Itsenäisyyspäivänä

Itsenäisyyspäivä tuntuu merkityksellisemmältä mitä enemmän tulee ikää. Se on aina ollut merkityksellinen, sillä minulle on välitetty isovanhempien myötä kokemustietoa mitä itsenäisyyden säilyttäminen toisessa maailmansodassa on käytännössä tarkoittanut. Mistä on jouduttu luopumaan, mitä on jouduttu kokemaan, jotta minä saan elää itsenäisessä Suomessa. Aina yhteiskunnassa on korjattavaa ja parannettavaa, ja niiden eteen pitää tehdä työtä, mutta asioiden parantamiseen on Suomessa mielestäni hyvät mahdollisuudet moneen muuhun maahan verrattuna.

Suomi 100v 6.12.2017.

Mieleeni muistui vanha postaus otsikolla "Savolainen maisema". Tuo teksti syntyi 2016 kahvihuonekeskustelua kuunnellessani. Keskustelussa ihasteltiin ulkomaiden kauniita vuoristo-, meri- ja muita henkeäsalpaavia maisemia. Olin samaa mieltä, että ulkomailla maisemat ovat kauniita ja niiden katselu tuottaa valtavaa mielihyvää.  Samalla kuitenkin ajattelin, että olen aina kokenut olevani noista maisemista jollain lailla irrallinen. Ne ovat kauniita, mutta en pysty sanomaan niistä juurikaan muuta. Suomalainen, ja etenkin savolainen, maisema on minulle tärkeä. Samaistun vuodenaikoihin, niiden vaihteluun maisemassa, ja pystyn sanomaan maisemia omakseni, koska olen kasvanut niiden keskellä. Maisema tuntuu turvalliselta, koska se on osa minua. Järvet ja lammet, metsien ja peltojen rytmitys, mäkiset maisemat, kalliot. Tuntuu myös etuoikeutetulta sanoa, että omistan osan tuota maisemaa, vaikkakin vain tontin verran. 

"Isänmaani on lippu ja laulu, itku ja nauru,

rukous ja kirous, syntyminen ja kuoleminen,

työnteko, viha ja rakkaus.

Se on Sibeliuksen sinfonia ja Porilaisten marssi,

mutta se on myös suvivirsi ja Monosen Satumaa-tango

haikeasti haitarilla soitettuna.

Isänmaani on suomalainen kansa,

minun kansani,

kaikki suomalaiset ikään, ammattiin, asuinpaikkaan katsomatta,

puoluekannasta riippumatta,

työläinen ja talonpoika, palkansaaja ja johtaja,

maalainen ja kaupunkilainen, nuori ja vanha."

- Raili Malmberg: Rakkaudentunnustus isänmaalle -

Onnea 104-vuotias Suomi!

Mieliala - Helsinki 1939-1945

"Syyskuussa 1944 Kallion sydämessä poltettiin salaisen mielialatiedustelun arkistoa. Tuhansia tavallisia suomalaisia oli edellisinä vuosina rekrytoitu raportoimaan mielialoista, huhuista ja toisinajattelusta työpaikoilla, kaupoissa, ruokaloissa, yleisissä saunoissa ja julkisissa kulkuvälineissä. Tiedot välitettiin sodanjohdolle antamaan kuvaa siviilien mielenmaisemista, jotka vaikuttivat rintamasotilaiden taistelukykyyn. Samana syksynä loput aineistosta haudattiin maahan Mäntyharjussa. Pelastunut osa konservoitiin 50 vuotta myöhemmin Kansallisarkistossa, ja tälle edelleen suljetulle arkistokokonaisuudelle perustuu HAMin ja Helsingin kaupunginmuseon ensimmäinen yhteisnäyttely, Mieliala."

HAMissa oleva näyttelykokonaisuus esittelee erityisesti kuvataiteilijoiden näkemyksiä ja tulkintoja sodan keskeltä. Kävijän vastaanottavat kymmenet kaasunaamarit, näky joka on samaan aikaan vaikuttava ja pelottava. Lattiaan on teipattu sanoja, jotka ovat vaikuttaneet sodanaikaisiin mielialoihin Helsingissä (ja muuallakin): nälkä, säännöstely, keinottelu, huhut, propaganda, rintamatilanne, evakuoinnit, lehdistö ja radio. Mikä hätkähdytti listassa kenties eniten: kirkas tai pilvinen taivas eli ilmapommituksen todennäköisyys. 

Kaasusuojapuku, kypärät ja lyhdyt: Väestönsuojelumuseo, Helsinki. Kaasunaamarit: Helsingin kaupunginmuseo.

Näyttelyyn noustessa portaikossa oli esillä myös Erkki Karun video vuodelta 1934: "Meidän poikamme ilmassa - me maassa". Mustavalkoisessa videossa haalaripukuiset ja kaasunaamareihin sonnustautuneet henkilöt suorittivat esterataa.   

"1930-luvulla Suomen puolustusvoimat valmistelivat ja testasivat omaa kaasuasetta. Talvisodan alkaessa pelättiin, että myös vihollinen käyttäisi kaupunkipommituksissa myrkkykaasuja. Kansalaiset ostivat kaasunaamareita apteekeista ja askartelivat niitä itse. Vielä alkuvuonna 1944 Helsingissä annettiin kaasusuojelukoulutusta."

Isoille valkokankaille oli heijastettu vanhoja valokuvia eri teemoilla. Esimerkiksi Helsingin rautatieasemasta kerrottiin näin: "Asemalla ja junissa liikkui Suomi, huhut, hämärämiehet ja trokarit."

Venny Soldan-Brofeldt: Kaivopuisto, 1940, öljy kankaalle. HAM Helsingin taidemuseo.

Maisemamaalausten osalta näyttelyssä esitetty Suomi-kuva ei näyttänyt synkältä tai sotaisalta. Kaupungista tehdyissä maalauksissa näyttäytyi aurinkoinen ja värikäs pääkaupunki. Osa näytti yhtä kauniilta kuin postikorttimaisemat. Kenties tällä haluttiin ylläpitää positiivista mieltä. Esitettiinhän iltamissakin rillumarei-musiikkia, ja elokuva-alalla pääosassa olivat huumori ja historialliset romanssit (viimeksi mainitut kuuluvat omiin suosikkeihini ♥). Kansa kaipasi viihdettä. Suurimmiksi yleisömenestyksiksi muodostuivat Kulkurin valssi (1941), Kaivopuiston kaunis Regina (1941) ja Katariina ja Munkkiniemen kreivi (1943). 

(Lähde: Suomalainen elokuvatuotanto 1940-49)

"Sota-ajan Helsingissä kuluttaminen oli kortilla, mutta edelleen osa kaupunkikulttuuria. Jonottamisesta ja hamstrauksesta tuli osa arkipäivää. Mielialatekijänä kuluttaminen oli viihteen tapaan kahtalaista: toisaalta ajavietto kaupoissa, kahviloissa ja ravintoloissa auttoi unohtamaan synkät ajat, toisaalta hetken huolettomuus painoi omatuntoa."

"Varsinkin kuolleiden taiteilijain taidenäyttelyjen myyntimenestys on todistuksena yleisön ostokiihkosta. 21.3.1942."

"Naisväen keskuudessa mieliala on herkkä." 9.7.1941

"Jollain lailla levotonta ja huokailevaa tunnelmaa..." 21.3.1942

Tätä naisväkeä kuvaavissa maalauksissa tunnelma oli herkkä ja sensuelli. Takaa kuvattu alaston, muodikas kaupunkilaisnainen... Veistosrykelmä henkilöiden kasvoista oli vaikuttava asetelmakokonaisuus. Tunnelmat alkoivat kuitenkin seinien myötä muuttua synkemmiksi:

Elga Sesemann: Kuollut tyttö, 1944, öljy kankaalle. Yksityiskokoelma.

Etenkin Elga Sesemannin maalaukset olivat voimakkaita ja mielestäni jopa kantaaottavia. Näyttelyteksteissä kuitenkin kerrottiin:

"Helsinkiläiset taiteilijat heijastelivat teoksissaan omia ja yleisiä mielialoja. Heitä arvosteltiin siitä, että he eivät antautuneet kuvaamaan sotaa tai isänmaallisia teemoja. 

Elga Sesemann: Henkilökuva, 1945, öljy pahville. HAM Helsingin taidemuseo.

Gunvor Grönvik: Katutyö, 1944, öljy kankaalle. Kansallsgalleria, Ateneumin taidemuseo.

"Varsinkin työväestön piirissä ovat mielialat osittain sekaisin." 24.6.1941

"Naisia viedään gynekologiseen tarkastukseen Pengerkadun poliisiasemalta 29.11.1941."

Näyttelyssä oli uskallettu ottaa esille myös tabuja:

"Jatkosodan aikana omaisuus- ja väkivaltarikokset lisääntyivät dramaattisesti, samoin sukupuolitaudit. Sörnäisten vankilassa oli satoja sotilasvankeja, Katajanokalla myös kuolemaantuomittuja. Pimennetty yökaupunki oli vaarallinen ja katu- ja naisrauha ajoittain päivälläkin juopottelun takia mennyttä. Tarjoilijattaria, irtolaisia ja tehtaiden väkeä vietiin pakolla tarkastuksiin sukupuolitautiklinikalle Eteläranta 10:een."

