Pieni liikuteltava kaipuu

Sulattelin asiaa yhdeksän kuukautta. Halusin olla varma asiasta ja katsoin kuvaa uudelleen ja uudelleen. Antti Tantun näyttely tammikuussa 2023 oli vaikuttava. Meni hetki etsiä oikeita sanoja tunteille ja ajatuksille ennen kuin näyttely päätyi blogitekstiksi. Olo tuntui samaan aikaan haavoittuvalta ja hyvältä. Kirjoitin tuolloin:

"Antti Tanttu on vanginnut minulle teoksiinsa tunnelmia, tilanteita ja aiheita, mutta jokaisen teoksen äärellä seisoessa tuntui, että se tökki jonnekin kipupisteisiin. Lähes kaikissa teoksissa keskiössä on vain yksi hahmo. Puhun hahmosta, sillä henkilö viittaa sanana mielestäni liikaa tiettyyn persoonaan, elävään ja fyysiseen olentoon. Enkä väitä hahmoja kuolleiksi, mutta koin teosten äärellä enemmän mielensisäisiä vaikutelmia kuin näkyvän maailman toisintamista."

Näyttelyn yhteydessä olevassa galleriamyymälässä oli esillä Tantun teos Pieni liikuteltava kaipuu. Jokin teoksessa viehätti, mutta en ollut varma miltä se tuntui. Näin kuvassa hahmon, joka on nostettu pyörillä olevan pöydän päälle. Aluksi sain hahmosta mielleyhtymän Henkien kätkemä -elokuvassa esiintyvään Kasvottomaan, joka nielaisee kaiken sisäänsä. Teoksessa oli siksi aluksi jotain synkkää, mutta samalla kiehtovaa.

Antti Tanttu: yksityiskohta teoksesta Pieni liikuteltava kaipuu, puupiirros, 2019.

Jätin näyttelyn taakseni, mutta galleriamyymälään jäänyt teos jäi vaivaamaan mieltäni. Katselin puhelimeen tallentamaani kuvaa siitä silloin tällöin. Lopulta huomasin kaipaavani sitä. Mitä enemmän aikaa kului sitä enemmän aloin huolestua, ettei teos enää olisikaan saatavilla.

Vierailin loppukesästä galleriassa, koska halusin nähdä teoksen uudelleen. Sydän meinasi jättää yhden lyönnin välistä, kun galleriatyöntekijä ilmoitti, että "Voi ei, se ei ole nyt täällä..." [No niin, myöhästyin, se on myyty] "...se on vielä Antilla, koska teos oli mukana hänen Vaasan näyttelyssään." Sovimme, että tulen katsomaan teosta seuraavalla Helsingin matkalla.

Kun näin teoksen vihdoin uudelleen, se oli parempi kuin muistin. Se oli myös kehystettynä isompi kuin muistin, mikä vähän huoletti, mutta halusin sen silti mukaani. Kehystys oli toteutettu hienosti. Koko huokoinen japaninpaperi oli näkyvissä, kun sitä ei oltu piilotettu passepartout'n alle.

Antti Tanttu: Liikuteltava kaipuu, 2019, puupiirros ja sekatekniikka MDF-levylle, 135 x 120 cm. Kuva: Antti Tanttu.

Pieni liikuteltava kaipuu on nimensä mukaisesti pienempi versio Liikuteltavasta kaipuusta. Kaipuu on tunne, emme tiedä miltä se fyysisesti näyttää, mutta Tanttu on kietonut sen laskoksilla olevaan kankaaseen. Samalla tuntuu kuin kaipuu olisi kapaloitu turvallisesti. Se on nostettu eräänlaiselle korokkeelle, jossa on pyörät. Sitä voi työntää mukanaan.

Pidän siitä, että Tanttu on käyttänyt sanaa kaipuu kaipauksen sijaan. Minulle kaipaus symboloi pysähtynyttä sanan olomuotoa, substantiivia. Kaipuu on sanana aktiivisempi. Kaipuu on jotain koko ajan olemassa olevaa. Tähän liittyy myös teosnimen liike, liikuteltavuus.

Antti Tanttu: Pieni liikuteltava kaipuu 1/4, 2019, puupiirros, 65 x 51 cm (kehystettynä 80 x 65 cm).

Kaipuuseen liittyy usein surua, kaihoa tai haikeutta. Minulle kaipuu on toisaalta myös eteenpäin syöksevä voima. Kaipuuta voi olla menneisyyteen tai tulevaisuuteen. Oli tunne kumpaan suuntaan tahansa, Tantun teos liikkuu mukana. Voimme kaivata jotain fyysistä; ihmistä tai asiaa, mutta myös näkymätöntä hetkeä, aikaa, tunnetta tai tunnelmaa. Menneestä on helppo kaivata haikeasti jotain, mutta tulevan kaipuussa on aina toivoa. Uskoa siihen, että kaikki on hyvin, kaipuun kohde saavutetaan. Tunne täyttyy.

Kun teos oli paketoitu mukaani, kannoin sitä valtavassa olkakassissa Mannerheimintietä kohti rautatieasemaa. Hymyilytti. Liikutin fyysisesti Pientä liikuteltavaa kaipuuta mukanani. Myöhemmin oli vaikea pidätellä kyyneleitä, kun mieli täyttyi kaikista kaipauksista. Miksi tämä sattuu näin paljon? Ja samalla mietin: tässä on taiteen voima. Muistutus siitä, että kaipuu on tunne, joka pitää meidät elossa. Ilman kaipuuta tuskin tavoittelisimme tulevaa ja ilman kaipuuta unohtaisimme mikä meille on kaikkein rakkainta.

Kiitos Antti, että kuvitit kaipuun siten, etten tahdo koskaan päästää irti.

