Myyttiset

Minua on aina kiehtonut kaikki maaginen, mystinen, pinnanalainen, mielensisäinen, satumainen ja taianomainen. Tämän vuoksi odotin innolla Kuopion museossa avautunutta Myyttiset - Metsän kätköissä -näyttelyä. Siinä kävijä johdatetaan itäisen Suomen alueen uskomuksiin, joita kerättiin 1600-1900-luvuilla. Näyttely on tuotettu yhteistyössä Kuopion kulttuurihistoriallisen ja Kuopion luonnontieteellisen museon kanssa. 

"Itä-Suomen rikas suullinen kansanperinne säilytti erityispiirteensä pitkään, ja runot talletettiin arkistoihin loitsuina, lauluina, kertomuksina ja satuina. Myyttiset -näyttelyssä tarinat ja uskomukset punoutuvat yhteen todellisten eläinten ja luonnonilmiöiden kanssa. (---) Suomalaisille metsä on aina ollut erityinen paikka. Esivanhempamme lähestyivät metsää kunnioittavasti. Metsä oli heille elävä olento, jonka kanssa keskusteltiin ja neuvoteltiin."

Näyttelykävijän toivottaa tervetulleeksi Tietäjä. Kävijälle avautuu myös pienoismallin kautta tunnelma metsän reunassa toimineen maatalousyhteiskunnan elämäntapaan ja siihen liittyviin uskomuksiin. Vaikka uskomuksiin liittyvä kansanperinne on minulle jonkin verran tuttua, antoi näyttely myös lisätietoa ja syvensi jo olemassa olevaa tietämystä.

"Metsän yleishaltijoita olivat Tapio, Mielikki ja Tellervo. Tapiota saattoi lähestyä missä vain metsässä. Tapio joko antoi tai otti metsästäjän saaliin ja piti pedot loitolla metsälaidunten karjasta. Mehtolan emäntä Mielikki oli metsän naispuolinen riistanhaltija ja karjan suojelija. Tellervo ohjasi eksyneet kotiin."

Maatilan laidalta siirrytään syvemmälle metsään, jossa tulee vastaan erilaisia metsäneläimiä ja kerrotaan niihin liittyviä uskomuksia. Ennen myös uskottiin, että maailmassa on onnea vain tietty määrä. Kävijä sai testata onneaan onnenpyörässä, joka näytti suosiiko onni kävijää tulevalla metsäretkellä. Olin yllättävän innoissani aikuiseksi! Pyöräytin itselleni välimuodon, jossa luvattiin "Aarni antaa sinulle aarteen" ja "Löydät marjoja".

Näyttelyn ansio on muun muassa se, että vaikka se keskittyy uskomuksiin, kulkee luonnontieteellinen ja kulttuurihistoriallinen ymmärrys käsi kädessä. Esimerkiksi sudesta kerrottiin:

"Suomalaisessa kansanrunoudessa susi oli pelätty ja vihattu eläin, joka uhkasi ihmisiä ja kotieläimiä. Luonnonteteellisesti ajatellen susi kuuluu Suomen luontoon siinä missä muutkin lajit, ja saaliseläinten kantaa säätelemällä susi vaikuttaa koko ekosysteemiin. (---)  Susi yhdistyy kansanperinteessä myös perhesuhteisiin. Morsian saattoi sanoa menevänsä mieluummin suden suuhun kuin huonolle miehelle. Tai anoppia toivottiin suden suuhun, kun miniän ja anopin välille aiheutui kitkaa."

Tässä yhteydessä on hyvä mainita, että Italiassa on sanonta "In bocca al lupo", joka tarkoittaa sanatarkasti "suden suuhun", kun toivotetaan onnea esimerkiksi ennen haastavaa tilannetta. Siis rohkeutta ja onnea kohdata haasteet! Susi ei siis aina symboloi negatiivisia asioita.

Kulttuuriset ja alueelliset erot kävivät ilmi myös kuukkeliin liitetyissä uskomuksissa:

"Kuolevan metsästäjän tai tietäjän sielun uskottiin siirtyvän kuukkeliin. Kuukkeli myös edusti metsän emäntää tai haltijaa. Sielunlintu toi metsästysonnea, mutta johti metsästäjän harhaan, kun metsänemäntä halusi suojella eläimiä. Pohjoisessa se oli hyvän ja Etelä-Suomessa huonon onnen lintu. Kuukkelia kohdeltiin kunnioittavasti, ja yliluonnollisten kykyjensä ansiosta se sai olla pitkälti rauhassa. Kuukkelin pesän tahatonkin löytäminen saattoi johtaa kuolemaan."

Kallionkoloissa kurkistelivat sisilisko ja lepakko, mutta pirunpellosta kerrottiin seuraavaa:

"Paikoin sisämaassa voi nähdä pirunpeltoja, pyöreistä kivistä koostuvia kivikoita. Ne ovat muinaisen rannan jäänteitä, jotka ovat muodostuneet veden huuhdottua hienomman aineksen pois suurten, veden hiomien kivien välistä. Pirunpelto-nimi perustui uskomukseen, että piru oli viskellyt alueen täyteen kiviä.

Kristinuskon luoma piru oli savolaisen kansanperinteen suosituin ja ristiriitaisin hahmo. Pirua pelättiin, mutta silti sen kanssa tehtiin sopimuksia metsästysonnesta. Hintana oli jopa oma tai lapsen henki. Sopimuksen pitämistä yritettiin pakoilla pirua petkuttamalla. Jos se ei onnistunut, piru peri omansa. Pirun nimen lausumista vältettiin, jottei paha henki tulisi paikalle. Kiertoilmauksia olivat esimerkiksi alatuvan äijä, juutas, lempo, peijakas, hikinenä tai häntäherra. "

Pirunpellon kivikossa istui siipiään pörhennellen uhkaava huuhkaja:

"Huuhkajaa pidettiin linnuista mahtavimpana ennustajana, Tuonelan lintuna. Sen pelottava huhuilu ennusti tappeluita, tulipaloja, nälkävuosia tai kylän merkkihenkilön kuolemaa."

Kuolemaan ja Tuonelaan liitetään uskomuksissa myös korppi:

"Synkän musta kaarne eli korppi miellettiin pirun linnuksi. Sen lentäminen talon yli ennusti epäonnea ja raakkuminen kuolemaa. Korppia pidettiin myös murheen, kaihon ja lohdun lintuna. Sitä pyydettiin kantamaan huolet pois ja kadottamaan ne kauas 'kalattomiin lampiin'.

Kaarneen koti oli kaukainen korpi, jonne ihminen ei kuulunut. Kauhein kohtalo oli menehtyä korpin asuinsijoilla; ilman oikeita kuoleman riittejä vainajan sielu saattoi jäädä vaeltamaan rauhattomasti. 

Todellisuudessakin korpin elintavat liittyvät läheisesti kuolemaan. Haaskat ovat niille mieluista ruokaa, ja ne seuraavat usein karhuja ja susia saadakseen osansa petojen saaliista. Älykkäinä lintuina korpit oppivat hyödyntämään myös ihmisen asettamia ansoja. Hurjan maineen ja ansojen tyhjentämisen vuoksi korppia vainottiin pitkään, ja jäljelle jääneet arat yksilöt vetäytyivät kauas ihmisasutuksesta. Nykyään korpit ovat rohkaistuneet, ja niitä voi nähdä jopa kaupunkimetsissä."