Elga Sesemann: Uunit, 1944, öljy kankaalle. Yksityiskokoelma.

Elga Sesemannin maalauksen näkymästä on kaksi teoriaa:

"Perimätiedon mukaan se kuvaa Tikkalan kartanon raunioita Viipurin maalaiskunnassa, mutta taiteilijan itsensä väitetään nimenneen maiseman Helsingin Arabiaksi. Teos saattaa siis kuvata Toukolan ja Arabian puutaloalueen pommitustuhoja helmikuun suurpommitusten jälkeen."

"Onko Suomella yleensä mitään mahdollisuuksia?" 5.9.1940

"Rintama on kaikkialla." 21.7.1941

"Ei pidä hurrata vielä!" 8.6.1942

"Kuinkahan tässä oikein mahtaa käydä?" 26.9.1942

Tabu on mielestäni edelleen Suomen ja Saksan yhteistyön esille nostaminen ja sodanaikainen propaganda. Mediassa voidaan näkyvästi osoitella Saksan ja Neuvostoliiton sodanaikaista propagandaa, mutta unohdetaan samalla, että osattiin sitä Suomessakin. Yle on koonnut mielenkiintoisen kokoelman Elävään arkistoon: Sota-ajan viihde ja propaganda. Näyttelyssä mennäänkin sitten kunnolla ytimeen:

"Propaganda-Aseveljet järjestivät toukokuussa 1942 Ateneumin tiloissa suomalaisten ja saksalaisten rintamavalokuvaajien ja -piirtäjien yhteisnäyttelyn. Avajaisissa oli mm. presidentti Ryti, ja näyttelyyn tutustuivat myös Lapin saksalaisjoukkojen komentaja Dietl sekä Saksan yhteysupseeri Erfurth. Näyttelytiloissa oli keväisten koivunoksien lisäksi hakaristilippu, kansallissosialistien kotkatunnus sekä Hitlerin ja Mannerheimin rintakuvat. Näyttely sai kolmessa viikossa yli 20 000 kävijää."

Sotasaalisnäyttelyt messuhallissa 1940-1942.

"Sotamuseon järjestämissä suurnäyttelyissä esiteltiin puna-armeijan asejärjestelmiä sekä Kannakselta löytynyttä neuvostopropagandaa. Katseenvangitsijana hallin ilmatilassa leijui valtaisa puna-armeijan sulkupallo. [Myös HAMin katossa riippui sulkupallo!] Toinen suosikki oli Viipurista tuotu välirauhanaikainen politrukinhuone, neuvostovirkamiehen asunnon irtaimisto. Sotasaalisnäyttelyt saivat yhteensä  300 000 kävijää - Helsingissä oli jatkosodan aikana kirjoilla 250 000 asukasta."

Ester Helenius: Karjalaistyttö, 1941, pastelli paperille. Yksityiskokoelma.

Näyttelyn herttainen ja samalla ylpeyttä aiheuttava yksityiskohta oli usko naistaiteilijoiden voimaan sodan keskellä:

"Ateneumin amanuenssi Aune Lindström kuratoi vuonna 1943 näyttelyn 43 suomalaisen naistaiteilijan ja -käsityöläisen teoksista. Stalingradin tappion jälkeen usko aseveljeen oli heikko, mutta naisten taiteella uskottiin olevan kulttuurisiteitä vahvistava ja optimismia valava vaikutus. Myyntinäyttely avattiin toukokuussa 1943 Berliinissä, josta se siirtyi Saksan miehittämille alueille, Wieniin ja Poseniin (Poznaniin)."

Tämä naistaiteilijoiden vientinäyttelyä kuvaava osio oli toteutettu upeasti! Teokset oli asetettu ikään kuin vanhoihin rahtilaatikoihin, ja näyttelytekstit oli kirjoitettu kuluneille rahtikirjan sivuille. Elämyksellinen oivallus!

Aimo Tukiainen: Sotilaan pää, 1940, marmori. Tampereen taidemuseo.