Positiivinen psykologia

"Pakko kysyä, että ootko sä opiskellut positiivista psykologiaa?" -lauseen kuultuani huomasin pysähtyväni ajattelemaan, että jotain hyvää elämä on minulle opettanut. En ole opiskellut positiivista psykologiaa, mutta olen joutunut ratkomaan erilaisia tilanteita ja kokemuksen kautta olen todennut, että asioita saa parhaiten muutettua positiivisen toimintamallin kautta. Koen, että minulla on luontainen tarve saada asiat kääntymään hyväksi ja olen valmis tekemään sen eteen paljon töitä. Koen, että mitä paremmin ihmiset ympärilläni voivat, sitä paremmin voin itsekin. Haluan uskoa ihmisistä hyvää ja yrittää ymmärtää erilaisia - vastakkaisiakin näkemyksiä - koska se lisää ymmärrystäni muista. Mutta samalla se opettaa aina eniten minusta itsestäni, millainen olen tai en ole. Siksi haluan keskittyä nimenomaan hyvään ja sen vaalimiseen. (Tässäkin voi mennä valitettavasti äärimmäisyyksiin.)

Turha kuitenkaan kuvitella, että olisin maailman positiivisin ihminen. Olen (ollut) todella haastava ja temperamenttinen persoona joka tietää, miten asiat ovat ja miten ne tulisi tehdä. Tässäkin asiassa on onneksi vuosien aikana tapahtunut luonnollista kasvamista siihen ajatukseen, ettei aina tarvitse itse tietää kaikkea. On ihan ok sanoa, että en tiedä, eikä se tee minusta yhtään vähempiarvoista. On ihan ok sanoa, että en osaa ja voin pyytää apua. (Opettelen tätä edelleen.) Tämän koen positiivisen psykologian merkkinä, mutta se on vaatinut ympäristöltä sitä, että minua on kannateltu omana itsenäni ja "osaamattomana" silloin, kun olen osoittanut olevani "heikko". Uskon siihen yleismaailmalliseen toteamukseen, että lopulta ainoa asia johon voin itse vaikuttaa (opettelemalla tai olemalla opettelematta), on minä itse.

Ajattelen, että määrätietoisuus ja vahva temperamentti ovat myös tuoneet minut tähän missä tänään olen. Olen puskenut itseäni ammatillisesti eteenpäin silloinkin, kun en ole ollut ihan varma suunnasta. Koen, että ammatillistakin osaamista enemmän olen vahvimmillani sosiaalisissa tilanteissa. En väitä, että kaikki sosiaaliset tilanteet olisivat aina helppoja tai mukavia, mutta se taistele-temperamentti puskee läpi näistäkin tilanteista. Usko hyvään, ja nimenomaan yhteiseen hyvään, on tarkoittanut minulle töissä sitä, että olen parhaimmillani tiimipelaajana. Haluan pelata tiimini hyväksi ja tällä hetkellä tiimini on kiinteistöhallinto. Näen tämän vähän samalla tavalla kuin Suomen jääkiekkopelit. Sinne on valittu tietyt pelaajat edustamaan Suomea ja voittamaan mestaruus. Minä kuulun kiinteistöhallinnon joukkueeseen ja me pelaamme Pohjois-Savon hyvinvointialueen puolesta.

Aiemmin pelasin museokentän joukkueessa koko Suomen kulttuuriperinnön säilyttämisen puolesta. Ero aiempaan on siinä, että aiemmassa joukkueessani oli saman alan ammattilaisia enemmän. Koin olevani osa "hyökkäystiimiä", kun jaoimme yhdessä esimerkiksi näyttelysuunnittelun ja -rakentamisen, artikkelien kirjoittamisen ja kokoelmanhallinnan. Saatoimme jakaa ajatuksiamme strategioista kuinka etenemme yhdessä. Nyt välillä tuntuu, että minä olen nykyisen joukkueeni ainut maalivahti, jonka vastuulle on annettu kaikki hyvinvointialueen taideasiat. Olo ei ole yksinäinen, koska minulla on ne hyökkääjät ja puolustajat joukkueessani, mutta minulla ei ole mahdollisuutta tehdä vaihtoja kentällä samalla tavoin kuin hyökkääjien ja puolustajien. Minä seison siellä maalin edessä ja toivon, että pelaamme hyvin yhteen.

Ja mehän pelaamme hyvin. Mutta sen "tiimihyökkääjän" tittelin vaihduttua "maalivahtiin" minun on pitänyt opetella olemaan enemmän vastuussa omista tekemisistäni. Kun on pitänyt esitellä KYSin, ja nykyisin Pohjois-Savon hyvinvointialueen taideasioita, ei ole muita työntekijöitä esittelemässä asiaa kuin minä. Näissä tilanteissa olen joutunut välillä sosiaalisesti ja henkisesti itselleni haastaviin ja pelottaviin hetkiin, vaikka tietäisin, että asiasisältö on tuttu ja seison täysin asioiden takana. Nyt uskallan tämän jo kertoa, kun asiasta on kulunut tarpeeksi aikaa. Yksi vaikeimmista hetkistä itselleni on ollut esitellä ja perustella taidehankintoja silloisen sairaanhoitopiirin johtoryhmälle. Jännitin tilannetta etukäteen niin paljon, että kävin ennen kokousta vessassa purkamassa ahdistuksen itkuna, että en pysty tähän, en halua tehdä tätä, enkö voi delegoida tätä jollekin muulle? En tietenkään voinut. Kokous järjestettiin onneksi Teamsinä ja selviydyin siitä olosuhteisiin nähden hyvin. Työkaverini tuli kiittelemään esitystä, jolloin kerroin kokousta edeltäneestä ahdistuskohtauksesta. Hän ei voinut edes kuvitella, että niin oli käynyt, sillä olemuksestani ei ollut näkynyt mitään ulospäin.  

Positiivisen psykologian näkökulmasta koen jokaisen henkisen haasteen otteluna, joka pitää käydä, jos haluan kehittyä ihmisenä ja työntekijänä. Fyysistä pahoinvointia aiheuttavia tilanteita tulee nykyisin onneksi harvoin, koska olen pakottautunut käymään ne pelottavatkin tilanteet läpi. Seuraava samanlainen tilanne ei enää tunnukaan niin vaikealta, kun on jo yksi voitto-ottelu takana. Tämä sama päätee myös silloin, jos tarvitsee käydä kriittistä keskustelua jonkun työkaverin kanssa. Ei tietenkään ole mukavaa nostaa ikäviä asioita esille, mutta mikäli jokin asia alkaa vaivaamaan, se pitää käydä läpi, jotta pienestä asiasta, tilanteesta tai hetkestä ei kasva suhteettoman suurta. Näissä tilanteissa on vaikeaa pysyä neutraalina, jos koen itse olevani väärinkohdeltu. Mutta nämä ovat myös niitä tilanteita, jolloin sosiaalisista taidoista on eniten hyötyä. Vältän syyttämistä ja käännän tietoisesti ajatuksen siihen kysymykseen, miksi se toinen toimi niin kuin toimi? Kun annan toiselle mahdollisuuden selittää käytöstään ja toimintaa, luon jo lähtökohtaisesti turvallisemman keskusteluilmapiirin meidän molempien välille. Harvoin kukaan haluaa tahallaan tuottaa toiselle harmia ja pahaa mieltä. Mutta siitä kehittyy harmia ja pahaa mieltä, jos asiaa ei toiselle kerro. "Ottelut" päättyvät tasapeliin, kun molemmat saavat kertoa näkökulmansa, ymmärrys puolin ja toisin toivottavasti syntyy, ja homma sinetöidään kädenpuristuksella.

En ole opiskellut positiivista psykologiaa, mutta olen opetellut olemaan täysin oma itseni johon kuuluu avoimuus ja suora puhe. Ilmaisen iloni, suuttumukseni ja suruni täysin estottomasti, mikä usein hyväntahtoisesti huvittaa työkavereitani. Mutta samalla koen, että kaikkien tunteiden näyttäminen ja niistä puhuminen on terveellisintä, mitä ihminen voi toiselle ihmiselle (ja itselleen!) tehdä. Tämä tosin vaatii äärimmäistä luottamusta, johon olen vajaan kolmen vuoden aikana kasvanut. En minä todellakaan tullut kiinteistöhallintoon näin itsevarmoin ajatuksin ja tuntein, mutta olen äärimmäisen kiitollinen, että he ovat antaneet minun kuoriutua omaksi itsekseni.

Kehystettyjä

Herman Grönbärj, ajoittamaton.

Kotoa löytyy useampia teoksia, jotka ovat odottaneet kehystystä päästäkseen seinälle, osa jopa vuosia. Kehystys on parhaimmillaan mukavaa, koska sillä saa teokseen lisää luonnetta. Välillä kehysten valitseminen on todella vaikeaa, vaikka apuna olisi ammattilainen. Emmi Tavelan teoksen kehystys oli haastavaa, mutta siinä kaikki kunnia onnistuneesta lopputuloksesta kuuluu kehystäjälle. Tykkäsin kehystäjän ehdottamasta koristelistasta todella paljon.

Marja Pirilä: Strinbergin huoneissa 2 - juuri kun kuljen täällä, 2017, pigmenttivedos.

Marja Pirilän valokuvateoksen kanssa oli myös ongelmia. Teoksessa on unenomainen tunnelma ja minulle tärkein katseenvangitsija on tuo sängyn takaa kajastava "auringonnousu". Tarkempia ajatuksiani teoksesta voitte lukea tekstistä Kolmas tila, kuin mielentila. Hopeanvärisissä puukehyksissä on aavistus sinisävyistä patinaa, joka heijastaa valoa. Lopputulos on ihan hyvä, mutta en saanut tästä niin voimakasta vau-elämystä kuin Emmi Tavelan tai Herman Grönbärjin kehystyksestä.

Maria Laine, nimeämätön, 2005.

Kaikkein helpoimpia kehystää ovat mustavalkoiset teokset. Niissä toimii mielestäni monenlaiset mustat ja graafiset kehykset. Teoksen tunnelmaa saa hieman vaihdeltua aukkopahvin värisävyllä. Maria Laineen teoksessa valittiin hieman harmahtava aukkopahvi. Mustat kehykset ovat lievästi viistot sisäänpäin, jolloin valo tulee mustiinkin kehyksiin hieman toisella tavalla kuin sileistä ja suorista kehyksistä.

Päivi Hintsanen: Poissa - Absent 13, vedos 1/5; Poissa  - Absent 4, vedos 1/5, pigmenttivedokset. Enon maalaama maisemataulu. Kaisa Törmänen: Piä luontois luonais haltijais harteillas, 2017. 

Sitten kun on onnistunut valitsemaan teokselle sopivat kehykset, joutuu kotona sen haasteen eteen, kuinka sommittelee uuden teoksen jo olemassa olevien teosten joukkoon. Tässä kuvakollaasissa on hyvin erilaisia teoksia, mutta kehysten samansävyiset värit eivät laita niitä riitelemään keskenään. Vasemmassa reunassa olevat Päivi Hintsasen vedokset ostin jo Jyväksylän vuosina, mutta ne pääsivät vasta nyt seinälle. Halusin teokset nimenomaan samaan kehykseen ja päällekkäin. Korkea ja kapea kehystys on helpompi sommitella muiden teosten joukkoon kuin matala ja kapea. Aina uuden kehystyksen valmistuessa kodin taideteokset joutuvat ainakin osittain järjestäytymään uudelleen.

Arvid Järnefelt, ajoittamaton.

Yksi vaikeimmista ja onnistuneimmista kehystyksistä on mielestäni tämä Arvid Järnefeltin pastelliteos. Pohjalla on ruskea paperi ja maisema on toteutettu monenvärisillä liiduilla. Ajattelin etukäteen, että tähän ei koskaan löytyisi oikeanlaisia kehyksiä. Tässäkin tapauksessa kiitokset kuuluvat ammattikehystäjälle. Värilliset aukkopahvit kehystävät paperityötä kauniisti ja ruskeat puukehykset sopivat mäntymaisemaan hienosti. Tämä teos tosin pyörii nyt itsekseen paikasta toiseen, sillä sen kaveriksi on vaikea löytää tauluparia.

