Kotien taidetta

Millaista taidetta tavallisilla asukkailla on kotinsa seinällä? Tähän pääsee tutustumaan Jyväskylän taidemuseon Kotien taidetta -näyttelyssä. Ajatus syntyi keskisuomalaisen naisen ehdotuksesta Laura Suhosen Jyväskylän yliopistoon tekemään pro gradu -tutkielmaan. Pro gradussa tutkittiin keskisuomalaisten asenteita suomalaisia taidemuseoita ja Jyväskylän taidemuseota kohtaan. Ehdotuksessa haluttiin nähdä taidetta ihmisten kodeista.

Jyväskylän taidemuseo etsi ja osallisti keskisuomalaisia näkyvästi somessa ja lehdistössä tuomaan kotien taidetta esille näyttelyä varten.

"Teokset on valittu näyttelyyn avoimen haun kautta, johon kaikki keskisuomalaiset saivat osallistua. Vapaaehtoisista koostuva 40-jäseninen raati teki valinnat yhteensä 240 ehdotuksen joukosta. Esillä on monipuolinen kattaus niin ammattilaisten kuin harrastajienkin teoksia.

 

(---) Valintaraatiin kutsuttiin jäseniä ympäri Keski-Suomea ja mukaan ilmoittautui ihmisiä 14 paikkakunnalta, Jyväskylän lisäksi edustettuina olivat mm. Pihtipudas, Joutsa, Uurainen, Jämsä, Äänekoski ja Kivijärvi."

Näyttelyidea on loistava, sillä olen itsekin joskus miettinyt, kuinka jännittävää olisi päästä näkemään taidetta ihan tavallisista kodeista. Millaisia teoksia ihmiset hankkivat kotiensa seinille? Ehkä teoksia tärkeämpiä ovat jopa teosten yhteydessä olevat kertomukset siitä, miksi kyseinen taideteos on omistajalleen merkityksellinen. Tarinoista käy ilmi, että tunnetasolla sillä ei ole merkitystä, onko teos ammattilaisen vai harrastajan tekemä, jos se puhuttelee sisällöllään omistajaansa.

Sampsa Sarparanta: Taivas repeää, 2000-luvun alku.

Sampsa Sarparanta: Taivas repeää

"Ostin taulun 2007 Sarparannan näyttelystä Galleria Uusitalosta. Se oli arvokas, mutta taiteilijan vaatimuksesta tauluilla oli opiskelijoille edullisempi hinta. Opiskelin töiden ohella ja hankin sen heräteostoksena. Seinällemme sijoitettu taulu oli paitsi vaikuttava, myös pelottava pienten lastemme silmissä. Taulu oli seinällä joitain vuosia, mutta sittemmin lasten kasvettua ja siirryttyä omiin huoneisiinsa, taululle ei ollut paikkaa. Sen jälkeen taulu oli sijoitettuna sitä ihailleen ystävämme seinällä vuosia. Nyt halusimme ison taulun kaikkien nähtäville museoon."

Erkki Heikkilä (1933-1996): Tornado I, 1961. 

Erkki Heikkilä: Tornado I

"Teoksen hankki isäni 1960-luvulla osamaksuna tai palkkiona tekemästään työstä, jota taiteilijalla tai taidekauppiaalla ei ollut varaa maksaa muutoin. Isääni teos muistutti nuoruuden pelottavasta kokemuksesta Tampereen Näsijärvellä. Hän oli kalassa omatekoisella kangaskajakilla. Järvellä nousi myrsky ja sen yhteydessä tornadon kaltainen korkea pyörre. Siksi juuri tämä teos tuli kotiimme Jyväskylän Tikkaan. Äitini nimitti teosta 'räjähtäneeksi sillitynnyriksi', eikä pitänyt taulusta. Vanhempieni syntymävuosi on 1921 ja molemmat ovat edesmenneitä. Teos on muisto heistä ja siirtynee tyttärelle."

Taiteilija ei tiedossa: Ei teosnimeä, 1942/43.

Taiteilija ei tiedossa: Ei teosnimeä

"Taulu on mummuni ja pappani kihla- tai häälahja heidän työnantajaltaan. Hämärän hyssy, jossa tunnelma ja hetki tulevat lähelle katsojaa. Mummuni kannusti minua kovasti pienenä lukemisessa ja aina aamuisin aapisen välissä oli käynyt aapiskukko munimassa. Milloin 5 penniä, milloin suklaakarkin. Lukeminen ja tarinat olivat ja ovat edelleen minulle tie toisiin maailmoihin. Taulun kultareunukset ovat ajan saatossa tippuneet, kuten ne tippuvat joskus arjessakin. Taulu on minulle rakas ja tärkeä osa elämäni tarinaa."

Anja Kokko: Hiirenkorva-aika, 1981.

Anja Kokko: Hiirenkorva-aika

"Evakkotaustaisella lähisukulaisellani oli tämä  teos seinällä, kun olin lapsi. Kooltaan teos tuntui valtavalta ja sen tunnelma maagiselta. Tekstiilitaide on kiehtovaa, ja tämä linnunpesä on täydellinen sekä katsoen että koskien. Teos tuo aina mieleeni mummoni Emmin, jonka koti oli Sortavalassa, Kirjavalahden rannalla, jäi rajan taakse järvineen ja laululintuineen. Paljon ei mahtunut mukaan lähtiessä, eikä meillä ole kuin kuvia ja kerrottuja muistoja. Nämä linnut muuttivat mukanani Helsinkiin ja palasivat pesimään Jyväskylään. Toivon, että lintujen koto tuo kaikille turvaa ja rauhaa."

Matti Pikkujämsä: Keltainen lintupuu, 2020.

Matti Pikkujämsä: Keltainen lintupuu

"Olen päätynyt keräämään pienoisen kokoelman lintuaiheista taidetta. Tyttäreni nimitti itseään pienenä titilinnuksi, ja lintu aiheena symboloikin minulle jonkinlaista lapsenomaista vapautta ja onnellisuutta. Tässä vanerille maalatussa teoksessa on kolme pikkulintua kotipuussaan - kuin kolme tyttöäni. Siksi teos tuntuu itselleni erityiseltä."

Anja Santala (1936-2021): Olipa kerran Eerolan talo.

Anja Santala: Olipa kerran Eerolan talo

"Muistuma kadonneesta Tourulasta. Eerola oli toinen Jyväskylän Tourulan alueen kahdesta kantatilasta. Eerolan talo rakennettiin vuonna 1905. Tourulan alueen kaavoitusratkaisut 1980-luvun alussa johtivat siihen, että talo purettiin vuosina 1992-1993. Anja Santalan naivistis-humoristisen tyylin mukainen maalaus oli nähtävänä Galleria Beckerissä Jyväskylässä kevättalvella 2002. Taulun nykyinen omistaja on lapsena asunut Eerolassa."

Kirsi Neuvonen: Vintagepuku 1L, 2012.

Kirsi Neuvonen: Vintagepuku 1L

"Äitini kuoli vuonna 2012. Sain perinnöksi rahaa ja ostin taidetta. Halusin kunnioittaa äitini muistoa taiteella ja myös kuvan puvulla. Äitini nimittäin teki vaatteita itselleen ja minulle sekä veljilleni."

Veli-Pekka Honkimäki: Erityisen aurinkoinen päivä, 2015.

Veli-Pekka Honkimäki: Erityisen aurinkoinen päivä

"Kun talvi alkaa raottelemaan oviaan ja valo tuikahtaa sisälle, otan esiin kesäajan tauluja ja siirrän talviajan tauluja lepoon. Oheinen 'Erityisen aurinkoinen päivä' on yksi kesätauluista, joka vie minut kesän säteilevään hehkuun ja energiaan neljällä auringollaan. Tätä työtä katsellessani pitkään pääsen sen sisään ja voin levätä sen maagisessa taiassa ja käyskennellä siinä maailmassa. Tämän taiteilijan mieli on vapaa kahleista sallien kuvien kanavoitua näkyviksi sellaisina kuin ne tulevat universumista muokkaamatta niitä maailman mittapuille sopiviksi."

Anni Honkala: Itämisvaihe, 2024.

Anni Honkala: Itämisvaihe

"Itämisvaihe herättää minussa toiveikkaan tunteen. Värien raikkaus ja takaa tuleva vaikutelma valosta herätti kiinnostukseni. Löysin taulun vuoden pimeimpään aikaan ja se muistutti minua vuodenajan vaihtumisesta. Myös kasviaihe on sydäntäni lähellä."

Martta Wendelin (1893-1986): Anna Elina, 1953.

Martta Wendelin: Anna Elina

"Martta Wendelin maalasi muotokuvani Juthbackan kartanossa Uudessakaarlepyyssä. Olin silloin 6-vuotias. Hän oli ystävällinen, hiljaisen ja kiltin oloinen pitkässä työtakissaan. Valokuvia ei käytetty. Vilkkaalle tytölle mallina istuminen oli todella pitkäpiimäistä. Kuvassa minulla on kummitätini Anssu (Anna-Liisa) Salomaan neuloma pusero. Anssi oli isoisäni rovasti Hjalmar Paunun taloudenhoitaja Jyväskylän pappilassa. Kuvaan liittyy muisto kuumasta kesäpäivästä, joka piti viettää hiljaa mallina istuen, ilo uudesta kauniista puserosta ja kummitäti Anssusta. Wendelin maalasi samaan aikaan muotokuvat neljästä sisaruksestani. Kuvat olivat lapsuudenkodissani olohuoneen seinällä."

Kain Tapper (1930-2004): Kianto ajan muistoja, 1973.

Kain Tapper: Kianto ajan muistoja

"Kain Tapper lahjoitti teoksen Mikko Niskaselle 1974 Kianto ajan muistojen yhteydessä. Mikko Niskanen lahjoitti teoksen äidilleni, Leila Öhmanille, hänen täyttäessään 50-vuotta, 8.4.1984, Laukaan Vehniällä. Mikko Niskanen tuli Käpykolosta Konginkankaalta taksilla juhlistamaan syntymäpäivää yöllä klo 00.00. Syntymäpäiväpuhe kesti noin 2 tunta ulkona portailla ja vettä satoi. Tauluun jäi kastuessaan jäljet, jotka muistuttavat tilaisuudesta."

Vapaaehtoisten valinnat

Näyttelyssä on paljon hyviä teoksia ja mielenkiintoisia tarinoita. Itse olisin kuitenkin jättänyt näyttelystä pois teokset, jotka ovat taiteilijoiden itsensä tekemiä tai sukulais/ystävyyssuhteilla hankittuja/saatuja. Tällaiset siteet vaikuttavat väkisin taiteen valinnassa, eikä se ole enää pelkkä teos, joka puhtaasti puhuttelee. Poikkeuksena koin Tarja Malisen veistoksen Pekka, jossa taiteilija oli käsitellyt poikansa kuolemaa. Teoksen omistaa taiteilijan sisko, joka avasi tarinassa veistoksen taustoja.

Näyttelyssä on hyvä muistaa, että teosvalinnat on tehnyt vapaaehtoisraati. Ammattilaiset olisivat kuratoineet näyttelyn todennäköisesti hieman toisin, mutta pidän arvokkaana alueellisten asukkaiden osallistamista näyttelyn kokoamiseen. Tarinat ovat näyttelyn parasta antia, etenkin ne, joissa kerrotaan ensimmäisistä taideostoista. Mikä teoksessa on vetänyt puoleensa niin paljon, että sen on halunnut ostaa oman kodin seinälle.

Oletin etukäteen näkeväni enemmän nimekkäiden taiteilijoiden teoksia, mutta näyttelyhaussa ei ymmärtääkseni edes määritelty, että teoksen tulisi olla ammattitaiteilijan työ. Halukkaat saivat tarjota kotoaan tosin vain yhden teoksen näyttelyyn tarinan kera.

Mitä itse ehdottaisit näyttelyyn?

Toivon tämän näyttelyidean leviävän myös muualle Suomeen. Taidemuseoiden kokoelmissa teoksilla on alueellisuuden lisäksi myös valtakunnallista merkittävyyttä. Yksityiskodeissa on kuitenkin paljon teoksia, jotka eivät välttämättä koskaan pääse isomman yleisön nähtäville. Tämän vuoksi olisi kiinnostavaa nähdä, että millaisia teoksia ympäri Suomea yksityiskotien seinille päätyy.

Antti Tanttu: Pieni liikuteltava kaipuu, 1/4, 2019, puupiirros. 

Jos minun pitäisi valita oman kotini seinältä vain yksi teos julkisesti esiteltäväksi, vaihtoehto vaihtelisi todennäköisesti päivän ja tunnelman mukaan. Uusin taideostoni on Mira Kankaanrannan teos Lähtö, mutta siitä huolimatta asettaisin tällä hetkellä ehdolle Antti Tantun puupiirroksen Pieni liikuteltava kaipuu.

Tarkemman kuvailun teoksesta ja sen ostosyistä voitte lukea yllä linkitetystä tekstistä, mutta kirjoitin siitä muun muassa näin:

"Kaipuuseen liittyy usein surua, kaihoa tai haikeutta. Minulle kaipuu on toisaalta myös eteenpäin syöksevä voima. Kaipuuta voi olla menneisyyteen tai tulevaisuuteen. Oli tunne kumpaan suuntaan tahansa, Tantun teos liikkuu mukana. Voimme kaivata jotain fyysistä; ihmistä tai asiaa, mutta myös näkymätöntä hetkeä, aikaa, tunnetta tai tunnelmaa. Menneestä on helppo kaivata haikeasti jotain, mutta tulevan kaipuussa on aina toivoa. Uskoa siihen, että kaikki on hyvin, kaipuun kohde saavutetaan. Tunne täyttyy." 

Millaista teosta sinä ehdottaisit kotoasi tällaiseen näyttelyyn?

Kotien taidetta on esillä Jyväskylän taidemuseossa 27.4.2025 saakka.

Ajaton kauneus

Helene Schjerfbeck: Onkiva tyttö, 1884, öljy kankaalle. Pekka Salojärven taidekokoelma.

Jyväskylän taidemuseossa on esillä naisia ja kukka-asetelmia kuvaava näyttelykokonaisuus Ajaton kauneus. Esillä on vanhaa suomalaista taidetta yhdistettynä muutamiin nykytaiteen teoksiin. Museokokoelmien ohella teoksia on saatu lainaan myös useista yksityiskokoelmista.

Helene Schjerfbeck: Onkiva tyttö, 1884, öljy kankaalle. Pekka Salojärven taidekokoelma.

"Näyttely tarjoaa ainutlaatuisen tilaisuuden tutustua muun muassa eräisiin Pekka Salojärven kokoelman Suomen kultakautta edustaviin teoksiin, jotka ovat tähän saakka olleet nähtävissä vain Jyväskylän kaupungintalolla. Esillä on esimerkiksi Helene Schjefbeckin Onkiva tyttö vuodelta 1884 ja Albert Edelfeltin Ompelijattaret vuodelta 1887."

Näyttely on taidehistoriallinen katsaus naisen rooliin mallina ja muusana, mutta myös itsenäisenä taiteilijana. Pitkälle on tultu niistä ajoista, jolloin taiteilijuutta ei pidetty naiselle soveliaana ammattina. Naistaiteilijoiden aihepiiri rajautui usein omakuviin, toisiin naisiin, lapsiin ja (kukka-)asetelmiin. Historialliset kohtaukset ja muut "merkityksellisemmät" aiheet oli varattu miestaiteilijoille.

Emil Rautala: Istuva nainen, noin 1916, öljy levylle. Yksityiskokoelma.

Eva Bremer-Myntti: Omakuva, 1930-luku, pastelli paperille. Yksityiskokoelma.

Taidehistorioitsija Riitta Konttinen (s.1946) on tehnyt uraauurtavaa työtä nostaen vuosikymmenten myötä esille unohdettuja naistaiteilijoita. Naistutkimus alkoi Suomessa vasta 1980-luvulla ja Konttinen alkoi tutkia 1880-luvun naistaiteilijoita, koska kukaan muu ei ollut kirjoittanut heistä kirjaa. Pitkään oletettiin myös eurooppalaisessa taidehistoriassa, että naistaiteilijoita ei olisi juuri ollutkaan.

Amélie Lundahl: Bretagnelainen tyttö, 1887, öljy paneelille. Elin Danielson-Gambogi: Maisema Bretagnesta, 1884, öljy kankaalle. Pekka Salojärven taidekokoelma.

Jalmari Ruokokoski: Taiteilijamuotokuva (Elvira Bono), 1915, öljy kankaalle, yksityiskokoelma. Emilia Ukkonen: Nmetön, 2018, C-print, yksityiskokoelma.

Kyllä naistaiteilijoita oli, mutta historiaa kirjoitetaan edelleen usein miesnäkökulmasta käsin. Naiset unohdettiin ja kadotettiin taidehistoriasta, kunnes tutkimustyö alkoi nostaa heitä esiin historian hämärästä. Riitta Konttisen tutkimusten lisäksi erinomainen teos on esimerkiksi Katy Hesselin Taiteen historia ilman miehiä (Otava, 2024). Suorastaan jännitystarinan muotoon kirjoitettu Pirkko Kotirinnan teos ruotsalaisesta Hilma af Klintistä (1862-1944) osoittaa puolestaan hänen luoneen abstraktia taidetta paljon ennen Wassily Kandinskyä (1866-1944), jota on pidetty abstraktin taiteen pioneerina.   

"1800-luvun lopulta lähti kehitys, joka nosti suomalaiset naistaiteilijat miesten rinnalle kilpailemaan samoista palkinnoista, matka-apurahoista ja opiskelupaikoista. Monet heistä suuntasivat tuolloin Pariisiin ja kykenivät tekemään uraa arvostettuina taiteilijoina kotimaahan palattuaan."

Ina Colliander: Ikkuna Pariisissa, 1938, öljy kankaalle. Yksityiskokoelma.

Ajaton kauneus -näyttely on nimensä mukainen. Teokset ovat kauniita ja helposti lähestyttäviä, mutta taidehistorioitsijana pidän sisältöä kauneutta merkityksellisempänä. Tällaisessa maailmanajassa tuntuu, ettei mitään voi enää pitää itsestäänselvyytenä. Kolme vuotta sitten olisin pitänyt näyttelyä kenties vähän turhan kevyenä, mutta nyt elämme maailmassa, jossa itsenäisyys, sananvapaus, tasa-arvo ja inhimillisyys ovat uhattuina.

Kauniisti kuvatun maalipinnan alla on muistutus historiasta. Nainen oli taidehistoriassa pitkään miehisen katseen kohde, kunnes vuosisatojen rohkeiden ja määrätietoisten naisten myötä he raivasivat tiensä ammattiin, tekijöiksi, eivät enää pelkiksi kohteiksi. Työtä ei ole tehty yksin, vaan muutoksen aikaansaaminen on vaatinut myös sen, että vuosisatojen varrella naisten rinnalla on kasvanut ennakkoluulottomia miehiä, jotka ovat tukeneet ja avanneet ovia.

Amélie Lundahl: Tärkeä kysymys, 1887, öljy kankaalle. Pekka Salojärven taidekokoelma.

Sitä luulisi, että saavutettujen vapauksien ja arvojen puolesta ei tarvitsisi enää taistella. Samaan aikaan joudumme lukemaan uutisista, kuinka Irakin parlamentti hyväksyi lakiuudistuksen, joka sallii 9-vuotiaiden tyttöjen naimisiinmenon. Sama lakiuudistus myös vaikeuttaa naisilta oikeuden avioeroon, perintöön ja lasten huoltajuuteen.

Jos nyt ajattelet, että tämä ei koske millään tavalla Suomea, niin mitä mieltä olet siitä, että suomalaiselle kuljetusalan yrityksen toimitusjohtajalle Suvi Widgrénille sanottiin tammikuussa 2025 (kuljetusyrityksessä X), että: "Emme palkkaa naisia, koska se häiritsee meidän miestyöntekijöitä". Widgrén kirjoitti Instagram-tilillään:

"Onko tämä vastuullista yrityksen johtamista? Suojellaan miestyöntekijöitä sillä, että ei palkata vastakkaista sukupuolta, ettei vain työt häiriinny?! Sanoja vielä myönsi, että naiskuljettajien ammattitaidossa ei välttämättä ole mitään vikaa. Se, että pidetään vielä p*rnokalenterit seinillä, niin sekin edistää tätä?! Maailma ei muutu ikinä, jos emme saa naisia enemmän omistajiksi, hallituksiin ja johtajiksi ja nimenomaan miesvaltaisille aloille, kuten teollisuus, logistiikka, rakennusala!"