Näyttely oli tarinallistettu vahvasti. Kuraattorina ja ideapankkina onkin toiminut Anna Kortelainen, joka tunnetaan vetovoimaisista ja puhuttelevista näyttelyistään. Mieliala -näyttely vie tunnelmasta toiseen, mutta lopputulos ei jää surulliseksi. Siitä pitävät huolen viimeisen tilan mustavalkoiset valokuvat esimerkiksi rantaelämää viettävistä lapsista. Silti oma katseeni hakeutui viimeisen tilan kahteen kasvokuvaan. Aimo Tukiainen on veistänyt kahden sotilaan kasvot. Valkoisessa marmorissa on nuoren sotilaan vahvat, sankarilliset kasvot. Vieressä on tummaan pronssiin veistetyt rosoiset, sokean invalidin kasvot. Rinnastus oli koskettava ja sai muistamaan tärkeän lauseen: sodassa ei ole koskaan voittajia. 

Aimo Tukiainen: Sokea (Invalidi), pronssi. Turun taidemuseo.

Näyttelytekstit olivat suomen, ruotsin ja englannin lisäksi myös venäjäksi. Kielellinen ja tiedollinen saavutettavuus on mielestäni tärkeää myös itänaapurimme kansalaisille. Vaikka katsommekin sodan lopputulosta eri tavoin, historialliset tosiasiat ovat tärkeitä ymmärtää ja muistaa (kaikkien osapuolten). Olin iloinen, että Mieliala -näyttelyssä oli uskallettu ottaa esille sodan monimuotoinen mielialojen kirjo, ja sitä kautta sivuta myös historian (Suomen) kipupisteitä. HAMin sivuilla oli tiivistetty: "Näyttely esittelee sota-ajan Helsingin tärkeimpiä tapahtumapaikkoja, valojen ja varjojen maailmoja." Vaikka keskiössä onkin Helsinki, voi jokainen varmasti siirtää mielialojen tunnelmat myös muualle Suomeen (maailmaan).

Näin itsenäisyyspäivän jälkeisenä iltana historian tapahtumat saavat mielen kiitolliseksi siitä, mitä isovanhemmat ovat tehneet hyväksemme. He olivat taistelemassa meille itsenäistä ja vapaata Suomea. Samalla toivon, ettei kenenkään enää tarvitsisi käydä sotaa keskenään. Nykyisillä kansakunnilla olisi taisteltavaa yhdessä historian ja kaikkien edestä: mm. ilmastonmuutos, talouskriisit, rauhan turvaaminen, eriarvoisuuden ja suvaitsemattomuuden hävittäminen ja kulttuuriperinnön säilyttäminen. Isoja asioita ratkaistaviksi. 

Näyttelyn toinen osa on sijoitettu Hakasalmen huvilaan, jossa en valitettavasti tällä visiitilläni ehtinyt vierailla. Hakasalmen huvilan näyttelyssä teemana on "Helsingin evakuointien vaikutus mielialoihin. Kaikkein arvokkaimmaksi arvioitu vietiin Helsingistä maakuntiin ja jopa Ruotsiin asti: lapset, naiset, vanhukset, tieteen ja taiteen aarteet, julkiset veistokset, kulttuuriperinnön merkkiteokset."

HAMin Mieliala -näyttely on esillä 1.3.2020 saakka.

Hakasalmen huvilassa Mieliala -näyttely on esillä 30.8.2020 saakka.

Lähde: HAMin näyttelytekstit.

Ps. Historiannälkäisille tiedoksi, että näyttelyyn liittyy myös itsenäinen rinnakkaisteos:
Mieliala: Helsinki 1939-1945 -kirja (Tammi, 2019).

Kaksi matkaa

Kuva: E. Ukkonen.

Joensuun taidemuseossa on esillä Nanna Suden ja Canal Cheong Jagerroosin yhteisnäyttely Blue and Red - Kaksi matkaa. Näyttelyn lähtökohtia  kuvaillaan näin: 

"Suomalainen ja kiinalainen kulttuuri kohtaavat Nanna Suden ja Canal Cheong Jagerroosin yhteisnäyttelyssä. Vuonna 2015 taiteilijat aloittivat Blue and Red -projektin, jonka tavoitteena oli syventää kulttuurienvälistä ymmärrystä. Kaksikko lähti yhteiselle matkalle Kiinan ja Suomen halki. Matka kuljetti heidät läpi kulttuurien, arvojen ja tunnetilojen, ja näitä kokemuksia he hyödynsivät taiteessaan."

Näyttely on ollut esillä ennen Joensuuta mm. Jyväskylän taidemuseossa. Joensuusta näyttely siirtyy Korundiin, Rovaniemen taidemuseoon. Kiinassa Blue and Red -näyttely ehti vierailla mm. Xianin taidemuseossa. 

