vanha kertoakseen tämän hetken nykytaiteesta. Suurin osa näyttelyn teoksista oli valmistunut vuosina 2008-2014.
Johanna Rossi: Matkapäiväkirjat, 2003-2013, installaatio.
Johanna Rossin Matkapäiväkirjat -installaatio rikkoi näyttely- ja työhuonetilan välisen rajanvedon. Lattialle lasiseinän molemmin puolin oli aseteltu joukko värikkäisiin huiveihin käärittyjä luonnoskirjoja. Paketteja oli koristeltu nauhoin, langoin, rusetein, pitsein ja pikkuesinein. Kokonaisuus oli lämmin ja kotoinen. Muistan nähneeni Rossin samannimisen näyttelyn Galleria 12:ssa joitain vuosia aiemmin. Kyseinen näyttely oli läpileikkaus äitiydestä ja lapsen kasvusta. Tässä tapauksessa luonnoskirjojen sisällöstä sai vihiä vain yhden aukeaman verran.  Katsoja sai taistella tirkistelynhaluaan vastaan, sillä sisällöt olivat piilossa.
Yksityiskohta Johanna Rossin installaatiosta Matkapäiväkirjat.
Maria Kärkkäinen: Otteita kuvapäiväkirjastani, 2014, pigment transfer vanerille.
Samassa tilassa ja samassa hengessä Johanna Rossin kanssa oli Maria Kärkkäinen. Ovenpieleen sommitellut pienet valokuvat jatkoivat päiväkirjamerkintöjä. Nämä kutsuivat lähelle, tutkimaan ja katsomaan. Sommitelma ja pieni koko saivat huomaamaan kuinka toimivalta kokonaisuus tuntui. Ei valokuvien aina tarvitse olla suuria ja "julistavia". Tässä tapauksessa pienuus koitui voitoksi, nosti hetket luonnosta esiin kuin omat muistoni menneestä kesästä. Kärkkäisen teokset toimivat hyvin yhteen Rossin installaation lämmön ja kotoisuuden kanssa.
Yksityiskohta Maria Kärkkäisen valokuvasarjasta Otteita kuvapäiväkirjastani.
Mikko Valtonen: Perustuu hyvin pitkälle tositapahtumiin, 2014, installaatio.
Monen Ars Liberalaisen kädenjälki on vuosien mittaan tullut tutuksi ja yksi heistä on Mikko Valtonen. Ensimmäinen kosketukseni Valtosen teoksiin (tietämättäni) oli, kun yhteensä kuuden vuoden ajan katselin isokokoista maalausta yläasteen/lukion ruokasalissa. En varsinaisesti pitänyt maalauksesta, mutta se pysyi verkkokalvoilla. Vähän samanlaisena ajatus Valtosen tuotannosta on ollut koko ajan; en varsinaisesti pidä tyylistä, mutta kyllähän niitä katsoo. Naivistinen ja sarjakuvamainen kädenjälki ei ole sytyttänyt vaikka on myönnettävä, että Valtosella on aika ajoin töissään hyvää ja oivaltavaa huumoria. Roiske-näyttelyssä ollut teos kuitenkin käänsi hieman kelkkaani. Humoristinen hautakivi-installaatio Virpi-mummon leipomuksista sai hymyilemään. Itse asiassa jopa pidin siitä. Paljon. Ehkä tässä oli tarpeeksi kaikuja omien mummojeni leipomuksiin.
Roiske-näyttely oli miltei massiivinen kokonaisuus taidetta, jonka käsitteleminen vei aikaa. Vaikka yksittäisillä teoksilla oli omat tarinansa eikä näyttelyllä ollut varsinaista yhtenäistä teemaa oli kiva huomata, että näyttelyn sisällä kulki monia teoksia yhdistäviä sivujuonteita ja piirteitä. Tekstiilitaide, paksut värikerrokset, voimakkaat värit, viivankäyttö, muistot, melankolia, huumori, rujous, muotojen yhtenäisyys. Roiske kuvasi sanana hyvin kokonaisuutta, vaikka mukana kulki myös jotain herkkää ja harkittua. Tutuista taiteilijoista yksikään ei pettänyt, vaan teokset vahvistivat tunnetta miksi pidän kyseisistä taiteilijoista ja heidän töistään. Mukaan mahtui kuitenkin iloisia yllätyksiä ja muutama "en pidä" -kohtaaminen. Se ei kuitenkaan jättänyt kylmäksi tai sanattomaksi.

Roiske kokonaisuutta voi käydä katsomassa 2.9.2014 saakka
(Myllyssä 25.8.2014 saakka) 
osoitteessa Minna Canthin katu 4, 70100 Kuopio.

Löytyikö kokonaisuudesta omia suosikkeja?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti