Studiokuvauksissa

Kuva: Anni Valokorpi.

Olipa kerran tiistaiaamu maaliskuussa 2020. Olin lomaviikolla, kun puhelin soi. Soittaja oli kulttuuriperinnön parissa työskentelevä ystäväni, joka kertoi, että Ylen toimittaja oli soittanut hänelle haastattelupyyntöön liittyen. Ystäväni oli kuitenkin ohjannut toimittajan ottamaan yhteyttä minuun, ja hän soitti nyt "varoituspuhelun" etukäteen, että tietäisin mitä olisi tulossa. Haastattelupyynnön kysymys liittyi luterilaiseen kirkkotaiteeseen, josta olin aiemmin kirjoittanut taidehistorian graduni. Minulla oli noin puolisen tuntia aikaa valmistautua tulevaan puhelinhaastatteluun.

Maaliskuun tiistaiaamussa vuonna 2020 en tiennyt joutuvani olemaan valokuvauksellisissa tunnelmissa. 

Kun Ylen toimittaja sitten soitti, osasin vastata kysymyksiin hyvin, mutta ongelmaksi osoittautui se, että minun tuli lähettää heille omakuva tv:ssä esitettävää juttua varten, joka näytettäisiin uutisissa nimeni yhteydessä. Minulla ei ollut ainuttakaan virallisempaa omakuvaa tällaisia tilanteita varten, koska en ollut ikinä joutunut vastaavaan tilanteeseen. Niinpä jouduin lähettämään heille hieman kömpelön selfien, mutta se lienee ajanut asiansa siinä hetkessä.

Tämän tapahtuman jälkeen olen silloin tällöin miettinyt, että tarvitsisin itselleni jonkinlaisen studiokuvan, jota voisi käyttää tällaisissa "paniikkitilanteissa" tai omien luentopuheenvuorojeni yhteydessä. Siksi ilahduin suuresti, kun entisestä oppilaitoksestani Ingmanedusta otettiin alkuvuodesta yhteyttä ja kysyttiin, että haluaisinko tulla asiakkaaksi valokuvauksen näyttötyötä (studiotyöskentely ja valaisu) varten.

Minua on hidastanut valokuvausprojektin edistämisessä aiemmin se, että jännitän sitä, millaiset henkilökemiat minulla ja kuvaajalla tulisivat olemaan. Olen usein huomannut, että pysäytettyyn kuvaan ei aina tallennu se persoonallinen puoleni, jonka haluaisin tuoda esiin. Se, että uskaltaisin kameran edessä heittäytyä toisen silmin olemaan oma itseni, vaatii luottamusta kuvaajaan ja hyvät henkilökemiat. Nyt päätin uskaltaa kokeilla.

Valomaalausta

Sain tehdä yhteistyötä kahden valokuvauksen opiskelijan kanssa. Kerroin tarpeestani saada perinteisempi rinta- tai puolivartalokuva ja sitten jotain värikästä, leikkisää ja persoonallista. Saavuin Ingmanedulle hieman sovittua aiemmin ja aulassa ollut henkilö tervehti minua nimeltä, esitteli itsensä ja kertoi olevansa minun toinen kuvaajani. Simo Tolvasesta välittyi heti lämmin ja ystävällinen tunnelma, mikä rikkoi alkujännitykseni.

Simo vei minut studioon, jossa odotti toinen kuvaajani, jonka kanssa olin ollut jo aiemmin yhteydessä. Anni Valokorpi esitteli studion, näytti sivuhuoneen, johon sain jättää tavarani ja vaihtaa vaatteeni. Allekirjoitin myös molempien kanssa kuvaussopimuksen. Pidin siitä, että molemmat kuvaajat olivat ulospäin suuntautuneita, helposti lähestyttäviä ja tiesivät mitä tekivät. Minulta poistui huoli siitä, että minun tulisi kannatella itse tilannetta jotenkin, kuten joskus joidenkin opiskelijoiden kanssa työskennellessä käy.

Anni ja Simo kertoivat työnjaosta, jossa Simo kuvaisi minut ensin siihen tavallisempaan otokseen ja Anni leikittelisi sen jälkeen kanssani värikkäillä kuvilla. Molempien olemus ja persoona loivat minulle turvallisen tilan tunnelman, että uskalsin olla oma itseni ja luottaa tilanteen heidän haltuunsa. Ainut mitä vähän harmittelin oli se, että taustakangas oli valkoinen. Olin odottanut jotain väriä...

Kuvat: Anni Valokorpi.

Väriä saatiinkin, kun Anni ja Simo asensivat salamalaitteisiin(?) värillisiä kalvoja. Istuin jakkaralle, Simo otti kuvia ja olin lopputulokseen tyytyväinen. Hän haastoi minua hieman kysymällä, että voiko käyttää kuvauksessa myös valomaalausta. En tiennyt mitä se tarkoittaa, joten he näyttivät ensin Annin kanssa kuinka se toimii. Suostuin kokeiluun.

Kuva: Simo Tolvanen.

