"Kolmas tila, kuin mielentila"

Marja Pirilä: (vasemmalta oikealle) Strinbergin huoneissa 13 - alkemisti; Strinbergin huoneissa 1 - viesti; Strinbergin huoneissa 2 - juuri kun kuljen täällä, 2017, pigmenttivedos, dibond pohjustus.

Valokuva kehittyi tallentamaan pysäytettyjä hetkiä sellaisina kuin ne olivat kuvaushetkellä. Sen haluttiin ikuistavan kuvattu kohde. Valokuva on kuitenkin aina rajattu otos todellisuudesta, vaikka kuva pyrkisi totuudenmukaisuuteen.

Valokuvataide hyödyntää valokuvauksen menetelmiä ja kameran tekniikkaa siten, että lopputulos ilmaisee todellisuuden lisäksi myös syvempiä tasoja. Valokuvataiteen käsite on minulle kuin veteen piirretty viiva. Dokumentaarisia hetkiä kuvaava valokuvaaja voi minulle olla valokuvataiteilija, jos kuvaaja osaa käyttää rajauksen sekä syvyys- ja terävyysalueiden elementtejä työssään kekseliäästi. Esimerkiksi hyvä lehtikuva on muutakin kuin kuvituskuva. Se pysäyttää selailun ja vetää katsetta kohti varsinaista juttua.

Marja Pirilä ja Petri Nuutinen: Wundercamera camera obscura, hommage á August Strindberg, 2017, tammipuinen kaappi, lasilinssit, kuultokalvot.

Marja Pirilä on ehdottomasti valokuvataiteilija sanan täydessä merkityksessä. Olen ihaillut hänen töitään pitkään, siitä saakka, kun näin ensimmäiset Milavida-teossarjan valokuvat vuosilta 2011-2013. VB-valokuvakeskuksessa on esillä Pirilän valokuvia kolmelta vuosikymmeneltä. Valo pimeässä -näyttely avaa myös camera obscuran historiaa, jota Pirilä hyödyntää teoksissaan:

"Ilmiönä camera obscura tunnettiin jo ennen ajanlaskumme alkua Kiinassa ja se on siitä asti kiehtonut tiedemiehiä ja tutkijoita. Camera obscurassa valo kulkee pienen aukon kautta pimeään tilaan ja muodostaa sinne ulkomaailman kuvajaisia. Taiteilijat oppivat hyödyntämään camera obscuran aiheuttamaa optista ilmiötä ja tehostivat sitä 1600-luvulla laittamalla aukolle linssin. Tämä oli alku välineelle, jonka tunnemme paremmin kamerana."

Marja Pirilä ja Petri Nuutinen: Wundercamera camera obscura, hommage á August Strindberg, 2017, tammipuinen kaappi, lasilinssit, kuultokalvot.

Marja Pirilä ja Petri Nuutinen: Wundercamera camera obscura, hommage á August Strindberg, yksityiskohta, 2017, tammipuinen kaappi, lasilinssit, kuultokalvot.

Marja Pirilä on valjastanut camera obscura -teoksissaan kameran teknisen toiminnan osaksi valokuvia ja yhdistänyt sen "näkyvään maailmaan". Pirilän valokuvissa yhdistyvät sisä- ja ulkotila, oikeinpäin ja ylösalaisin maailmat. Tämä luo kaikkiin kuviin jännittävää tunnelmaa ja hämää aluksi katsojaa miettimään mikä on totta ja mikä heijastusta.

Marja Pirilä tuntuu nauttivan tekemisestään yhtä paljon kuin katsoja lopputuloksen näkemisestä: "On mentävä yhä uudestaan camera obscuran pimeään löytääkseen valon. Miten hitaasti silmäni tottuvat näkemään unenomaiset kuvajaiset, joita valo kantaa mukanaan. Ja aina sama ihmetyksen tunne - sokea kuvaaja saa näkönsä! Pimeässä sisä- ja ulkotilojen lomittuessa toisiinsa syntyy kolmas tila, kuin mielentila. Avatessani kameran sulkimen valo tekee siitä kuvan."

Marja Pirilä: Milavida 13, pigmenttivedos, dibond pohjustus. Kuva: Marja Pirilä.