Pirunpellon kivikosta matka jatkui sammaleisen suon läpi kohti metsänpeittoa. Lapsille oli merkitty polku myös menninkäisen luolan läpi. Metsänpeitto on ilmiönä kiehtoa. Nykytaiteessa sitä on käsitellyt muun muassa valokuvataiteen keinoin Tiina Tanskanen.

"Metsässä kulkija saattoi joutua metsänpeittoon. Siellä kaikki oli toisin. Tuttu tuntui vieraalta ja asiat olivat väärinpäin. Metsänpeitossa oleva eläin tai ihminen menetti kykynsä kommunikoita ja oli jopa näkymätön. Metsänpeitosta vapautuakseen tuli esimerkiksi kääntää vaatteet nurinpäin tai tehdä muita riittejä. Metsänpeittoon joutunut pelastettiin metsästä lukkoamisella eli vetämällä hiilikoukkua kodista veräjälle."

Metsänpeitosta selvittyään kävijä muuttui kuin Liisaksi Ihmemaahan ja kulku jatkui valtavien kasvien, sienten ja hyönteisten keskeltä kohti uhrilehtoa ja pyhiä puita. (Hämähäkkikammoisena kuljin tämän osuuden läpi melko nopeasti...)

"Lehto ei aina ole lehtimetsä - itäsuomalaiset lehdot ovat usein kuusivaltaisia. Rehevyyden ja monikerroksisen kasvillisuuden ansiosta lehdot ovat monimuotoisia elinympäristöjä. Niitä on raivattu pelloiksi ja käsitelty talousmetsinä, joten luonnontilaiset lehdot ovat harvinaisia.

Lähteiden tasaisen viileissä olosuhteissa elää omintakeinen lajisto kasveja ja hyönteisiä. Luonnonlähteitä on Suomesta hävinnyt lähinnä hakkuiden, ojituksen ja rakentamisen seurauksena, ja kaikki lähteiset luontotyypit ovat silmälläpidettäviä tai uhanalaisia."

Näyttelyn viimeinen sali oli taianomainen ja sai hiljentymään. Seinille heijastettiin tähtitaivasta ja avaruuden elementtejä, kun teksteissä kerrottiin maailmanpuusta ja taivaankannen synnystä. Keskellä huonetta oli valtava puu, jonka runkoon oli piilotettu lisää kansanperinteen symboliikkaa. Puun takana seisoi kenties suomalaisen kansanperinteen kunnioitetuin olento - karhu.

"Maailman synty on kiehtonut ihmisiä kautta aikojen. Maailmansyntymyyttimme ovat hyvin vanhaa perinteen kerrostumaa. Myyteissä esiintyi usein lintu, jonka munien rikkoutuessa maailman osat - päivä, kuu ja tähdet - syntyvät usein kaaoksesta. Luojalintuina esiintyivät niin sotka kuin pääskykin. (---) Maailmanloppu on myyteissämme tuntematon."

"Karhua, metsänpedoista arvostetuinta, pelättiin sen voiman ja vaarallisuuden takia. Karhulla oli kymmeniä peitenimiä eikä sen oikeaa nimeä saanut lausua ääneen. (---) Karhun metsästäminen oli rituaali, joka päättyi peijaisiin. Tanssilla ja lauluilla lepyteltiin saaliinhaltija Hongatarta. Peijaisten päätteeksi karhun kallo ripustettiin honkaan. Karhun sielun uskottiin palaavan kotiinsa taivaaseen. Peijaisten tavoitteena oli pyyntionnen takaaminen ja karhun jälleensyntymisen varmistaminen."

Viimeisessä tilassa oli roikkuvia korituoleja, jossa sai keinutellen kuunnella tarinoita kansauskomuksista. Kertojaäänet oli valittu hyvin ja käsikirjoitus oli muutenkin miellyttävää kuunnella. Näyttelystä johdatti ulos käytävä, jonka seinälle oli koottu tiivistetyssä muodossa itäisen loitsuperinteen historia.

Historia alkoi 1200-luvulta, jolloin "koivun kuoreen kirjoitettiin teksti, joka alkoi sanoilla: Jumala nuoli... Novgorodista puoli vuosituhatta myöhemmin löytyneen kirjoituksen arvellaan olevan noidannuolen parannusloitsu."

Vuosina 1545 ja 1551 "savolainen rahvas juhli ja joi Ukon vakkoja ja sai siitä kuninkaan määräämät sakot. Ukon vakat olivat sateiden varmistamiseksi keväisin suoritettu hedelmällisyysriitti. Mikael Agricola kokosi Psalttarin suomennoksen esipuheeseen luettelon hämäläisistä ja karjalaisista epäjumalista."

Minulle oli yllätys, että jo vuonna 1733 "kansanuskoa alettiin käsitellä opinnäytteissä. Gabriel Maxeniuksen väitöskirjan De effectibus fascino naturalibus aineistona käytettiin Kuopiosta kerättyjä loitsuja."

Vuonna 1831 perustettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ry, joka toimii edelleen tukien kansanrunouden taltiointia ja tutkimusta. 

Myyttiset -näyttely oli visuaalisesti kaunis, sisällöllisesti mielenkiintoinen ja näyttelyarkkitehtuuriltaan kiehtova. Kokonaisuus sopii ehdottomasti niin lapsille kuin aikuisillekin. Olisin voinut kulkea metsänpeitossa pidempään ja kuunnella kansanuskomuksiin liittyviä tarinoita enemmänkin. Tieteen ja uskomusten yhdistäminen on aina opettavaista.

Myyttiset - Metsän kätköissä -näyttely on esillä Kuopion museossa 25.1.2026 saakka.

*Lainaukset ovat Myyttiset -näyttelyn näyttelyteksteistä.

Kulttuurista hurmioitunut

Elle Sofe Company. Kuopio tanssii & soi, 2025.

Miten tehdä kulttuurista näkyvämpää? Tätä olen halunnut tehdä blogini ja someni kautta alusta alkaen. Nyt sen merkitys tuntuu kuitenkin olevan tärkeämpää kuin koskaan aiemmin. Hallituksen leikkausuutiset ovat arkipäivää ja niiden vaikutukset kulttuuriin ja luovien alojen toimiin ovat musertavia. Edelleenkään ei ymmärretä - tai haluta nähdä - tutkittua faktaa siitä, mitä kulttuuri meille yksilötasolla ja yhteiskunnassa tuo; ja tuottaa, koska se on päivän sana. Tuottaminen, kun samaan hengenvetoon puhutaan koko ajan myös säästämisestä.

Leikattava luksustuote vai kasvava ja tuottava toimiala?

Näen edelleen punaista, kun joku muistuttaa perussuomalaisten puheenjohtajan Riikka Purran meemi-pankin räjäyttäneen lausunnon: "Kulttuuri on sellainen luksuspalvelu, johon tällä hetkellä valitettavasti Suomessa menee liikaa rahaa." (Yle 22.3.2023) Tätä "luksuspalvelua" onkin sitten kitketty määrätietoisesti ja kovalla kädellä.

En ole taloustieteilijä, joten välillä minun on vaikea ymmärtää, kuinka samassa yhteydessä puhutaan tuottamisesta, säästämisestä ja talouden kasvusta. Minä ymmärrän kyllä tutkimustietoa, kun asiat selitetään ja perustellaan. Satuin esimerkiksi näkemään Kauppalehden kansilehden (11.8.2025), missä "Parhaat alat erottuvat" -otsikon yläpuolella oli kuvattu esittävät taiteet yleislääkäripalveluiden, perintäpalveluiden ja lakiasiaintoimintojen jälkeen. "Kauppalehden laaja selvitys kertoo, että keskellä taantumaakin Suomessa riittää kymmenittäin vahvasti kasvavia ja hienosti kannattavia toimialoja."

Kauppalehti 11.8.2025. 

"Yllätystuloksena voi pitää esittävien taiteiden, taiteellisen luomisen ja esittäviä taiteita palvelevan toiminnan vahva kasvu ja kannattavuus. Esittävissä taiteissa sijoitetun pääoman tuotto oli lähes 25 prosenttia: artistiyhtiöt agentteineen menestyvät." (Kauppalehden analyytikon Ari Rajalan tekemä kasvu- ja kannattavuusvertailu 2024)

Kirsi Pitkäsen "Suurpeto" performanssi Kuopion torilla 2013. Kyltissä lukee: "Taiteella ja kulttuurilla ei sinänsä ole mitään itseisarvoa. Sanan kulttuuri ovat vain monopolisoineet tahot, joilla ei ole mitään muuta elämänsisältöä."

Kulttuuri - Mikä hirveä menoerä!

Kirjailija Jyri Paretskoi sanoitti Savon Sanomien kolumnissaan (5.10.2025) täydellisesti oman totaalisen turhautumiseni yhteiskunnassa vallalla olevaan ilmapiiriin kulttuuria kohtaan. Lainaan tähän koko artikkelin, sillä se on kokonaisuudessaan niin tärkeä, ettei siitä voi irrottaa mitään [lihavoinnit ja alleviivaukset ovat omia huomioitani]:

"Ei mene päivääkään, etteikö jossain törmäisi purnaamiseen taiteen ja kulttuurin turhuudesta. Ja mikä hirveä menoerä se onkaan! Veronmaksajien selkänahasta revitään ja rahoitetaan mokomien taidehippien yltäkylläinen elämä. Menisivät oikeisiin töihin tai tekisivät niin hyvää taidetta, että sillä eläisi!

Tavallaan on ymmärrettävää, että joillekin ihmisille taide ja kulttuuri ovat sanoja vailla syvällisempää ymmärrystä niiden merkityksestä. Mutta 200 harvan ja valitun viisaan (joilla on käytössään kaikki tieto virkamiesten, avustajien ja erityisavustajien ansiosta), luulisi tietävän paremmin. Eivät tiedä.

Kansanedustajien, erityisesti hallituspuolueiden, olettaisi tekevän päätöksensä ennemminkin tiedon kuin mielikuvien varassa. Eivät tee.

Kulttuurialaan kohdistuvat 'säästöt' perustellaan sillä, että tottahan kaikkien on osallistuttava säästötalkoisiin. Tosiasiassa valtion taloutta tervehdyttäisi huomattavasti enemmän, jos kulttuuriin satsattaisiin enemmän. 'Miten niin?' arvelen jonkun nyt miettivän.

Vuonna 2022 valtio tuki kulttuurialaa 1,3 miljardilla eurolla. Se on toki iso summa, mutta huomionarvoista on se, että kulttuurialalta kerättiin pelkästään tuloveroa 3,4 miljardia euroa alan tuotoksen ollessa jopa yli 15 miljardia euroa.

Kulttuurin kyseessä ollessa on myös syytä muistaa, että erilaiset kerrannaisvaikutukset ovat isoja. Kulttuurin kuluttaja käyttää usein myös majoitus- ja ravitsemuspalveluita, kuljetuksia ja muita oheispalveluita. Kulttuuriala siis toisin sanoen tuottaa huomattavasti enemmän kuin siihen 'tuhlataan' valtion tukina ja avustuksina.

Euroopan parlamentaarisen tutkimuspalvelun tutkimuksen mukaan jokainen kulttuuriin sijoitettu euro voi tuottaa jopa 11 euroa bruttokansantuotteessa. Jostain syystä vallalla on silti harmillisen yleinen väärinkäsitys, että kulttuuri olisi vain menoerä, josta kannattaa säästää mahdollisimman paljon. Nähtävästi kulttuurialan leikkauksista päättävät tarvitsisivat enemmän matemaattista osaamista.

Vuonna 2025 valtio rahoittaa kulttuuria noin 550 miljoonalla eurolla. Kuntien järjestämän kulttuurin rahoituksesta (470 miljoona euroa) suurin osa tulee kuntien omista verotuloista.

Leikkauksia on siis tehty ja tehdään varmasti vielä lisääkin. Kysymys kuuluukin, kannattaako? Ei kannata.

Sivistysvaltioissa valtio tukee taiteen ja kulttuurin elinvoimaisuutta ja kehittymistä juuri siksi, että niiden merkitys on niin suuri. Jos kulttuuria ei olisi, mitä jäisi jäljelle? Ei kovin paljon.

Suomessa on tehty eurooppalaisesta valtavirrasta poikkeavia päätöksiä. Esimerkiksi Tanskassa elokuvasäätiön tuki on kolminkertainen Suomeen verrattuna. Suomessa kirjojen alv:n nosto 14 prosenttiin tekee Suomesta EU.n eniten kirjoja verottavan maan. Vertailun vuoksi: Tanska poistaa lukutaidon edistämisen hengessä kirjojen alv:n kokonaan.

Se siitä lukutaidon kehittämisestä.

Kaikkeen päätöksentekoon toivoisi järkeä ja tutkittuun tietoon perustuvia valintoja. Politiikassa niin vain ei taida tapahtua. Kaipa on helpompaa hutkia summamutikassa, mielikuvien varassa ja äänestäjille flirtttaillen."

Kiuruveden maalaiskaupunginteatterin toteuttama Onnen maa-näytelmä 2023. 

"Savonmuan piätön historia"-revyy. Varkauden Teatteri 2023.

Kulttuuri on itsestäänselvyys, jota humanistit ylläpitävät?

Kirjoitin keväällä 2024 kulttuurin merkityksestä otsikolla Talous ja humanismi. Teksti tuntuu valitettavasti edelleen tuoreelta ja ajankohtaiselta:

"(---) Nimimerkki Christiina perusteli kulttuurista leikkaamista kirjoittamalla eräälle keskustelupalstalle näin: "Teatterien ja museoiden ylläpito ei kuulu valtion ydintehtäviin, toisin kuin vaikka poliisin palvelut, koulutuksen ja terveydenhuollon järjestäminen."

Nimimerkki Christiina ei tullut ajatelleeksi, että millainen valtio Suomi oikeastaan on, ja miksi se on. Miksi me olemme suomalaisia?

(---) Korjaanpa Christiinan kommenttia lainaamalla osia Helsingin yliopiston, yliopistonlehtori Pasi Saukkosen laatimasta valtio-opin verkkomateriaalista (2005): 

'Tämä verkko-oppikirja antaa perustiedot Suomen poliittisen järjestelmän historiasta, rakenteesta, instituutioista, ideologioista ja toiminnasta sekä Suomesta osana Euroopan unionia. Se on valmistettu erityisesti Helsingin yliopiston yleisen valtio-opin laitoksen lähiopetuksen tukimateriaaliksi.'

Christiina väitti, että 'Teatterien ja museoiden ylläpito ei kuulu valtion ydintehtäviin, toisin kuin vaikka poliisin palvelut, koulutuksen ja terveydenhuollon järjestäminen.' Pasi Saukkonen on listannut verkkosivuille valtion tehtävät seuraavasti:

1. Perinteiset valtion tehtävät (yleinen hallinto, maanpuolustus, yleinen järjestys ja turvallisuus).
2. Hyvinvointivaltiotehtävät (opetus ja kulttuuri, sosiaaliturva, terveydenhuolto, asunto- ja yhdyskuntapolitiikka).
3. Liikenne (tiet, satamat, lentokentät, tietoliikenne).
4. Valtion taloudelliset tehtävät (maa- ja metsätalous, teollisuuden edistäminen ja muut taloudelliset tehtävät).
5. Muut tehtävät (valtion velka, eläkemenot, avustukset köyhille kunnille ym.).

Joten, jos kohtaatte joskus Christiinoita kommentteineen, niin voitte kertoa, että kulttuuri kuuluu Suomen valtion tehtäviin yhtä tasa-arvoisesti kuin sosiaaliturva, koulutus ja terveydenhuolto [joista kaikista on tämän hallituskauden myötä leikattu järkyttäviä määriä]. Ja mikäli katsomme tätä listausta on selvää, että Suomi säilyttää hyvinvointivaltioyhteiskunnan aseman vain panostamalla ja arvostamalla kulttuuriaan."

Presidentti Urho Kekkosen synnyinkoti, Lepikon torppa, Pielavesi.

Kirjailija Juhani Ahon museo, Iisalmi.

Mitä meidän on tehtävä?

Kuopiossa järjestetty Itä-Suomen kulttuurifoorumi (24.9.2025) pureutui muun muassa kulttuurin merkityksen esille nostamiseen.

Tilaisuudessa puhuivat muun muassa:

• Toimitusjohtaja Mikael Pentikäinen, Suomen Yrittäjät ry: "Yrittäjyys ja luovuus - kasvun uusi kaksoisvoima Itä-Suomessa"
• Johtaja Kaisa Rönkkö, Taiteen edistämiskeskus: "Luovien alojen ja kulttuurin merkitys Itä-Suomessa"

Tutkimustietoon perustuvaa faktatietoa kulttuurin merkityksestä ja luovien alojen vaikutuksesta talouskasvuun on olemassa, kun sen merkitys ja vaikutus vain halutaan nähdä. Eniten itseäni liikautti taiteilija-valmentaja, seniorikonsultti Katriina Haikalan (Miltton Oy) puheenvuoro otsikolla "Taiteilijan työn moninaiset mahdollisuudet". Hän puhui taiteilijanäkökulmasta, mutta painotti meidän kaikkien kulttuurialan ammattilaisten omaa merkitystämme muutoksen mahdollistamiseksi.

Haikala korosti, että meidän täytyy käyttää omaa ääntämme voimakkaasti itse, eikä odottaa sitä, että joku toinen tekee sen puolestamme. Tämä on äärimmäisen kuluttavaa (tiedän ja tunnen tämän henkilökohtiasesti myös oman työni osalta), mutta niin on vain tehtävä. Se, että kulttuurikenttä tekee tätä yhtenä rintamana auttaa vähän, mutta se, että levitämme sanomaamme myös omien verkostojemme avulla etenkin kulttuurikentän ulkopuolelle, auttaa vielä enemmän. Se, että kulttuurin merkityksestä puhutaan myös kulttuurikuplan ulkopuolelle, auttaa pitkäjänteisellä ja määrätietoisella työllä muuttamaan "kulttuuri on luksustuote" -vääristymiä.

Olimme Anu Vehviläisen kanssa puhumassa omista näkökulmistamme kulttuurin merkityksestä "Kulttuuriympäristö hyvinvoinnin lähteenä" -tapahtumassa lokakuussa 2024. Kuva: Aira Roivainen. 

Tätä samaa ajatusta kulttuurialan vaikuttamistyöstä Itä-Suomessa (ja koko Suomessa) jatkoi omassa puheenvuorossaan vaikuttamisen asiantuntija, eduskunnan  entinen puhemies Anu Vehviläinen. Hän muistutti, että seuraavat eduskuntavaalit järjestetään vuonna 2027. Kyseinen vuosi tulee lopulta nopeasti ja "kulttuurikasvatus" puolueita kohtaan tulisi aloittaa jo nyt, eikä vasta sitten, kun valinnat on tehty. Vaikuttamistyö vie aikaa, mutta mitä paremmin pohjatyöt tekee, sitä parempi on myös lopputulos.

Suomen Asutusmuseo, Lapinlahti. Asutusmuseo kertoo toisen maailmansodan vuoksi kotinsa menettäneiden evakkojen ja asutustiloilla uuden elämän alkuun saattaneiden sukupolvien historiaa.

Konkreettisia toimenpiteitä yksilötasolla?

Valitettavasti kulttuurin näkyvyys mediassakin on pientä. Se näyttää olevan sitä myös sosiaalisessa mediassa. Kulttuurivaikuttaja Jenni Rotonen (Pupulandia-blogi, podcast-juontaja) toi esille Instagram-julkaisussaan huolestuttavan ilmiön:

"Olen huomannut jännän ilmiön: jostain syystä kulttuuriin, kirjallisuuteen, elokuviin ja taiteisiin liittyvien postausten tykkäysmäärät ja näkyvyys jäävät lähes poikkeuksetta keskivertoa heikommiksi. Se ei ihan käy järkeen, koska näitä teemoja toivotaan ja saan niistä paljon kiitosta. Mutta jos tykkäys- ja reaktiosaldo jää pieneksi, algoritmi tulkitsee, ettei sisältö kiinnosta eikä nosta sitä enää esiin.

Syitä olla tykkäämättä ja regoimatta voi olla monia - ja se on ihan ok. (---) Ajassa, jossa kulttuurin ja taiteiden arvostus tuntuu olevan heikoissa kantimissa ihan valtionhallinnonkin tasolla, tuntuu entistäkin tärkeämmältä puhua elokuvista, kirjoista, teatterista, taiteesta, musiikista ja muista kultturiteemoista. Tuntuu tärkeältä käydä kulttuurikeskusteluja ja tarjota vinkkejä, suosituksia ja inspiraatiota, jotta ihmiset löytäisivät näiden tapahtumien ja elämysten äärelle ja kuluttaisivat kulttuuripalveluita. Lyhytnäköinen leikkauspolitiikka ajaa kulttuurialaa ahtaalle ja on aidosti uhka suomalaisen kulttuurikentän tulevasuudelle."

Jennin julkaisua oli kommentoinut muun muassa juontaja, toimittaja, kirjailija Laura Friman:

"Mietin just tätä samaa tänään kun olin viikon toisessa teatterienskarissa ja mietin et ois niin kiva vinkkailla ja kirjoittaa pidemminkin kulttuurikokemuksista mutta kun niistä tykkää aina systemaattisesti joku viisi ihmistä siinä missä naaman kuvasta ja typerästä mietelauseesta 5000 ihmistä. Tai jotain. Niin tuntuu turhalta & turhauttavalta!"

Ymmärrän Laura Frimanin ajatuksen etenkin, jos julkaisujen sisällöistä pitäisi saada tuloja tykkäysten tai muun näkyvyyden myötä. Mutta olen äärimmäisen huolissani, jos ME KULTTUURIKENTÄN AMMATTILAISET ITSE EMME YLLÄPIDÄ KULTTUURIPUHETTA JA TUO SEN MERKITYSTÄ ESILLE SOMESSA SIKSI, ETTÄ NE EIVÄT KERÄÄ TARPEEKSI TYKKÄKSIÄ. Kuten Jenni Rotonen mainitsi, mikäli kulttuurikenttä ja kulttuurisisältö hiljenee, sen näkyvyys ja merkitys katoaa sosiaalisen median algoritmeista. En halua, että näin tapahtuu.

Siispä rohkaisen Jenni Rotosen tavoin kaikkia, joita taide ja kulttuuri vähääkään kiinnostaa, tekemään pieniä tekoja kulttuurin tukemiseksi:

• käytä kulttuuripalveluita
• puhu taiteesta ja kulttuurista omassa elämänpiirissäsi
• anna kulttuurisisällöille sometykkäyksiä, kommentteja, tallennuksia ja/tai jakoja, jotta myös algoritmit koulutetaan ymmärtämään kulttuurin merkitys
• näkyvyys on kullanarvoista taidenäyttelyille, pienille paikallisille elokuvafestivaaleille, konserteille, teatteriesityksille jne.
• näkyvyys auttaa uusia ihmisiä löytämään kulttuurielämysten pariin

Alma Jantunen: Kurpitsaportti, 2023, yksityiskohta, yhdistelmätekniikka. Metallityö: Jari Kulmanen. KUMMA: Maaginen-näyttely 2025.

Pidetään yhdessä ääntä kulttuurisisältöjen puolesta!

Terveisin,

kulttuurista Hurmioitunut, vuodesta 2010 alkaen.

Pisankamunia

Osallistuin vuosi sitten ensimmäistä kertaa pisankakurssille. Kyseessä on ikivanha slaavilainen pääsiäismunien koristelutekniikka, joka on suosittu esimerkiksi Ukrainassa, Puolassa ja Serbiassa. Nimi tulee slaavilaisten kielten kirjoittaa-verbistä, sillä kuviot piirretään ohuilla terillä pikkutarkasti.

Tämä oli ensimmäinen pisankamuna, jossa harjoittelin geometrisia kuvioita. Vaikka olin piirtänyt luonnosviivat etukäteen, meni tämän valmistumiseen kaikkiaan 3 tuntia. Tässä viimeisestä vaiheesta puuttuu vielä vahan poistaminen.

Voitte käydä lukemassa tarkemmin tekniikasta aiemman vuoden blogitekstistä. Tekniikka on hidasta sekä tarkkuutta ja kärsivällisyyttä vaativaa puuhaa. Edellisvuodesta viisastuneena piirsin pisankakuvioita kuorten pintaan jo etukäteen, ettei kurssilla menisi turhaa aikaa luonnosteluun. Näin pääsin nopeammin vahapiirtämiseen. Tällä kurssilla halusin keskittyä nimenomaan varsinaseen pisanka-tekniikkaan, kun edellisvuonna valmistin enemmän koristeluja nuppineulatekniikalla.

Osallistuin tänäkin vuonna Valamon opiston kurssille, jossa pisankatekniikkaa sai harjoitella neljän päivän ajan. Tiedän, että eri puolella Suomea on myös lyhytkursseja, mutta itse pidän siitä, että saan uppoutua tekniikan maailmaan rauhassa pidemmäksi aikaa.

Ja jos mietit, että täytyykö Valamon opistossa opiskellakseen olla ortodoksi, niin ei tarvitse. Riittää, että on kiinnostunut kurssisisällöistä, ne ovat kaikille avoimia. Jos teitä kiinnostaa ei-ortodoksin ajatukset ortodoksisista etikettiasioista, niin voitte käydä lukemassa ajatuksia aiemmasta blogitekstistäni. Kirjoitin siellä muun muassa titteleihin, pukeutumiseen ja pääsiäiseen liittyvistä asioista.

Se, mitä olen ortodokseilta oppinut, on pääsiäisen juhliminen. Useimmille pääsiäinen tarkoittaa nykyisin vain pidennettyä viikonloppuvapaata. Minä olen oppinut valmistautumaan pääsiäiseen, iloitsemaan pääsiäisestä ja ymmärtämään pääsiäisen kestävän aina 40 päivää, eli helatorstaihin saakka. Kaiken tämän myötä keväästä on tullut lempivuodenaikani, koska siihen sisältyy pääsiäisiloa, mutta myös keväisen luonnon herääminen talviunilta. 

Millaisia lopputuloksia pisankakurssi sitten tuotti? No tällaisia:

Olen erittäin tyytyväinen lopputuloksiin, sillä huomasin kehittyneeni edellisvuodesta. Tällä kertaa halusin keskittyä nimenomaan viivoihin ja niiden tarkkuuteen. Ensimmäisellä kerralla yritin saada kaikki onnistumaan kerralla: viivapiirros, niiden siisteys ja suoruus, paljon värejä ja paljon kuvioita. Voin kertoa, että yritin haukata ihan liian ison palan. Nyt olin jo etukäteen päättänyt, että keskittymällä viivoihin ja jättämättä värit vähemmälle, hallitsen kokonaisuuden paremmin.

Mielestäni sain todella kauniita munia myös noista kaksivärisistä versioista, kun viivapiirros on kuitenkin tarpeeksi koristeellinen. Pisankamunissa on paljon symboliikkaa, mutta itse olen viehättynyt lainaamaan kuvioita käspaikkakuvioista. Käspaikka on karjalaiseen perinteeseen kuuluva pitkä, molemmista päistään etupistokirjonnalla kuvioitu tekstiili, jota käytetään ortodoksisessa perinteessä esimerkiksi ikonin päällä. Kuvioissa käytetään muun muassa erilaisia lintuja, kasveja ja elämänpuita.

Pääsiäisjuhlan ollessa käynnissä, toivotan kirkkovuoden Suurinta Juhlaa viettäville ystävilleni: Kristus nousi kuolleista! Toisille toivotan hyvää pääsiäistä! Ja muille aurinkoista ja valoisaa kevättä! Kaikki varmasti iloitsemme luonnon heräämisestä ja kesän odotuksesta.

Savutupien historiaa Pöljällä

Maakunnallisen paikallismuseopäivän kunniaksi (29.6.) Siilinjärven kunta ja kulttuuritoimi järjestivät paikallishistorioitsija Aira Roivaisen luennoimaan 1800-luvun elämästä. Tarkemmin ottaen Siilinjärven savutupien kansan elämänmenosta pohjautuen tuomiokirjojen sisältöön ja päätöksiin. Tilaisuuteen ja museoon oli vapaa pääsy.

"Esitys käsittelee rikos- ja riita-asioita, joita tuomiokirjoissa tulee esille. Oikeustapaukset avaavat aikaikkunan 1800-luvun kirkkokuriin ja ajan arvomaailmaan. Millainen oli naisen asema 1800-luvun kyläyhteisössä? Kun talolliset saivat polttaa viinaa, niin oliko sitä sitten vapaasti saatavilla? Miten tiet ja sillat hoidettiin, mitä tarkoitti kestikievarilaitos ja paljon muuta arjen asiaa nousee esille asiakirjoissa."

Tapahtumapaikkana toimi tunnelmallinen Pöljän kotiseutumuseo. Päällekkäisvarauksen vuoksi luento oli siirretty 1900-luvun kotiseututalosta (Myllyharjun tupa) museoalueen savutupaan. Mutta eihän tämän parempaa paikkaa savutupien ajan elämänmenosta kertovaan tilaisuuteen olekaan kuin aito 1800-luvun savolainen savutupa!

Viileä savutupa tuntui hyvältä hiostavan ulkoilman rinnalla, tuoksu ja mustuneet seinä- ja kattopinnat toivat upean tunnelman. Leveät lattialankut olivat hioutuneet sileiksi, ja askeleet ja elämä painaneet niihin jälkensä.

Tupa täyttyi kuulijoista, kun Aira alkoi kertoa omasta kiinnostuksestaan ja innostuksestaan paikallishistoriaan. Aira teki elämäntyönsä historianopettajana, jonka tunneista minäkin sain onnekseni lukiovuodet nauttia. Aira on Siilinjärvellä tunnettu ja aktiivnen kulttuurivaikuttaja ja myös kulttuuriympäristön puolestapuhuja.

Naisten asema

Luennon aihepiiri tuntui etukäteen vähän ikävältä (mutta mielenkiintoiselta), vaikka itse asiassa tuomiokirjojen aineisto riita-asioissa osoitti esimerkiksi sen, että naisetkin saivat oikeutta osakseen. Aira aloitti luentonsa käsittelemällä naisten asemaa 1800-luvulla. Tuolloin naisilla ei ollut käytännössä kuin yksi keino turvata tulevaisuutensa: menemällä naimisiin. Tällä saatiin taloudellista turvaa, mutta sekään ei taannut turvallista ja vakaata elämää, etenkään talonpoikaissäätyyn kuuluvissa (saati kuulumattomissa) perheissä.

Yhteisöjen, pitäjien, kaupunkien ja koko Suomen elinkeinoja ja selviytymistä vaaransivat luonnonilmiöiden (muun muassa Suuret nälkävuodet 1866-1868) ja sotien lisäksi kulkutaudit sekä taloudellinen riskinotto. Jos perheen ja suvun tärkein elättäjä (mies) menehtyi sodan, sairauden, onnettomuuden tai väkivallan uhrina, perhe saattoi jäädä todella tiukkaan taloudelliseen ahdinkoon. Halla saattoi viedä viljan, mikä on voinut ajaa jotkut ottamaan erilaista lainaa. Jos lainaa ei saatu maksettua, se on voinut viedä perheeltä talon, eläimet ja kaiken toimeentuloon ja hengissä selviämiseen liittyvän aineellisen omaisuuden.

Säätyyn kuulumattomien naisten täytyi turvata toimeentulonsa piikomalla talonpoikaissäätyjen tiloilla. Tytöt lähetettiin jo nuorina piikomaan, mutta aina ei voinut olla varma, että millainen isäntäperhe tyttöjä odotti. Pahimmillaan he saattoivat joutua raiskauksen uhreiksi. Myös "vahinkoraskauksia" tapahtui. Kevyt hauskanpito toisiinsa ihastuneiden (säätyyn kuuluvien ja/tai kuulumattomien) välillä muuttui raskauden myötä vastuunkantamiseksi, johon molempien osapuolten tuli sitoutua. Salavuoteus eli naimattomien miehen ja naisen välinen sukupuoliyhteys oli sakolla rangaistava teko vuoteen 1926 saakka. Käytännössä sakottamisesta luovuttiin jo 1800-luvun loppupuolella. Ei-toivotut lapset kuitenkin pilasivat naisten maineen ja pahimmillaan myös tulevaisuuden. Abortti oli kiellettyä, ja nainen saattoi saada siitä vuosien vankeusrangaistuksen sen lisäksi, että hänen maineensa oli pilattu. Abortteja kuitenkin tehtiin ja jokaisella kylällä lienee ollut niin sanottuja lapsenpäästäjiä.

Mikäli nainen päätti pitää lapsen, oli isän tunnustettava isyytensä. Mikäli mies kieltäytyi tunnustamasta isyyttään, mentiin asiassa käräjille. Aira sanoi, että näiden tuomiokirjojen lukeminen oli naisnäkökulmaan vedoten oletettua positiivisempaa. Naiset olivat voittaneet jutut lähes poikkeuksetta. Tämä selittyi hänen mukaansa muun muassa asumiskulttuurilla. Kaikki elivät niin tiiviisti yhdessä tässä savutupakulttuurissa, että mitään ei tapahtunut niin, etteikö joku olisi sitä nähnyt tai siitä tiennyt. Näin ollen, mikäli mies kiisti isyytensä ja elatusvelvollisuutensa, oli hänen mahdotonta hiljentää todistajia. Käräjillä joku todistaja saattoi sanoa olleensa samassa tilassa, kun lapsi oli laitettu alulle.

Jännitysnäytelmiä tutkitulla tiedolla

Airan tapa kertoa historiaa on vangitseva. Hän kuvailee ihmisten elämää ja yhteiskuntaa, taustoittaa tilanteiden syitä ja seurauksia siten, että kuulija tuntee ymmärtävänsä historiaa. Se ei ole enää jotain kaukaista ja mennyttä, mikä ei kosketa minua, vaan historiankerronta on taitavimmillaan kuin tarinankerrontaa, joka imaisee juonenkäänteineen mukaansa dekkarin lailla. Aira luo historiasta jännitysnäytelmiä tutkitulla tiedolla.

Tilaisuuden markkinointitekstissä ajaksi oli määritelty puoli tuntia, jonka jälkeen oli aikaa keskustelulle. Aistin jossain vaiheessa, että aikaa on mennyt varmasti enemmän kuin 30 minuuttia ja toivoin hiljaa mielessäni, ettei kukaan katsoisi kelloa. Ei kai savutuvissa ollut kelloja? Ettei kukaan pysäyttäisi tätä hetkeä, kun sain kiinni siitä 1800-luvun elämänmenosta ja tunnelmasta. Istuin pitkällä pirtinpenkillä, jonka reunat ja pinta olivat hioutuneet sileiksi. Kestävätkö nykyiset huonekalut aikaa samalla tavalla? Annammeko niille mahdollisuuden hioutua ja kulua niin, että joku toinen voi miettiä näitä samoja asioita sadan vuoden kuluttua?

Tilaisuus päättyi kuitenkin ajallaan, jonka jälkeen oli rentoutunut olo. Savutuvassa istuessa ukkonen oli aika-ajoin jyrähdellyt taivaalla. Luonto on tällaisessa mökissä todella lähellä. Nyt satoi vettä ja menimme pitämään sadetta navettarakennuksen katon alle, kun olin ensin kiertänyt kaikki piharakennukset. Aira kutsui minua leikkisästi opetuslapsekseen, kun näki minut kuulijoiden joukossa. Kerroin hänelle luennon jälkeen, että luulen saaneeni häneltä opetuslapsen tavoin jotain siitä tavasta kertoa historiasta, miten hän aina puhuu kuulijoilleen (huumoria unohtamatta). Parasta palautetta ovat minullekin olleet ne kerrat, kun joku sanoo, että ymmärtää (taide)historiaa nyt paremmin tai ihan uudella tavalla. Että puhe tai blogiteksti imaisee mukaansa.

Kiitos Siilinjärven kunta ja kulttuuritoimi, ja erityisesti Aira mielenkiintoisesta luennosta!

Talous ja humanismi

Kirsi Pitkäsen "Suurpeto" -performanssi Kuopion torilla 2013. Kyltissä lukee: "Taiteella ja kulttuurilla ei sinänsä ole mitään itseisarvoa. Sanan kulttuuri ovat vain monopolisoineet tahot, joilla ei ole mitään muuta elämänsisältöä."