Ajaton kauneus -näyttelyssä voi pysähtyä miettimään, että mitä 1800-1900-lukujen naistaiteilijat ovat kokeneet ja mistä he ovat todennäköisesti luopuneet sen vuoksi, että halusivat taiteilijan ammattiin ja menestyä siinä. Teknisesti naiset ovat (ja ovat olleet) yhtä lahjakkaita käyttämään sivellintä, tai mitä tahansa muuta välinettä ja työkalua, siinä missä miehetkin. Ihminen (sukupuolesta, ihonväristä, kansallisuudesta jne. riippumatta) oppii tekemään mitä tahansa, kun siihen annetaan mahdollisuus.

Näyttely on esillä Jyväskylän taidemuseossa 27.4.2025 saakka. 

Vinksahtanut arki

Jyväskylän taidemuseon kesän päänäyttelyissä on raskas pohjavire, vaikka alakerran värit ovat iloisia ja yläkerrassa on muistumia lapsuuden leikkikentiltä. Yläkerran Taidetila Ilmiössä pääsee kuitenkin nollaamaan ajatuksia, leikkimään ja heittäytymään värien ja vinksahdusten maailmaan.

"Nykytaide voi tuntua hämmentävältä ja käsitetaide kummalliselta. Taidetila Ilmiössä voit tutustua nykytaiteen ilmiöihin hauskasti, halaten ja huumorilla, sillä Vinksahtanut arki tarjoaa mahdollisuuden astua lasten kenkiin ja kokea taide toisenlaisten linssien läpi.

Tilassa voit tutustua vinksahtaneeseen olohuoneeseen, jossa arkisetkin esineet ovat saaneet aivan toisenlaisia käyttötarkoituksia. Voit leikkiä matkalaukkuun rakennetulla kodilla, pujahtaa sukkaan nukkumaan tai pukeutua itse osaksi taideteosta. Lisäksi olohuoneessa asustaa näyttelyistä henkiin heränneet Sämppy sekä Mami ja Lillan, jotka toimivat lasten oppaina nykytaiteen maailmassa.

Vinksahtanut arki on syntynyt yhteistyössä Jyväskylän yliopiston taidekasvatuksen ja taidehistorian opiskelijoiden kanssa. Mukana ovat olleet Mari Erho, Jasmiina Eskelinen, Irja Haapakoski, Salla Heiskanen, Maria Karhunen, Anna Khirug, Anneli Kirpu, Lotta Puurula, Miamari Tuominen, Oona Vessman ja ohjaajina Jyväskylän yliopistosta Minttu Koponen, Tarja Pääjoki ja Teija Luukkanen-Hirvikoski. Jyväskylän taidemuseosta mukana ovat olleet harjoittelijat Anneli Tuulaniemi ja Milka Vilkman, ohjaajina Teija Lammi ja Sirpa Turpeinen. Lisäksi mukana on artesaaniopiskelija Mari Laukkanen Gradialta ja Teatterikone."

Vierailin Vinksahtaneen arjen keskellä avajaispäivänä (ja olin tietämättäni värikoodannut asuni sisustukseen), joten vielä mukaan ei ollut ehtinyt paljon osallisuutta. Näyttelytilassa oli kuitenkin jo yksi isä lapsensa kanssa askartelemassa kierrätysmateriaaleista omaa taideteosta, jonka voi laittaa esille tilaan. Jyväskylän taidemuseo on jo vuosien ajan onnistunut osallistamaan kaupunkilaisia museopedagogisiin tapahtumiin. 

Vinksahtanut arki elää taidemuseon näyttelyiden myötä. Syksyllä 2024 tilaan tulee vieläkin lisää väriä ja väreihin liittyviä tehtäviä, kun Anu Tuomisen näyttely asetetaan esille.

Vinksahtanut arki on esillä 19.1.2025 saakka.

Toisista välittämisen merkitys

Jukka Silokunnas & Jonna Suurhasko: Local Block, 2024, pihakatuteos.

Jyväskylän taidemuseon kesänäyttelyissä on esillä raskaita aiheita, vaikka alakerran värit ovat iloisia ja yläkerrassa on muistumia lapsuuden leikkikentiltä. Alakerrassa on kuraattori ja kuvataiteilija Anna Ruthin kokoama näyttely Nykyisyys - In the Current. Ruth on koonnut mukaan viiden nykytaiteilijan teoksia: Cécile Bicler (s.1977, Ranska), Samuel Lehikoinen (s.1990, Jyväskylä), Anna Ting Möller (s. 1991, Hunan, Kiina), Johanna Pöykkö (s. 1977 Rovaniemi) ja Vidha Saumya (s.1984 Patna, Intia).

Johanna Pöykkö: Värikäs hurrikaani, yksityiskohta, 2024, serigrafia lakanakankaalle.

Häiriö ilmakehässä

Nykyisyys houkuttelee sisäänsä Johanna Pöykön tekstiiliteoksella Värikäs hurrikaani. Lakanakankaista koostuvat kangassuikaleet heiluvat ilmavirran mukana: 

"Hurrikaani on kuin elämä itse, yhtä ennustamaton ja muuttuva. Hurrikaanin syntymiseen tarvitaan liikkeelle paneva häiriö ilmakehässä. Hurrikaani on tulossa joksikin, menossa johonkin."

Pöykkö on värittänyt hirmumyrskyä kuvaavan ilmavirtojen aiheuttaman tuhovoiman kirkailla väreillä. Tuuli, joka kangaspaloja heiluttaa on teoksessa kuitenkin maltillinen ja kaunis. Nykyisyys on aiempaa enemmän myös äärimmäisiä sääolosuhteita.

"Lakana on minun A4. Se on minun päivän työkangas. Se kertoo kaikista niistä voimista, mitä taiteen takana on. Iloitsen siitä, mutta samalla uutisista tulee läpi kaikki kauheudet, luonnon katastrofit. Tekeminen on minulle fyysistä ja leikkaan kaikki teokset käsin. Lakanoissa on myös sisäänladattua tunnetta siinä, mihin käyttötarkoitukseen ne on alun perin tehty ja mihin niitä käytetään", Johanna Pöykkö kertoo.

Johanna Pöykkö: Värikäs hurrikaani, yksityiskohta, 2024, serigrafia lakanakankaalle.

Johanna Pöykkö: Värikäs hurrikaani, yksityiskohta, 2024, serigrafia lakanakankaalle.

Väkivaltaa värikynin taltutettuna

Värikkään hurrikaanin takana avautuu näkymä Cécile Biclerin teokseen Kukat:

"Teos on kohtaus George A. Romeron ohjaamasta zombikauhuelokuvien klassikosta Kuolleiden aamunkoitto (Dawn of the Dead, 1978). Bicler on käyttänyt kauhuelokuvia materiaalinaan pitkään. Niiden kautta on mahdollista käsitellä pelkoja ja vaikeita tunteita mielikuvituksellisilla tavoilla."

Cécile Bicler: Kukat, 2023/2024, värikynä paperille.

Cécile Bicler kertoi taiteilijatapaamisessa, että hän tutkii taiteessaan väkivaltaa rauhan alaisuudessa. Hänen teoksensa voivat omien sanojensa mukaan Suomessa hyvin. Kaikki näyttää Suomessa rauhalliselta, ihmiset puhuvat hiljaa, vaikka sisällä voi riehua tulivuori. Biclerin mukaan Ranskassa kaikki on päinvastoin. Ihmiset ovat äänekkäämpiä ja äkkipikaisempia. Hänen taustansa on elokuvateollisuudessa, mutta koki sen niin fasistiseksi ja väkivaltaiseksi, että päätti vaihtaa alaa:

"Piirtämisen kautta voin käsitellä väkivallan tunteita turvallisesti. Kynä on minulle väkivallan väline, mutta en satuta ketään. Paperille piirtäminen on minulle välillä hyvin fyysinen ja aggressiinen ilmaisukeino. Kynällä voi tarvittaessa painaa ja hangata paperin rikki."

Cécile Bicler: Kukat, yksityiskohta, 2023/2024, värikynä paperille.

Bicler on turhautunut ranskalaiseen elokuvamaailmaan, joka on hänen mukaansa valheellista:

"Ranskassa syntyi 1950-luvulla niin sanottu Uusi aalto (La nouvelle vague), jossa itsenäisesti toimivat ohjaajat tuottivat omakohtaisia elokuvia. Uusi aalto tarjosi pienen budjetin elokuvia, sillä ohjaajat tulivat köyhistä oloista ja olivat porvaristoa vastaan. Elokuvien tekeminen siirrettiin studioista Pariisin kaduille. Nykyisin elokuvaohjaajat tulevat porvaristosta, rikkaista perheistä, mutta tekevät silti uuden aallon elokuvia. Se on valheellista."

Vidha Saumya: Jelly, yksityiskohta, 2020-2024, ristipistokirjonta kankaalle.

Ristipistomustelmia

Väkivaltaa käsittelee teoksissaan myös Vidha Saumya. Hän on yksi Suomen edustajista Venetsian biennaalissa 2024. Taiteilija on kerännyt internetistä valokuvia mustelmista, jotka on muuttanut ristipistotöiksi:

"Kauniin värikkäät, abstrakteilta näyttävät kuvat kätkevät sisäänsä muistoja tuntemattomien ihmisten kivun hetkistä."

Saumyan teoksissa kangas on muuttunut ihoksi, jonka läpi hän on pistellyt langoilla värikkäitä yksityiskohtia. Ylioppilaiden terveydenhuoltosäätiön sivuilla mustelmien syntyä kuvaillaan näin:

"Mustelma johtuu pienten ihonalaisten verisuonten rikkoutumisesta, jolloin alueelle leviää verta. Kestää päivän pari ennen kuin veri leviää iholle ja näkyy mustelmana. (---) Mustelmat paranevat itsestään. Elimistön siivoojasolut poistavat vuotaneen veren runsaassa viikossa. Ensin mustelmaan ilmaantuu kellertäviä sävyjä, minkä jälkeen mustelma häipyy pois."

Vidha Saumya: Jelly, yksityiskohta, 2020-2024, ristipistokirjonta kankaalle.

Mustelmia syntyy meille kaikille jossain vaiheessa elämää, mutta silloin, jos mustelmat aiheutuvat toisen ihmisen aiheuttamana, ne saavat vakavamman sävyn. Oli mielenkiintoista seurata omien tunnetilojen muutoksia Saumyan teosten ääressä. Pelkkinä ristopistoina mieli katseli vain väripintoja ja muotoja, mutta samalla ajatus yhdistyi ihoon ja niihin todellisiin kuviin, jotka taiteilija on kankaalle jäljentänyt. Kankaalla mustelmat ja niiden aiheuttajat eivät katoa.

Täyttymätön

Museon yläkerrassa on esillä Vuoden nuori taiteilija 2023 -palkinnon voittaneen Eetu Huhtalan (s.1993 Äänekoski) näyttely Divided into two Equal Parts. Esillä on isokokoisia teoksia, joiden keskiössä ovat arkiset esineet.

"Lainaan teoksiini arkisten esineiden muotoa tai toiminnallisuutta. Arkinen ympäristö toimii inspiraationani. Teokseni lähtevät yleensä henkilökohtaisista kokemuksista tai minua kiinnostavista asioista, ehkä tietynlaisista traumoistakin. Lähden hakemaan, mikä se kokemus on. Teokset pureutuvat tuntemuksiin, jotka ovat meille kaikille yhteisiä ja nivoutuvat myös yhteiskunnallisiin kysymyksiin, joissa kokemukset ovat läsnä," Huhtala kertoo työskentelynsä taustoista.

Eetu Huhtala: Unfullfilled, yksityiskohta, 2021.

Kävijän vastaanottaa ensimmäisenä teos Unfullfilled, jossa vesi juoksee tasaisena nauhana kylpyammeen pohjalle. Veden ääni näyttelytilassa tuntuu mukavalta, mutta teos ei koskaan tuota sitä täyttymystä, mitä todellinen tilanne antaisi. Vesi katoaa pohjalle, mutta se ei koskaan täytä ammetta kylpytarkoituksessa. Kotioloissa veden valuminen hukkaan tietäisi vesilaskun kasvamista ja veden tuhlaamista. Katsojana tunnen samaan aikaan ahdistusta epämiellyttävästä tilanteesta ja lumoutumista veden äänestä ja aineesta.

Eetu Huhtala: Unfullfilled, yksityiskohta, 2021.

Liike on loppumaton, mutta amme ei koskaan täytä sitä tehtävää, mitä varten se on tehty: pitää vettä sisällään. Veden läpijuoksu tekee sen tarpeen tarpeettomaksi. Tämä sai miettimään teoksen symbolista sisältöä. Jos ammeen pohjalla oleva tulppa painettaisiin kiinni, vesi täyttäisi ammeen ja sen tehtävä olisi kirjaimellisesti täytetty. Mitä kaikkea elämästämme juoksee läpi ilman, että pysähdymme odottamaan jonkin tarpeen täyttymistä? Välillä tuntuu, että länsimainen yhteiskunta on niin dopamiinihakuista hyvänmielen hamstraamista, että odottaminen on vain sietämätöntä malttamattomuutta. Kaikkimullehetinyt - eikä osata nauttia odottamisen antamasta hetkestä.

