Viggo & Victor

Viggo Wallensköldin maalauksia.

En osaa tällä hetkellä nimetä kovinkaan montaa työssäkäyvää (tai työtöntä) ystävää tai tuttavaa, joka ei jollain lailla kokisi työssään ja/tai arjessaan kuormittavuutta, hermostollista ylivireyttä tai väsymystä. Tästä syystä olen tietoisesti yrittänyt tehdä arkeeni sellaisia muutoksia, jotka rauhoittavat, ja rajannut elämästäni esimerkiksi negatiivista uutisvirtaa. Yrittänyt keskittyä positiivisiin asioihin. En totuutta vältelläkseni, vaan jaksaakseni omassa arjessani.

Tämän vuoksi rakastin KUMMAn näyttelyä Viggo & Victor. Kuopiossa on ollut kesänäyttelyinä muun muassa kävijäennätyksiä rikkonut, katutaidetta esittellyt Kannun henki, keramiikkataiteeseen monipuolisesti keskittynyt Paratiisi sekä värikylläinen ja aivoja aktivoiva Maaginen. Olen pitänyt niistä kaikista ja etenkin niihin sisältyneestä leikillisyydestä. Alkukappaleeseen sisältyy kuitenkin syy, miksi pidän juuri nyt Viggosta & Victorista. Näyttely on hiljainen.

Viggo Wallensköld: Perhe, 2016.

Hiljaisuudella en tarkoita sitä, etteikö näyttelykäynnin yhteydessä kuulisi ääniä. Teokset eivät ole hiljaisia myöskään sisällöltään, kyllä niissä on tarinoita, mutta näyttelyripustus ja värimaailma on rakennettu harmoniseksi ja rauhalliseksi kokonaisuudeksi.

Maalausten ja valokuvien vuoropuhelua

Viggo & Victor kokoaa yhteen nykytaiteilija Viggo Wallensköldin (s. 1969) maalaukset ja Kuopiossa vaikuttaneen Victor Barsokevitschin (1896-1933) valokuvat. Wallensköld on käyttänyt maalaustensa innoittajina sukunsa vanhoja valokuvia, luonut oman maailmansa niiden ympärille. Barsokevitsch ehti puolestaan tallentaa valokuva-ateljeessaan henkilökuviinsa kirjavan joukon savolaisia, yhteiskunnallisesta statuksesta tai varallisuudesta riippumatta.

Viggo Wallensköld: Swing, 2017 (Kuopion taidemuseon kokoelma); Vastaanotto, 2018; Nanny, 2016.

Wallensköldin tapa maalata on pehmeä ja utuinen. Hän ei kuvaa henkilöitä valokuvantarkasti ja tausta on usein viitteellinen. Värikerrokset ovat ohuen ilmavia ja sivellinvedot näkyviä. Väripaletti hyödyntää usein murrettua väriskaalaa mikä korostaa maalausten rauhallista yleistunnelmaa.

Barsokevitschin valokuvat ovat monille kuopiolaisille tuttuja. Itselleni etenkin vanhat kaupunkiympäristöä kuvaavat otokset kertovat historiallisesta muutoksesta. Näyttelyyn on kuitenkin kuratoitu upea kokonaisuus henkilökuvia, joista suurin osa on itselleni ennen näkemättömiä.

Victor Barsokevitsch: Mäkelä, 1899.

Victor Barsokevitsch: Nils Foreliuksen tyttäriä, 1911.

Victor Barsokevitsch: Miettinen.

Victor Barsokevitsch: O. Antikainen, 1901.

Ajankuva ja ajattomuus

Siinä missä Wallensköld maalaa isoilla teoksillaan näyttelyn yleistunnelman, Barsokevitschin valokuvat puhaltavat näyttelyyn persoonallisia sävyjä. Pidin siitä, että valokuvat oli säilytetty pieninä eikä niistä oltu teetetty suurennoksia. Tässäkin mielessä ajankuva - 1800-luvun loppu ja 1900-luvun alku - säilyttää tunnelmansa niin maalauksissa kuin valokuvissa.

Viggo Wallensköld: Opettaja, 2017, Aineen Kuvataidesäätiön kokoelma.

Victor Barsokevitsch: Londen, 1897.

Valokuvia tutkiakseen joutuu menemään lähelle. Maalausten yhteyteen on tuotu pieniä ja isompia kuvarykelmiä, joiden tematiikka kokoaa ne yhteen: lapset, perheet, hautajaiset, ystävyys, rakkaus jne. Olin hämmästynyt, kuinka Barsokevitsch on onnistunut luomaan kuviinsa rentoutta ja välittömyyttä siten, että kuvat eivät ole pönöttäviä, vaan niissä on saatu upeasti esiin inhimillisyys, ilmeikkyys ja tietynlainen ajattomuus. Jotkin mustavalkoiset kuvat näyttivät vaatetusta lukuun ottamatta siltä, että ne olisi voitu kuvata vaikka tänään. Ilmeikkyys, katse ja kuvattavien välinen kemia tuo niihin eloa.

Victor Barsokevitsch: 1918.

Victor Barsokevitsch: K. Sipilä, 1899.

Victor Barsokevitsch: Brofeldt, 1901.

Victor Barsokevitsch: Rouvat Paatero & Silanen, 1903.

Halu ymmärtää erilaisuutta

Wallensköldin maalaukset voi halutessaan ohittaa tunnelmaa luovina ajankuvina ja sukutarinoita kertovina "kuvituksina". Taiteilija on minulle kuitenkin entuudestaan tuttu joten tiedän, että hän kertoo maalauksillaan paljon enemmän.

Näyttelyssä on esillä Helsingin taidemuseo HAMin tuottama dokumenttivideo (2021-2022), jossa Wallensköld kertoo taiteensa taustoista. Yksi tärkeä elementti hänen taiteessaan on aina ollut halu ymmärtää erilaisuutta. Tehdä lohdullisesti näkyväksi jotakin sellaista, joka tavallisesti nähdään vääränlaisena, kuvottavana, outona, kummallisena tai eliminoitavana.

"Joku toinen elää ihan toisessa todellisuudessa. Ne voi olla hyvin pieniä asioita, mitkä tekee jonkun sellaisen ajatuksen, että mikä tuo on? Sitä ei voi sanoa selkeästi ja mua kiehtoo tämä asia. (---) Jo ihan varhaisessa vaiheessa, aikaa ennen taidekouluja, minulla on ollut kiinnostus fyysiseen erilaisuuteen. Että on toisenlainen kuin niin sanotusti normaali. Tunne jostakin, että sinua tuijotetaan." -Viggo Wallensköld-

Helman alta pilkottavat proteesijalat. Viggo Wallensköld: yksityiskohta maalauksesta Walborg, 2013.

Näyttelyn teoksissa tämä näkökulma ei kuitenkaan huuda kannanottoja, käy väkisin silmille tai julista. Tämä on mielestäni yksi taiteen tärkein tehtävä: saada meidät ajattelemaan, tuoda esille näkökulmia, pitää meidät uteliaina ja auttaa ymmärtämään. Olen lopen uupunut jatkuvaan sosiaalisen median ja lehtien kommenttikenttien huutokilpailuun siitä, miten tässä maailmassa pitäisi kenenkäkin mielestä olla. Eikö jokainen saisi olla juuri sellainen kuin on, näyttää siltä kuin haluaa, rakastaa juuri siten kuin haluaa ja ketä tahansa, jos se ei loukkaa tai satuta ketään toista ihmistä. Wallensköld puhuu sanattomasti, taiteellaan.

Viggo Wallensköld: Talvi, 2021.

Olen sitä mieltä, että jos et itse ole kokenut ulkopuolisuuden tunnetta siitä, että olet vääränlainen, yhteiskunnan perinteiseen muottiin tavalla tai toisella sopimaton, tai joutunut taistelemaan sen puolesta, että saat olla juuri sellainen kuin olet - ja tunnet olevasi - tai et ole koskaan tuntenut ja nähnyt läheltä sellaista henkilöä, joka on tuota kyseistä kamppailua joutunut käymään, et ole oikeutettu määrittelemään heidän olemassaoloaan tai tunteitaan. Koska kukaan ei määrittele tai kyseenalaista myöskään sinun olemassaoloasi. 

Minä tiedostan olevani etuoikeutetussa asemassa, että olen kulkenut elämäni (melko lailla) yhteiskunnan perinteisen mallin mukaisesti. Sitä luulisi, että jos on saanut kulkea normien mukaisesti helpon polun sitä kuvittelisi, että silloin auttaisi ja haluaisi ymmärtää heitä, joiden matka on vaikeampi ja kivikkoisempi. Sitä minulle tarkoittaa inhimillisyys ja elämä. Sitä Wallensköld mielestäni useissa teoksissaan kuvaa. 

Tästäkin syystä näyttelyssä oli rauhallista olla: näkökulmia annetaan ja niistä vihjaillaan niille, jotka ovat valmiita niitä löytämään, mutta mitään ei huudeta. Mihin tästä maailmasta on kadonnut kyky keskustella, kysyä ja kuunnella? Näyttelyssä olleita Barsokevitschin kuvia ei voi suoraan rinnastaa Wallensköldin ajatusmaailmoihin ja teemoihin, mutta tein sen silti itse. Halusin katsojana nähdä Barsokevitschin inhimillisessä tavassa kuvata henkilöitä ymmärrystä myös nykyteemoihin liittyen.

Victor Barsokevitsch: 1895.

Victor Barsokevitsch: Lundson, 1897.

Viggo Wallensköld: Friherrinnan (Paronitar), 2020, Hämeenlinnan taidemuseo.

Erikoinen erilaisuutta kuvaava teos oli myös Wallensköldin maalaus Friherrinnan (Paronitar). Teoksessa nainen oli puettu vanhan naisen asuun ja olemukseen, sommiteltu teokseen kuin vanhoissa valokuvissa. Naisella oli kuitenkin nuoren naisen kasvot. Wallensköld kertoi dokumentissa käsittelevänsä teoksessa aikaa ja ikää: "Kuinka joku voi olla joku muu kuin on", taiteilija kuvailee. Tämäkin tuntuu olevan yllättävän yleinen ja ajankohtainen aihe: ikä, millaiselta tietyn ikäisen tulisi näyttää, miltä ikä tuntuu, kuinka tietyn ikäisenä pitäisi olla, käyttäytyä, pukeutua jne.

Victor Barsokevitsch: Elli Järnefelt, Elisabet Järnefelt, Hilma Wiik, 1899.

Viggo Wallensköld: yksityiskohta teoksesta Friherrinnan (Paronitar), 2020, Hämeenlinnan taidemuseo

Asujen historiaa

Näyttelyn maalauksissa ja valokuvissa voi ihailla historiallisia asuja. Valokuvien mustavalkoisuus ja maalausten murretut värit eivät kerro totuutta sitä, millaisia värejä ne ovat kenties sisältäneet. Itse asiassa näyttelyn seinävärit - vaaleanpunainen, vaaleansininen ja hempeä keltainen - voisivat olla sellaisia sävyjä, joita joissain asuissa on kenties oikeasti ollut.

Victor Barsokevitsch: Huttunen, 1903.

Victor Barsokevitsch: Haglund, 1898.

Victor Barsokevitsch: Smarovdsky, 1910.

Victor Barsokevitsch: Helena, Anni ja Helmi, Seurahuoneen henkilökuntaa, 1909.

En ole pukuhistorioitsija, mutta Bo Lönnqvist kirjoittaa teoksessa Vaatteiden valtapeli - Näkymättömän kulttuurianatomia muodin synnystä ja kehityksestä seuraavaa:

"Ranskan vallankumous (1789-1799) sai aikaan ensimmäisen nopean muodin muutoksen. Sitä leimasi selkeä sukupuolten välinen ero vaatteiden merkityksessä: miehen puvusta kuorittiin pois kaikki loisto, siitä tuli juhlallisen hillitty ja tumma, kun taas naisten muoti muuttui ultranaiselliseksi, se korosti vartalon muotoja, makua ja kantajansa statusta. Se mitä meille on jäänyt perinnöksi vallankumouksesta - paitsi frakki, liivit ja pitkät housut, lyhyeksi leikatut hiukset, musta ja valkoinen väri sekä naisten käsilaukku, on ennen muuta vaatetus yksilöllisyyden ilmaisukeinona." (s.128)

"(---) Teollistuminen, viestintä, massatuotanto, mainonta ja naisen vapautuminen kaikin tavoin siirsivät vaatteiden valtakeskuksen sosiaalisesta luokkayhteiskunnasta maun maalmaan, jossa muotitaiteilijoista tuli kuninkaallisia. Paul Poiret ja Coco Chanel, kaksi 1900-luvun vaikutusvaltaista muotisuunnittelijaa, vapauttivat vartalon muodosta." (s.129)

Victor Barsokevitsch: nainen oikealla Hedvig von Alfthan, Juankoski.

Victor Barsokevitsch: Voutilainen, 1903.

Victor Barsokevitsch: Smirnoff, 1910.

Victor Barsokevitsch: Mannonen, 1902.

Viggo Wallensköld: Talvi, 2020; Nunna, 2020; Talvi, 2025.

Kirjoitin alussa näyttelyn hiljaisuudesta, mutta hiljaisuus oli tunnelma. Sisällössä oli mietittävää ja pohdittavaa kokonaisuuden ollessa rauhallinen ja seesteinen. Maalausten ja valokuvien suhde ja määrä toisiinsa olivat mielestäni sopivia. Kaikki näyttelyn teokset jaksoi katsoa läpi ilman taideähkyn tunnelmaa. Näyttelystä sai poistua hyvillä mielin.

Viggo & Victor on esillä KUMMAssa 30.8.2026 saakka.

Olen kirjoittanut Viggo Wallensköldin taiteesta aiemmin Galleria Halmetojan näyttelystä (2020).

Studiokuvauksissa

Kuva: Anni Valokorpi.

Olipa kerran tiistaiaamu maaliskuussa 2020. Olin lomaviikolla, kun puhelin soi. Soittaja oli kulttuuriperinnön parissa työskentelevä ystäväni, joka kertoi, että Ylen toimittaja oli soittanut hänelle haastattelupyyntöön liittyen. Ystäväni oli kuitenkin ohjannut toimittajan ottamaan yhteyttä minuun, ja hän soitti nyt "varoituspuhelun" etukäteen, että tietäisin mitä olisi tulossa. Haastattelupyynnön kysymys liittyi luterilaiseen kirkkotaiteeseen, josta olin aiemmin kirjoittanut taidehistorian graduni. Minulla oli noin puolisen tuntia aikaa valmistautua tulevaan puhelinhaastatteluun.

Maaliskuun tiistaiaamussa vuonna 2020 en tiennyt joutuvani olemaan valokuvauksellisissa tunnelmissa. 

Kun Ylen toimittaja sitten soitti, osasin vastata kysymyksiin hyvin, mutta ongelmaksi osoittautui se, että minun tuli lähettää heille omakuva tv:ssä esitettävää juttua varten, joka näytettäisiin uutisissa nimeni yhteydessä. Minulla ei ollut ainuttakaan virallisempaa omakuvaa tällaisia tilanteita varten, koska en ollut ikinä joutunut vastaavaan tilanteeseen. Niinpä jouduin lähettämään heille hieman kömpelön selfien, mutta se lienee ajanut asiansa siinä hetkessä.

Tämän tapahtuman jälkeen olen silloin tällöin miettinyt, että tarvitsisin itselleni jonkinlaisen studiokuvan, jota voisi käyttää tällaisissa "paniikkitilanteissa" tai omien luentopuheenvuorojeni yhteydessä. Siksi ilahduin suuresti, kun entisestä oppilaitoksestani Ingmanedusta otettiin alkuvuodesta yhteyttä ja kysyttiin, että haluaisinko tulla asiakkaaksi valokuvauksen näyttötyötä (studiotyöskentely ja valaisu) varten.

Minua on hidastanut valokuvausprojektin edistämisessä aiemmin se, että jännitän sitä, millaiset henkilökemiat minulla ja kuvaajalla tulisivat olemaan. Olen usein huomannut, että pysäytettyyn kuvaan ei aina tallennu se persoonallinen puoleni, jonka haluaisin tuoda esiin. Se, että uskaltaisin kameran edessä heittäytyä toisen silmin olemaan oma itseni, vaatii luottamusta kuvaajaan ja hyvät henkilökemiat. Nyt päätin uskaltaa kokeilla.

Valomaalausta

Sain tehdä yhteistyötä kahden valokuvauksen opiskelijan kanssa. Kerroin tarpeestani saada perinteisempi rinta- tai puolivartalokuva ja sitten jotain värikästä, leikkisää ja persoonallista. Saavuin Ingmanedulle hieman sovittua aiemmin ja aulassa ollut henkilö tervehti minua nimeltä, esitteli itsensä ja kertoi olevansa minun toinen kuvaajani. Simo Tolvasesta välittyi heti lämmin ja ystävällinen tunnelma, mikä rikkoi alkujännitykseni.

Simo vei minut studioon, jossa odotti toinen kuvaajani, jonka kanssa olin ollut jo aiemmin yhteydessä. Anni Valokorpi esitteli studion, näytti sivuhuoneen, johon sain jättää tavarani ja vaihtaa vaatteeni. Allekirjoitin myös molempien kanssa kuvaussopimuksen. Pidin siitä, että molemmat kuvaajat olivat ulospäin suuntautuneita, helposti lähestyttäviä ja tiesivät mitä tekivät. Minulta poistui huoli siitä, että minun tulisi kannatella itse tilannetta jotenkin, kuten joskus joidenkin opiskelijoiden kanssa työskennellessä käy.

Anni ja Simo kertoivat työnjaosta, jossa Simo kuvaisi minut ensin siihen tavallisempaan otokseen ja Anni leikittelisi sen jälkeen kanssani värikkäillä kuvilla. Molempien olemus ja persoona loivat minulle turvallisen tilan tunnelman, että uskalsin olla oma itseni ja luottaa tilanteen heidän haltuunsa. Ainut mitä vähän harmittelin oli se, että taustakangas oli valkoinen. Olin odottanut jotain väriä...

Kuvat: Anni Valokorpi.

Väriä saatiinkin, kun Anni ja Simo asensivat salamalaitteisiin(?) värillisiä kalvoja. Istuin jakkaralle, Simo otti kuvia ja olin lopputulokseen tyytyväinen. Hän haastoi minua hieman kysymällä, että voiko käyttää kuvauksessa myös valomaalausta. En tiennyt mitä se tarkoittaa, joten he näyttivät ensin Annin kanssa kuinka se toimii. Suostuin kokeiluun.

Kuva: Simo Tolvanen.

Istuin jakkaralle uudelleen ja ensin otettiin kuva minusta. Tämän jälkeen minun tuli pysyä täysin paikallani, jonka jälkeen Simo "maalasi" pitkällä valotusajalla taustallani näkyvät valoviivat. Luulin esimerkkikuvaa katsoessani, että viivat tehtäisiin kuvaan kuvankäsittelyllä, joten vähän riemunkiljahdin, kun näin ensimmäisen lopputuloksen. Tämä on ihana! Eikä valkoinen taustakaan ollut enää valkoinen vaan lila! Todella kiva lopputulos!

Iloa ja väriä

Anni oli kysynyt minulta toiveita ja ajatuksia kuvaukseen liittyen etukäteen. Olin lähettänyt hänelle ideakuvia ja erilaisia asuvaihtoehtoja kuvauksia varten. Annoin hänelle kuitenkin vapaat kädet käyttää luovuuttaan, kunhan kuvissa näkyisi iloa ja väriä.

Kuva: Anni Valokorpi.

Anni oli "tutkinut taustani" etukäteen täydellisesti, sillä hän oli tietämättäni tuonut kuvauksiin myös My Little Poneja. Naurahdin jo tullessani, kun näin ponit. Nyt on minunlaista tunnelmaa!

Kuva: Anni Valokorpi.

Kun sain kurkistaa ensimmäisiä otoksia kamerasta, eikä valkoinen taustakangas näyttänytkään kuvassa enää valkoiselta, tämä vapautti viimeisetkin jännitykset ja loi luottamusta siihen, että kuvista tulee hienoja. Olin tuonut mukanani neljä eri asukokonaisuutta, joista käytimme kuvauksissa kahta. Asut nousivat kivasti esille värillisen taustan ansiosta.

Kuva: Simo Tolvanen.

Annin kuvattavana oli helppo olla. Hän tuntui lämpimältä ja vilpittömältä. Pidin myös hänen reippaasta tavastaan ohjata minua kuvauksissa. Sanoin myös suoraan, että en osaa olla kameran edessä ja luotan täysin siihen, mitä hän linssin läpi näkee. Kerroin myös, että minua saa ohjailla tarvittaessa asettelemalla käsiä, jalkoja tai hameenhelmaa siten kuin on tarvis, minuun saa koskea. Tämä koskemisen raja on ymmärrettävästi kaikille henkilökohtainen ja tärkeä asia käydä läpi; sanoittaa puolin ja toisin. Annin apuna kuvauksissa toiminut Simo asettelikin tarvittaessa hameenhelmani uudelleen. Anni luki hienosti epävarmuuden pilkahduksen olemuksestani lyhyemmän mekon helman kanssa, sillä hän sanoi, että "Minä katson, ettei mitään [sopimatonta] näy [kuvissa]". Näin luodaan turvallinen tila ja olo kuvattavalle. 

Kuva: Anni Valokorpi.

Jouduin myöntämään, että olin ollut turhaan huolissani, etteikö persoonani näkyisi kuvissa. Kupliva iloisuus ja leikkisyys kuvastuu mielestäni hyvin. Oli myös hauskaa ja vapauttavaa heittäytyä täysin toisen ohjattavaksi. Ymmärsin myös, että se on kuvaajan ammattitaitoa luoda kuvattavalle turvallinen ja rento ilmapiiri. Ehkä uskaltaudun nyt paremmin kameran eteen toistekin.

Kuva: Simo Tolvanen.

Annin ja Simon avulla opin kuvausten sivussa valokuvaamisesta hieman itsekin. Opiskelin aikoinaan Ingmanedussa kuva-artesaaniksi, mutta linjani oli kuvallisen ilmaisun tutkinto, joka keskittyi kuvataiteen eri lajeihin. Valokuvaustakin hieman harjoiteltiin, mutta ei siinä määrin mitä varsinaiset valokuvauksen opiskelijat. 

Kuvauksiin oli varattu aikaa kaksi tuntia, mutta taisimme olla valmiita hieman ensimmäisen tunnin jälkeen. Päivä oli todella mukava, että sain lähteä hymyillen kotiin, mutta samalla nostan hattua kaikille, ketkä tekevät mallintöitä. Valojen edessä seisominen on jossain kohtaa melko lämmintä puuhaa ja huomasin, että suu alkaa kuivua. Kuvaajat olivatkin huomioineet tilanteen hienosti etukäteen, sillä sivuhuoneessa oli tarjolla vettä ja laseja. Minulta myös kysyttiin aika ajoin, että halusinko pitää taukoja, mutta kun olin jo vauhtiin ja tunnelmaan päässyt, halusin mieluummin viedä kuvaustilanteet läpi kerralla.

Kuva: Anni Valokorpi.

Oma kokemukseni ensimmäisestä studiokuvauksesta oli näin ollen todella positiivinen ja uskon sekä Simon että Annin saavan luotua itselleen hyvän uran valokuvauksen saralla. Ainakin ihmisten kohtaaminen, kuvattavien ohjaaminen, tilanteen lukeminen ja asiakkaan kuunteleminen ovat juuri sellaisia ominaisuuksia, joita odotan valokuvaajalla henkilökuvaustilanteessa olevan.

Kiitos Ingmanedu ja erityisesti Anni ja Simo ihanasta aamupäivästä, 

joka tuotti tarpeisiini ilahduttavia kuvia!