Kehystyttäjissä on ymmärtääkseni kahdenlaisia tapauksia. Niitä, jotka valitsevat kehykset sisustuksen ja muiden jo kehystettyjen teosten kanssa yhteneväisiksi. Sitten on meitä, jotka yksilöivät jokaisen kehystyksen teoksen mukaan. Tämä viimeinen tapa on mielestäni vaikeampi, mutta tekee enemmän oikeutta teoksille. Toisaalta, kehystyksen suhteen lopputulos ei ole enää taiteilijan itsensä käsissä, vaan teoksen ja kehystyksen yhteisvaikutelma on kehystäjän ja tilaajan "mielipide". 

Kehystättekö teoksia ja kuinka suhtaudutte eri teosten yhdistelemiseen sisustuksessa?

Kesämuistoja

Nyt kun ollaan jo reilusti syyskuun puolella, voin puhua syksystä. Oman kesäloman viettäminen elokuussa tarkoitti sitä, että kesästä piti osata nauttia myös töiden lomassa. Muutaman kerran on nimittäin käynyt niin, että kun loma on ollut loppukesästä, alku- ja keskikesä ovat menneet ihan ohi, kun on painanut töitä ja odottanut omaa lomaa. Sitten kasaantuu valtavat odotukset "kesän suorittamisesta" muutamassa viikossa. Ja eihän se niin toimi. Tai ei se ainakaan kovin rentouttavaa ole.

Sanoin kesällä rohkeammin kyllä spontaaneille ehdotuksille ja ideoille, tein lyhyitä päivän-parin matkoja tapaamaan ystäviä ja katsomaan kulttuuria. Aluksi tuntui kamalalta rahan tuhlaamiselta maksaa hotellihuone vain itselle, kunnes tajusin, että juuri niin pitikin tehdä. Tuntui hyvältä ja rentouttavalta hemmotella itseään museopäivän päätteeksi hyvillä yöunilla ja valmiilla aamupalalla.

Sen varsinaisen kesäloman tärkein tavoite olikin sitten vain olla. Haaveeni oli lukea kirjoja ja antaa niille oikeasti aikaa. Tuntui uskomattomalta, että oli useampi tunti aikaa vain lukea. Tuli toki tehtyä muutakin, niin kuin se Lohjan retki, mutta kirjallisuustavoite täyttyi. Nautin muun muassa Anu Kaajan Rusetista,  Astrid Lindgrenin Saariston lapsista ja Anneli Kannon Rottien pyhimyksestä. Näiden lisäksi olen lukenut sairaalataiteeseen liittyvää kirjallisuutta ja tutkimuksia, mutta näistä lisää myöhemmin.

En ole aiemmin kovin usein vieraillut kesäteattereissa, mutta muun muassa työkavereiden suosituksesta aloin tänä kesänä tutkia teatterikalentereita enemmän. Kävin katsomassa Pesänjako-esityksen Nilsiän Louhosareenalla, Onnen Maan Kiuruveden Maalaiskaupunginteatterissa sekä Vain muutaman huijarin tähden Koljonvirta Teatterissa. Eniten sykähdytti ajankuvalla ja näyttelijävalinnoilla Onnen Maa.

Kaiken tämän keskellä maalaamis-, öljyämis- ja rakennuspuuhat jäivät osittain kesken tai niitä ei koskaan aloitettu. Mutta kuten nyt jo edesmennyt naapurin pappa asian ilmaisi: "Ne hommat eivät mihinkään katoa. Ehditte tehdä ne ensi kesänä, tai sitä seuraavana". Tärkeintä lienee, että mennyt kesä jää mieleen mukavana kokonaisuutena suunniteltuja ja suunnittelemattomia muistoja.

Villa Gyllenberg

Tämä on taidehistorioitsijalle noloa tunnustaa, mutta kävin vasta viime vuonna ensimmäistä kertaa Villa Gyllenbergissä. Marraskuussa 2022 esillä oli kokoelmanäyttelyn lisäksi Tosen Iwasakin näyttely. Uudemman kerran vierailin museossa kuukausi sitten elokuussa, kun esillä oli Idän henkisyys -näyttely. Marraskuun vierailulla mietin, että museo pitää nähdä myös kesällä, sillä sijainti Kuusisaaressa, Laajalahden rannalla on todella kaunis. Rakennusta ympäröi myös puutarha.

Vaihtuvat näyttelyt ovat olleet mielenkiintoisia, mutta en ole saanut niiden sisällöstä niin paljon uutta tietoa kuin olin odottanut. Sen sijaan olen molemmilla kerroilla ollut aiempaa vakuuttuneempi siitä, että tästä on nousemassa yksi omista kotimuseosuosikeistani. Rakennus ja ympärillä oleva miljöö ovat itsessään kauniita ja Signe ja Ane Gyllenbergin keräämään kokoelmaan kuuluu lukuisia taidehistorian merkkiteoksia.

Tuntematon italialainen: Madonna ja Jeesus-lapsi sekä Johannes, 1500-luvun alkupuolisko, tempera puulle. Tizian: Miehen muotokuva, ajoittamaton, öljy kankaalle. Domenico Puligo: Naisen muotokuva, 1510-luvun alku, tempera puulle.

Helene Schjerfbeck: Lehtimajanjuhla, 1883. Maalaus oli ensimmäinen Ane Gyllenbergin ostama Schjerfbeck-teos. Hän hankki teoksen ystävältään Gösta Stenmanilta 1930-luvulla. Myöhemmin hän osti lisää Schjerfbeckin töitä ja kävi kirjeenvaihtoa taiteilijan kanssa.

Signe ja Ane Gyllenberg.

Ane Gyllenberg (1891-1977) oli kauppaneuvos, pankkiiri, taiteen keräilijä ja lahjoittaja. Vaimo Signe (1896-1977) toimi pankkivirkailijana. Museo sijaitsee Gyllenbergien entisessä kodissa, jonka alkuperäinen osa valmistui 1938 Matti Finellin suunnittelemana. Taloa laajennettiin uudella ruokasalilla 1955 ja galleriatila lisättiin 1970-luvun lopussa.