Pohjaton

Bottomless esittää parvekkeen suojakaidetta, mutta sekin on vailla tarkoitusta. Kaide on kiinnitetty seinään, mutta teoksessa sillä ei ole pohjaa. Ei ole mitään mitä suojata ja turvata.

Eetu Huhtala: Bottomless, 2023, alumiini.

Yhteiskunnallisesti symbolinen ajatus on lohduton ja surullinen. Jos pohjaa ja perustaa ihmisen kannattelulle ei ole, on turha rakentaa suojakaiteita. Se laittaa hyvinvointiyhteiskunnan termille uuden merkityksen.

"Bottomless on kopio Huhtalan kodin parvekeesta, mutta siitä puuttuu pohja. Parvekkeella on taiteilijalle henkilökohtainen merkitys. Siitä tuli paikka, jonne hän ajoittain vetäytyi läheisen perheenjäsenen menehdyttyä. Teoksen merkitys laajenee jonkin vakaana ja turvallisena koetun asian äkilliseen menettämiseen."

Puolitettu

Lohduttomuutta ja surua aiheutti myös näyttelyn vaikuttavin teos Halved. Keinutelineestä on kadonnut puolet siten, että keinu roikkuu vain toisen kettingin varassa keinulaudan koskettassa maata. Yksi lapsuuden stereotyyppisistä kuvauksista esittää onnellisen ja iloisen lapsen keinumassa hymyillen ja nauraen. Usein tähän mielikuvaan sisältyy myös vanhemman läsnäolo vauhtia antamassa. Musta keinuteline näyttää muuttuneen eräänlaiseksi hirsipuuksi, jossa keinulauta roikkuu vailla tarkoitusta. Lapsuus on kadonnut, se on rikki tai lasta ei enää ole.

Eetu Huhtala: Halved, 2024, teräs.

Toivo etsii lohduttomuuteen ratkaisua rakentamalla kuvaa uudelleen. Keinuteline kaipaa toista puolikasta täyttääkseen tehtävänsä ja ollakseen turvallinen, toimiessaan iloa tuottavana elementtinä. Teos on mielestäni vahva kannanotto siihen, että yhteiskunta ei toimi, eikä siinä pärjää ilman tukea. Nojautumalla toisiimme rakennamme tukevia siltoja kannatella keinujia tai vahvistamalla pohjarakennetta, johon kiinnittää suojakaiteita, ettemme putoa.

Eetu Huhtalan näyttely on sisällöltään rujo, mutta tarpeellinen. Hänen teostensa sisältöä kuvailtiin Vuoden nuori taiteilija -näyttelyssä näin:

"Eetu Huhtalan teokset ilmentävät energian ja resurssien kulutusta ja hukkaan valumista. Hänen taiteensa heijastelee inhimillistä kokemusmaailmaa nykyisen tieto-, teknologia- ja kulutusyhteiskunnan arkisten objektien, toiminnan ja tilanteiden äärellä. Siihen liittyy paljon turhautumisen, kyvyttömyyden ja voimattomuuden kokemuksia. Ihminen tavoittelee tiettyjä päämääriä, mutta usein asiat eivät etene, ne epäonnistuvat ja aiheuttavat pettymyksiä, kokemuksen siitä, että vaivannäkö valuu lopulta hukkaan. Yhteiskunta haaskaa suuren osan resursseistaan tai niitä kohdistetaan väärin, mihinkään johtamattomalla tavalla."

Huhtala osoittelee teoksillaan yhteiskunnan kipukohtiin. Jos emme tee mitään, teosten luomat maailmankuvat arkipäiväistyvät yhtä yleisiksi kuin Huhtalan töissään käyttämät esineet. Näyttelyn nimi muistuttaa tasavertaisuudesta: Jaettu kahteen yhtä suureen osaan. Alakerran Nykyisyys -näyttelyn teosten taustateemat vahvistavat inhimillisyyden ja toisista välittämisen merkitystä.

Eetu Huhtala - Divided into two Equal Parts 

ja Nykyisyys - In the Current -näyttelyt 

ovat esillä 8.9.2024 saakka.

"Mies, joka muutti maiseman"

Petri Ala-Maunus: Uncanny Valley, 2019, öljy kankaalle, yksityiskokoelma; History and Utopia of Landscape, yksityiskohta, 2018-2019, öljy kankaalle.

...otsikoi Ville Waali Keskisuomalaiseen kirjoittamassaan artikkelissa (21.1.2022). Jyväskylän taidemuseossa on esillä Petri Ala-Maunuksen (s. 1970) näyttely La-La Land. Näyttely on toteutettu yhteistyössä Salon taidemuseon kanssa, jossa näyttely oli esillä 25.9.2021 - 9.1.2022. Salon taidemuseon näyttelystä kirjoitti Mari blogissaan Sikses kiva paikka.

Petri Ala-Maunus: Re-imagining Rurality, 2020, öljy kankaalle, yksityiskokoelma.

Petri Ala-Maunus: La-La Land, 2012, öljy kankaalle, Heinon Taidesäätiö.

Petri Ala-Maunus: Österland, 2018, Tampereen taidemuseo; Winterfell, 2018, Jenny ja Antti Wihurin rahaston kokoelma, Rovaniemen taidemuseo; Vaara-Suomi, 2017, yksityiskokoelma.

Petri Ala-Maunuksen maalaukset ovat vanginneet somekuvissa vuosien ajan. Olen nähnyt yksittäisiä teoksia myös ryhmänäyttelyissä, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin hänen yksityisnäyttelynsä. Ala-Maunus tuntee taidehistorian, mutta muotoilee sitä omissa töissään uudelleen. Innoitusta ovat antaneet esimerkiksi 1800-luvun saksalainen ja pohjoisamerikkalainen maisemamaalaustaide. Ala-Maunus on kertonut taiteellisille lähtökohdilleen pohjaksi muun muassa Düsseldorfin koulukunnan merkityksen. Tämä saksalaisen taideakatemian piirissä 1820-luvulla syntynyt maisemamaalaustyyli tuli tunnetuksi romanttis-realistisesta ilmaisutavasta. Sen pyrkimyksenä oli luonnontutkimuksen kautta päästä ilmaisun luonnollisuuteen. Aiheina olivat metsä- ja vuoristomaisemat, meri, järvi ja muut vesiaiheet. Valon kuvaaminen oli hyvin keskeistä. Kaikesta tästä tunnistaa myös Petri Ala-Maunuksen tyylin.

Werner Holmberg: Kyröskoski, 1854, öljy kankaalle, Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria.