Istuin jakkaralle uudelleen ja ensin otettiin kuva minusta. Tämän jälkeen minun tuli pysyä täysin paikallani, jonka jälkeen Simo "maalasi" pitkällä valotusajalla taustallani näkyvät valoviivat. Luulin esimerkkikuvaa katsoessani, että viivat tehtäisiin kuvaan kuvankäsittelyllä, joten vähän riemunkiljahdin, kun näin ensimmäisen lopputuloksen. Tämä on ihana! Eikä valkoinen taustakaan ollut enää valkoinen vaan lila! Todella kiva lopputulos!

Iloa ja väriä

Anni oli kysynyt minulta toiveita ja ajatuksia kuvaukseen liittyen etukäteen. Olin lähettänyt hänelle ideakuvia ja erilaisia asuvaihtoehtoja kuvauksia varten. Annoin hänelle kuitenkin vapaat kädet käyttää luovuuttaan, kunhan kuvissa näkyisi iloa ja väriä.

Kuva: Anni Valokorpi.

Anni oli "tutkinut taustani" etukäteen täydellisesti, sillä hän oli tietämättäni tuonut kuvauksiin myös My Little Poneja. Naurahdin jo tullessani, kun näin ponit. Nyt on minunlaista tunnelmaa!

Kuva: Anni Valokorpi.

Kun sain kurkistaa ensimmäisiä otoksia kamerasta, eikä valkoinen taustakangas näyttänytkään kuvassa enää valkoiselta, tämä vapautti viimeisetkin jännitykset ja loi luottamusta siihen, että kuvista tulee hienoja. Olin tuonut mukanani neljä eri asukokonaisuutta, joista käytimme kuvauksissa kahta. Asut nousivat kivasti esille värillisen taustan ansiosta.

Kuva: Simo Tolvanen.

Annin kuvattavana oli helppo olla. Hän tuntui lämpimältä ja vilpittömältä. Pidin myös hänen reippaasta tavastaan ohjata minua kuvauksissa. Sanoin myös suoraan, että en osaa olla kameran edessä ja luotan täysin siihen, mitä hän linssin läpi näkee. Kerroin myös, että minua saa ohjailla tarvittaessa asettelemalla käsiä, jalkoja tai hameenhelmaa siten kuin on tarvis, minuun saa koskea. Tämä koskemisen raja on ymmärrettävästi kaikille henkilökohtainen ja tärkeä asia käydä läpi; sanoittaa puolin ja toisin. Annin apuna kuvauksissa toiminut Simo asettelikin tarvittaessa hameenhelmani uudelleen. Anni luki hienosti epävarmuuden pilkahduksen olemuksestani lyhyemmän mekon helman kanssa, sillä hän sanoi, että "Minä katson, ettei mitään [sopimatonta] näy [kuvissa]". Näin luodaan turvallinen tila ja olo kuvattavalle. 

Kuva: Anni Valokorpi.

Jouduin myöntämään, että olin ollut turhaan huolissani, etteikö persoonani näkyisi kuvissa. Kupliva iloisuus ja leikkisyys kuvastuu mielestäni hyvin. Oli myös hauskaa ja vapauttavaa heittäytyä täysin toisen ohjattavaksi. Ymmärsin myös, että se on kuvaajan ammattitaitoa luoda kuvattavalle turvallinen ja rento ilmapiiri. Ehkä uskaltaudun nyt paremmin kameran eteen toistekin.

Kuva: Simo Tolvanen.

Annin ja Simon avulla opin kuvausten sivussa valokuvaamisesta hieman itsekin. Opiskelin aikoinaan Ingmanedussa kuva-artesaaniksi, mutta linjani oli kuvallisen ilmaisun tutkinto, joka keskittyi kuvataiteen eri lajeihin. Valokuvaustakin hieman harjoiteltiin, mutta ei siinä määrin mitä varsinaiset valokuvauksen opiskelijat. 

Kuvauksiin oli varattu aikaa kaksi tuntia, mutta taisimme olla valmiita hieman ensimmäisen tunnin jälkeen. Päivä oli todella mukava, että sain lähteä hymyillen kotiin, mutta samalla nostan hattua kaikille, ketkä tekevät mallintöitä. Valojen edessä seisominen on jossain kohtaa melko lämmintä puuhaa ja huomasin, että suu alkaa kuivua. Kuvaajat olivatkin huomioineet tilanteen hienosti etukäteen, sillä sivuhuoneessa oli tarjolla vettä ja laseja. Minulta myös kysyttiin aika ajoin, että halusinko pitää taukoja, mutta kun olin jo vauhtiin ja tunnelmaan päässyt, halusin mieluummin viedä kuvaustilanteet läpi kerralla.

Kuva: Anni Valokorpi.

Oma kokemukseni ensimmäisestä studiokuvauksesta oli näin ollen todella positiivinen ja uskon sekä Simon että Annin saavan luotua itselleen hyvän uran valokuvauksen saralla. Ainakin ihmisten kohtaaminen, kuvattavien ohjaaminen, tilanteen lukeminen ja asiakkaan kuunteleminen ovat juuri sellaisia ominaisuuksia, joita odotan valokuvaajalla henkilökuvaustilanteessa olevan.

Kiitos Ingmanedu ja erityisesti Anni ja Simo ihanasta aamupäivästä, 

joka tuotti tarpeisiini ilahduttavia kuvia!