Nanna Susi on ihastuttanut impressionistisella väripaletillaan ja ekspressiivisellä sivellintyöskentelyllään minua jo useampia vuosia. Canal Cheong Jagerroosin taiteesta en tiennyt etukäteen mitään. Ajatus kulttuurienvälisestä yhteistyöstä on hieno. Taiteilijat saavat tutustua toistensa kulttuureihin ja kenties ammentaa sitä kautta töihinsä jotain uutta. Näyttelyssä on esillä myös kaksi videota: taiteilijoiden yhteismatkasta Kiinassa ja Suomessa.

Nanna Susi: Hurmos, 2019, öljy kankaalle.

Suden teoksiin on helppo heittäytyä. Kaikissa maalauksissa on jokin esittävä elementti, joka vetää katsetta puoleensa. Suurin osa kankaasta on kuitenkin pyhitetty ekspressiiviselle väri-ilottelulle. Hurmos oli minulle italialainen maisema. Etualalla ohuena, mutta vahvana kasvava puu, ja taustalla vilisevä kaupunkimaisema. 

Nanna Susi: yksityiskohta teoksesta Hurmos.

Esittävyydestä huolimatta katseeni hakeutuu Suden teoksissa aina yksityiskohtiin. Väreihin, jotka on levitetty kankaalle paikoin erittäin paksusti, paikoin miltei laveeraten. Värit tekevät maalauksista minulle vetovoimaisia jopa siinä määrin, että huomaan sykkeeni kohoavan ja vatsanpohjassa kipristelevän. Miten joku osaa sekoittaa kaikki sateenkaaren värit ja saada lopputuloksesta puhuttelevan? Värit herättävät tunteita ja olotiloja, joita on vaikea pukea sanoiksi. Tämän vuoksi minulle on tärkeää, että teokset eivät ole liian esittäviä. Tunne on esittävyyttä voimakkaampi, tärkeämpi.

Nanna Susi: yksityiskohta teoksesta Hurmos.

Nanna Susi: Pumpulikukkia, 2019, öljy kankaalle.

Silloin tällöin olen kokenut Suden maalaukset liian makeiksi. Kuopiossa (2016) keijukaiset ylittivät makeuden rajan, vaikka näyttelyssä oli esillä myös rouheampia töitä. Joensuun taidemuseossa oli esillä muutama naiskuva pitkissä mekoissaan, mutta värimaailmalla oli onnistuttu luomaan sopivasti kutkuttava ristiriita.

Nanna Susi: yksityiskohta teoksesta Pumpulikukkia.

Nanna Suden teoksissa on usein käytetty runollisia, jopa romanttisia nimiä. Nämä tarinallistavat teoksia tiettyyn suuntaan. Pidän siitä, että Susi on aina puhunut avoimesti taiteestaan, teemoistaan ja tekemisestään. Verhoamatta niitä mihinkään taidekuplaan. Tätä olen itsekin kirjoituksillani toivonut: saada ja tehdä taiteesta helpommin lähestyttävää muuttamatta siitä kuitenkaan mitään.

Nanna Susi: yksityiskohta teoksesta Pumpulikukkia.

Pumpulikukkia teos oli näyttelyn toinen suosikkini Hurmoksen lisäksi. Vihertävänsiniseen usvaan on kadonnut pöytä, jonka päällä on pulleamahainen ruukku. Työssä voi aistia tuulen, joka puhaltaa pumpulikukat viimeisistä varsistaan lentoon. Pääasia ei ole pöytä tai ruukku, vaikka katse hakeutuu etenkin vahvaviivaiseen ruukkuun. Se seisoo tukevasti paikallaan, kun tuulen virrassa leijuvat pumpulipallot leijuvat eteenpäin.

Nanna Susi: yksityiskohta teoksesta Pumpulikukkia.

Liike ja tunnelma syntyvät nimenomaan okrankeltaisista pumpulipalloista. Ilman niitä maalaus olisi vain toteamus pöydällä olevasta ruukusta. Nyt maalaus on myös kuvaus ajasta, hetkestä ja sen kulumisesta. Sen ohikiitävyydestä. Kun pumpulipallot leijailevat maahan, hetki on ohi. 

Nanna Susi: From Eternity to Here (vasemmalla), 2017 ja Ribbons (oikealla), 2017. Molemmat: akryyli, hiili, sekatekniikka silkille ja kankaalle.

Kulttuurienvälisestä vuorovaikutuksesta ja uudenlaisesta Nanna Sudesta kertoi silkille ja kankaille toteutettu teossarja. Ote oli edelleen tuttua Nanna Sutta, mutta materiaali toi lopputulokseen kerroksellisuutta ja yllätyksellisyyttä. Silkkihuivien kuviot ja läpikuultavuuden. Nämä teokset kertoivat parhaiten näyttelyn teemasta: kaksi matkaa.

