maanantai 27. kesäkuuta 2016

Sisustamista

....tai pikemminkin kai järjestelyä. Olen ollut töissä nyt puolisen vuotta, enkä ole saanut huonettani haltuun ennen kuin vasta nyt. Jotenkin se kaikki käsillä ollut aika on aina hujahtanut kiireellisempiin kuvioihin kuin huoneen järjestelyyn. Kaikki kunnia huoneessani aiemmin työskennelleelle tutkijalle ♥, mutta minusta työhuone tuntui epäkäytännölliseltä, joten pistin tuulemaan ja muutin huonekalujen järjestystä. Tietokoneen siirtäminen tuotti eniten vaivaa, sillä jouduin asentamaan keskusyksikön kiinnityskoukut uusille paikoille. Ensikertalaisen tuuria taisi olla se, että toisen pöydän alapinnalla oli jo valmiiksi entiset reiät kiinnityskoukuille oikeilla kohdilla, joten uusia reikiä ei tarvinnut tehdä.
Ennen.
Ennen.
Kun aiemmin jouduin kiertämään työpöydän päästäkseni kirjahyllyille, nyt ei tarvitse kuin rullata tuolilla taaksepäin ja olen kirjallisten lähteiden äärellä. Huone tuntuu nyt paljon suuremmalta ja siivoojien (Vai mikä se korrekti ilmaisu nykyisin on? Siistijä?) on helpompi käydä moppaamassa lattia ja tyhjentämässä roskat. Lisäksi sain lisää pöytätilaa mitä tarvitsen esineiden kanssa työskennellessä.

Ainut sisustaminen oli matto, mutta sekin osoittautui lopulta liian pieneksi. Haluaisin pitää tässä kuitenkin nimenomaan pyöreää matalanukkaista mattoa, kunhan löytyisi sopivan kokoinen (120 cm?). Kuosiltaan ja väreiltään se saisi olla suht neutraali. En halua, että työhuone näyttää olohuoneelta.
Jälkeen.
Jälkeen.
Tehtävä suoritettu! :)

Mites te muut suhtaudutte työhuoneidenne sisustuksiin/sisustamiseen?

sunnuntai 19. kesäkuuta 2016

Mysteeritekstiili

On tästä jo joitain viikkoja aikaa, kun työkaverini tuli sanomaan, että RIISAan saapui kaksi miestä Petäjävedeltä. Toisella kuulema pitkä parta ja... Työkaverini ei ehtinyt sanoa lausettaan edes loppuun, kun jo huudahdin Seppo! ja kiiruhdin tervehtimään. 
Te muistatte minun inventointiprojektini Petäjäveden seurakunnassa viime syksynä. Olipa mukava nähdä kirkkoherra Seppo Ojalaa uudelleen ja kuulla kuulumisia. Petäjäveden seurakunta remontoi uutta kirkkoa (1879) ja osa remonttibudjetista käytetään taiteeseen (HIENOA). Tämän vuoksi he olivat tulleet katsomaan meidän Faces of Christ -näyttelyämme.

Sepon vierailusta muistui mieleeni, että unohdin silloin projektin tiimellyksessä esitellä teille erään mysteeriteksiilin. Kuten ehkä muistatte, projektin myötä löytyi kaikkea jännittävää.  

Uuden kirkon esineinventoinnissa tuli vastaan tällainen tekstiili:
Kyselin seurakunnan henkilökunnalta josko joku tietäisi tästä enemmän, mutta kukaan ei osannut sanoa mikä tai mistä se on. Kuvio oli selvästi ollut osa kokonaisuutta, mutta en tiennyt mitä. Tekstiilin korkeus on 53 cm ja leveys noin metrin. Kysyin Sepolta luvan ja sain viedä tekstiilipalan yliopistolle tutkittavaksi. Kukaan yliopistollakaan ei suoralta kädeltä osannut sanoa mikä se on ollut. Yksi osasi kertoa kirjontatekniikoista ja toinen ajoitti sen tyylin perusteella 1920-luvulle. Ajoitus paljastui myöhemmin oikeaksi.

Toinen ohjaajistani huomasi tekstiilissä jotain tuttua ja alkoi selvittää valokuva-arkistoa. Pienen etsinnän jälkeen kävi ilmi, että Jyväskylän kaupunkiseurakunnassa on samanlainen, mutta kokonainen tekstiili:
Jyväskylän kaupunkiseurakunta. Kuva täältä.
Kyseessä on siis osa antependiumia eli alttarivaatetta. Tummanpunaiseen, puuvillasamettiseen alttarivaatteeseen on kirjottu kanervanpunaisella holvikaarikuvioita ja keskellä on samanlainen kuvio kuin Petäjävedeltä löytynyt tekstiili.