Signe ja Ane Gyllenberg perustivat lääketieteellisen tutkimussäätiön vuonna 1949. Ane Gyllenbergin kiinnostus henkisyyteen, sen vaikutukset ihmiskehoon sekä innokas taiteen keräily olivat pääasialliset syyt miksi pariskunta allekirjoitti säätiön perustamisasiakirjan. "Säätiön tarkoitus on toteuttaa Signe ja Ane Gyllenbergin tahtoa tukemalla lääketieteellistä tutkimusta, jossa painotetaan psyyken vaikutusta kehoon sekä verentutkimusta. Lisäksi säätiön tehtävänä on vaalia ja kartuttaa Signe ja Ane Gyllenbergin taidekokoelmaa ja ylläpitää taidemuseota heidän kodissaan ja sen yhteydessä olevassa galleriassa."

Taiteen merkitys säätiössä kasvoi vuonna 1966, kun Ane Gyllenberg päätti lahjoittaa merkittävän taidekokoelmansa säätiölle. Pariskunnan toiveena oli saattaa taidekokoelma yleisön nähtäville, mistä syntyi ajatus gallerian rakentamisesta kodin yhteyteen.

Ane Gyllenbergin työhuone.

Helene Schjerfbeck: Keltaisia ruusuja, 1942, öljy kankaalle.

Suomessa oli 1800-1900-lukujen vaihteessa valtava kiinnostus hengellisen tiedon etsimiseen. Tähän liittyvät esimerkiksi Ane Gyllenbergin vapaamuurarius sekä antroposofia. Näiden lisäksi esimerkiksi ruusuristiläisyys, teosofia, esoteerisuus, mystiikka ja spiritismi olivat eräänlaisia johtolankoja, jotka innoittivat minut vuosi sitten Villa Gyllenbergiin.

Tämä liittyy Herman Grönbärjiin (1875-1958), jonka elämää ja taidetta olen yrittänyt tutkia sen jälkeen, kun löysin hänen luonnoskansionsa. Myös Pirkko Kotirinnan mukaansatempaava  Hilma af Klintin (1862-1944) elämäkerta käsittelee samoja aihepiirejä. Villa Gyllenbergin muistin museomaailmasta sen jälkeen, kun etsin lisätietoja Herman Grönbärjiin, antroposofiaan sekä esoteerisuuteen liittyen. Löysin Villa Gyllenbergin säätiön julkaiseman kirjan Hengen aarteet - esoteerisuus Suomen taidemaailmassa 1890-1950. Tästä syntyi kipinä vierailla museossa.

Villa Gyllenbergin säätiön taidekokoelma sisältää tällä hetkellä noin 400 teosta. Kokoelmassa on pääasiassa suomalaista kuvataidetta 1700-luvulta 1960-luvulle.  Kokoelmaan kuuluu mm. Albert Edelfeltin, Akseli Gallen-Kallelan, Ellen Thesleffin, Fanny Churbergin, Sigrid Schaumanin ja Tyko Sallisen teoksia. Helene Schjerfbeckin teoksia on lähes neljäkymmentä kappaletta (maalauksia, luonnoksia, grafiikkaa). Kokoelmaa kartutetaan ajoittain uusilla hankinnoilla. Viimeisin hankinta on Elin Danielson-Gambogin (1861-1919) maalaus Teepöydän ääressä (1901).

Akseli Gallen-Kallela: Romanimies, 1883, öljy kankaalle. Onni Muusari: Aarteenetsijä, 1910, öljy kankaalle. Hugo Simberg: Poika, noin 1897, öljy paperille, liimattu kankaalle.

Pekka Halonen: Soittotunnin jälkeen, 1894, öljy kankaalle.

Werner Holmberg: Aihe Torisevalta, 1859, öljy kankaalle.

Werner Holmberg: yksityiskohta maalauksesta Aihe Torisevalta.

Akseli Gallen-Kallela: Ad Astra, 1907, öljy kankaalle.

Ane Gyllenberg keräsi kokoelmaan taideteoksia, jotka olivat paitsi kauniita, sisälsivät myös jonkin hengellisen viestin. Akseli Gallen-Kallelan maalaus Ad Astra sijaitsi vuosikausia Anen makuuhuoneessa. Gallen-Kallela maalasi teoksia kaksi kappaletta. Ensimmäisenä maalattu versio sijaitsee The Art Institute of Chicagon kokoelmissa.

Akseli Gallen-Kallela: Suojelusenkelit (Korpit), 1888, öljy kankaalle, liimattu pahville.

Magnus Schjerfbeckin (1860-1933) suunnittelema kaappi. Koristemaalaukset Helene Schjerfbeck (1862-1946), 1890-luku. 

Yrjö Ollila: Metsäpuro, 1918, öljy kankaalle.

Juho Rissanen: Maanraivaajia, 1907, tussi ja guassi pahville. Maalaus muistuttaa hyvin paljon Kuopion museon Rakentajia -seinäfreskoa.

Pidän todella paljon näistä museokodeista, koska niissä on usein vahvasti läsnä eletty elämä. Huonekaluineen ja sisustuksineen ne ovat kokonaistaideteoksia. Villa Gyllenbergissä teokset saavat edelleen olla samoilla seinillä, missä ne ovat olleet Signen ja Anen aikana. Yläkerrassa kannattaa katsoa Ihmiskunnan iloksi -dokumentti (21 min), mikä kertoo Ane Gyllenbergistä ja hänen elämäntyöstään. Samassa tilassa on nähtävillä dokumentti (28 min) myös kokoelmatyöstä ja paluumuutosta Gyllenbergin tiloihin remontin jälkeen 2021.

Eero Järnefelt: Korpilouhikko, 1891, öljy kankaalle. Sakari Tohka: Enkeli, 1939, pronssi.

Villa Gyllenberg on avoinna keskiviikkoisin, lauantaisin ja sunnuntaisin klo 12-17. 

Tarkemmat saapumisohjeet voi lukea täältä.