Nanna Susi: yksityiskohta teoksesta From Eternity to Here.

Canal Cheong Jagerroos: Määrittelemätön ekskluusio I, 2019, sekatekniikka kankaalle

Canal Cheong Jagerroosin töissä tunnelma oli Nanna Suden teoksia aggressiivisempi ja kantaaottavampi. Kertoneeko se jotain Suomen ja Kiinan taidemaailmojen ja kulttuurien eroista? Tunnelmaa vahvistivat voimakkaat värien kontrastit, kollaasimaisuus ja teosnimet. Taiteilijalla tuntui olevan vahvasti sanottavaa. Teosnimet kuten Määrittelemätön ekskluusio ja Lineaarinen toivo antoivat vihjeitä töiden sisällöstä, mutta tulkinta jäi arvailujen varaan. Länsimaisen taidehistorian omaksuneena on äärimmäisen vaarallista mennä tulkitsemaan kiinalaista nykytaidetta. Merkeistä en ymmärtänyt mitään, vaikka tekstit olisivat varmasti avanneet portin toiseen tarinalliseen tasoon. 

Näin ollen jouduin olemaan pelkästään teosnimien varassa. Ekskluusiolla tarkoitetaan ulosjoutumista tai syrjäytymistä yhteisöstä, tuotannosta, vallasta tai yhteiskunnan täysivaltaisesta jäsenyydestä. Koin tämän suorana kannanottona. Kiinassa on harjotettu voimakasta sensuuria esimerkiksi mielipiteiden ja taiteen saralla. Kun syrjäytymisestä tehdään määrittelemätöntä, se tarkoittaa mielestäni samaa kuin epämääräinen, rajaamaton ja vapaa. Voiko, tai pikemminkin saako, syrjäytyminen ja syrjäyttäminen olla rajaamatonta ja vapaata?

Canal Cheong Jagerroos: Luontainen todennäköisyys I, 2019, sekatekniikka kankaalle.

Canal Cheong Jagerroosin teoksia oli hankala tulkita, ja vaikka yleistunnelma oli painostava, löytyi joukosta valoakin. Tai näin tämä länsimaalainen taidehistoritoitsija olettaa. Luontainen todennäköisyys piti sisällään okranvärisen sian ja sydämen. Sydämen tulkitsin yleismaailmallisesti positiivisuuden ja rakkauden symboliksi, mutta sian symbolisia merkityksiä jouduin tarkistamaan.

Canal Cheong Jagerroos: yksityiskohta teoksesta Luontainen todennäköisyys I.

Kiinalainen uusivuosi-sivustolla kerrotaan näin:

"Kiinassa sika on olennainen osa kulttuuria, tietenkin horoskoopin kannalta, mutta myös muilla osa-alueilla. Tästä kertoo esimerkiksi ”kotia” tarkoittava merkki 家 jia, jonka ylempi osa tarkoittaa kattoa ja alempi sikaa. Merkki symboloi, ettei koti varsinkaan maatiloilla ollut oikea koti ilman kasvatettavia sikoja. (---) Sika katon alla tuottaa siis onnea ja turvaa.

(---) Sian vuosi on perinteisen kiinalaisen käsityksen mukaan hyväntahdon vuosi. Sen uskotaan suosivan taloudellista, sosiaalista ja intellektuaalista kukoistusta. Sian vuosi liitetään myös ’hyvän elämän’ käsitteeseen: elämän uskotaan olevan runsaskätinen. Ilmapiirissä väreilee hyvinvointia, tyytyväisyyttä, nautiskelevaa otetta asioihin ja ilmiöihin. Myös suvaitsevaisuus kuuluu Sian vuoden tunnuspiirteisiin: avarakatseisuus ja toleranssi kaikkea erilaista kohtaan."

Luontainen todennäköisyys on siis kaikesta huolimatta hyvä elämä, onnellisuus?

Canal Cheong Jagerroos: yksityiskohta teoksesta Luontainen todennäköisyys I.

Canal Cheong Jagerroos: yksityiskohta teoksesta Luontainen todennäköisyys I.

Canal Cheong Jagerroos: yksityiskohta teoksesta Luontainen todennäköisyys I.