Näyttelyssä on niitä Milavida-sarjan häkellyttävän kauniita kuvia, joissa valot ja varjot, värit ja kontrastit yhdistyvät Pirilän sanoin unenomaisiksi kuvajaisiksi. Te, joille Milavida ei ole tuttu, lainaan Pirilän näyttelytekstin sanoja: "Milavida-sarja on kuvattu vuosia tyhjillään olleessa samannimisessä palatsissa Tampereella vuosina 2011-2013. Sen rakennuttaneet Peter ja Olga von Nottbeck kuolivat juuri ennen kuin heidän kotinsa valmistui 1898, jolloin neljä pientä lasta jäi orvoiksi." Nykyisin rakennus on onneksi herätetty henkiin ja Milavidassa toimii upea museo.

Marja Pirilä: Milavida 2, 2012, pigmenttivedos, dibond pohjustus. Kuva: Marja Pirilä.

Autioituneet ja hylätyt rakennukset saattavat olla paikoin pelottavia ja surullisen näköisiä. Marja Pirilä on Milavida-sarjassa saanut palatsin arkkitehtuurin ja tilojen yksityiskohdat uudelleen kauniiksi tuomalla pimeään tilaan luonnovaloa camera obscuran avulla. Tyhjät tilat toimivat täydellisenä valkokankaana ulkomaailmalle, jolloin "menneisyys ja nykyisyys eivät ole rinnakkain, vaan jatkuvassa vuoropuhelussa keskenään", kuten Pirilä kuvailee.

Marja Pirilä: (vasemmalta oikealle) Milavida 1; Milavida 7; pigmenttivedokset, dibond pohjustukset; Milavida / Nottbeck, 7 akryylipäällysteistä pigmenttivedosta. Etualalla Marja Pirilän ja Petri Nuutisen kankaalle heijastettu videoteos Milavidan uni, 2017. Äänimaisema: Tapani Rinne.

Marja Pirilä: Milavida 7; pigmenttivedos, dibond pohjustus; Milavida / Nottbeck, 7 akryylipäällysteistä pigmenttivedosta. Etualalla Marja Pirilän ja Petri Nuutisen kankaalle heijastettu videoteos Milavidan uni, 2017. Äänimaisema: Tapani Rinne.

Milavida-sarjaa esittelevässä huoneessa on esillä myös Milavidan uni -video, jossa Pirilän mukaan "Peter ja Olga von Nottbeckin vanhat albumikuvat lomittuvat sekä palatsin sisällä tekemieni valokuvien että palatsin katolla useita vuorokausia valottamieni solarigrafia-kuvien kanssa." 

Kuvia tehdään siksi, että niitä katsottaisiin. Marja Pirilä on onnistunut luomaan kuvasarjoja, joiden maailmaan haluaisin hukkua. Kuva ei ole vain kuva jota haluan katsoa, vaan mietin samalla millaista olisi olla kuvassa. Millaista olisi olla tilassa, jonka seinille heijastuu camera obscura? Millainen tilakokemus kehoon syntyisi?

Marja Pirilä: Puhuva talo 6; Puhuva talo 8, 2006, pigmenttivedokset, dibond pohjustukset.

Monet meistä ottavat paljon kuvia arjessa, mutta tuntui hyvältä katsoa pitkästä aikaa valokuvia, jotka eivät ole otettu "salamannopeasti". Kuvauspaikkojen etsiminen, sommittelu, rajaus ja valotus vievät aikaa. Vaikka pidän nykyisestä kuvakulttuurista, jossa jaamme toisillemme otteita arjesta, huomaan entistä enemmän kaipaavani kuvia, joissa on enemmän tasoja tulkittaviksi. Kun kuva ei ole pelkkä kuva.

Mietin näyttelyn jälkeen, että onko tässä mitään mistä en pitäisi? Ainut huomioni kiinnittyi siihen, että jätin vähemmälle huomiolle kuvat, joissa oli ihmisiä. Tilat muuttuivat noissa kuvissa elävämmiksi ja inhimillisemmiksi; ne toivat mittasuhteet paremmin esille ja jälleen kokonaisuuteen uuden tulkinnallisen tason. Mutta samalla noista kuvista kapeni oma mielensisäinen maailmani, sillä kuvassa olevan henkilön maailma astui omani tilalle. Oli paljon helpompi kuvitella itsensä tyhjiin huoneisiin kuin sellaisiin, joissa oli jo joku.