Lohjan Pyhän Laurin kirkko

Paavolan tammen lisäksi toinen Lohjan päänähtävyys oli Pyhän Laurin kirkko. Vuosien 1470-1490 välillä rakennettu kirkko on Suomen kolmanneksi suurin keskiaikainen kirkko Turun tuomiokirkon ja Naantalin luostarikirkon jälkeen.  Kirkon terävä harjakatto kohoaa komeasti 34 metrin korkeuteen ja pinta-ala on noin 675m2. Lohjan kirkkoa pidetään Hattulan Pyhän ristin kirkon ohella Suomen merkittävimpinä kuvakirkkoina runsaiden seinä- ja kattomaalausten vuoksi. Hattulan kirkossa vierailin kesällä 2013, jolloin ihastelin sen värikkäitä seinämaalauksia. Kyseinen kirkko nousi monien muidenkin mielenkiinnon ja vierailun kohteeksi viimeistään 2022, kun Anneli Kanto julkaisi Hattulan kirkon maalausprojektia kuvaavan romaanin Rottien pyhimys (Gummerus).

Minulla oli parasta aikaa viimeiset sivut luettavana Rottien pyhimyksestä, kun vierailin Lohjan kirkossa. Hämmästyin, että romaani voisi miltei yhtä hyvin kertoa Lohjan kirkosta, sillä kuvaohjelma on hyvin pitkälle samanlainen kuin Hattulassa. Maalaukset ovat valmistuneet vuosien 1510-1522 aikana. Maalaria tai maalausryhmää ei tunneta nimeltä, mutta tyyliseikkojen perusteella on päätelty, että ryhmän johtaja olisi ollut Keski-Ruotsissa vaikuttaneen Albertus Pictorin opissa. Saman maalausryhmän on arveltu maalanneen myös Hattulan Pyhän Ristin kirkon maalaukset. Tämän vuoksi Lohjan ja Hattulan kirkkoja pidetäänkin eräänlaisina "sisarkirkkoina".

Pyhä Laurentius, 1400-luvun alkupuoli.

Pyhä Laurentius.

Pyhän Laurentiuksen kuolema.

Lohjan kirkko on pyhitetty pyhälle Laurille eli Laurentiukselle. Perimätiedon mukaan Laurentius toimi Rooman kirkon diakonina 200-luvulla keisari Valerianuksen aikaan. Hän kärsi marttyyrikuoleman, kun hänet tuomittiin poltettavaksi halstarilla. Tämän vuoksi Laurentius kuvataan halstari kädessä. Halstari on kuvattuna myös Lohjan vaakunaan. Laurentiuksen kuolinpäivänä pidetään 10. elokuuta 258, mikä on Suomessa edelleen Laurin nimipäivä. Roomassa Laurentiuksen haudan päälle ja hänen muistokseen on rakennettu San Lorenzo fuori le Mura -kirkko. Nykyisin Pyhää Laurentiusta pidetään mm. köyhien, palomiesten, tulen käsittelijöiden, kokkien, koululaisten, leipurien, oluenpanijoiden, kirjastonhoitajien, majatalonpitäjien sekä mehiläisten suojeluspyhimyksenä.

1.Mooseksen kirja: Maailman luominen ja ihminen paratiisissa.

Kirkon kuvakertomus alkaa kuorista, kirkkosalin etelälaivan itäpäästä, johon on kuvattu maailman luominen ja Paratiisin puutarha. Kirkon seinämaalausten lahjoittajana on mahdollisesti ollut Raaseporin käskynhaltijana vuosina 1490-1513 toiminut Tönne Erikinpoika Tott.

"Tämä on kertomus siitä, kuinka taivas ja maa saivat alkunsa silloin kun ne luotiin. Siihen aikaan, kun Herra Jumala teki maan ja taivaan, ei maan päällä ollut vielä yhtään pensasta eikä edes ruoho ollut noussut esiin, sillä Herra Jumala ei ollut antanut sateen kastella maata eikä ihmistä vielä ollut maata viljelemässä. Mutta maasta kumpusi vettä, ja se kasteli maan pinnan. Ja Herra Jumala muovasi maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen. Näin ihmisestä tuli elävä olento." (1.Mookseksen kirja 2:4-8)

Naisen luominen.

"Näin ihminen antoi nimet kaikille karjaeläimille, kaikille linnuille ja kaikille villieläimille. Mutta ihmiselle ei löytynyt sopivaa kumppania. Silloin Herra Jumala vaivutti ihmisen syvään uneen ja otti hänen nukkuessaan yhden hänen kylkiluistaan ja täytti kohdan lihalla. Herra Jumala teki tästä kylkiluusta naisen ja toi hänet miehen luo." (1. Moos. 2:20-22)

Paratiisista kartoitus.

Paratiisista karkoitus on kuvattu maailman luomisen vieressä olevalle ikkunaseinälle. Anneli Kanto on kuvaillut Rottien pyhimys -kirjaan hymyilyttävän kohdan saman aiheen maalaamisesta Hattulan kirkkoon:

"Andreas harppoi Aatamin ja Eevan edessä oikealle ja vasemmalle.

-Enkeli on melko hyvä, hän myönsi mutta huomasi sitten uuden vihastuksen aiheen:

-Jumalan luiden tähden, kuka saatanan häpeäsäkki on maalannut Aatamille ja Eevalle saunavihdat? Raamatussa sanotaan, että he peittivät häpynsä viikunanlehdin. Minä en tiedä, millainen on viikunapuu tai viikunanlehti, mutta sen tiedän, ettei se ole saunavihta!" (s.98)

Jeesuksen ja Marian sukupuu.

Raamatun kuvakertomus jatkuu myötäpäivään kirkkosalin ympäri ja päättyy Viimeiseen tuomioon kuorin itäpäässä. Kirkkovuoden järjestystä noudattaen eteläseinän ja vastaavien holvien pääasiallisina kuva-aiheina ovat Neitsyt Marian ja Jeesuksen elämänvaiheisiin liittyvät sommitelmat. Näistä keskeisimpänä on eteläisen sisäänkäynnin länsipuolella koko seinän täyttävä Jeesuksen ja Marian sukupuu.

Kirkon länsipää holvivaippoineen on omistettu Jeesuksen julkiselle toiminnalle, ihmeteoille sekä Kristuksen kärsimyshistorian yksityiskohtaiselle kuvaukselle.

Jeesus parantaa lesken pojan kuolleista tai Jeesus herättää Lasaruksen kuolleista.