Paljastui, että tekstiili on osa Rafael Blomstedtin (1885-1950) suunnittelemaa Risti -nimistä alttarivaattetta. Hän suunnitteli sen Suomen Käsityön Ystävien 40-vuotisjuhlanäyttelyyn Helsinkiin vuonna 1919. Kyseinen näyttely oli samalla Suomen ensimmäinen kirkkotekstiilikilpailu. 

Jyväskylän kaupunkiseurakunnan alttarivaate ei ole täysin identtinen tuon vuoden 1919 voittajatekstiilin kanssa, sillä se on toteutettu hieman muunnellen Jyväskylän kaupunginkirkon alttaripöydän mittojen mukaan. Näin on ollut todennäköisesti myös Petäjävedellä. 
Jyväskylässä järjestettiin vuonna 1926 kristilliset taidepäivät ja todennäköisesti Jyväskylän alttarivaatteen hankkiminen liittyy sekä kilpailuvoiton että taidepäivien yhteisvaikutukseen. Ryhmä aktiivisia seurakuntalaisia lahjoitti alttarivaatteen Jyväskylän seurakunnalle.
Petäjävedelle alttarivaate kuitenkin tilattiin ostokuitin mukaan jo vuotta aiemmin 1925. (Riemastuin alkuperäisen kuitin löytymisestä!) Kuitista näkee, että tilaús on tehty toukokuun 29. pvä ja alttarivaate on toimitettu noin kaksi kuukautta myöhemmin 22. heinäkuuta 1925. Suomen Käsityön Ystävien näyttelyluettelossa Blomstedtin suunnitteleman alttarivaatteen hinnaksi oli määritelty 3700 markkaa, mutta kuitin mukaan Petäjäveden seurakunta maksoi alttarivaatteesta huomattavasti vähemmän. Kuitti on osoitettu "Kirkon isäntä Herra W. Flinkmanille".
Tekstiilin tarkoitus ratkesi, mutta arvoitukseksi jäi edelleen, 
että mitä lopulle alttarivaatteelle on käynyt. 
Miksi jäljellä on enää koristekuvio?

Terveiset Petäjäveden seurakuntaan!

Omakuvia

Kummipoikani on löytänyt saksilla leikkaamisen ilon. Ette kuulkaa usko millasta silppua se pienimies saa aikaiseksi.... Hän leikkaa myös perhosia sellaisella perhoskuvioleikkurilla, jotka sitten leikataan vielä pienemmiksi silppukasoiksi. Haavereita ei ole saksien kanssa  vielä onneksi sattunut. Ostin hänelle uudet siniset Mikki Hiiri-kuvioiset lastensakset, hän ei vaan vielä tiedä sitä.

Aiemmin blogissa on esitelty 1,8-vuotiaan pojan maalausharjoituksia. Tällä kertaa 3,8-vuotiaalla oli käytössään paperia ja kuulakärkikynä. Syntyi omakuvia:
Kummipojan omakuva.
Minä: Mikä siinä on?
Kummipoika: Minä!
Minä: Onpa hieno. Missäs sinun silmät on?
Kummipoika: Tässä. [piirtää silmät] Noin.

[käännän uuden lehden ja poika alkaa piirtää]
Hennan muotokuva. Onpa muuten hienot hiukset! Tuollaiset toispuoleisethan ne on.
Minä: Mitäs siitä tulee?
Kummipoika: Sinä!
[keskittynyt hiljaisuus]
Kummipoika: Tässä on sinun silmät. Sinulla on pienet silmät. [pipertää kynällä pikkuruiset silmät ja kanimaisen X-suun] Minulla on ISOT silmät.
Minä: Niin, minulla on pienet silmät... :D 

Käsillä tekeminen jatkukoon!

Muualta poimittua

Nanna kirjoitti hurmioitumisen tunteesta Mielen maisemia blogissaan. Olen puhunut täällä blogini nimen syntyhistoriasta Anna Kortelaisen Hurmio-kirjan innoittamana, mutta Nanna onnistui tiivistämään tekstissään hurmioitumisen tunteen loistavasti:

"Hurmioitumisessa (tai haltioitumisessa, josta joskus saatan puhua) on palasia ainakin ylitsevuotavasta ilosta, ihmetyksensekaisesta kunnioituksesta sekä katoavaisuuden, hetkellisyyden haikeudesta. Joinakin hetkinä se tuntuu hieman kuin pakahduttavalta rakkaudelta ilman rajattua kohdetta. Sillä vaikka hurmioitumisen yleensä laukaisee jokin ärsyke tai pikemminkin ärsykekokonaisuus ympäristössä, se ei varsinaisesti kohdistu mihinkään: se on kokonaisvaltainen, suorastaan maailmoja syleilevä tunne. Hurmioitumisen vallassa tuntuu siltä, kuin tavoittaisi maailmasta tunnetasolla jotain aivan erityistä, mihin ei normaalitilassa pääse käsiksi. Kyse ei ole mistään erityisen mystisestä vaan pikemminkin selkeydestä, yhdistelmästä sattumanvaraisuuden ja tarkoituksenmukaisuuden kauneutta."
 Hurmioitumisen tunteita jakavat myös uusimmat blogilöytöni:

perjantai 17. kesäkuuta 2016

Savolainen maisema

Työpaikan kahvipöydässä käytiin jokin aika sitten ihastelevaa keskustelua maisemista ulkomailla. Kuinka vuoristot ovat upeita, merenranta kaunis tai se ja se maisema henkeäsalpaava. Kuuntelin keskustelua sivummalta, joten en kommentoinut, mutta jäin miettimään asiaa. Kyllä minustakin ulkomailla on kauniita maisemia, Giverny Ranskassa tai Gianicolo-kukkulan maisemat Roomassa olivat sananmukaisesti henkeäsalpaavia. Kuin haavekuvia. 
Silti tunnen olevani noista maisemista loppujen lopuksi irrallinen. Voisin katsella niitä ja maisemista otettuja valokuvia loputtomiin, ja vain ihastella, mutta yksikään noista ulkomaan maisemista ei kuitenkaan ole minun maisemani.
Satuimme ajelemaan erään näkötornin ohi ja pysähdyimme tien viereen. Kiipesimme torniin ja katselimme. Huomasin ajattelevani, että onpa helkkarin kaunista! Ja että tämä on minun maisemani. Puiset mäet ja laet, peltoja tilkuttavat metsät, tunnistettavat kasvit, kotoisat rakennukset ja järvet. Pystyn sanomaan tästä maisemasta jotain ilman että vain ihastelen. Samastun maisemaan ja tunnen sen omakseni.
Savolainen maisema. Yksi osa sitä.

maanantai 13. kesäkuuta 2016

Lahjoja

Valmistumisjuhlat olivat ja menivät huhtikuun puolivälissä, mutta niin sitä vain lahjoja on tipahdellut vielä sen jälkeenkin. Kielsimme ostamasta meille mitään, kun kaikkea tarpeellista ja tarpeetonta on kotona jo yllin kyllin. Kyllä nämä silti ovat lämmittäneet mieltä:
Valkoiset marmorinorsut Intiasta. Näissä on käytetty samaa upotuskivikoristelua kuin Taj Mahalissa.
Maisterille ametistisormus, korvakorut ja kaulakoru, Modo Mio nostalgia-korusetti ja puinen korurasia. Kaikki olleet jo ahkerassa käytössä.
Villeroy&Bochin hiekkapuhalletut Old Luxembourg-kuohuviinilasit. Näillä kippisteltiin Valamon Hipun kera viime viikonloppuna kulttuurille!
Kummitätini jakaa intohimon vanhoihin esineisiin. Hänellä ei ollut kuulema enää käyttöä näille aterimille. Minä otin kiitollisena vastaan 6 x haarukka/veitsisetin.
Robert Wallace Co:n Floral-koristeiset aterimet vuodelta 1902. Jokaiseen on kaiverrettu P-kirjain.
Otin ihan rohkeasti aterimet puhdistuksen/kiillotuksen jälkeen heti käyttöön. Mitä sitä toimivia ja kauniita aterimia laatikon pohjalle säilömään, vaikka olisivatkin vähän krumeluureja.
Antamisen ilo on paras ilo, mutta kyllä tämä lahjojen saaminenkin tuntuu välillä oikein hyvältä. ;)

PS. Taiteentuntijan puolella:

sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Karjalainen rukoushuone

Pohjois-Savossa, Pielaveden Taipaleen kylässä peltomaiseman keskellä, kohoaa kauniisti harmaantuva rakennus. Arkkipiispa Leo rakennutti tsasounan eli karjalaisen rukoushuoneen vuonna 2008 kiitollisuudesta vanhempiaan ja kunnioituksesta karjalaisia siirtolaisia kohtaan. Vierailupäivä osui sattumalta tsasounan 8-vuotispäivälle. Hirsinen rakennus kunnioittaa olemassaolollaan myös perinteistä käsityötaitoa.
Kupolin haapapaanut olivat rakennettaessa uudet, mutta muuten katto on Tyrvään Pyhän Olavin kirkon ylijäämää. Eräänlaista ekumeniaa tämäkin.
Kesäkuun helteet olivat juuri vaihtuneet viimaiseen säähän, mutta tunnelma oli lämmin. Vierailin tsasounalla ensimmäisen kerran vuonna 2009, ja sen jälkeen aika on patinoinut vaaleita hirsiä hiljalleen. Siinä missä ortodoksiset kirkot ovat usein täynnä sakraaliesineiden ja kirkkotekstiilien kimallusta, rukoushuoneissa tunnelma on toinen.  