Olen pyrkinyt pitämään erossa blogista politiikan ja negatiiviset uutiset, vaikka niitäkin on välillä pakko purkaa. Puran niitä ystäville ja lähipiirille. Uusimman hallituksen myötä ei voi säästyä talouden leikkausuutisilta, jolloin olen alkanut pohtia, että mitä ihminen tarvitsee elääkseen, mitä on ihmisarvoinen elämä ja mitä ihmisyys ylipäänsä on.

Ihmisyys on minulle humanismia kaikissa sen tarkoittamissa muodoissaan. Lyhyesti tiivistettynä humanismi on ihmisyyteen perustuva elämänkatsomus. Olen opiskellut humanistista alaa ja työskentelen sen parissa. Minuun on koodattu arvo, jonka mukaan ihmisyyttä ja yhteiskuntaa ei olisi ilman humanismia ja kulttuuria. En väitä, etteikö taloutta ja sen ymmärrystä tarvittaisi (nekin kuuluvat kulttuuriin), mutta minulle läheisimmät kulttuurin osa-alueet löytyvät visuaalisen ja esittävän kulttuurin parista. Tiedostan kulttuurin tarkoittavan kuitenkin laajemmin kaikkea ihmisen henkisten ja aineellisten saavutusten kokonaisuutta. Tästä kaikesta voitaisiin myös käyttää sanaa sivistys. 

Ystäväni kysyi minulta hetki sitten, että mitä sivistys minulle tarkoittaa. Äärimmäisen laaja kysymys, mutta vastaisin, että minulle se tarkoittaa kriittistä ajattelukykyä ja kykyä ymmärtää asioita laajasti. Tämän vuoksi näen punaista ja sisälläni kuohahtaa aina, kun kulttuurin merkitystä väheksytään, tai sitä pienennetään tarkoituksella. Tähän sisältyy erityisesti eduskuntavaalien alla perussuomalaisten puheenjohtajan Riikka Purran meemi-pankin räjäyttänyt lausahdus, kuinka: "Kulttuuri on sellainen luksuspalvelu, johon tällä hetkellä valitettavasti Suomessa menee liikaa rahaa" (Yle 22.3.2023).

J. Karjalainen.

Arppa.

Ismo Alanko.

Kulttuuri kuuluu elämään

Tämä osoittaa minulle, että tällaisia kommentteja heittelevät henkilöt eivät ymmärrä, mitä kulttuuri todellisuudessa on. He ajattelevat kulttuurin olevan suppeasti vain korkeakulttuuria, vaikka kulttuuritoimijat itse pyrkivät tekemään kaikkensa, että kulttuuri olisi saavutettavissa kaikille. Näitä kommentteja heittelevät henkilöt tekisi mieli sulkea vuodeksi valkoiseen kuutioon, tekemään talouslaskelmiaan ilman, että he kuulisivat yhtään musiikkia, katsoisivat yhtään elokuvia, televisiota tai mitään suoratoistopalveluja, lukisivat tai kuuntelisivat kirjoja, istuisivat yhdelläkään tuolilla saati sohvalla, värittäisivät tilaa tapeteilla, tauluilla, matoilla tai millään kulttuurin luomalla "luksustuotteella". Kertokaa minulle sen jälkeen, ettei kulttuuriin ole varaa.

Heippatirallaa saakeli -tanssiesitys (Katariina Hiukka ja Paula Kettu) Anu Tuomisen Sormenjälkiä-näyttelyssä Suomen käsityön museossa, 2012.

Taiteilija Juho Rissanen (1873-1950, näyttelijä Ilkka Pentti) saapui näyttelynsä avajaisiin Kuopion taidemuseossa 2023.

Tuohtumukseni sai vettä myllyyn, kun mediassa uutisoitiin isoin otsikoin teatterilippujen korkeista hinnoista. Harmillisesti en enää löytänyt alkuperäistä uutista, johon oli listattu eri teattereiden lippuhintoja. Löysin kuitenkin aiheeseen liittyvän uutisen Satakunnan Kansasta, joka otsikoi "Moni teatteri ja keikkajärjestäjä Satakunnassa nosti lipunhintoja". Tämäkin uutinen ilmeisesti nähdään Riikka Purran lasien läpi luksuspalveluna, johon ei ole varaa. Mutta sitten ei pysähdytä miettimään, että miksi kustannukset nousevat. Teattereissa maksetaan paljon muustakin kuin vain näyttelijäntyöstä, sen huomasin itsekin viimeistään vieraillessani teatterin kulisseissa.

Tiedostan, että joidenkin lippujen hinnat ovat kalliita, eikä minulla olisi varaa käydä kalleimmissa teatteriesityksissä kuukausittain. Maksoin kuitenkin mielelläni 88 euroa Helsingin Kaupunginteatterin Pieni merenneito -musikaalista. Esitys oli huikea ja lavastuksen, puvustuksen ja erikoistehosteet jne. nähtyäni tiesin mistä maksoin. Sain vastinetta rahoilleni.

Kiuruveden Maalaiskaupunginteatterin toteuttama Onnen maa -näytelmä, 2023. 

On kuitenkin väärin väittää, että kulttuuri on luksuspalvelu, johon ei ole varaa. Teattereita on ympäri Suomea ja esimerkiksi kesäteattereiden lippuja olen ostanut 20-30 eurolla. (Elokuvateattereiden liput hipovat niin ikään kahdenkympin hintoja.) Nautin äärettömästi etenkin Kiuruveden Maalaiskaupunginteatterin näytelmästä Onnen maa (lipun hinta 20 euroa). Mitä tulee kulttuurin saavutettavuuteen, museoissa on myös ilmaispäiviä ja kaupungit järjestävät erilaisia ilmaistapahtumia esimerkiksi lapsiperheille. Olen onnellinen, että työnantajani Pohjois-Savon hyvinvointialue on lähtenyt vuoden alusta mukaan Kaikukortti-kokeiluun, jossa vähävaraisille perheille ja henkilöille mahdollistetaan ilmaisia sisäänpääsyjä esimerkiksi teatteriin, urheilutapahtumiin ja konsertteihin. Kaikukortteja oli jaettu maaliskuuhun mennessä jo 700 kappaletta ja niitä on käytetty yli 500 kertaa. Kulttuuri ei ole luksuspalvelu, vaan jokaisen oikeus päästä kokemaan ja jakamaan inhimillisiä elämyksiä.

Kulttuuri on itsestäänselvyys, jota humanistit ylläpitävät?

Nimimerkki Christiina perusteli kulttuurista leikkaamista kirjoittamalla eräälle keskustelupalstalle näin: "Teatterien ja museoiden ylläpito ei kuulu valtion ydintehtäviin, toisin kuin vaikka poliisin palvelut, koulutuksen ja terveydenhuollon järjestäminen."

Nimimerkki Christiina ei tullut ajatelleeksi, että millainen valtio Suomi oikeastaan on, ja miksi se on. Miksi me olemme suomalaisia? Valtion käsite on määritelty Eduskunnan nettisivuilla seuraavasti: 

"Kansainvälisen oikeuden näkökulmasta valtio tavallisesti määritellään vuonna 1933 solmitun Montevideon sopimuksen mukaisesti. Sopimuksen ensimmäisen artiklan mukaan maan tulee täyttää neljä kriteeriä ollakseen kansainvälisen oikeuden oikeustoimija valtiona: 1. pysyvä väestö, 2. rajattu alue, 3. hallitus, 4. kyky solmia suhteita muiden valtioiden kanssa." 