"Pian tämän jälkeen Jeesus lähti Nainin kaupunkiin, ja hänen kanssaan kulkivat opetuslapset ja suuri joukko ihmisiä. Kun hän oli jo lähellä kaupungin porttia, sieltä kannettiin ulos kuollutta, leskiäidin ainoaa poikaa, ja äidin mukana oli runsaasti kaupungin väkeä. Naisen nähdessään Herran kävi häntä sääliksi, ja hän sanoi: 'Älä itke'. Hän meni paarien viereen ja kosketti niitä, ja kantajat pysähtyivät. Hän sanoi: 'Nuorukainen, minä sanon sinulle: nouse!' Silloin kuollut nousi istumaan ja alkoi puhua, ja Jeesus antoi hänet takaisin äidille." (Luuk. 7:11-15)

Jeesus parantaa sokean.

"Tien sivussa Jeesus näki miehen, joka oli syntymästään saakka ollut sokea. Opetuslapset kysyivät häneltä: 'Rabbi, kuka on tehnyt sen synnin, jonka vuoksi hän on syntynyt sokeana? Hän itsekö vai hänen vanhempansa?' Jeesus vastasi: 'Ei hän eivätkä hänen vanhempansa. Niin on tapahtunut, jotta Jumalan teot tulisivat hänessä julki. Nyt, kun on vielä päivä, meidän on tehtävä niitä tekoja, joita lähettäjäni meiltä odottaa. Tulee yö, eikä silloin kukaan kykene tekemään työtä. Niin kauan kuin olen maailmassa, minä olen maailman valo.' Näin sanottuaan Jeesus sylkäisi maahan, teki syljestä tahnaa, siveli sitä miehen silmiin ja sanoi: 'Mene Siloan altaalle ja peseydy.' Altaan nimi merkitsee: lähetetty. Mies meni, peseytyi ja palasi näkevänä." (Joh. 9:1-7)

Jeesus parantaa sokean ja mykän miehen.

"Sitten Jeesuksen luo tuotiin sokea ja mykkä mies, jota vaivasi paha henki. Jeesus paransi hänet, niin että mies puhui ja näki." (Matt. 12:22)

Kristuksen kärsimyshistoria.

Kristuksen kärsimyshistoria.

Pietà - Maria pitelee sylissään kuollutta poikaansa.

Kärsimyshistorian kuvaus päättyy pääsiäisen ja helluntain tapahtumiin pohjoisseinän länsiosassa. Sakaristoon johtavan oven yläpuolella on valtavan kokoinen Pyhä Kristoforos Jeesus-lapsi olallaan. Kuva-aiheen paikka on harkittu tarkoin, sillä Kristoforoksen uskottiin suojelevan äkilliseltä kuolemalta. Tämän vuoksi hänen kuvansa tuli näkyä ensimmäisenä asehuoneesta kirkkosaliin astuville seurakuntalaisille.

Pyhä Kristoforos.

Anneli Kanto on tallentanut Hattulan kirkossa olevan Kristoforoksen tarinan Rottien pyhimykseen:

"Sitten hän vilkastui, osoitti sakariston ovea ja kysyi aivan selkeällä ja innostuneella äänellä, maalattiinko oven yläpuolelle Jumalan kuvaa.

Kysymys oli typerä ja osoitti tytön tietämättömyyden, mutta koska Andreas oli pitkämielinen kristitty, hän valisti tietämätöntä pakanaa, ettei siinä ollut Jumala vaan Kristoforos, alun perin sotilas, suuri ja ruma kuin mikä, oikea koirankuonolainen niin kuin kaikki libyalaiset, jotka tunnetusti ovat koiranpäistä kansaa. Hänen nimensä oli Rebrebus ja hän halusi palvella suurinta kuningasta ja meni Kaanaan kuninkaan palvelukseen, mutta kuningas pelkäsikin Belzebubia eli Suurta Saatanaa. Niinpä Rebrebus meni Saatanan palvelukseen, mutta tämä taas pelkäsi Kristusta. Silloin Rebrebus halusi palvella Kristusta mutta ei löytänyt häntä. Erakko kastoi hänet ja käski palvella Kristusta kantamalla ihmisiä joen yli, kun hän kerran oli suuri ja vahva mies.

Eräänä yönä Rebrebus kuljetti joen yli pienen lapsen, joka oli niin painava, että mies horjui ja virta oli viedä heidät molemmat mukanaan. Vastarannalla lapsi sanoi, ettei ole ihme, jos taakka tuntui painavalta. Olet kantanut Kristusta, jonka harteilla on koko maailman syntien paino. Siten Rebrebuksesta tuli Kristuksen kantaja eli Kristoforos.

-Sinä päivänä kun ihminen näkee Kristoforoksen, hän on varjeltu pahalta äkkikuolemalta. Siksi kuva on suuri ja vastapäätä kirkon ovea. Kun väki tulee kirkkoon, Kristoforos on heidän silmiensä edessä, Andreas lisäsi." (s.122-123)

Lähes koko kuorin pohjoisosan täyttävää Viimeistä tuomiota edeltää kuva vedenpaisumuksesta, joka on ainutlaatuinen Suomen keskiajan kirkkotaiteessa.

Vedenpaisumus.

"Niin tuli vedenpaisumus neljäksikymmeneksi päiväksi maan päälle. Vedet nousivat ja nostivat arkin irti, niin että se kohosi korkealle maasta. Vedet paisuivat ja lisääntyivät suuresti maan päällä, ja arkki ajalehti veden pinnalla. Ja vedet paisuivat paisumistaan, kunnes korkeimmatkin vuoret peittyivät. Vesi nousi, ja vuoret jäivät viisitoista kyynärää veden alle. Silloin tuhoutuivat kaikki maan elävät olennot, linnut, karjaeläimet, villieläimet ja kaikki maan päällä vilisevät pikkueläimet sekä kaikki ihmiset. Kaikki kuivalla maalla elävät olennot kuolivat, kaikki, joissa oli elämän henkäys." (1. Moos. 7:17-22)

Viimeinen tuomio.