Olli Lähdesmäki: Aiheita

Lapinlahdella, Taidemuseo Eemilissä avautui valokuvaaja Olli Lähdesmäen näytttely Aiheita. Yleismaailmallinen sana jättää katsojan vapaaksi kuvien äärelle. Ehkä aluksi jopa liian vapaaksi, sillä yleisvilkaisulta yhtenäistä teemaa on vaikea hahmottaa. Valokuvia ei ole nimetty, joten Lähdesmäki ei anna viitteitä myöskään yksittäisten kuvien sisältöön. Taiteen sanakirja määrittelee aiheen seuraavasti: 

"Aihe, motiivi tai teema on taideteoksen lähtökohtana oleva ajatus tai ympäristöstä löytyvä esikuva."

Esille on asetettu kuvia viideltä vuosikymmeneltä, joten erilaisia aiheita on ehtinyt kertyä. "Kun muutama vuosi sitten jäin [valokuvauksen] opettajan työstäni eläkkeelle, minulla on ollut aikaa istua kuvieni äärellä", Lähdesmäki kertoo.

"Työskentelytapani tuottaa paljon kuvamateriaalia. Usein vasta raakakuvia tarkastellessa mietin, olisiko tämä uusi teema tai löytyykö kohteesta yhdistäviä tekijöitä jo olemassa oleviin aiheisiin. Joskus löydän kohteen, jonka tiedän sopivan tiettyyn ajatukseen. Toisinaan keksin uuden teeman vasta silloin, kun teen kuvia tulostuskuntoon. Näitä aiheita on pinossa useita: uusia tulee lisää ja vanhemmat jäävät taustalle kummittelemaan. Käy myös niin, että osa vain katoaa arkiston kätköihin.

Tällä tavalla olen toiminut oikeastaan koko valokuvaajan urani ajan. Se ei ole mitenkään järkevä tapa työskennellä, mutta minulle se on ollut ainoa vaihtoehto. Päivätyö ei antanut mahdollisuutta keskittyä pitkäjänteiseen teemojen käsittelemiseen.

Tässä yhteydessä metodi näyttää kuitenkin toimivan. Aiheiden avulla voin koota vuosikymmenet yhteen luontevaksi kokonaisuudeksi."

Hiljaisia maisemia?

Näyttelyn yleisilme on rauhallinen ja hiljaisen pohdiskeleva. Värikkäitä valokuvia on muutamia, mutta kokonaisuus liikkuu vahvasti mustavalkoisissa, harmaissa tai maltillisen maanläheisissä ja pehmeissä sävyissä. 

Luonto eri muodoissaan on kuvissa pääosassa, yksittäisiä ihmiskuvia lukuun ottamatta. Lähdesmäki on onnistunut luomaan tavanomaisista ja ensinäkemältä tylsistä maisemakuvista pysäyttäviä. Maisemakuva. Ovatko nämä kuitenkaan maisemakuvia sanan varsinaisessa merkityksessä? Wikipedia määrittelee maiseman "aistein havaittavaksi suhteellisen laajaksi ympäristöksi". Lähdesmäki on kuvissaan irrottanut ja rajannut arkipäiväisen maiseman pikemminkin mielenmaisemaksi kuin suoraksi dokumenttikuvaksi nähdystä maisemasta. 

Mielenmaisema. "Mielenmaisema on käsite, joka kuvaa ihmisen sisäistä maailmaa, tunnetiloja ja ajatuksia, usein vertauskuvallisesti maisemana." (Lähde: Suomisanakirja.)

Kuvien äärellä säväytti huomio, jonka löydän usein myös itsestäni. Se, että katsoo maisemaa, mutta näkee siinä jotain muuta kuin pelkän maiseman, näkyi Lähdesmäen kuvista. Valokuvat ovat kuin käänteinen kameran linssi kuvaajan pään sisään. Se, kuinka kuvia tulkitsemme, riippuu aina katsojasta.

Silmänkääntötemppuja

Väitän, että Lähdesmäen työskentely opettajana on pitänyt työn ohessa hänen aistinsa avoinna erilaisille kokeiluille. Hiljaisten maisemien lisäksi näyttelyssä on esillä uteliaisuutta ja tutkimusmatkoja muun muassa taiteen ja valokuvauksen historiaan, kun osaa etsiä ja katsoa.

Historiaa huokuvat ja kalliomaalauksia muistuttavat otokset ovat kuin tähtiin kirjoitettuja kuvia. Tunnelma on taianomainen ja ikiaikainen. Kaunis ja sadunomainen maailma, jota ei haluaisi rikkoa lähemmällä tarkastelulla, joka paljastaa kuvissa olevan todellisuudessa ainakin asfaltin pintaa.

Lapsenomaista leikkisyyttä ja silmänkääntötemppuja on muun muassa kuvissa, jotka voisivat olla ilmaisunsa puolesta taidegrafiikkaa, kalligrafiaa tai hiilipiirroksia. Lähdesmäki venyttää valokuvauksen rajoja kuvataiteen puolelle.

Näyttely haastaa katsojaa todella näkemään katsomansa. Ensivilkaisulta samasta maisemasta irrotetut otokset ovatkin täysin eri paikoissa kuvattuja kuvia, jotka on rajauksella yhdistetty kokonaisuudeksi.

Olli Lähdesmäen valokuvia Haukivedeltä, Tiilikkajärveltä, Lapinlahdelta ja Sodankylästä.

"Titteliksi riittää valokuvaaja"

Valokuvien joukossa on lyhyitä tekstejä, joissa Lähdesmäki kertoo aiheensa taustoista, ajatuksista ja inspiraatioista. Näennäisesti hiljaisten kuvien keskellä nämä henkilökohtaiset ajatukset tuntuvat arvokkailta. Arvokkailta myös siksi, että Lähdesmäki harvoin avaa kuviensa taustamerkityksiä tyhjentävästi. Taiteilijoiden tavoin Lähdesmäki jättää katsojalle vapauden tulkita näkemänsä, tai vain kulkea kuvien ohitse. Taiteilijaksi tituleeraaminen tuntuu Lähdesmäestä ilmeisen vaikealta ajatukselta, sillä hän kommentoi Katri Viitaniemelle Matti ja Liisa-lehden haastattelussa (16.10.2025), että "Titteliksi riittää valokuvaaja", vaikka hänellä on taiteen maisterin tutkinto.