Tästä kuvasta ostin myös itselleni pigmenttivedoksen. Marja Pirilä: Milavida 14, 2013, pigmenttivedos. Kuva: Marja Pirilä.

Poikkeus vahvistaa tämänkin säännön, sillä yksi näyttelyn suosikeistani Milavida-sarjan lisäksi oli Strinbergin huoneissa -sarjan teos, jossa näkyy ihmishahmo varjokuvana. Marja Pirilä kertoo sarjasta: "Strindbergin huoneissa -sarja on kuvattu vuonna 2015 valokuvauksen synnyinsijoilla taiteilijaresidenssissä Ranskassa. Hôtel Chevillonin kirjailijoiden huoneistosta Grez-sur Loingin kylässä tuli valon ja valokuvauksen koelaboratorioni.

Camera obscuraksi muutetut huoneeni olivat kuin silmät ja niiden seinät kuin verkkokalvot, joille heijastui sama maisema: pienen kylän katu ja silhuetti ylösalaisina kuvajaisina.

Eräänä päivänä kuulin, että huoneistossani olisi asunut 1880-luvulla myös August Strindberg (1849–1912). Tunsin hänet paremmin varhaisena valokuvauksen pioneerina kuin yhtenä Ruotsin merkittävimpänä ja ristiriitaisimpana kirjailijana. Ajatus Strindbergin työskentelystä samoilla sijoilla siivitti työtäni koko residenssin ajan.

Strindbergin kokeet itsetehdyillä linssillisillä ja linssittömillä kameroilla kiehtoivat minua kauan sitten alkaessani kuvata neulanreikäkameroilla. Niiden kautta löysin camera obscura -menetelmän 1990-luvulla."

Marja Pirilä: Strinbergin huoneissa 2 - juuri kun kuljen täällä, 2017, pigmenttivedos. Kuva: Marja Pirilä.

Minua kuvassa kiehtoo paitsi sisä- ja ulkotilan yhdistäminen myös se, että tunnelma on lämmin. Kuvan yläreunassa on ylösalaisin näkyvä katumaisema, jonka molempia puolia reunustavat vanhat kivitalot. Vasemmassa reunassa näkyy hieman raollaan oleva ovi, jonka pinnassa on kauniit peilimuodot. Alareunassa on nukutun näköinen, mutta pedattu sänky. Kuvassa on ihmisen varjokuva, mutta katsoja voi kuvitella siihen itsensä. Kuvittelen itseni kuvan sisälle.

Sängyn takaa heijastuu lämpimänkeltainen valo, joka näyttää auringonnousulta. Lämmin keltainen rajautuu varjokuvan rinnan kohdalle, jolloin syntyy tunnelma siitä, että hehkua olisi myös varjokuvan - ihmisen - sisällä. Kun katseen kohdistaa vain hehkuvankeltaiselle alueelle, syntyy mielikuva tasangon takaa nousevasta auringosta. Tämä mielikuva synnyttää kuvaan myös musiikkikokemuksen, Circle of life -kappaleen alkusekunnit.

Näyttelyn teoksesta oli museokaupassa myynnissä signeerattu pigmenttivedos, jonka aion kehystää seinälleni. Kuvaan on pakattu niin paljon hyvää energiaa, että varteenotettava ripustuspaikka voisi olla sängyn tai ulko-oven läheisyydessä. Toive siitä, että herääminen tai ulos lähteminen tapahtuisi samalla energialla.

Marja Pirilä: Puhuva talo 3, 2006, pigmenttivedos, dibond pohjustus.

Valo pimeässä -näyttely sopii erinomaisesti paitsi valokuvaamisesta ja sen tekniikasta kiinnostuneille, myös meille lopputulosta ihaileville nautiskelijoille. Olen puhunut omassa työssäni usein siitä, kuinka kaunis taide ei tarkoita minulle kevyttä ja sisällötöntä taidetta. Kipeitäkin ja traumaattisiakin asioita pitää käsitellä, mutta on eri asia kuinka niitä tunteita ilmaisee ja käsittelee. Marja Pirilä on käsitellyt näyttelyssä itselleen vaikeita tunteita esimerkiksi Puhuva talo-sarjassaan: "Hajoamisen, haurauden ja luopumisen teemat liittyvät äitini kuolemaan."

Marja Pirilän Valo pimeässä on esillä VB-valokuvakeskuksessa 26.3.2023 saakka.