sunnuntai 25. elokuuta 2019

Käytettyjä löytöjä

Nyt on taas pitkästä aikaa mukava kierrellä kirpputoreilla, sillä koti alkaa hahmottua tietynlaiseksi. Konkreettiseen sisustukseen on helpompi kerätä löytöjä kirppiksiltä kuin kerätä tavaroita ns. varastoon. Nyt asiat pääsevät suoraan paikoilleen ja käyttöön. Paitsi tuolit. Erilaisia tuoleja on kertynyt vähän huomaamatta sekä perittynä, sukulaisten lahjoituksina että omina kirppislöytöinä. Nyt on tuolien osto/hankkimiskielto, sillä jo olemassa olevat tuolit pitäisi saada käyttöön.... (Peiliä esittelevässä kuvassa näette kuinka olen kätevästi piilottanut yhden jakkaran pöydän alle.... :D ) Mutta nämä seuraavat ovat löytäneet paikkansa:
Puukori tuli lahjoituksena (sukulainen oli kiertänyt antiikkimarkkinoilla). Tällä hetkellä se toimittaa kartonkikierrätyspisteen virkaa, mutta sillä saa kuljetettua esimerkiksi myös tavaraa kellarista yläkertaan ja päinvastoin.
Lääkekaappi löytyi Kuopion peräkonttikirppikseltä. Hintapyyntö oli 10 euroa, mutta käteistä ei sattunut tuolloin olemaan kuin 8,50€, joten sain sen sillä. Lukko ei toimi eikä siihen ole enää avainta, mutta eipä tuo niin haittaa. Tähän voisi tietenkin tehdä sellaisen magneettikiinnityksen. Kun etsiskelin lääkekaappeja netistä huomasin, että hinnat liikkuvat noin 20-35 euron välissä. Joten nappasin tämän nopeasti mukaani kun se tuli vastaan. Nykyisin ei kuulema saisi lääkekaapeissa käyttää tätä punaista ristiä, kun se on varattu Punaisen Ristin käyttöön, mutta minusta tuo on lääkekaapissa juuri mainio symboli. 
Tämä Mäkisen Kuvastin -peili tuli lahjoituksena työkaverilta, joka tyhjentää kotiaan ja mökkiään ylimääräisestä tavarasta. Hän tietää mieltymykseni 1950-60-lukuihin, joten saan aika ajoin hyviä lahjoituksia. Pidän näistä puukehyksisistä peileistä enemmän kuin muovikehyksistä. Tämän peilin mukana sain myös tarinan sen historiasta. Peilin on ostanut työkaverni isöäiti Haapamäeltä 1967, josta se on myöhemmin kulkeutunut mm. Helsinkiin.
Tämä 50-luvun koivuhylly oli mielestäni huippulöytö. Maksoin tästä 10 euroa. Yleensä näitä vanhoja hyllyjä näkee niillä pyyhekoukuilla varustettuina, mutta tällaiset yksinkertaiset kirjahyllyt ovat olleet kiven alla. Näitä aion ostaa mukaani toistekin jos sattuu tulemaan vastaan.
Seinäkello ei mielestäni ollut löytö. Maksoin siitä 30 euroa ja kirppishinnaksi mielestäni vähän liikaa. Jätin sen ensimmäisellä kerralla ostamatta, mutta tulin illalla katumapäälle. Mietin, että se sopisi väritykseltään ja tyyliltään olohuoneeseen. Kävin seuraavana päivänä testaamassa tuuriani ja kyllä, kello oli siellä edelleen. Kellotaulun päällä on lasikupu ja kehys on lasitettua keramiikkaa.

Ne vanhat tuolit ovat kirppareilla heikko kohtani, samoin kuin räsymatot. Niitäkin on tällä hetkellä tarpeeksi, mutta jos tulee hyvän värinen eteen ja edullisesti, taitaa olla vaikea kieltäytyä.