Tässä vaiheessa lienee syytä mainita, että tunnen Olli Lähdesmäen henkilökohtaisesti. Lähdesmäki oli yksi opettajistani, kun suoritin kuva-artesaanin opintojani. Vaikka en varsinaisesti kuulunut "Ollin opetuslapsiin", koska pääaineena oli kuvataide eikä valokuvaus, kuului opintoihin myös Ollin valokuvauskurssit.

Kuva: Tuire Kurikka.

Hän oli yksi niistä opettajista, jotka opettivat minua katsomaan asioita uudella tavalla ja näkemään asioita toisin. Minusta tuli eräänlainen kulttuurin etsijä ja näkijä. Yksi mieleenpainuneimmista kommenteista liittyi kehtaamiseen. Olli korosti, että hyvien kuvien saavuttaminen vaatii oikeanlaista ajoitusta, valoa, silmää ja rajausta, mutta myös kehtaamista. Sitä, että paras kuva ei välttämättä aina synny suorilta jaloilta. Tämä lause vaikutti myöhemmin mm. siten, että yliopiston opintomatkalla Ruotsiin heittäydyin erään kirkon lattialle selälleni, koska halusin kuvata käytävällä olevan kattokruunun suoraan alapuolelta. Se vaati kehtaamista kaikkien silmäparien keskellä, mutta tuotti uudenlaisen kuvakulman tavalliseen esineeseen.

Olli on saatellut maailmalle lukuisia valokuvauksen nykyisiä ammattilaisia. Oli mukavaa nähdä, että pieni joukko hänen entisiä oppilaitaan oli mukana myös avajaisissa. 

Näkeminen, katsominen ja kuvanlukutaito

Kannan edelleen noita entisen kouluni oppeja yksityiskohtien näkemisestä ja tutkimisesta mukanani. Työskentelen nykyisin taideasiantuntijana kiinteistöhallinnon työkavereiden keskellä. Insinöörivoittoisessa ilmapiirissä aiheutan välillä ympärilleni hyväntahtoista silmien pyörittelyä, kun kommentoin esimerkiksi kokoustilassa istuvien työkavereiden paitojen värisävyjen sopivan toisiinsa, kuinka kahvitauolla jogurttipurkin vaaleanpunainen mainosväri korostuu vaaleansinisestä paidasta tai miten pöytäliinassa olevat värit toistuvat seinällä olevan taulun väreissä.

Se, että osaa katsoa ja nähdä asioita eri tavoin, tuo arkeen rikkautta. Se auttaa myös tarkastelemaan asioita laajemmin ja kriittisesti, sillä kuvanlukutaito on mielestäni yhtä tärkeää kuin kriittinen tekstinlukutaito. Onko kaikki aina sitä miltä ensinäkemältä näyttää? Miksi asiat on esitetty tai sanottu siten kuin ne on sanottu? Etenkin nykyisessä maailmanajassa on tärkeää miettiä, kenen tekemiä kuvia katsomme, kenen kirjoittamia sanoja luemme.

On helppoa vetää nopeita johtopäätöksiä pienistä yksityiskohdista tai lyhyistä lööppiotsikoista. Tämä kaventaa näkökulmia, köyhdyttää ajattelua ja luo pahimmillaan vastakkainasetteluja. Olli Lähdesmäen näyttelyssä kuvat mahdollistavat aiheisiin uppoutumisen ja omien näkökulmien etsimisen. Kun antaa niille aikaa, eikä vain juokse näyttelyä läpi. 

(Näyttelyn tekemiseen on saatu tukea Pohjois-Savon kulttuurirahastolta.)

Olli Lähdesmäen valokuvanäyttely Aiheita, on esillä Eemilissä 3.1.2026 saakka. 

Museo on avoinna keskiviikosta lauantaihin klo 11-16.

Kotiinpaluu

"Without light a photograph is breathless to say anything." -Arno Rafael Minkkinen-

Yksi ensimmäisistä suomalaisista valokuvaajista, joka lumosi minut taiteellaan oli Arno Rafael Minkkinen (s.1945 Helsinki). Tutustuin hänen taiteeseensa kuva-artesaanin opinnoissani, kun käsittelimme valokuvataiteen historiaa. Tarkalleen ottaen Minkkinen on amerikansuomalainen, sillä hänen perheensä muutti New Yorkiin, kun Arno Rafael oli 6-vuotias, mutta koen hänet silti suomalaisena valokuvataiteen edustajana.

Minkkinen opiskeli englannin kieltä ja kirjallisuutta Wagner Collegessa ja suoritti Bachelor of Arts -tutkinnon. Hän ryhtyi ottamaan valokuvia itsestään toimiessaan copywriterina mainostoimistoissa New Yorkin Madison Avenuella. Hänen ensimmäinen yksityisnäyttelynsä oli vuonna 1972. Minkkinen tunnetaan mustavalkoisista valokuvista, joissa hän on hyödyntänyt omaa vartaloaan osana maisemaa. Häkellyttävintä on tieto, että kaikki valokuvat on otettu itse, eikä kuvissa ole käytetty minkäänlaista kuvamanipulaatiota.

Arno Rafael Minkkinen: Foster Pond, 2000.

"Nähdä lapsen silmin"

Minkkinen kertoo taiteensa tausta-ajatuksista:

"Rajoitteitta syntyvät muodot, kirjoitti ranskalainen taidemaalari ja kuvanveistäjä Georges Braque. Ellemme näe lapsen silmin, emme tee taidetta, sanoi puolestaan romanialainen kuvanveistäjä Constantin Brâncusi. Näiden toteamusten sisältämä viisaus, arvoituksellisuus ja taikamaisuus toimivat johtotähtenäni.

Braquen näkemykseen pohjautuen tein sopimuksen itseni kanssa siitä, mitä en tekisi. En käyttäisi kuvan manipulointia, en kuvaushetkellä enkä myöskään kuvia vedostaessani. Kuvan on vastattava sitä todellista hetkeä, joka muodostuu linssin edessä. Brâncusin ohjeen mukaisesti olisin lapsi, lapsen silmin näkevä. Ajattomassa maailmassa ei olisi tarvetta vaatteille. Se vahvistaisi ajatusta, että olemme osa luontoa. 