Viimeinen tuomio.

Teologista kuvaohjelmaa täydentävät kuvaukset pyhien henkilöiden elämästä. Pilareihin on maalattu apostoleja sekä marttyyreja. Pilareiden pyhimyskuvat liittyvät myös niiden alla sijainneisiin sivualttareihin. Maalausten perusteella kirkossa on ollut todennäköisesti Pyhän Barbaran ja Pyhän Martin alttarit.

Pyhä Sebastian.

Kirkko on täynnä värikkäitä kuvia, joiden kertomuksia tutkiessa menee aikaa. Itselleni merkityksellisimmät kuvat löytyvät aina Maria-aiheista.

Neitsyt Marian ilmestys.

Neitsyt Marian kruunaaminen.

Suojaviittamadonna.

Yksi kauneimmista Neitsyt Mariaan liittyvistä kuvauksista (Neitsyt Marian ilmestyksen lisäksi) on tämä niin sanottu katolilainen Suojaviittamadonna (ital. Madonna della Misericordia) tai ortodoksinen Jumalanäidin suojelus (Pokrova). Siinä seurakuntalaiset, tai muut suojelusta tarvitsevat, ovat kerääntyneet Neitsyt Marian levittämän viitan alle kuin siipien suojaan.

Kuva juontaa juurensa 900-luvulle, jolloin Neisyt Marian kerrotaan ilmestyneen Blahernan kirkossa Konstantinopolissa pyhälle Andreakselle (Kristuksen tähden houkka) ja hänen oppilaalleen Epifanokselle. Miehet näkivät kuinka Neitsyt Maria saapui kirkkoon ja käveli alttarille. Hän otti harteiltaan viitan ja levitti sen suojelevasti seurakunnan ylle. Ilmestys toi uskoa seurakuntalaisille, ja pian Konstantinopolia piirittäneet saraseenit saatiin karkotettua kaupungin ympäriltä.

Neito ja yksisarvinen.

Kirkon yhdestä kattoholvista löytyy myös ei-niin-kristillinen kuvaus Neidosta ja yksisarvisesta. Keskiajalla tarinat yksisarvisesta olivat Euroopassa erittäin suosittuja ja usko yksisarvisten olemassaoloon säilyi aina 1800-luvulle saakka. Kenties kuuluisin kuvaus Neidosta ja yksisarvisesta sijaitsee Musée de Clunyssa Pariisissa. Kyseessä on 1400-luvun gobeliini.

Tarina Neidosta ja yksisarvisesta on kuvattuna Lohjan kirkon lisäksi myös Hattulan kirkkoon, kuten Anneli Kanto kirjassaan Rottien pyhimys kirjoittaa:

"Martinus kertoi Pelliinalle, että yksisarvinen oli ainoa eläin, joka vapaaehtoisesti jätti Paratiisin onnenmaan ja seurasi Aatamia ja Eevaa karkotukseen. Vaikka yksisarvinen oli lempeä, se oli vaarallinen kuin susi. Kynsien ja hampaiden sijaan sillä oli miekan kaltainen pitkä sarvi, jolla se helposti keihästi ihmisen, survaisi vatsasta läpi niin että sarvi tuli selkäpuolelta ulos ja ihminen kuoli siihen paikkaan kuin seinään lyöty lude.

Yksisarvista Martinus ei ollut nähnyt, sillä eläin oli ylen harvinainen, mutta hän tiesi, että se muistutti kaurista ja hän oli nähnyt yksisarvisen pitkän, kierteisen sarven. Siitä valmistettu juoma paransi taudit ja antoi ihmeelliset hengen voimat, joilla pystyi lukemaan toisten ihmisten ajatuksia niin kuin yksisarvinenkin pystyi ihmisten ajatuksia lukemaan. (---) Martinus haaveili ja lisäsi, että neitsyttä yksisarvinen ei vahingoita, vaan painaa nöyrästi vaarallisen päänsä tämän syliin ja sallii neidon solmia nauhan kaulaansa.

(---) Martinus opetti Pelliinalle yksisarvisen tarinaa ja selitti, että kuvaan tulevat miehet olivat metsästäjiä ja edustivat pahuutta, mutta neitsyt oli hyvyyden ja puhtauden vertauskuva." (s.280-281, 283)

Triumfikrusifiksi.

Lohjan kirkon keskiaikaisesta irtaimistosta on säilynyt vain muutama puuveistos, joista merkittävin on kuoripilarien väliin sijoitettu triumfikrusifiksi. Krusifiksi on valmistettu punahongasta 1400-luvun lopulla ja sen arvellaan olevan kotimaista tekoa. Ristiinnaulittu on valmistettu haapapuusta.

Ainoa 1800-luvun sisustuksesta muistuttava kokonaisuus on uusgoottilainen saarnatuoli, jonka on piirtänyt 1845 kirkkoarkkitehtinäkin tunnettu Jean Wiik (1804-1876). Jean Wiik oli taidemaalarina tunnetun Maria Wiikin (1853-1928) isä.

Mikäli tiedät jotain tämän alttarivaatteen valmistajasta, ottaisin mielelläni tiedon vastaan.

Kirkossa on niin paljon katseltavaa, että vietin siellä kaikkiaan 1,5 tuntia. Kirkkoa ympäröi myös hautausmaa ja kirkon kaakkoiskulmalla on punainen kellotapuli. Harmaakivinen alaosa on todennäköisesti keskiajalta ja se on liittynyt kirkkomaan kiviaitaan. Kellotapulin puuosat ovat 1700-luvulta.

Pyhän Laurin kirkko on avoinna muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta joka päivä kesäaikaan 1.5. - 30.9. kello 9–16 ja talviaikaan 1.10. - 30.4. klo 10–14. Poikkeuksia ovat kirkolliset toimitukset, kuten häät ja hautajaiset, joiden aikana kirkko suljetaan yleisöltä. Suosittelen lämpimästi matkaa Lohjalle. Kirkon lisäksi miltei sen vieressä, entisessä pappilamiljöössä, sijaitseva Lohjan museo antaa myös tunnelmallisen matkan Lohjan historiaan.