Mistä löydöistä teidän on vaikea kieltäytyä?
Onko jotain mitä etsitte käytettynä?

lauantai 24. elokuuta 2019

Kesä puutarhassa

Syysleimu.
Edellinen kurkistus puutarhaan esitteli kevään myötä pihaan nousseita perennoja, ja ylipäänsä lumen alta paljastuneita kasveja. Kesän edetessä perennapenkin lajeja on tunnisteltu edelleen, ja vuodenajan kääntyessä syksyyn piha on antanut myös satoa.
Iiris / kurjenmiekka.
Ilahduin perennapenkin iiriksistä, mutta sain iiriksenmukuloita myös työkaveriltani. Tämä kaksivärinen keltainen on todella kaunis. Yllätyin, että se innostui kukkimaan jo istutusvuonna. Violetit kukkivat alkukesästä, mutta tämä keltainen on myöhäisempi lajike.
Ukontulikukka.
Tämä yllä oleva kukka oli pitkään mysteeri. Lehtien perusteella luulin sitä aluksi joksikin esikoksi, mutta sitten kukkavarsi vain kasvoi ja kasvoi pituutta... Lopulta kasvi tunnistettiin ukontulikukaksi, jota on entisaikoina käytetty rohtokasvina. En ollut koskaan aiemmin nähnyt tätä kukkaa missään. Ystäväni bongasi kukan saaristosta ja ihmetteli kukkaa. Kerroin, että minun pihallani kasvaa samanlaisia ja toimitin hänelle kukan siemeniä. Ovat ilmeisen vähään tyytyväisiä, sillä kasvavat aurinkoisella, kuivalla rinteellä.
Kirkkaankeltaisen kevätpäivänliljan lisäksi perennapenkissä on myös myöhäiskesän lajike.
Rohtosuopayrtti / saippuakukka.
Heinäkuun puolivälissä perennapenkistä nousi taivaallisen ihana tuoksu. Tuoksu paikallistui rohtosuopayrttiin, joka tunnetaan myös nimellä saippuakukka. Tätäkin on aikoinaan käytetty rohtokasvina: juuresta valmistetun teen parannuskohteina olivat mm. maksa, ummetus ja itsepintainen yskä. Saippuakukka -nimitys viittaa kasvin juurten sisältämiin saponiineihin, jotka veteen sekoitettuina kuohuvat saippuan tavoin. Saponiineilla ei ole lipeämäistä vaikutusta, minkä vuoksi ne sopivat hyvin esimerkiksi silkin ja villan pesuun. Tuoksun vuoksi olen pitänyt näitä myös sisällä maljakossa.
Omenapuista olen erityisen ylpeä. Runsaasta leikkaamisesta huolimatta puut ovat tehneet runsaan sadon. Valitettavasti myös muumio-omenoita on paljon. Paljon menee siis suoraan roskiin. Omenapuun leikkaus antoi ohjeita myös tuleville luumupuun ja tyrnipuiden leikkaamisille. Nyt alkaa olla ymmärrys ja ote siihen, mistä ja miten oksia tulee leikata, jotta kasvua ohjataan oikeaan suuntaan.
Pihassa on kuusi mustaviinimarjapensasta, joista kaksi on sen verran suuria, että sato on minun tarpeisiini hyvä. Lahjoitin osan marjoista serkulleni. Punaisia viinimarjapensaita ei ole lainkaan. Mikä ei harmita, sillä en ole varsinaisesti punaisten viinimarjojen ystävä. 

Pääsin kosketuksiin luonnon ihmeellisyyden kanssa marjoja poimiessani. Tökkäsin kädelläni pehmeää "oksaa", joka osoittautuikin perhosen toukaksi. Ihan sataprosenttisen varma en ole tunnistuksestani, mutta veikkaan että kyseessä oli luumumittarin toukka.
Kyllä, tuo marjasta kiinnipitävä "oksa" on elävä toukka.
Tyrnisato näyttää myös hyvältä. Ongelmana on vain se, että en tiedä yhtään miten näitä pitäisi hyödyntää. Tiedän niiden superterveellisyyden ja sen vuoksi olen sadosta iloinen, mutta happamia marjoja ei syö kovin montaa ihan vain huvikseen. Toinen serkkuni vinkkasi, että pakastamalla ja jäisinä marjojen happamuus ei ole niin voimakas.  
Pihalla oleskellessa parasta on ehdottomasti se, että nyt lintuja ja muita eläimiä näkee paremmin. Kerrostaloasunnossa ja kaupungilla ollessa näkee kyllä lintuja, mutta nyt omalla pihalla niiden toimia ehtii tutkia ja tarkkailla. Kuten esimerkiksi tuo yllä olevassa kuvassa oleva jänis/rusakko. Se on viihtynyt pihassa keväästä saakka tasaisin väliajoin, tosin nyt viimeisimmän kuukauden aikana vähemmän. Yllättävää kyllä, perennapenkki ja muut kukat ovat saaneet olla rauhassa. (Kerran yllätin sen jyrsimästä kuvassa näkyvää matalaa keltaista kukkaa...) Minulla oli pihalla pitkän aikaa oma voikukankitkijä, kun pitkäkorva tuli aamuin illoin napostelemaan pihan voikukkia. 
Puoliksi syöty karviaismarja.
Lintujakin olen nähnyt paljon, tosin en ole kovin hyvä tunnistamaan niitä, kuten en kukkiakaan. Perinteiset sini-, tali- ja hömötiaiset tunnistan, mutta selvityksen alla on pieni "kolibrimaisesti" omenapuussani lentävä lintu. Linnut tuntuvat myös yllättävän rohkeilta. Istuvat parhaimmillaan metrin päässä lähipuussa samalla kun poimin marjoja.