En myöskään käyttäisi mallina toista ihmistä. Kenenkään muun ei tarvitsisi kokea epämukavuutta tai olla vaarassa kuin itseni. Säilyttääkseni kädenjälkeni työssäni ja ollakseni muuttamatta sitä yhteistyöksi vain omat silmäni saisivat katsoa kameran etsimeen. En tarvitsisi assitentteja, vaan oppisin nauttimaan yksin työskentelyn tuomasta vapaudesta. Matkustaisin yksin antaen maiseman, valon ja linssin ohjata rakkauttani valokuvaukseen. Onneeni luottaen edessä olevien mahdollisuuksien määrä olisi rajaton."

Arno Rafael Minkkinen: 8.8.88 Asikkala, Finland, 1988.

Kotiinpaluu

VB-valokuvakeskus on tuonut Minkkisen taiteen takaisin Suomeen. Kotiinpaluu - Homecoming -näyttelyssä "aiheet ovat vedestä, maasta ja taivaasta; niistä kolmesta elämän vertikaalisesta kerroksesta, joissa Minkkisen mielikuvitus ja valokuvat ovat navigoineet koko hänen uransa ajan. Hän on yhdistänyt elämäntyössään onnistuneesti kolme roolia – taiteilijan, esseistin ja opettajan työt – jo yli viidenkymmenen vuoden ajan." 

Näyttely on osa Kuopion kaupungin 250-vuotisjuhlavuotta. Se on toteutettu yhteistyössä Münchenissä toimivan Versicherungskammer Kulturstiftungin kanssa, ja sitä on tukenut Museovirasto.

Arno Rafael Minkkinen: Continental Divine at Independence Pass, Colorado, 2013.

Ihminen on osa luontoa

Taianomaisuus, ihmettely ja lapsenomainen katse ovat vieneet minuakin taiteen äärelle. Etsimään ja löytämään jotain, jonka en ole kenties tiennyt olevan olemassa, tai olen ehkäpä unohtanut. Mustavalkoisissa valokuvissa muodot, linjat ja luonnon materiaalit saavat vahvan roolin, koska värit on kadotettu. Minkkisen maisemat ovat usein pelkistettyjä ja tarkkaan rajattuja. Ihmistä on välillä vaikea erottaa luonnon joukosta.

Arno Rafael Minkkinen: Asikkala, 1992.

Tuntuu käsittämättömältä, että Minkkinen on pitäytynyt samassa teemassa yli 50 vuotta ja aihe tuntuu edelleen raikkaalta ja ajattomalta. Hän on onnistunut päämäärässään, jossa ihminen on vaatteetta osa luontoa. Vuosikymmentä - tai edes vuosisataa - on kuvista vaikea määritellä, koska niistä on piilotettu lähes kaikki ihmiskäsin tehty, joka viittaa aikaan.

Arno Rafael Minkkinen: Five Miles Outside Tortilla Flat, Superstition Mountains, Arizona, 2022. Picacho Peak, Tuscon, Arizona, 2021.

Ajan kuluminen näkyy todellisuudessa vain Minkkisen omasta kehosta. Kuinka nuoruuden jäntevä vartalo alkaa kerätä pintaansa ryppyjä. Nyrkki painautuu valokuvassa vuoriston väliin kuin olisi tehty siihen kohtaan. Ei painamaan luontoa alaspäin, vaan täyttämään aukon, täydentämään maiseman. Käden uurteet ja läiskät toistavat rosoisen kallion ilmettä.

Arno Rafael Minkkinen: Piimävuori, Finland, 1996.

Arno Rafael Minkkinen: Oulujärvi Afternoon, Paltaniemi, Kajaani, Finland, 2009.

Toisissa kuvissa keho piiloutuu osaksi maisemaa, toisissa se kannattelee ihmisvartaloa. Monien kuvien äärellä uteliaisuus yltyy pohtimaan, kuinka ihmeessä hän on onnistunut ottamaan nämä kuvat? Minkkinen avaa erään kuvaushetken taustoja:

"Kuvittele vetäväs keuhkosi täyteen ilmaa ja pidättäväsi hengitystä tarpeeksi kauan varmistaaksesi, että vesi, johon juuri upotit puolet kehostasi, palautuu peiliksi heijastamaan taivasta ja pilviä ilman pienintäkään värettä. Kaikki tämä samalla, kun pidät tiukasti kiinni järven pohjassa olevaan kiveen kiedotusta köydestä, suusi on suljettuna laukaisupolttimon avulla. Se on noin 30 sekuntia - testasin sen etukäteen - ja siihen täytyy vielä lisätä noin 15 sekuntia, jotta pintaan nousevat ilmakuplat ehtivät kadota ennen valotusta."

Arno Rafael Minkkinen: yksityiskohta teoksesta Oulujärvi Afternoon, 2009.

"Suomenkielinen sana horisontille on taivaanranta. Ranta tarkoittaa rantaa, taivas on taivas. Taivaan on genetiivimuoto, tai hengellisessä mielessä taivaalle kuuluva. Niinpä sana taivaanranta merkitsee, että taivas omistaa horisontin. Se ei kuulu maalle. Se on kaunista. Tietenkään horisonttiviivoja ei todellisuudessa ole, taivas ja maa eivät koskaan kosketa toisiaan. Mutta sitten on tuo utelias kärpänen, joka etsii kiveä, jolle nukahtaa. Koska lähes 98 prosenttia kuvasta koostuu taivaasta mukaan lukien heijastus, voi sanoa kärpäsen laskeutuneen ihmisen planeetalle, joka kelluu taivaissa. Tiesinkö sen? En, vaan vasta viikkojen kuluttua, kun kehitin filmin. Se kärpänen taivaalla. Juuri siksi valokuva on yhtä valokuvaa."

Arno Rafael Minkkinen: yksityiskohta teoksesta Oulujärvi Afternoon, 2009.

Kuvat saavat hiljenemään

Minkkisen valokuvissa ei ole mitään ylimääräistä. Ne tuntuvat rauhoittavilta ja niiden äärellä jaksaa ihmetellä; luontoa, ihmiskehoa ja valokuvauksen voimaa. Jotkin teokset tuntuvat jopa pyhiltä, että niiden ääressä on luontaisesti hiljaa. Kuten kuvassa, jossa Minkkinen on piilottanut itsensä kahden kapean koivun väliin.