Nanna Suden ja Canal Cheong Jagerroosin yhteisnäyttely oli tervetullut kulttuurienvälinen kohtaaminen, mutta huomasin kaipaavani lisätietoa etenkin Jagerroosin taiteesta ja sen lähtökohdista. Joensuun taidemuseossa Suden ja Jagerroosin teokset oli jaettu omiin huoneisiinsa (Jagerroosin töitä on sijoitettuna myös museon kolmanteen kerrokseen). Ilahduin Nanna Suden silkkikankaille ja huiveille maalatuista teoksista, joissa oli viittaus kiinalaiseen kulttuuriin. Olisin kaivannut esimerkiksi tähän saliin kommentiksi Jagerroosin töitä. Ymmärrän, että taiteilijoiden teoksissa tunnelmat ovat miltei päinvastaisia, mutta he ovat käyneet matkaa yhdessä. Mielestäni molempien voimakas ilmaisu olisi kestänyt ripustuksellisesti yhden yhteisen tilan. Tästä huolimatta näyttelykokemus oli onnistunut ja mielenkiintoinen.

Blue and Red - Kaksi matkaa: Nanna Susi & Canal Cheong Jagerroos
on sillä Joensuun taidemuseo Onnissa 27.10.2019 saakka.

Todellisuuden ja kuvitelman rajamailla

Yuichiro Sato: Aikainen kevät, 2019, pigmentti, muste, akryyli paperille, puupaneelilla.

Jyväskylän taidemuseossa on esillä japanilaisen Yuichiro Saton (s. 1979) näyttely Metsä - Todellisuuden ja kuvitelman rajamailla. Blogia seuranneet muistavat, että ihastuin ensimmäisen kerran Saton häkellyttävän pikkutarkkoihin piirustuksiin puista Keski-Suomen museon ryhmänäyttelyssä 2016. Sen jälkeen olen kiertänyt hänen näyttelyitään Galleria Beckerissä ja Taidemaalariliiton TM-Galleriassa. 

Yuichiro Sato: yksityiskohta teoksesta Aikainen kevät, 2019.

Aiempiin näyttelyihin verrattuna piirustukset ovat saaneet hieman enemmän maalauksellisuutta. Käkkyräoksaiset puut ovat edelleen valokuvantarkkoja, mutta taustoissa on havaittavissa akvarellimaisuutta. Teosten yhteydessä kerrotaan tekniikka, mutta en ole saanut teoksia tuijottamalla selville kuinka ihmeessä lopputulos syntyy. Saton työskentelystä olisi mielenkiintoista nähdä jokin dokumenttihetki. Kaikissa piirustuksissa on salaperäistä utuisuutta ikään kuin teoksia katsoisi ohuen harsoverhon läpi. Piirustustaidon lisäksi Sato on mestarillinen valon käsittelyssä. 

Yuichiro Sato: yksityiskohta teoksesta Seisoja, 2019, pigmentti, akryyli paperille, puupaneelilla.

Uusimmissa piirustuksissa mustavalkoisuuden rinnalle on tullut rohkeammin värejä. Esimerkiksi Seisoja -teoksen yläreuna hehkuu sinisenä. Saton töissä hehkuu valo, mutta niissä on usein myös pigmentin  tuomaa kimallusta. Seisoja -teos muistutti Firenzessä nähdystä Fra Angelicon Neitsyt Marian ilmestys -freskosta, jossa Gabrielin siivessä käytetty punainen väri kimalsi taianomaisesti. Yuichiro Saton Seisoja näytti kuin kurottelevan kohti kimaltavaa tähtitaivasta.

Yuichiro Sato: yksityiskohta teoksesta Seisoja, 2019, pigmentti, akryyli paperille, puupaneelilla.

Yuichiro Sato: Metsä, 2019, grafiitti, aito kulta paperille, puupaneelilla.

Tähän saakka Sato on tuonut näyttelyihin teoksia, joissa suuret ja usein yksinäiset puut ovat pääosassa. Jyväskylän taidemuseon näyttelyssä koin täydellisen yllätyksen, kun seinämän takana oli kokonainen metsä! Yllä olevasta kuvasta näette teoksen kokoluokan...  Yuichiro Sato kertoi TM-gallerian näyttelyn yhteydessä, että jokainen piirretty viiva vie hänet lähemmäksi luontoa. Tämän teoksen ääressä tuntui, että Sato on päässyt osaksi luontoa ja antaa siihen mahdollisuuden myös katsojalle. 

Yuichiro Sato: Metsä, 2019, grafiitti, aito kulta paperille, puupaneelilla.

Teos oli niin häkellyttävän aito ja rauhallinen, että palasin sen ääreen useamman kerran. Aiempien Saton teosten kohdalla olen tutkinut valokuvantarkkojen piirustusten yksityiskohtia kuin etsiäkseni todisteita siitä, että ne ovat todellä käsin tehtyjä. Metsä -teoksen kohdalla minun ei enää tarvinnut etsiä. Useamman näyttelyn nähtyäni tiedän Yuichiro Saton taidokkuuden ja vain tuijotin teoksen tunnelmaa. Pehmeää varvikkoa, paljaita kuusenrunkoja, sammaleenpeittämiä kiviä, ohuita pihlajantaimia ja aurinkoa, joka heittää keskelle teosta valopolun kuin kutsuakseen katsojan astumaan lähemmäs.