Tsasounat ovat nimensä mukaisesti pienehköjä rukoushuoneita hetkipalveluksia varten. Alun perin rukoushuoneissa ei ollut tarkoitus järjestää liturgioita, mutta näin kuitenkin tapahtuu, mikäli tsasouna on esimerkiksi syrjäkylän ainoa kirkollinen rakennus. 
Samoin kuin kirkot, myös tsasounat pyhitetään pyhien henkilöiden muistolle. Taipaleen tsasouna on pyhitetty pyhälle pappismarttyyri Blasios Sebastialaiselle, pyhille marttyyreille Florokselle ja Laurokselle sekä kaikille Karjalan pyhille.
Tsasounan ulkokuori näyttää jo ikääntyneen, mutta sisällä tuntee edelleen tuoreen puun tuoksun. Katseen vangitsevat heti ovella Harri Stefaniuksen maalaamat ikonit. Ikonien tausta hehkuu punaisena ja pyhien nimet ja tekstit on kirjoitettu karjalaksi, kenties ainoana maailmassa.   
Arkkipiispa Leo on yksi näkyvimmistä karjalan kielen ja kulttuurin puolestapuhujista. Hän toimii myös Karjalan Kielen Seuran puheenjohtajana. Nykyään tavallisessa arkielämässä harva kuulee karjalan kieltä, vaikka kielen säilyttämiseksi on tehty paljon. Kieli on kuitenkin edelleen uhanalainen. Tämän vuoksi oli mukava kuulla Leon lausumana ikonien tekstejä, kuinka sanat heräsivät eloon. Paljon tuttua, mutta myös vierasta. Välillä oli helpompi tunnistaa ikonin pyhä attribuuteista kuin teksteistä.
Ajatus omasta tsasounasta syntyi Leolle hänen ollessaan vasta 6-vuotias. Sota oli ohi, jälleenrakennuskausi käynnissä ja kirkkoja harvakseltaan. Hänen Salmista kotoisin olleet vanhempansa kokivat oman kirkon ja kotipitäjän tsasounan kaipuuta. Leo on sanonut, ettei tsasouna ole vain häntä ja hänen haaveitaan varten, vaan se edustaa kaikkea sitä mitä maaseudulla on vuosikymmenten aikana tapahtunut. Tsasouna symboloi muun muassa pysähtymistä, uutta alkua ja elämänmuutosta.
Romanian lehtikuusesta tehdyn lattian ruuvien kolot on täytetty pienillä puunapeilla.
Hymyilevää tsasounan rakennuttajaa oli lempeä katsella. Tämä ei ole pelkästään kunnianosoitus karjalaiselle kulttuurille vaan esimerkki myös siitä, kuinka haaveita kannattaa tavoitella läpi elämän. Olivatpa ne sitten pieniä tai suuria. Haaveillessani itse taidehistoriasta, luulin tieni katkeavan koepelkoon. En luottanut täysillä siihen, että yliopiston ovet aukeaisivat, vaikka yritystä riitti. Tärkeintä on kuitenkin yrittää tavoitella unelmiaan, vaikka usko välillä horjuisi. Pienin askelin on joka tapauksessa lähempänä haaveita kuin olemalla tekemättä mitään. Pienin askelin näkee myös edistystä, jonka myötä rohkaistuu uskomaan päämäärän toteutumiseen uudelleen. 
Päällimmäisenä vierailusta jäi mieleen luonto ja rauha. Ikoneja oli ilmestynyt seinille enemmän sitten vuoden 2009, ja monessa on kuvattu kasveja tai eläimiä. Hirsisalvosten päätyihin oli kiinnitetty kuin pieniä kasvioita. Niihin on kuvattu kukkia ja kasveja tsasounaa ympäröivästä luonnosta. Harri Stefanius maalaa ikoneja tsasounaan edelleen, joten seinäpinnat värittyvät pyhillä kuvilla pikku hiljaa.
Tsasouna sijaitsee osoitteessa Pielavesi, Säviäntaipale, Karttulantie 645. 
Yhteystiedot löytyvät ovenpielestä mikäli tsasounaan haluaa kurkistaa sisälle.

Tsasounan valmistumista seuraavan dokumentin on ohjannut 
Satu Väätäinen ja se on katsottavissa Yle Areenasta.