Viimeisiä karviaismarjoja poimiessani tapasin kasvotusten myös pihassa viihtyneen oravan. Olen nähnyt ikkunasta sen (kenties sama yksilö?) kantavan naapurissa asuvan papan tontilta tälle puolelle jotain. Orava pomppii nurmikkoa pitkin tontilta toiselle ja kaivaa pihalle kuopan, jonka talsii sitten etukäpälillään nopeasti tiiviiksi. 

Olin siis poimimassa karviaismarjoja, kun huomasin oravan taas pomppivan pihalla. Se kävi syömässä maahan pudonneita omenoita eikä huomannut minua. Toisella pomppimiskerralla orava huomasi minut ja jähmettyi hetkeksi paikalleen. Jatkoin poimimista ja orava ilmeisesti huomasi ettei minusta ole vaaraa. Sen sijaan se kierteli hetken aikaa maassa ympärilläni, kunnes hyppäsi mongolianvaahteraan. Kaksi karviaismarjapensasta sijaitsee vaahteran alla. Orava kiipesi pääni yläpuolelle kaartuvaan oksaan, otti tiukan katsekontaktin, nosti häntänsä ja alkoi säksättää minulle. Minua alkoi naurattaa. Orava tuli kovistelemaan minua omalla pihallani! En hätistellyt sitä pois vaan siirryin metrin kauemmas, viereiseen karviaispensaaseen. Orava säksätti hetken, mutta luovutti kun huomasi ettei saa minua kokonaan katoamaan. Jatkoin marjojen keräämistä ja orava tuli siihen metrin päähän. Se kiipesi pensastukien päälle ja alkoi napostella karviaismarjoja viereisestä pensaasta. Tässä vaiheessa minulle selvisi miksi pensaassa oli ollut ihmeellisiä, puoliksi syötyjä marjoja. Orava tietysti suutuksissaan ajatteli, että nyt se ihminen vie kaikki hänen marjansa! Eiköhän me molemmat tuolle pihalle kuitenkin mahduta... :D
Osa kävijöistä on enemmän tai vähemmän vihjannut pihan suuresta koosta ja sen haasteellisuudesta (työllistävyydestä). Minun mielestäni ainut pakollinen asia on kesällä nurmikon leikkaaminen ja talvella lumen kolaaminen. Maailma ei kaadu vaikka kukkapenkkiä ei kitkisi tai pensaista ei kaikkia marjoja joka vuosi keräisi. Mutta rehellisyyden nimissä minä nautin tästä uudesta harrastuksesta(?). Yllä olevassa kuvassa näkyy rikkakasvien peittämä kukkapenkki eikä se minua ole haitannut. Kunnes sitten eräänä päivänä tuntui siltä, että olisi kiva puuhastella pihalla jotain. Joten rikkakasvien alta paljastui matala kivikkokasvien penkki, jonne mahtuisi näköjään istuttamaan vielä jotain...
Tämä seuraava kuuluu myös sarjaan "ei ole mikään pakko, mutta onpahan puuhasteltavaa". Naapurin tontilta leviää leppä todella tehokkaasti ja sen huomasin silloin, kun nurmikon leikkaamisten välillä oli tarpeeksi pitkä väli. Tontin rajalta luikertelee pienissä jonoissa lepän taimia. Nämä voisi aivan hyvin ajaa matalaksi ruohonleikkurilla, mutta juurineen kitkeminen pitää ne poissa pidempään. Juuret ovat onneksi melko pinnassa, joten koko pihaa ei tarvitse myllätä nurin. Ja voi sitä tunnetta, kun saa kerralla nostettua pitkän juuren!
Niin kuin kaikilla, arjessa on niitä hetkiä, kun olo on puuhakkaampi ja toisena hetkenä ei huvita tehdä yhtään mitään. Laiskoina päivinä köllötellään sohvalla. Sitä köllöttelyä voisi opetella vielä vähän enemmän. Lomallakin ajattelin, että lukisin enemmän kirjoja, mutta niin sitä vain tuli puuhasteltua enemmän sekä sisällä että ulkona. Arjen luksusta on ensimmäistä kertaa elämässä oleva oma pyykkikone. Ei tarvitse pelätä, että pyykkitupa on varattu ja kuivaushuone täysi. Pyykkiä voi pestä juuri silloin kun huvittaa. Ja kesällä yksi parhaista tuoksuista (sen saippuakukan lisäksi) on pihalla kuivuva pyykki.
Puutarhaan ja pihaan on tutustuttu kesän aikana enemmän, mutta en edelleenkään koe olevani puutarhuri. Pidän näiden asioiden opettelusta ja pihan tutkimisesta, mutta kaukana ollaan vielä niistä mummojeni marttavinkeistä. Minä taidan olla sellaista: "mitä ei osata, opetellaan Googlesta ja katsotaan YouTubesta" -sukupolvea. Ja hyvin on toistaiseksi mennyt.