Ei, tässä ei puhuta vielä mitään kulttuurin ylläpitämisestä, poliisin palveluista, koulutuksesta tai terveydenhuollosta.

Korjaanpa Christiinan kommenttia lainaamalla osia yliopistonlehtori Pasi Saukkosen laatimasta valtio-opin verkkomateriaalista (2005): 

"Tämä verkko-oppikirja antaa perustiedot Suomen poliittisen järjestelmän historiasta, rakenteesta, instituutioista, ideologioista ja toiminnasta sekä Suomesta osana Euroopan unionia. Se on valmistettu erityisesti Helsingin yliopiston yleisen valtio-opin laitoksen lähiopetuksen tukimateriaaliksi."

Christiina väitti, että "Teatterien ja museoiden ylläpito ei kuulu valtion ydintehtäviin, toisin kuin vaikka poliisin palvelut, koulutuksen ja terveydenhuollon järjestäminen." Pasi Saukkonen on listannut verkkosivuille valtion tehtävät seuraavasti:

1. Perinteiset valtion tehtävät (yleinen hallinto, maanpuolustus, yleinen järjestys ja turvallisuus).
2. Hyvinvointivaltiotehtävät (opetus ja kulttuuri, sosiaaliturva, terveydenhuolto, asunto- ja yhdyskuntapolitiikka).
3. Liikenne (tiet, satamat, lentokentät, tietoliikenne).
4. Valtion taloudelliset tehtävät (maa- ja metsätalous, teollisuuden edistäminen ja muut taloudelliset tehtävät).
5. Muut tehtävät (valtion velka, eläkemenot, avustukset köyhille kunnille ym.).

Joten, jos kohtaatte joskus Christiinoita kommentteineen, niin voitte kertoa, että kulttuuri kuuluu Suomen valtion tehtäviin yhtä tasa-arvoisesti kuin sosiaaliturva, koulutus ja terveydenhuolto. Ja mikäli katsomme tätä listausta on selvää, että Suomi säilyttää hyvinvointivaltioyhteiskunnan aseman vain panostamalla ja arvostamalla kulttuuriaan.

Moderni suomalainen ryijy -näyttely Keski-Suomen museossa 2015.

Petäjävedellä sijaitseva Taidetila Toinila keskittyy lapsiin ja lapsiperheisiin. Taiteilijat Johanna Juvonen ja Biagio Rosa saivat toiminnastaan valtionpalkinnon vuonna 2021. 

Välillä minusta tuntuu, että kulttuuritoimijat ovat itse ainoita, jotka ymmärtävät kulttuurin merkityksen ja sen positiiviset heijastusvaikutukset yhteiskuntaan. Osa ihmisistä pitää kulttuuria itsestäänselvyytenä ja luulee kulttuurin tarkoittavan vain balettia, oopperaa ja sinfoniaorkestereita, vaikka valtaosa kuluttaa kulttuuria tavalla tai toisella tasaisesti, vaikkapa kuuntelemalla musiikkia Spotifysta. 

Sixten Korkman

Kaikki nämä yllä olevat ajatukset lähtivät vyörymään taloustieteilijä Sixten Korkmanin uusimmasta tietokirjasta Talous ja humanismi (Otava, 2023). Jo kirjan takakansi yllätti humanistin positiivisesti: 

"Ideat muokkaavat maailmaa ja taloudellista todellisuutta. Ilman kristinuskoa, uskonpuhdistusta, valistusta ja hyvinvointivaltion ideaa markkinatalous ei olisi kehittynyt nykyisenlaiseksi. Siksi talouden ymmärtämiseksi tarvitaan kulttuuritietoisuutta ja humanismia. (---) Hän pohtii myös, millaista moraalista uudelleenajattelua kestävä talousjärjestelmä kaipaa. Keskeinen sanoma on kulttuurin, humanismin ja hyvinvointivaltion merkityksen korostaminen kovan talouspuheen rinnalla."

Olen lukenut kirjasta vasta 40 ensimmäistä sivua ja olen vaikuttunut. Se, että kovan luokan taloustieteilijä puolustaa humanismia osoittaa sen, että hänellä on sivistystä. Sekä taloudellista, yhteiskunnallista että kulttuurista. Hänellä on kriittistä ajattelukykyä ja laajaa ymmärrystä asioista. Suomi tarvitsisi kaikille aloille enemmän tällaisia henkilöitä.

"(---) Kulttuuri vaikuttaa eri väylien kautta niin institutionaaliseen kehitykseen kuin innovaatioihin ja teknologiaan. Myös kulttuuria on tarjottu talouskasvun monokausaaliseksi [vain yhtä asiaa korostava] selittäjäksi: Jos jotain opimme talouden kehityksen historiasta, niin sen, että kulttuuri on ratkaiseva tekijä. Monokausaalista  selitystä hyväksymättä on ilmeistä, että kulttuuri vaikuttaa siihen, mitä pidämme hyvänä ja pahana tai oikeana ja vääränä ja mitä pidämme tärkeänä. Myös asenteet tietoon ja tieteisiin on kulttuurinen ilmiö. Näillä asenteilla on iso merkitys sille, miten ihmiset käyttäytyvät, mihin ihmiset sitoutuvat, minkälaisia instituutioita yhdessä luodaan sekä miten talous ja yhteiskunta toimivat." (s. 33-34)

Tommi Toijan Mutatis Mutandis -näyttely Jyväskylän taidemuseossa 2016.

Kulttuuri osaksi perusteollisuutta ja kriisinkestävyyttä

Kulttuuri- ja taidealan keskusjärjestön (KULTA ry) pääsihteeri Rosa Meriläinen jakoi tiedotteen, jonka mukaan Ruotsin kulttuurimisteri tiedotti, että hallituksen mielestä kulttuuri tulee nähdä Ruotsin uutena perusteollisuutena. Ruotsin hallitus on hyväksynyt uuden strategian, jossa Ruotsi aikoo vahvistaa asemaansa johtavana maana kulttuurialalla. Alan kasvu edistää Ruotsin taloutta ja liike-elämää koko maassa, lisää vientiä ja positiivista Ruotsi-kuvaa ulkomailla.

Hannu Luotola (prikaatikenraali, evp) kirjoitti Keskisuomalaisen mielipidepalstalla (11.1.2024) otsikolla "Kriisinkestävyys lujittuu, kun kulttuuriperintöä vaalitaan":

"Valtioneuvosto antaessaan periaatepäätöksensä kulttuuriperintöstrategiasta 2023-2030 toteaa kultttuuriperinnön olevan voimavara tulevaisuuden kestäville ratkaisuille yhteiskunnan kaikilla osa-alueilla. (---) Kulttuuri kansakunnan tärkeimpänä pääomana edellyttää myös investointeja. Kulttuurilla on edelleen merkittävä työllisyys- ja kasvupotentiaali. (---) Itänaapurimme harhaisen presidentin johdolla käydään mistään piittaamatonta ja järjetöntä sotaa. Tästä syystä onkin paikallaan todeta, että muun maanpuolustuksellisen varautumisen ohella hengen ja kehon kulttuuriin investointi luo meille tulevaisuuden uskoa ja vahvistaa kriisinkestävyyttämme."

Anne Koskinen: Omakuva, 2008, pronssi. Seppo Fräntin kokoelman näyttely Kiasmassa 2020.

Näihin ajatuksiin ja tulevaisuudenvisioihin toivon Suomessakin havahduttavan.

Yle: Kulttuuri halutaan osaksi huoltovarmuutta