Düsseldorfin koulukunta vaikutti voimakkaasti myös Suomen taiteeseen ja kotimaisista taiteilijoista tyyliä edustivat etenkin Werner Holmberg (1830-1860) ja Victor Westerholm (1860-1919). Ala-Maunuksen sivellintyöskentely kuohuu yhtä näyttävästi kuin vesi Holmbergin Kyröskoskessa. Düsseldorfin koulukunnan edustajista poiketen Ala-Maunus ei kuvaa teoksiinsa eläimiä, ihmisiä tai ihmisen olemassaoloon viittaavia merkkejä, kuten rakennuksia. Luonto on pääosassa; se on suuri ja voimakas.

Petri Ala-Maunus: Vaara-Suomi, yksityiskohta, 2017, öljy kankaalle, yksityiskokoelma.

Petri Ala-Maunus: History and Utopia of Landscape, yksityiskohta, 2018-2019, öljy kankaalle.

Petri Ala-Maunus: History and Utopia of Landscape, yksityiskohta, 2018-2019, öljy kankaalle.

Kati Kivinen kuvaa Ala-Maunuksen työskentelyä La-La Land -näyttelyjulkaisussa näin:

"Ala-Maunus ammentaa kuva-aiheensa, lukuisat erilaiset luonnon ja maiseman yksityiskohdat, internetin syövereistä sekä erilaisesta mainos- ja kuvitusmateriaalista. Vaikka luonto onkin Ala-Maunukselle tuttu ja läheinen paikka liikkua, taiteilijan omat luontohavainnot päätyvät melko harvoin maalausten fiktiivisten maisemien aiheeksi. Maalatessaan Ala-Maunus kokoaa suurelle kankaalle kollaasin lukuisista erilaisista maiseman aihelmista, puista, kivistä, puroista, vesiputouksista, pilvimuodostelmista, auringonsäteistä ja pinnanmuodoista. Apuvälineenään taiteilija käyttää tulostettujen A4-arkkien viuhkaa, joka pitää sisällään kymmeniä erilaisia kuva-aiheita, joita hän tunnollisesti jäljentää uudenlaisena yhdistelmänä maalauspohjalle. Lopputulos on fiktiivinen, fragmenteista koostettu maisemamaalaus, jonka eri aiheista ja yksityiskohdista sommiteltu kokonaisuus edustaa jonkinlaista illusorista maisemaa, jossa pohjoisen pallonpuoliskon kasvisto ja topografia kohtaavat eteläisen pallonpuoliskon ilmaston ja dramaattiset luonnon- ja sääilmiöt."

Petri Ala-Maunus: History and Utopia of Landscape, yksityiskohta, 2018-2019, öljy kankaalle.

Jyväskylän taidemuseon näyttelyyn noustaan portaikkoa pitkin ja ensimmäinen avautuva näkymä on valtava 14-metrinen History and Utopia of Landscape. Kokonaisuus koostuu seitsemästä osasta. Maisematunnelma humahtaa kehoon niin voimakkaasti, että joutuu ottamaan yhden pidemmän sisäänhengityksen, että saa innostuksen tasaantumaan. Miten tällaista voi saada aikaan!

Luonnon runsaus, loputtomat yksityiskohdat ja kiehtovat värit saavat katseen hamuamaan lisää ja lisää. Se, ettei kaikkea näe kerralla pitää mielenkiintoa yllä, mutta samalla katse väsyy yksityiskohtien etsimiseen ja talttuu vain nauttimaan teosten katselusta. Teosten analysointi väistyy (vaikka tietoisuus taiteilijan teknisestä lahjakkuudesta on kiistämätön), ja pelkkä katsominen riittää. Se tuntuu vapauttavalta. Olen tulkitsijana täysin tyhjä maalausten edessä, mutta kehon valtaa äärimmäinen hyvänolon tunne. Tunne ylittää järjen.

Petri Ala-Maunus: Hinterland, 2014-2015, öljy kankaalle, Nykytaiteen museo Kiasma/Kansallisgalleria.

Petri Ala-Maunus: Hinterland, yksityiskohta, 2014-2015, öljy kankaalle, Nykytaiteen museo Kiasma/Kansallisgalleria.

Petri Ala-Maunus: Hinterland, yksityiskohta, 2014-2015, öljy kankaalle, Nykytaiteen museo Kiasma/Kansallisgalleria.

Petri Ala-Maunus: Silverlands, 2020, öljy kankaalle, yksityiskokoelma.

Petri Ala-Maunus: Silverlands, yksityiskohta, 2020, öljy kankaalle, yksityiskokoelma.

Vierailun yhteydessä osallistuin tilaisuuteen, jossa taiteilija Petri Ala-Maunus ja muusikko, lyyrikko ja kirjailija Marko Annala keskustelivat taiteesta ja musiikista. Annala on kirjoittanut artikkelin "Jossain ajassa totta" Petri Ala-Maunuksen näyttelyn yhteydessä julkaistuun kirjaan La-La Land.

Petri Ala-Maunus: Vaara-Suomi, 2017, öljy kankaalle, yksityiskokoelma.

Siinä missä minä tunsin itseni sanattomaksi maalausten äärellä, Marko Annala kertoo samaistuttavasti kohtaamisestaan Ala-Maunuksen Vaara-Suomi -teoksen edessä:

"Viehtymykseni Petri Ala-Maunuksen taiteeseen syntyi Ateneumissa, Suomen taiteen tarina -kokoelmanäyttelyssä, jossa hänen tuolloin tuore teoksensa Vaara-Suomi (2017) korvasi rakastettua Eero Järnefeltin klassikkoteosta Kaski (1893). Useammalle suomalaiselle läpeensä tutun, sydänalaa lämpimästi läikyttävän Kasken tilalle näyttelyyn ripustettu Vaara-Suomi oli Järnefeltin hengessä toteutettu, mutta siinä missä vanhan mestarin teos näytti ihmisen luonnon kesyttäjänä, Petri Ala-Maunus jätti teoksessaan ihmisen kuvaamatta. Vaara-Suomessa kaskea ei joko koskaan ollutkaan, tai sen jäljet, koko ihmiskunnan jäljet, olivat painuneet valtavien maa- ja sammalkerrosten alle niiden kaiken peittävään syleilyyn. Koin Ateneumissa Vaara-Suomen äärellä katsovani maisemaa, joka hyvinkin voisi olla olemassa, mutta jota yhdenkään ihmisen ei kuuluisi nähdä. Tunsin olevani vieraan planeetan pinnalla. Vieraan planeetan pinnalla, joka ehkä sittenkin oli maa."

Petri Ala-Maunus: Vaara-Suomi, yksityiskohta, 2017, öljy kankaalle, yksityiskokoelma.

Petri Ala-Maunus: Vaara-Suomi, 2017, yksityiskohta, öljy kankaalle, yksityiskokoelma.