Mukavaa kun kuljette mukana. Nautitaan loppukesästä.

torstai 22. elokuuta 2019

Pig in a Blanket

Timo Kokko: Pig in a Blanket, 2011, pronssipatinoitu kipsi.
Instagramin puolella ehdinkin vilauttaa keväällä kodin uusinta perheenjäsentä. Esittelen sen teille nyt vähän lähemmin. Kyseessä on Timo Kokon pronssipatinoidusta kipsistä valmistama veistos Pig in a Blanket. Iskin tähän silmäni ensimmäisen kerran jo vuonna 2011 Galleria 12:n näyttelyssä. Kirjoitin tuolloin, että "teoksessa oli jotain niin viehättävää, että olisi tehnyt mieleni mennä halaamaan veistosta! Onnellisen hymyn omaavassa, ja kulmat hieman mietteliäänä olevassa possussa oli jotain buddhamaisen rauhoittavaa. (---) En saanut tuota hymyä mielestäni." 

Minulle tarjoutui keväällä mahdollisuus hankkia possu itselleni, ja nyt hymyilen sille päivittäin. Buddha-Possuksi nimeämässäni veistoksessa on edelleen jotain rauhoittavaa ja meditatiivista. Silmät sulkenut possu tuntuu olevan omissa maailmoissaan; sen korvissa on pumpulia. Se ei kuule ulkomaailmaa, vaan hymyilee sisältäpäin sitä katsoville.
Timo Kokko: Pig in a Blanket, 2011, pronssipatinoitu kipsi.
Veistos on toiminut loistavana keskustelunherättäjänä kodissa vieraileville. Yleensä keskustelu alkaa näin: "Ai se on noin iso..." [jotka ovat nähneet possusta kuvan jo aiemmin] tai "Se on melko iso...." [jotka näkevät possun ensimmäistä kertaa]. Ja minua naurattaa ääneen... Pelkästä kuvasta ei hahmota kuulema possun todellista kokoa, vaikka kynttilänjalat ovat vieressä. Kerrottakoon siis, että possun korkeus on noin 45 senttiä. Possun pää on verrattavissa luonnolliseen ihmispäähän. Osaa kävijöistä possun koko hirvittää ja se on pelottava. Osaa kävijöistä possun koko hirvittää ja se on äärimmäisen hurmaava. Rakkaus ei katso minun tapauksessani kokoa.
Pietro Tacca: Il Porcellino, 1612, pronssi.
Keväisen Firenzen matkan jälkeen Timo Kokon possu sai jälleen uusia ulottuvuuksia. Loggia del Mercato Nuovossa sijaitsee Fontana del Porcellino -suihkulähde, jossa on Pietro Taccan (1577-1640) veistämä pronssinen villisikaveistos (1612). Tacca loi veistoksen Uffizissa sijaitsevan alkuperäisen roomalaisen marmoriveistoksen mukaan. Il Porcellino -veistoksessa kerrotaan olevan samanlaista taikavoimaa kuin Rooman Fontana di Trevissä: matkailijat, jotka silittävät villisian kärsää, palaavat tarinan mukaan tuohon Arnon rannalla sijaitsevaan kaupunkiin.