Yuichiro Sato: yksityiskohta teoksesta Metsä, 2019, grafiitti, aito kulta paperille, puupaneelilla.

Yuichiro Sato: yksityiskohta teoksesta Metsä, 2019, grafiitti, aito kulta paperille, puupaneelilla.

Yuichiro Sato: yksityiskohta teoksesta Metsä, 2019, grafiitti, aito kulta paperille, puupaneelilla.

Olen sivunnut jokaisessa Saton näyttelystä kirjoittamassani blogitekstissä pyhyyttä ja mystiikkaa. Ne ovat läsnä myös tässä Jyväskylän taidemuseon näyttelyssä. Yuichiro Sato kertoo:

"On kulunut kolme vuotta siitä, kun tulin Suomeen. Tämän maan valosta, vesistä ja metsistä kutoutuvat maisemat lumosivat minut, ja lumoavat vieläkin aina uudestaan. Japanissa ollessani ohjasin ajatukseni luonnon mahtiin, ja koetin kuvata sen pohjatonta voimaa abstraktein kuvin. Etsin uutta ilmaisua käyttämällä muun muassa metallia, tekstiiliä ja hapettimia perinteisten japanilaisten maalausvälineiden ohessa. Mutta kohtaaminen Suomen luonnon kanssa antoi aivan uutta inspiraatiota, ja muutti minua. Tuntematon maa näytti minulle, että kun tuttua ympäristöä katsoo tarkoin, avautuu lukemattomia pienoismaailmoja. Koivun rungossa piilevä elinvoima ja vuodenaikojen kierron jättämät jäljet olivat uskomattoman kauniita, ja täytyin pohjattomasta tarmosta. Uppouduin piirtämään puita ja niitä syleileviä maisemia, sellaisena kuin ne ovat, sellaisena kuin ne tunsin.

Kun tapaan japanilaisia tuttavia pitkästä aikaa, he kyselevät kaikenlaista. Useimmiten kysellään Suomesta ja Suomessa piirtämistäni kuvista. Mutta toisinaan tulee vastaan ihmisiä, jotka puolivitsillä kyselevät, onko menninkäisiä tai ihka oikeita muumeja näkynyt. Vastaan kieltävästi, ei ole näkynyt, mutta sanon perään, että ehkä en vain ole katsellut riittävän tarkoin. Suomen arjessa minusta tuntuu nimittäin usein, että haltioita ja henkiä saattaisi hyvin olla ihan nurkan takana. Ikkunan tuolla puolen avautuvan taivaan väri, metsän pohjalle tunkeutuva yksinäinen valonsäde, märän sammaleen ja saniaisten jadenvihreä: yllätyn ja haltioidun aina vain uudelleen. Kun hämmästys on laantunut, täytyn hiljaa kiitollisuuden tunteella siitä, että tuo upea maisema on nyt tässä, ja siitä, että saan asua täällä.

Usvan tuolla puolen, järven yllä kelluva kullanhohtoiseksi värjäytyvä metsä – toivon voivani yhä jatkaa eteenpäin piirtäen noita tämän maan maisemia, jotka tuntuvat huojuvan todellisuuden ja kuvitelman rajamailla.

Tämä näyttely pyrkii ilmaisemaan puuvanhuksen edessä seistessä tuntemaani pyhyyden tunnetta, luonnon herättämää pelkoa ja kunnioitusta, sekä kiitollisuutta luonnon kanssa harmoniassa olevaa elämää kohtaan."

Yuichiro Sato: yksityiskohta teoksesta Metsä, 2019, grafiitti, aito kulta paperille, puupaneelilla.

Kiitos Yuichiro Sato. Sinä saat katsojan tuntemaan tuota samaa pyhyyttä ja kiitollisuutta näitä maisemia, luontoa ja puita kohtaan. Kiitos, että muistutat meitä ympärillämme olevasta kauneudesta ja elintärkeästä ympäristöstä.

Metsä - Todellisuuden ja kuvitelman rajamailla -näyttely
Jyväskylän taidemuseossa 8.9.2019 saakka.
Yuichiro Sato, Taiteilijatapaaminen pe 23.8. klo 16.30-17.30.

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Sydämelliset onnittelut 100-vuotias kotimaa! 

Lämmin muisto myös kaikille heille, jotka tekivät tämän mahdolliseksi. ♥