Samaistun Annalan ajatuksiin myös siitä, kuinka kuvataiteen äärellä tekijyys väistyy kokemuksen tieltä:

"Minulle, musiikintekijälle ja kirjailijalle, kuvataide on kenttä, jossa en osaa temmeltää. Tunnen oloni vapautuneeksi asettuessani maalauksen eteen, sillä en tiedä miten maalaus syntyy, enkä tiedä olisiko taiteilija kenties voinut tehdä jotain toisin saavuttaakseen halutun vaikutelman. Kuvataiteen äärellä minun ei tarvitse toteuttaa itseäni. Maalauksen edessä olen onnellisesti kokija, en tekijä. Amos Rexin Ars Fennica 2019 -näyttelyssä sain lumoutua History and Utopia of Landscape (2019) -teoksen edessä. Valtava neljätoistametrinen maalaus imaisi minut vaikutuspiiriinsä. Tunsin huojennusta ajatellessani, että siinä esitetty maisema voisi olla joskus jossain ajassa totta, mutta myös surua siitä, että haavekuva voisi yhtä hyvin jäädäkin haaveeksi."

Petri Ala-Maunus: Sturm und Drang, 2013, öljy kankaalle, Saastamoisen säätiön kokoelma/EMMA Espoon modernin taiteen museo.

Petri Ala-Maunus: Gold Rush I & Gold Rush II, 2020, öljy ja akryyli kankaalle. 

Marko Annala esittelee Petri Ala-Maunuksen levynkansitaidetta.

Petri Ala-Maunus ja Marko Annala soljuivat keskustelussa sujuvasti toistensa mukavuusalueilla. Ala-Maunus kertoi, että hänen lapsuutensa haaveamatti oli olla rocktähti. Rakkaus musiikkiin syntyi muun muassa Deep Purplen ja levynkansitaiteen myötä. "Musiikillinen ura" loppui kuitenkin siihen, kun hän ei saanut kitaraa viritettyä. Marko Annala puolestaan kertoi ihailevansa kuvataidetta. Hän osaa omien sanojensa mukaan kirjoittaa, sanoittaa ja säveltää, mutta nauttii taidemuodoista, joita ei itse ihan ymmärrä. "Kuvataiteen edessä voi vain olla, ei tule halua korjata mitään, kuten musiikissa", Annala sanoi.

Ala-Maunus kertoi nauttivansa maisemien maalaamisesta. Hän on tehnyt niitä yli 20 vuotta. Alku ei kuitenkaan ollut yhtä intohimoinen maisemia kohtaan kuin nykyisin, sillä hän kertoi pitäneen sitä tylsimpänä maalaustaiteen genrenä. Ala-Maunus sanoi halunneensa toteuttaa sellaisia maisemia, jotka tyydyttäisivät häntä itseään. Hän onnistui muuttamaan maiseman, luomaan jotain uutta. Ala-Maunuksen poika oli kuvaillut taiteilijuutta toteamalla, että "taiteilija tekee sellaisia asioita, jotka on omasta mielestä hienoja". Marko Annala jatkoi ajatusta sanomalla, että taiteilijat "täyttävät omalla tekemisellään jotain aukkoa, joka kentältä vielä puuttuu."

Petri Ala-Maunus: Landscaping, 2019, öljy kirpputorimaalaukselle.

Petri Ala-Maunus kertoi kuuntelevansa työhuoneellaan ainakin 2 levyä, kun häneltä kysyttiin, vaikuttaako musiikki tekemiseen. "En pysty olemaan hiljaisessa tilassa ja taiteen tekeminen mahdollistaa musiikin kuuntelun. (---) Se on ikään kuin äänenavaus." Ala-Maunus sanoi myös muistavansa maalausten avulla musiikillisia hetkiä ja esimerkiksi äänikirjoja. Ison History and Utopia of Landscape -maalauksen aikana hän esimerkiksi kuunteli Leo Tolstoin Sota ja rauha -teoksen (yli 70 tuntia). Vaara-Suomea maalatessa Ala-Maunus kuunteli James Brownin tuotannon.

Marko Annala puolestaan kertoi, että omassa tekemisessä "kaikista vähiten musiikissa inspiroi musiikki. Muut taidemuodot ja arkiset jutut resonoivat." Hän kertoi hakeutuvansa kauniiden asioiden äärelle. Taidetta löytyy niin kotoa kuin studiolta. Taide on Annalalle tauko, jonka jälkeen kokemus ruokkii kenties pidemmänkin ajan jälkeen. "Olen kulttuurinnälkäinen ihminen, joka on kiinnostunut muustakin kuin siitä mitä tänään syödään. (---) Tulee tarve kulttuurille, niille tauoille. Taide täyttää akkuja. (---) Välillä saatan saada elämyksen siitä, mitä en aluksi lähtenyt hakemaan", Annala sanoi.

Petri Ala-Maunus: Black Sea, 2020, öljy kankaalle, yksityiskokoelma.

Ateljeekoti on Petri Ala-Maunukselle vaikea ajatus. Hän tarvitsee siirtymän kotoa työhuoneelle. Matka työhuoneelle ei välttämättä ole maisemallisesti kaunis ja se sisältää vuodenajasta riippuen loskaa, märkiä sukkia ja huutavia autoja, jonka jälkeen saavutaan tehdasalueella sijaitsevalle työhuoneelle. Matkaan saattaa siis sisältyä paljon negatiivista, alkaen aamulehden negatiivisista tai surullisista uutisista. "Mutta kun näen työhuoneella keskeneräisen maiseman, astun toiseen maailmaan ja alan rakentaa sitä. Se on ihana kokemus, jossa huolet unohtuu." Marko Annala keskeytti Ala-Maunuksen toteamalla, että "Se sama tunne-elämys jatkuu myös katsojalle." Ala-Maunus myönsi, että positiivinen kokemus ruokkii tekemistä.

Ala-Maunus ja Annala kertoivat molemmat olevansa taiteen kanssa tekemisissä päivittäin; toinen piirtää omakuvia, toinen soittaa kitaraa. "Työkalu pysyy jatkuvasti kunnossa", tiivisti Marko Annala molempien tekemistä oli se sitten sivellin, kitara tai kynä. Keskustelua oli mukava ja helppoa seurata, sillä miehet tuntuivat jatkavan toistensa ajatuksia. Pidin tilaisuudesta myös siksi, että tällä rikottiin turhia lokerointeja eri taidemuotojen välillä. Taiteessa ei pitäisi olla lokeroita, koska kaikki tähtää lopulta tunteiden herättämiseen, oli ilmaisumuoto mikä tahansa. Siihen, että taide osoittaa meidän olevan tuntevia ja inhimillisiä ihmisiä, ei tehokkuusajattelua edistäviä koneita.

Petri Ala-Maunuksen La-La Land on esillä Jyväskylän taidemuseossa 8.5.2022 saakka.