Kun olen kertonut tästä Firenzen Porcellinosta Timo Kokon veistoksen äärellä, kävijät ovat hipaisseet possun kärsää. Tervetuloa toistekin!

Todellisuuden ja kuvitelman rajamailla

Yuichiro Sato: Aikainen kevät, 2019, pigmentti, muste, akryyli paperille, puupaneelilla.
Jyväskylän taidemuseossa on esillä japanilaisen Yuichiro Saton (s. 1979) näyttely Metsä - Todellisuuden ja kuvitelman rajamailla. Blogia seuranneet muistavat, että ihastuin ensimmäisen kerran Saton häkellyttävän pikkutarkkoihin piirustuksiin puista Keski-Suomen museon ryhmänäyttelyssä 2016. Sen jälkeen olen kiertänyt hänen näyttelyitään Galleria Beckerissä ja Taidemaalariliiton TM-Galleriassa
Yuichiro Sato: yksityiskohta teoksesta Aikainen kevät, 2019.
Aiempiin näyttelyihin verrattuna piirustukset ovat saaneet hieman enemmän maalauksellisuutta. Käkkyräoksaiset puut ovat edelleen valokuvantarkkoja, mutta taustoissa on havaittavissa akvarellimaisuutta. Teosten yhteydessä kerrotaan tekniikka, mutta en ole saanut teoksia tuijottamalla selville kuinka ihmeessä lopputulos syntyy. Saton työskentelystä olisi mielenkiintoista nähdä jokin dokumenttihetki. Kaikissa piirustuksissa on salaperäistä utuisuutta ikään kuin teoksia katsoisi ohuen harsoverhon läpi. Piirustustaidon lisäksi Sato on mestarillinen valon käsittelyssä. 
Yuichiro Sato: yksityiskohta teoksesta Seisoja, 2019, pigmentti, akryyli paperille, puupaneelilla.
Uusimmissa piirustuksissa mustavalkoisuuden rinnalle on tullut rohkeammin värejä. Esimerkiksi Seisoja -teoksen yläreuna hehkuu sinisenä. Saton töissä hehkuu valo, mutta niissä on usein myös pigmentin  tuomaa kimallusta. Seisoja -teos muistutti Firenzessä nähdystä Fra Angelicon Neitsyt Marian ilmestys -freskosta, jossa Gabrielin siivessä käytetty punainen väri kimalsi taianomaisesti. Yuichiro Saton Seisoja näytti kuin kurottelevan kohti kimaltavaa tähtitaivasta.
Yuichiro Sato: yksityiskohta teoksesta Seisoja, 2019, pigmentti, akryyli paperille, puupaneelilla.
Yuichiro Sato: Metsä, 2019, grafiitti, aito kulta paperille, puupaneelilla.
Tähän saakka Sato on tuonut näyttelyihin teoksia, joissa suuret ja usein yksinäiset puut ovat pääosassa. Jyväskylän taidemuseon näyttelyssä koin täydellisen yllätyksen, kun seinämän takana oli kokonainen metsä! Yllä olevasta kuvasta näette teoksen kokoluokan...  Yuichiro Sato kertoi TM-gallerian näyttelyn yhteydessä, että jokainen piirretty viiva vie hänet lähemmäksi luontoa. Tämän teoksen ääressä tuntui, että Sato on päässyt osaksi luontoa ja antaa siihen mahdollisuuden myös katsojalle. 
Yuichiro Sato: Metsä, 2019, grafiitti, aito kulta paperille, puupaneelilla.
Teos oli niin häkellyttävän aito ja rauhallinen, että palasin sen ääreen useamman kerran. Aiempien Saton teosten kohdalla olen tutkinut valokuvantarkkojen piirustusten yksityiskohtia kuin etsiäkseni todisteita siitä, että ne ovat todellä käsin tehtyjä. Metsä -teoksen kohdalla minun ei enää tarvinnut etsiä. Useamman näyttelyn nähtyäni tiedän Yuichiro Saton taidokkuuden ja vain tuijotin teoksen tunnelmaa. Pehmeää varvikkoa, paljaita kuusenrunkoja, sammaleenpeittämiä kiviä, ohuita pihlajantaimia ja aurinkoa, joka heittää keskelle teosta valopolun kuin kutsuakseen katsojan astumaan lähemmäs.
Yuichiro Sato: yksityiskohta teoksesta Metsä, 2019, grafiitti, aito kulta paperille, puupaneelilla.
Yuichiro Sato: yksityiskohta teoksesta Metsä, 2019, grafiitti, aito kulta paperille, puupaneelilla.
Yuichiro Sato: yksityiskohta teoksesta Metsä, 2019, grafiitti, aito kulta paperille, puupaneelilla.
Olen sivunnut jokaisessa Saton näyttelystä kirjoittamassani blogitekstissä pyhyyttä ja mystiikkaa. Ne ovat läsnä myös tässä Jyväskylän taidemuseon näyttelyssä. Yuichiro Sato kertoo:

"On kulunut kolme vuotta siitä, kun tulin Suomeen. Tämän maan valosta, vesistä ja metsistä kutoutuvat maisemat lumosivat minut, ja lumoavat vieläkin aina uudestaan. Japanissa ollessani ohjasin ajatukseni luonnon mahtiin, ja koetin kuvata sen pohjatonta voimaa abstraktein kuvin. Etsin uutta ilmaisua käyttämällä muun muassa metallia, tekstiiliä ja hapettimia perinteisten japanilaisten maalausvälineiden ohessa. Mutta kohtaaminen Suomen luonnon kanssa antoi aivan uutta inspiraatiota, ja muutti minua. Tuntematon maa näytti minulle, että kun tuttua ympäristöä katsoo tarkoin, avautuu lukemattomia pienoismaailmoja. Koivun rungossa piilevä elinvoima ja vuodenaikojen kierron jättämät jäljet olivat uskomattoman kauniita, ja täytyin pohjattomasta tarmosta. Uppouduin piirtämään puita ja niitä syleileviä maisemia, sellaisena kuin ne ovat, sellaisena kuin ne tunsin.

Kun tapaan japanilaisia tuttavia pitkästä aikaa, he kyselevät kaikenlaista. Useimmiten kysellään Suomesta ja Suomessa piirtämistäni kuvista. Mutta toisinaan tulee vastaan ihmisiä, jotka puolivitsillä kyselevät, onko menninkäisiä tai ihka oikeita muumeja näkynyt. Vastaan kieltävästi, ei ole näkynyt, mutta sanon perään, että ehkä en vain ole katsellut riittävän tarkoin. Suomen arjessa minusta tuntuu nimittäin usein, että haltioita ja henkiä saattaisi hyvin olla ihan nurkan takana. Ikkunan tuolla puolen avautuvan taivaan väri, metsän pohjalle tunkeutuva yksinäinen valonsäde, märän sammaleen ja saniaisten jadenvihreä: yllätyn ja haltioidun aina vain uudelleen. Kun hämmästys on laantunut, täytyn hiljaa kiitollisuuden tunteella siitä, että tuo upea maisema on nyt tässä, ja siitä, että saan asua täällä.

Usvan tuolla puolen, järven yllä kelluva kullanhohtoiseksi värjäytyvä metsä – toivon voivani yhä jatkaa eteenpäin piirtäen noita tämän maan maisemia, jotka tuntuvat huojuvan todellisuuden ja kuvitelman rajamailla.

Tämä näyttely pyrkii ilmaisemaan puuvanhuksen edessä seistessä tuntemaani pyhyyden tunnetta, luonnon herättämää pelkoa ja kunnioitusta, sekä kiitollisuutta luonnon kanssa harmoniassa olevaa elämää kohtaan."
Yuichiro Sato: yksityiskohta teoksesta Metsä, 2019, grafiitti, aito kulta paperille, puupaneelilla.
Kiitos Yuichiro Sato. Sinä saat katsojan tuntemaan tuota samaa pyhyyttä ja kiitollisuutta näitä maisemia, luontoa ja puita kohtaan. Kiitos, että muistutat meitä ympärillämme olevasta kauneudesta ja elintärkeästä ympäristöstä.