Arno Rafael Minkkinen: Väisälänsaari, Finland, 1998.

Suomalaista perinnekulttuuria ylläpitävä Taivaannaula-sivusto kuvaa koivun mytologiaa näin:

"Koivu on tärkeä puu itämerensuomalaisille ja slaaveille. Mordvalaisille on se on ikivanha maailmanpuu, joka sitoo maailmat toisiinsa. Koivu yhdistää elämän ja kuoleman syvyydet, ylimaailmallisen ja maailmallisen. Sen juuret ovat vainajalassa, latvus jumalten tyyssijoilla. Latvuksen yllä avautuu kaunis kirjokansi ja taivaankappaleet kulkevat kiertoratojaan oksien läpi. Koivun tuohinen runko on meidän maailmamme. Juurakossa pulppuaa terveyttä ja voimaa antava lähde, jonka onni virtaa mahlana rungon läpi."

Arno Rafael Minkkinen: yksityiskohta teoksesta Väisälänsaari, Finland, 1998.

 Arno Rafael Minkkinen kuvaa omaa suhdettaan koivuihin näin:

"Rakastan koivuja. Ne ovat kuin metsän dalmatiankoiria, tosin paljon paremmin käyttäytyviä. Tästä vesien väliin puristuneesta koivukujanteesta syntyi ajatus muuttua itsekin koivuksi, omine raajoineni. Näetkö mustan pisteen vasemman isovarpaan päässä? Se on kuukausien takaisen vasaran  iskun jättämä jälki. Täydellinen punctum! Kunnianosoitus Roland Barthesille [ranskalainen kirjallisuudentutkija], voisi sanoa. Juuri se yksityiskohta, joka sinetöi tämän kuvan minulle."

Arno Rafael Minkkinen: Fosters Pond, 2016.

Arno Rafael Minkkinen: White Sands, 2000. Wellington State Park, New Hampshire, 2008.

Taide ei puhu, mutta puhuttelee

Näyttelyn hätkähdyttävin ja koskettavin teos oli itselleni vuonna 1973 otettu kuva Narragansettista. Siinä puolet kuva-alasta täyttää alareunan puinen laituri(?). Keskellä kuvaa laiturin lautojen musta sauma osoittaa ylösalaisin olevaa suuta kohti. Nenää tai kasvoja ei näy, mutta ammollaan avoinna olevan suun takaa näkyy miehen rintakehän kaari.

Arno Rafael Minkkinen: Église des Jacobins, Toulouse, France, 2014. Narragansett, Rhode Island, 1973. Nude Descending a Staircase, Rockport, Maine, 2005.

Kuvassa on aistittavissa kipua ja tuskaa, vaikka en edes lukenut näyttelytekstiä. Minkkinen kuitenkin avaa omaa traumaansa kuvan yhteydessä seuraavasti:

"Jotkut kuvat voisin tulostaa unissani, silmät sidottuina. Palattuani vuonna 2017 yhdelle kuvauspaikalle, oli siellä edelleen puinen kävelytie. Kuvittelin vatsalleen kellahtaneen haaksirikkoutuneen selviytyjän, joka oli muuttunut Galapagossaarten meriolennoksi, olevan yhä elossa.

Tarkoitukseni oli tallentaa kitalakeni - ahdistukseni juuri ja synnynnäinen epämuodostuma, joka on vaikuttanut elämääni aina syntymästä tähän päivään - siihen, kuinka yhäkin kärsin tasapainohäiriöistä taannoisten huuli- ja kitalakileikkausten vaikutaessa tasapainoelimiin. Negatiivin ylivalottaminen ei auttanut, sain vain mustan aukon. Aivan kuin niissä uutisissa Ranskasta silloin sunnuntaina iltapäivällä 8. huhtikuuta. Saman päivän aamuna, jos sillä on merkitystä, kubismin isoisä [Pablo Picasso] oli poistunut tästä maailmasta."

Arno Rafael Minkkinen: Narragansett, Rhode Island, 1973.

Taide harvoin puhuu. Kirjallisuus sen sijaan käyttää selviä sanoja ilmaistessaan kaikeaa näkyvää tai näkymätöntä. Mutta taide (mm. kuvanveisto, valokuvat, maalaustaide tai videotaide) ilmaisee ilman sanoja. Riippuu katsojasta kuinka taidetta tulkitsee. Minkkisen valokuvat puhuttelivat minua tunnetasolla paljon. Olisin halunnut jäädä noihin mustavalkoisiin maailmoihin. Valokuvat hiipivät hurmioitumisen rajoille.

Kuvia myös Kuopiosta

Näyttelyripustus oli onnistunut. Näyttelykokonaisuuden on kuratoinut Isabel Siben ja ripustuksesta on vastannut Laura White. Kuvia oli juuri sopiva määrä ja niiden koko ja aiheet suhteessa toisiinsa tarinallistivat näyttelyä alusta loppuun. Pidin siitä, että joidenkin kuvien yhteyteen oli nostettu pidempiä tarinoita kuvien takaa, jotka avasivat kuvien teknistä toteutusta ja kuvanottohetkeä. 

Näyttelyssä ei kerrota mitä kuva esittää tai mitä sitä katsoessa pitäisi löytää. Jokainen etsiytyköön Minkkisen kuvien avulla omaan sisäiseen maailmaansa. Hieno kunnianosoitus 250-vuotiaalle Kuopiolle on se, että näyttelyn viimeisessä salissa on myös Kuopiossa tänä vuonna kuvattuja valokuvia. Näidenkin kuvien äärellä totesin saman kuin maalaustaidetta katsoessa: ruudulta katsottuna ei koskaan saa korvattua sitä tunnelmaa mikä syntyy aidon teoksen äärellä.

Arno Rafael Minkkinen: Rio Grande, New Mexico, 2002. Dead Horse Point, Utah, 1997.

Arno Rafael Minkkisen näyttelyt ovat olleet Kuopiossa edellisen kerran vuosina 1986 ja 1999. Nyt esillä oleva Kotiinpaluu on esillä VB-valokuvakeskuksessa 28.9.2025 saakka.

Tekstilainat: VB-valokuvakeskuksen näyttelytekstit.