Metsä - Todellisuuden ja kuvitelman rajamailla -näyttely
Jyväskylän taidemuseossa 8.9.2019 saakka.
Yuichiro Sato, Taiteilijatapaaminen pe 23.8. klo 16.30-17.30.

torstai 15. elokuuta 2019

Matka Kuuhun

Kesäpäivän kulttuurikierros sisälsi taidemuseon lisäksi tutustumisen VB-valokuvakeskuksen kesänäyttelyyn Man on the Moon - Matka Kuuhun. Näyttelyn esittelyteksti oli houkutteleva: 

"Avaruuden valloituksen huippuhetkeen palataan VB-valokuvakeskuksen kesässä kymmenien värivalokuvien sekä video- ja äänitallenteiden kautta. Näyttelyn materiaali on koottu Yhdysvaltain avaruushallinnon NASAn Apollo-kuuohjelman arkistoista, ja se on valikoitu vain VB-valokuvakeskuksen kesänäyttelyä varten."
Näyttely alkaa ihanasta 1960-luvun henkeen sisustetusta olohuoneesta, jossa on astronauttien valokuvia, lehtileikkeitä ja televisio, josta voi katsella ensimmäisen kuulennon televisiolähetystä. Vanhempi sukupolvi muistanee tuon televisiolähetyksen ja sen mukanaan tuoman mediamylläkän. Minä synnyin aikana, jolloin avaruus oli jo valloitettu ja suurin ihmeiden aika oli tältä osalta jo ohi. Silti hymyilytti istua sohvalle ja palata videotallenteen myötä vuoteen 1969. Ei ollut älypuhelimia ja ylenpalttisia mielen ärsykkeitä. Väritelevisiot alkoivat yleistyä Yhdysvalloissa vuoden 1967 jälkeen. Suomessa ensimmäinen ohjelmallinen väri-tv:n koelähetys oli presidentti Urho Kekkosen uudenvuodenpuhe 1.1.1969. Pitkälle ollaan tultu noista ajoista. Vaikka ensimmäisestä kuukävelystä on kulunut jo 50 vuotta, avaruuden tutkiminen tuntuu kiehtovan ihmisiä edelleen.
Yksityiskohta kesällä 1969 suomalaisille tutuksi tulleesta pahvisesta kuusta, jonka avulla diplomi-insinööri Pertti Jotuni havainnollisti tv-katsojille kuuhun laskeutumisen. Kari Jaakkolan kokoelmat.
Vas. Astronautti Edwin Aldrin kuvattuna Apollo 11 -lennon kuumoduulissa 20.heinäkuuta 1969. Oik. Astronautti Russell Scheickart käytti kameraa avaruuskävelynsä aikana Maan kiertoradalla Apollo 9 -lennon neljäntenä päivänä 3. maaliskuuta 1969. Kuvat: NASA.
Näyttely on tarinallistettu valokuvien avulla hyvin. Ensin on miehittämättömiä harjoitusraketteja, sitten harjoitellaan mm. toimimista ja kuuautoilla ajamista Maan pinnalla, ennen kuin nähdään kuvia kuumoduuleista. Täytyy myöntää, että ennen tätä näyttelyä minulle oli epäselvää mitä eroa on esimerkiksi avaruusaluksella, -raketilla ja moduulilla... Kävi ilmi, että avaruusraketti on se millä laukaistaan miehittämätön tai miehitetty alus avaruuteen ja moduuli on se osa, jossa miehistö matkustaa. Avaruusalus on yleisnimitys avaruuslennolla käytettävästä kulkuvälineestä tai itsenäisesti avaruudessa toimivasta järjestelmästä.
Yleisnäkymä lennonjohtokeskukseen Houstonissa Apollo 13 -lennon neljännen televisiolähetyksen aikana 13. huhtikuuta 1970. Lennonjohtaja Eugene Kranz on etualalla selin, ja suurella näytöllä näkyy astronautti Fred Haise avaruuslennolta. Kuva: NASA. 
Näyttelyn sysimustat seinät toivat tunnelmallisen taustan valokuville, jota kohdevalot ja äänitallenteet elävöittivät.  Odotus ja jännitys välittyivät valokuvista, joissa Maassa odottava siviiliväestö seurasi eteneviä tilanteita lehdistä ja televisiosta. Kutsuvieraat pääsivät seuraamaan rakettien nousua avaruuskeskusten läheisyyteen. Eniten taisivat kuitenkin jännittää avaruuskeskuksilla työskentelevä henkilöstö, joka toivoi kaiken menevän laskelmien mukaan ja miehistön palaavan ehjänä takaisin. 
Jättimäinen, 110-metrinen Saturn-raketti Apollo 11 -moduulien kanssa laukaistiin matkalle Kuuhun Kennedyn avaruuskeskuksesta 16. heinäkuuta 1969 . Aluksen miehistönä toimivat astronautit Neil Armstrong, Michael Collins ja Edwin Aldrin. Kuva: NASA.
Apollo 7 -lennon komentaja, astronautti Walter Schirra katsoo komentoaluksen ikkunasta lennon yhdeksäntenä päivänä 20. lokakuuta 1968. Kuva: NASA.
Valokuvat Kuusta, ja avaruudesta ylipäänsä, ovat upeita ja samalla niin ihmeellisiä, ettei tavallinen ihminen voi varmasti ymmärtää sitä kaikkea mitä noihin kuviin ja niiden ottohetkiin sisältyy. Näyttelyn mustat seinät, hämärä valaistus ja alkuperäiset tallenteet luovat kokonaisuuteen jännitystä. Etenkin vuoden 1969 lehtijutujen lukeminen oli mielenkiintoista. Tapahtumasta uutisoitiin mm. näillä otsikoilla:
  • Astronautit hyppelivät riemusta - Kuukävely onnistui (IS 21.7.1969)
  • Maailma haltioitunut Apollon onnistumisesta (IL 21.7.1969)
  • Varapresidentti Spiro Agnew uudisti ehdotuksen matkasta Marsiin (IL 21.7.1969)
  • Presidentti Nixon puhui kuulinjalle: "Taivaasta on nyt tullut osa maata" (IL 21.7.1969)
  • Luna ei ehdi ennen Apolloa Maahan: Venäläiset ovat hävinneet Kuunäytekilvan? (IS 21.7.1969)
Näkymä Maan kiertoradalta Apollo 9 -lennon telakoituihin komento- ja huoltomoduuleihin sekä kuumoduuliin. Avaruuskävelyn suoritti astronautti David Scott lennon neljäntenä päivänä 6. maaliskuuta 1969. Kuva: NASA.
Astronautti Charles Duke keräsi kuunäytteitä Descartesin kraaterin alueelta ensimmäisellä Apollo 16 -lennon kuukävelyllä 21. huhtikuuta 1972. Kuuauto näkyy kuvassa taustalla. Kuvan otti astronautti John Young. Kuva: NASA.
Paraati New Yorkissa 13.8.1969. Taustalla valokuva täydestä Kuusta, joka on kuvattu Apollo 11 -lennolla 21. heinäkuuta 1969. Kuvat: NASA.
Viimeisessä valokuvahuoneessa oli juhlan tunnelmaa. Kansa vaelsi voittoisan kuukävelyn jälkeen kaduilla. New Yorkissa järjestettiin historiallisen Apollo 11 -lennon kunniaksi paraati 13. elokuuta 1969. Johtoautossa yleisöä tervehtivät  astronautit Neil Armstrong, Michael Collins ja Edwin Aldrin.

Matka Kuuhun -valokuvanäyttelyä sai täydentää katsomalla ateljeetilassa Georges Mélièsin ohjaaman mykkäelokuvaklassikon Trip to the Moon (Le Voyage dans la Lune, 1902). Huikea kontrasti kuvitteellisesta matkasta Kuuhun aitojen Kuumatkakuvien rinnalla.

En ole koskaan ollut varsinainen avaruusintoilija, mutta VB-valokuvakeskuksen näyttely kyllä herätti lapsenomaisen riemun onnistuneesta Kuumatkasta. Kuten kuvasta näkyy:
 Man on the Moon - Matka Kuuhun -näyttely on esillä 1.9.2019 saakka.